’Montako lähdettä?’ on hyvä kysymys

Kirjallisia töitä ohjaava opettaja, moni kirjastolainenkin, kohtaa ajoittain opiskelijan esittämän kysymyksen: montako lähdettä työhön tarvitaan? Harva selviää tilanteesta niin, että molemmat ovat pedagogiseen keskusteluun tyytyväisiä. Ongelmaa ei kannata ottaa henkilökohtaisesti, sillä se liittyy laajempaan tiedonhankinnan ja -käytön alueeseen, johon ammattikorkeakoulu ei ole vielä muodostanut kunnollisia ongelmanratkaisumalleja. Muillakin koulutusinstituutioilla on tässä kehitettävää.

Tarkastelen tuota kysymystä osana ammattikorkeakoulun opinnäytetyön tiedonmuodostusta, tulkitsen sitä vaatimuksena kehittää opinnäytetyön tekemiseen liittyvää opetusta ja ohjausta sekä kehotuksena ammattikorkeakoululle artikuloida tiedonkäsityksiään selkeämmin.

Kysymyksiä kirjallisten töiden lähteiden määrästä opiskelijat esittävät ohjaustilanteiden lisäksi internetin foorumeilla. Niitä on raportoitu opinnäytetyöohjeiden kehittämishankkeissakin (Mazarakis 2012,16).

Kysymyksen polttavuutta osoittaa AMK-opinnäytetyön tekemistä ansiokkaasti kuvaavan blogikirjoittajan manaus: ”Kuinka ***** paljon lähteitä täytyy yhteen asiaan löytää?”. *

Defensiivistä reagointia ja behavioristista ajattelua

Kirjallisista töistä annetun ohjeen ”riittävästi” -vastaus kysymykseen ”kuinka monta lähdettä?” voi olla opiskelijan näkökulmasta viisasteleva. Vastausta silotellaan esimerkiksi nyrkkisäännöllä ”suunnilleen niin monta eri lähdettä, kuin esseessä on sivuja”. (Yhteiskuntatieteiden laitos 2012, 4.)

Tämä muotoilu toimikoon esimerkkinä defensiivisestä vastauksesta, joka ei kestä analyyttista tarkastelua, mutta se ei liene tarkoituskaan. Strategia on opettaa opiskelijaa olemaan kysymättä tyhmiä ja estää henkilökuntaa joutumasta nolatuksi. Kyseessä on tarkoituksellisesti epäjohdonmukaisen viestin strategia (Argyris 1999, 141). Miksi vastaukset ovat ongelmallisia?

  1. ”Riittävästi” on näennäispedagoginen vastaus, joka välttää yksioikoisen määrällisen vastauksen ongelman. Tiedontarpeen kannalta se on hyödytön ja sanoo: ”mieti itse, muuta vastausta et minulta saa”. Opetus tehdään tyhjäksi antamalla muka nyrkkisääntö.
  2. Nyrkkisäännön virhe on olettaa lähdettä käytettävän vain kerran. Se kertoo, ettei tehtävä tavoittele teemojen kehittymistä. Huolissaan ollaan lähteistä, ei sisällöstä. Lähteiden hamuaminen on huono lähtökohta ja aloittelijalla omiaan pirstomaan kokonaisuutta.
  3. Sivumäärä ei ole validi mitta, sillä se riippuu mm. fontista ja sivukoon standardista. Sähköisissä teksteissä sivun käsitettä ei aina edes käytetä. Jos esseet tulee laatia käyttäen kirjoituskonekirjasinta, tämä täytyy perustella uusiin kirjoittamisen teknologioihin tottuneille opiskelijoille.

Mahdollisuus organisaation oppimiseen tietokäsityksiä monipuolistaen

Ammattikorkeakouluilla ei ole akateemisia rasitteita, elleivät ne halua niitä ottaa. Toimintaa muotoilevat tiedonalakulttuurit, joiden välittäminen on ammattikorkeakoulun opettajien perusorientaatioita (Mäki 2012).

Ammattikorkeakoulun tietokäsityksiä ja -arvostuksia ei juuri ole hyvin artikuloitu, paitsi puheita asiantuntijuuden käytännöllisyydestä, toisaalta tutkimusnäyttöön perustumisesta. Nämä eivät juuri tavoita sitä jännitekimppua, joka muodostuu opiskelijoiden, opettajien, kirjastolaisten, johdon ja kumppanien ristipaineessa ja toteutuu opinnäytetöissä. Kun opiskelija kysyy ”montako lähdettä?” hän osoittaa terävästi että tiedonkäsitys on artikuloitu huonosti. Tätä ei tule defensiivisesti leimata opiskelijan ongelmaksi.

Kysymys kertoo, että organisaation toiminnasta puuttuu jotain olennaista. Jäsennys ongelmaan löytyy kaksisilmukkaisesta oppimisesta. Yksisilmukkaisesti opitaan tekemään hyvin asioita muuttumattomien kriteerien mukaan, kaksisilmukkaisesti muutetaan kriteereitäkin tarvittaessa (Argyris 1999).

Opiskelijat käyttävät kymmeniä lähdetyyppejä (Kämäräinen 2012). Ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä lähteen ja aineiston rajakaan ei ole jyrkkä. Perinteinen akateeminen viittauskäytäntö ei pysy perässä. Ohjaajat koettavat selvitä vanhoilla välineillään improvisoiden. Kaksisilmukkaisesti toimiessaan suomalainen ammattikorkeakoululaitos seuraisi lähdetyyppien ilmaantumista ja muodostaisi soveltuvat tiedonhankinnan ja -käytön käytännöt tuki-interventioineen. Nyt on valittu tiedonhankinnan ja -hallinnan aspekteista vaikenemisen tie.

Tietoperusta, yhteinen asiamme?

Ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä on ruvettu puhumaan tietoperustasta. Pinnallisimmillaan tämä on silmänkääntötemppu, jolla akateeminen termi teoreettinen viitekehys korvataan toisella termillä. Onko tästä päästy pitemmälle?

Tietoperusta määritellään esim. seuraavasti: opinnäytetyössä kuvattu yhteys aiempaan tietoon (ks. Lantto 2006, 41). Opiskelijan kysymys ”montako lähdettä tarvitaan?” on tietoperustan käsitteelle ja siihen perustuvalle pedagogiikalle hyvä testi. Opiskelijan saaman oivalluksen tietoperustan riittävyydestä tulisi olla hänelle resurssi, osa hänen toimintakykyään työelämässäkin. On luotava sellaisia pedagogisia käytäntöjä, joiden avulla nämä erillisiltä vaikuttavat näkökulmat saadaan mielekkäästi kohtaamaan.

Kirjastot ovat jo yrittäneet edistää informaatiolukutaitoa. Parhaillaankin muokataan informaatiolukutaitosuositusta. Ammattikorkeakoulujen kirjastoissa on pitkään nähty, että tarvitaan nykyaikaiseen tilanteeseen uusia jäsennyksiä. Esimerkiksi käsitteitä tietoympäristö ja informaatiomaisema on käytetty kuvaamaan tiedonhankkijan ja -käyttäjän mahdollisuuksia kirjaston uusien toimintamuotojen tukemina (Elenius & Saarikoski 2013, Kämäräinen painossa). Kirjasto ammattikorkeakoulussa on kuitenkin sekä ulkopuolisten mielikuvien että oman ajattelunsa vanki, kiltti kirjavarasto, jolta ei innovaatioita odoteta. Sellaisena se pian korvataan videovuokraamolle ulkoistetulla logistiikalla. Ammattikorkeakoulukirjaston tulee selvitäkseen olla toista maata. Siellä toimii tiedon eri lajien, ilmenemismuotojen ja niiden yhdistelyn asiantuntijoita, joilla on käytössään sekä erityisosaamista että osaamisen soveltamisen, levittämisen ja edelleen kehittämisen kykyjä. Ammattikorkeakoulukirjasto ei tarkoita muusta organisaatiosta erillistä saareketta, vaan on osa ammattikorkeakoulun kykyä tunnistaa ja muokata tietoon liittyviä käsityksiään, arvostuksiaan ja osaamistaan. Kirjastolla on annettavaa myös erimuotoisen verkkoaineiston arviointiin ja tulkintaan sekä T&K- ja julkaisuprosessien tukemiseen.

Toiminnallisen tietoperustaosaamisen luominen on mahdollista vain useiden toimijoiden yhteistyön ja autenttiseen kokemukseen tähtäämisen kautta. Opiskelijaa ei tule velvoittaa ratkomaan opinnäytetyönsä vakavia tietoperustaongelmia omin päin eikä liioin repiä apua vain ohjaajan selkänahasta. ”Kännykkäni on auki yölläkin”, huokaisi minulle eräskin nääntynyt.

Opiskelijoille on luontevaa hakea apua verkosta, tämän osoittavat esimerkiksi Suomi24-, Ellit- ja Kaksplus-portaaleista (sic!) löytyvät kysymykset opinnäytteiden tiedonlähteistä. On syytä rakentaa ammattikorkeakoulujen yhteinen neuvontapalvelu. Palvelu tarvitsee tehokkaan toimintamallin erityyppisten ongelmien monitoimijaiselle ja nopealle, pedagogisesti kelvolliselle ratkaisemiselle. Se ei kuitenkaan yksin riitä.

Opintoihin tarvitaan erikseen ymmärrettyä tiedonrakentamista myös siinä ympäristössä, jota opiskelijat ovat tottuneet käyttämään ja jota elinkeinoelämä ja julkinen sektori vähitellen opettelevat.

Organisaatioiden perinteisten tietojärjestelmien ja sosiaalisen median suhteiden artikulaatio on ammattikorkeakoulujen tietokäsitysten kehittelyn yhteyteen sopiva ja ne koetteelle paneva kuningastehtävä. Siinä tarvitaan opiskelijoiden, opettajien, työelämäkumppanien sekä uuden kirjaston panoksia ja samalla opitaan niiden taustalla olevien käsitysten ja arvomaailmojen dialogia. Se on arvokasta ja käytännöllistä tietoyhteiskuntaoppia, jossa kukaan ei ole valmiiksi liian oppinut tai viisas.

*) Koska opiskelija ei ole vielä valmistunut ja esiintyy blogissa nimellään, en tässä ilmaise sen osoitetta ja olen myös hieman muuttanut lainauksen sanamuotoa.

Kirjoittaja

Juha Kämäräinen, freelancer-kouluttaja, informaatikko, informaatiotutkimuksen jatko-opiskelija, Oulun yliopisto,, juha.kamarainen@mail.suomi.net

Argyris, C. 1999, On Organizational Learning, 2nd edn, Blackwell Publishers, Oxford.

Elenius, L. & Saarikoski, S. 2013, ”Ammattikorkeakouluopiskelijan informaatiomaiseman kehittyminen”, ITK 2013: Tulevaisuus pelissä: Interaktiivinen tekniikka koulutuksessa -konferenssi, eds. H. Salo & A. Pääkkönen, Hämeen kesäyliopisto, Hämeenlinna, 10.- 12.4.2013 Kylpylähotelli Rantasipi Aulanko, Hämeenlinna, pp. 62.

Engeström, Y. 2007 (1987), Perustietoa opetuksesta, Opiskelijakirjaston verkkojulkaisu edn, Valtiovarainministeriö, Helsinki.

Kämäräinen, J. painossa, ”Opinnäytetöiden tietoperustan jäsennyksiä ammattikorkeakoulussa” in Tuovi 11: Interaktiivinen tekniikka koulutuksessa 2013-konferenssin tutkijatapaamisen artikkelit, eds. J. Viteli & A. Östman, Tampereen yliopisto, Tampere.

Kämäräinen, J. 2012, ”Opinnäytteiden tiedonlähteet ja toimijoiden osallisuus: esitutkimus”, AMK-lehti / UAS-journal: Journal of Finnish Universities of Applied Sciences, no. 1.

Kämäräinen, J. & Saarti, J. käsikirjoitus, ”Rhetoric in the Finnish higher education Information Literature teaching: the analysis of the activity systems found in the Finnish Academic Libraries IL-recommendations”, European Conference on Information Literacy, 22. – 25.10.2013.

Lantto, L.ym. (toim.) 2006, Opinnäytetyön laadun tekijät ammattikorkeakoulussa: suosituksia opinnäytetyötä ohjaaville.

Mazarakis, S. 2012, Ammatillisen perustutkinnon opinnäyte: opiskelijan ohjeen kehittäminen, Opinnäytetyö: ammatillinen opettajakoulutus, Hämeen ammattikorkeakoulu: ammatillinen opettajakorkeakoulu.

Mäki, K. 2012, Opetustyön ammattilaiset ja mosaiikin mestarit: työkulttuurit ammattikorkeakouluopettajan toiminnan kontekstina, Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulu.

Yhteiskuntatieteiden laitos 2012, Ohjeita kirjallisten töiden laadintaan, Itä-Suomen yliopisto / Yhteiskuntatieteiden laitos.

Miksi korkeakouluissa kannattaa opettaa tiedonhankintaa?

Ihmisiltä vaaditaan yhteiskunnassa ja työelämässä pärjäämiseksi informaatiolukutaitoja. Korkeakoulussa niiden opettamisessa kirjasto on erinomainen kumppani opettajille opettaessaan tiedonhankintaa. Useissa korkeakouluissa kirjasto on kuitenkin vajaasti hyödynnetty resurssi tiedonhankinnan opettajana ja ohjaajana. Näin on siitäkin huolimatta, että tiedonhankinnan opetuksella ja ohjauksella voidaan edistää opintojen etenemistä ja opiskelijoiden valmistumista.

Mitkä taidot kehittyvät

Tiedonhankinnan ohjauksella ja opetuksella kehitetään opiskelijoiden informaatiolukutaitoa (IL). Käytännössä tämä tarkoittaa, että opiskelijoiden kyky tunnistaa tiedontarpeensa, hakea ja paikantaa tietoa sekä löydetyn tiedon kriittinen ja eettinen arviointi ja käyttö lisääntyvät. [1]

Informaatiolukutaidon kehittymisellä puolestaan on edistävä vaikutus niin harjoitustöiden, tutkielmien kuin opinnäytteenkin teossa. Ilman niiden tekemistä, ei kukaan voi valmistua korkeakoulusta. Niissä korkeakouluissa, joissa opettajat ja kirjasto ovat kokeilleet tai ovat ottaneet käytännöksi yhdessä opettamisen, ovat lähes poikkeuksetta tyytyväisiä olleet kaikki osapuolet – opettajat, kirjasto ja opiskelijat.

Yhtenä esimerkkinä kirjaston ja opettajan tiiviistä yhteistyöstä on Rovaniemen ammattikorkeakoulu, jossa pilotoitiin kirjaston ja opettajien yhteistyössä ongelmaperustaisen oppimisen sovittamista matkailualan turvallisuuden teemojen ja informaatiolukutaidon opetukseen. Pilotin tuotoksellisena tavoitteena oli suunnitella matkailualueen turvallisuussuunnitelman luonnos. Pilotinvetäjät Jenni Laine ja Heidi Minkkinen toteavat pilotista kirjoittamassaan artikkelissa, että ”opiskelijoilta saatu palaute osoitti, että he kokevat asiantuntemuksensa vahvemmaksi ja kykenevät nyt suunnistamaan tiedonhankinnassaan varmemmin”. [2]

Korkeakoulut hyötyvät useilla tavoilla

Korkeakoulujen rahoituksesta suurin osa perustuu suoritettujen tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrään. Näin ollen korkeakoulujen kannattaisi käyttää hyväkseen kaikki tarjolla olevat keinot opintojen edistämiseksi. Yhteistyötä kirjaston ja opettajien kanssa on hyödynnetty vasta harvoissa korkeakouluissa siinä määrin kuin se olisi mahdollista ja kaikille hyödyllistä.

Informaatiolukutaitoiset opiskelijat ovat myös erinomaista mainosta korkeakouluille. He ovat korkeakoulujensa sidosryhmien keskuudessa tehokkaita korkeakoulunsa markkinoijia tietämättään tai tietoisesti jo työharjoittelussaan sekä myöhemmin valmistuttuaan.

Paljolti sosiaalisen median ansiosta opiskelijat jakavat kokemuksiaan maantieteellisesti laajoille alueille. Opiskelussakin koetut onnistumiset leviävät tehokkaasti herättäen tulevissa opiskelijoissa mielenkiintoa oppilaitoksia kohtaan. Korkeakoulujen keskinäisissä vertailuissa ja yksiköiden elinkelpoisuuden arvioinnissa yksi merkittävä tekijä on oppilaitoksen vetovoima. Onnistuneet projektit ja laadukkaat opinnäytetyöt, joita korkeakoulut nostavat esille, eivät ainakaan vähennä vetovoimaa.

Korkeakoulukirjastoissa ihmetelläänkin, miksi niiden pitää edelleen tehdä valtavasti työtä sen eteen, että tiedonhankinnan opetusta ja ohjausta lisättäisiin korkeakouluissa. Kirjastojen pitäisi jo pystyä keskittymään vain opetuksen ja ohjauksen kehittämiseen yhteistyössä opettajien kanssa. Enää ei pitäisi joutua perustelemaan, miksi tiedonhankinnan opetus on tärkeää ja miksi sitä pitäisi lisätä.

Miten integroida tiedonhankinnan opetus muihin opintoihin

Tiedonhankinnan opetuksen ja ohjauksen integrointi opintoihin on parhaimmillaan kolmivaiheinen:

  • opetus opintojen alussa
    • tarvitaan, vaikka iso osa opiskelijoista ei vielä ole vastaanottavaisimmillaan
  • ohjausta ammattiaineiden tunnilla
    • opiskelijoilla on todellinen tarve, jolloin oppiminen on tehokkainta
  • opetus tai ohjaus opinnäytetyön alkuvaiheessa
    • tarvitaan, jotta kaikki pääsevät opinnäytteen teossa alkuun.

Ammattiopinnoissa tiedonhaun ohjaus voidaan sisällyttää erinomaisesti esimerkiksi projektimuotoiselle kurssille. Opinnäytetyöhön liittyvät opinnot voivat olla opinnäytetyön tekoon valmistavia kursseja, jolla tehdään seminaarityö, tai opinnäytetyön teon aloittava seminaari. Parhaimpaan oppimistulokseen päästään, kun opettaja ja kirjaston edustaja yhdessä suunnittelevat kurssin toteutuksen alusta saakka.

Suomen korkeakoulukirjastojen yhdessä laatima informaatiolukutaitosuositus täydentää edellä mainittuja vaiheita neljännellä tasolla, joka sisältää ylemmän amk-tutkinnon, ammatilliset opettajaopinnot ja erikoistumisopinnot. Suosituksessa tasot esitetään ammattikorkeakoulujen osalta seuraavasti:

  • uudet opiskelijat
  • ammattiopinnot
  • tutkimusopinnot / opinnäytetyövaihe
  • ylempi ammattikorkeakoulututkinto, AOKK, erikoistumisopinnot.

IL-suositus löytyy kokonaisuudessaan Suomen yliopistokirjastojen neuvoston sivulta. Lokakuussa se tulee myös amk-kirjastojen AMKIT-konsortion sivulle.

Myönteisiä vaikutuksia opettajan työhön

Yhteistyö kirjaston kanssa kehittää paitsi opiskelijoiden oppimista myös opettajien omia tiedonhankintataitoja. Samalla se pitää heidät tietoisina kirjaston tarjoamista tiedonlähteistä ja palveluista. Merkittävää opettajien kannalta on myös se, että opiskelijoiden tarvitsema henkilökohtainen ohjaus opetustuntien ulkopuolella voi vähentyä.

Alla on Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen opettajien kokemuksia yhteistyöstä kirjaston kanssa kursseilla, joilla opiskelijat ovat tehneet seminaarityön ja siitä usein myös kandidaatintyön. [3]

  • Seminaarien laatu on parantunut. Joidenkin opettajien mukaan kehitys ollut huomattava.
  • Opetuksen on nähty kehittävän opiskelijoiden tiedonhankinnan ja -arvioinnin taitoja.
  • Eniten hyötyvät ne, joilla on hankaluuksia päästä työnsä alkuun ja hahmottaa aihekokonaisuuksia.
  • Säästänyt opettajien aikaa ja vähentänyt ohjauksen tarvetta (”jonot ovella lyhentyneet”).
  • Opettajat ovat kokeneet itsekin oppineensa uusimpia tiedonhankinnan käytäntöjä.

Opettajat päättävät avun hyödyntämisestä

Kirjastoilla on vahva halu tiedonhankinnan ohjauksen ja opetuksen kehittämiseen. Opettajilla puolestaan on valta päättää, ottavatko he kirjaston mukaan opetukseen. Kirjastoissa toivotaan ja odotetaan, että opettajat tarttuvat tilaisuuteen ja ottavat kirjaston avukseen edistämään opiskelijoiden oppimista ja sitä kautta valmistumista korkeakouluista niissäkin kouluissa, joissa opettajat eivät ole vielä näin tehneet.

Kirjoittaja

Teija Harju, johtava informaatikko, AMKIT-pedagogiikkaryhmän jäsen, Oulun seudun ammattikorkeakoulu, Tekniikan kirjasto, teija.harju@oamk.fi

[1] Suomen yliopistokirjastojen neuvosto. 2013. Suositus Suomen korkeakouluille – Informaatiolukutaito korkeakouluopinnoissa. Hakupäivä 22.8.2013 http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/neuvosto/asiakirjat/lausunnot/20132014/Files/liitetiedosto2/Yhteinen_suositus_SYN-logo.pdf

[2] Laine, Jenni ja Minkkinen, Heidi. 2012. Ongelmaperusteinen informaatiolukutaidon oppiminen tuottaa tulosta. Signum 5/2012, 8-12. Hakupäivä 22.8.2013 http://ojs.tsv.fi/index.php/signum/article/view/7378/5728.

[3] Virrankoski, Antti. 2012. Miltä IL-opetuksen vaikuttavuus näyttää yliopisto-opetuksen näkökulmasta? Suomen tieteellisen kirjastoseuran seminaari Miksi opetamme? IL-opetuksen vaikuttavuutta arvioimassa 29.11.2012. Helsinki. Hakupäivä 22.8.2013.
http://www.stks.fi/files/koulutukset/informaatiolukutaito/virrankoski_stks_il-1.pdf

Tietohallinto muutosten edessä – opetusta tukeva ICT

Ammattikorkeakoulujen opetusmenetelmät ovat vuosien saatossa muuttuneet paljon. Varsinkin viime vuosina on puhuttu yhä enemmän joustavuudesta ja erilaisten oppimismenetelmien yhteiskäytöstä uutta tekniikkaa hyväksikäyttäen. Tietohallinto on nähty usein erillisenä saarekkeena kaukana opetuksesta. Näinhän sen ei pitäisi olla, vaan tietotekniikan pitäisi auttaa niin opetustilannetta, materiaalin tuottamista kuin myös hallintoa. Painotusta ja asiakkaiden tarpeiden kuulemista on ehkä aika nyt tarkistaa.

Perinteinen luokkahuone, opettaja edessä ja oppilaat riveissä kuuntelemassa, on ollut pitkään ainoa ratkaisu myös ammattikorkeakoulujen luokkien asetteluksi. Haasteen siihen tuovat tietokoneiden luonteva sijoittelu luokkiin. Tietokoneluokissahan opetetaan paljon ja AMK-opetuksen luonteesta johtuen hyvin käytännönläheisesti. Opettaja ei tässä perinteisessä sijoittelussa näe opiskelijoiden näyttöjä. Näin hän ei myöskään yhdellä silmäyksellä voi havaita ongelmia eikä rakentaa vuoropuhelua ongelman ratkaisemiseksi. Uusi asia on omien koneiden, niin tablet kuin kannettavienkin lisääntynyt käyttö. Luokkatiloissa ei ole tarpeeksi sähköverkko/ -ja lähiverkkokaapelointeja langatonta verkkoa unohtamatta. Omien laitteiden käyttömahdollisuus tulee huomioida nykyistä paremmin ja kaapelointiin pitää kiinnittää erityishuomiota – sähkö on verkkoa suurempi ongelma! Luokkien asettelujen lisäksi opetusteknologian tarve tulee kasvamaan. Opiskelijoiden omien laitteiden integrointi osaksi oppimisprosessia ja tunnin kulkua on väistämättä edessä.

IT-osastot vannovat laitehankinnoissa ja laitteiden hallinnoinnissa vakioinnin nimeen. Samanlainen laite, usein kannettava tietokone, edustaa tietohallinnon ihannetilannetta. Vakioitujen tietokoneiden hallinta on keskitettyä. Uusien ohjelmien asennukset tekee vain IT-tuki, eikä käyttäjällä ole kuin peruskäyttäjän oikeudet. Kaikki sujuu niin kauan hyvin, kunnes tarvitaan jotain sellaista ohjelmaa, jota ei automatiikka hoida tai ohjelmisto haluaa päivitystä käyttäjän ollessa esim. ulkomailla. Apua ei saa, eikä voi itsekään asentaa, vaikka taitoa ehkä olisikin.

Erilaiset poikkeukset tähän standardiin mielletään hankaluuksiksi ja laitehallinta onkin viilattu vakiointia suosivaksi. Suurelle osalle käyttäjistä tämä sopii hyvin, mutta ns. kokeilijat kärsivät. Tämä taas rajoittaa opettajien luovia ratkaisumalleja esim. taulutietokoneiden käytön suhteen.  Tietohallinnon haaste onkin jatkossa löytää tasapaino keskitetyn laitehallinnan ja poikkeuksien suhteen. Olisi hyvä löytää omasta organisaatiosta innokkaat ”koeopettajat”, joiden avulla voi hakea toimivia ratkaisuja, joita voi tuotteistaa muille käyttäjille. Uutta pitää etsiä joka päivä – myös tietohallinnon.

Oman henkilökunnan eriytyvät tarpeet ovat yhä haastavampi ongelma. Yleensäkin suhtautuminen omiin laitteisiin on ollut tietohallinnolle ongelmallista. Voisiko opettaja tuoda oman laitteensa koululle (näin on jo käynyt…) ja silti saada siihen toimivat palvelut (Bring Your Own Device)? Vai onko parempi antaa opettajan valita itse omat työkalunsa tietohallinnon hyväksymästä valikoimasta nykyistä vapaammin (Choose Your Own Device)? Ehkä yksi ratkaisu tähän olisi rakentaa malli, jossa tietokoneen, tabletin ja matkapuhelin kolmikosta käyttäjä voi rakentaa laitevalinnan, joka sopii hänelle parhaiten. Ns. ”kahden laitteen malli” pakottaa käyttäjän miettimään käyttötarpeitaan ja luopumaan jostain. Näin kustannukset pysyvät kurissa ja vapaus valita on olemassa. Henkilökunnan ja opiskelijoiden omat laitteet voivat muodostaa tietoturvauhkan tai parhaassa tapauksessa vapauttaa oppimistilanteen uuteen lentoon. Meidän osaamisesta riippuu miten tässä käy.

Molemmissa ratkaisumalleissa on yksi suuri ongelma, jonka edessä tietohallinto on aika voimaton. Ohjelmistotalojen lisenssit on pääsääntöisesti tarkoitettu korkeakoulujen omistamien tietokoneiden käytettäviksi ja yleensä myös pelkästään korkeakoulun tietoverkon alueella. Ehkä tämäkin rajoitus helpottuu ns. pilvipalvelujen myötä, mutta osa ohjelmistoista jää paikallisissa tietokoneissa käytettäviksi teknisten vaatimusten takia.

Yksi kehityssuunta, joka yhdistää sekä tilan että laitteiden vakionnin ongelman, on tilamalli, jossa opiskelijat työskentelevät tehokkaasti omilla laitteillaan muodostaen 2–4 hengen kahviporukoita. Tehtävät ratkaistaan rennosti sohvalla läppäri sylissä rupatellen. Näitähän me näemme käytävillä ja kirjastojen tiloissa jatkuvasti. Onko tietokoneluokka tulevaisuudessa joltain osin tarpeeton, mikäli tuomme palvelut tarjolle omille koneille ja rakennamme luokkatilat tukemaan tätä? Kuinka IT pystyy tämän jälkeen hallinnoimaan kaikkea vai tarvitseeko sen hallitakaan? On hyvä miettiä mikä ohjaa luokkien suunnittelua ja varustamista – tekniikka vai pedagogiikka. Toivon että meillä VAMK:ssa tilojen remontin yhteydessä pääsemme kertaheitolla uudelle tasolle tilojen joustavuuden ja opiskelijoiden palvelujen suhteen.

Tietohallinnon yksi keskeisistä rooleista on nimensäkin mukaan hallinnon tietoteknisten tarpeiden täyttäminen. Moni AMK on yhä osa kuntayhtymää ja taustalla on pitkä yhteinen historia kunnallista päätöksentekoa ja sen mukanaan tuomia järjestelmiä. Jatkossa osakeyhtiöittäminen antaa mahdollisuuden muutokseen ja ohjelmistorakenteen keventämiseen. Tietohallinto joutuukin opetuksen haasteiden takia muuttamaa painotustaan hallinnosta opetuksen tuen suuntaan. Tässä vaiheessa on hyvä pysähtyä miettimään yrityselämän tietoteknisiä painotuksia. Siellä ei painoteta hallinnon sujuvuutta vaan oman ydintoiminnan tehokasta toimintaa. Jokainen IT-päällikkö voisi miettiä painotusta omassa korkeakoulussaan – mikä on suhde opetuksen tietojärjestelmien ja hallinnon järjestelmien osalta.

Opetuksen tarpeiden muutosvauhti lisääntyy. Mikäli halutaan tarjota dynaaminen ympäristö opettajien ja oppilaiden työskentelyyn, tulee se tarvitsemaan yhä enemmän resursseja vaikka laitteiden hallinta väheneekin. IT väeltä eivät siis hommat lopu, päinvastoin lisääntyvät, ja tietohallinto joutuu yhä hankalampien haasteiden eteen. Jotta IT:n kulurakenne pysyisi järkevänä, on meidän pidettävä hallinnon järjestelmien investoinnit maltillisina ja panostettava kaikki mahdolliset resurssit opetusta tukevien järjestelmien kehitykseen.

Olen listannut alla muutamia keskeisiä painopistealueita opetuksen tueksi:

  • toimiva sovellusten virtualisointimahdollisuus
  • erilaiset pilvi- ja selainsovellukset tekevät erilaiset laitealustojen käytön joustavaksi
  • verkkoyhteyden tulee olla helposti saatavilla koko kampusalueella (ja sähköä…)
  • tulostaminen tulee olla mahdollista erilaisista laitealustoista
  • opiskeluportaalin ja verkko-pohjaisten oppimisalustojen painoarvon nostaminen ja käytettävyyden parantaminen
  • IT-palvelujen ohjeistuksen ja helpdesk-palvelujen tason nosto
  • ”sometus” – ollaan siellä missä käyttäjät.

Näiden muutosten myötä pystymme olemaan kehityksessä mukana ja tukena siellä missä meitä tarvitaan. Verkossa tehtävä tuki ja itsepalvelu auttavat käyttäjiä ongelmatilanteissa. Meidän tehtävämme on kuitenkin olla se opetusprosessin läpikotaisin tunteva asiantuntija, joka osaa asettua käyttäjän asemaan. Henkilökohtainen apu on aina paras apu. Yleensäkin tietohallinnon resurssien niukkeneminen ja vaatimusten kasvaminen ajaa meitä yhä enemmän peruspalvelujen yksinkertaistamiseen ja palvelutarjonnan kriittisempään tarkasteluun. IT-palvelut joutuvat jatkossa omalta ”mukavuusalueeltaan ”pois ja miettimään innovatiivisia ratkaisuja. Vielä kaikki ei ole valmista, mutta toivottavasti parin vuoden päästä on.

Kirjoittaja

Pekka Liedes, tietohallintopäällikkö, KTM, Vaasan ammattikorkeakoulu, pekka.liedes@vamk.fi

Tutkimus- ja kehitystyö osana opetusta

Tutkimus- ja kehitystoiminnalla on keskeinen osa ammattikorkeakoulujen lähialueyhteistyössä. Käytännössä tutkimus- ja kehitystoiminnalla ei ole kuitenkaan tähän mennessä ottanut sille kuuluvaa roolia ammattikorkeakoulujen toiminnassa. Ensisijaisesti tämä on johtunut toimintaan osoitetun rahoituksen puutteesta, sillä käytännössä kaikki T&K on toteutettu hankerahoituksen puitteissa. Projektiluonteinen rahoitus on jättänyt toiminnan askartelutasoiseksi verrattuna siihen, millaiseksi se alun perin visioitiin.

Vielä voimassa oleva malli huomioi ainoastaan laskennallisen opiskelijamäärän sekä suoritetut tutkinnot. Onneksi rahoitusta ollaan paraikaa uudistamassa siten, että vuodesta 2014 alkaen rahoitusperusteissa huomioidaan selkeämmin kaikki ammattikorkeakoulujen tehtävät, myös lähialueyhteistyö ja tutkimus- ja kehitystoiminnan, esimerkiksi ulkoisen rahoituksen osuus sekä erilaiset julkaisut. Samalla ammattikorkeakoulujen on syytä tarkastella oman tutkimus- ja kehitystoimintansa roolia osana tarjolla olevaa opetusta.

SAMOK julkaisi viime vuonna ”Toimiva korkeakoulukampus” -julkaisun, jossa esitellään ammattikorkeakoulujen tehtäviä sekä parempaa opiskelua palvelevaa ympäristöä eri näkökulmista. Yksi keskeisistä näkökulmista on tutkimus- ja kehitystoiminnan sekä yritysyhteistyön korostaminen osana koulutustarjontaa. Nyt kun koko ammattikorkeakoulukenttää ollaan uudistamassa, avautuu samalla myös tilaisuus luoda uudenlaiset toimintaedellytykset koulutuksen, tutkimus- ja kehittämistoiminnan sekä yritysyhteistyön kasvavalle integraatiolle. Tämä edellyttää monessa paikassa ajattelu- ja toimintatapojen päivittämistä.

Esimerkiksi fyysiset puitteet ja rahoitus ovat vasta onnistuneet tutkimus- ja kehitystoiminnan mahdollistajia. Todellinen muutos lähtee siitä, että opiskelijat saavat riittävästi kokemusta tutkimus- ja kehitystoiminnasta opintojensa aikana ja mieluiten pakollisena osana omia opintojaan. Lisäksi näiden T&K-projektien tulisi nousta yritysten ja yhteistyökumppaneiden todellisista tarpeista ja siten tukea ammattikorkeakoulun lähialueyhteistyön entistä parempaa toteutumista. Samalla tehtäisiin repäisevä irtiotto siitä toimintakulttuurista, jossa opiskelijoilla ei ole varsinaista roolia tutkimus- ja kehitystoiminnassa, joka luultavasti periytyy monessa tapauksessa jopa useiden vuosikymmenten takaa.

Ihanteellinen T&K-projekti syntyy ulkopuolisen toimijan todellisista tarpeista, sen ohjauksesta vastaavat opetushenkilökunta ja sen parissa työskentelee opintojen eri vaiheissa olevia opiskelijoita. Mikäli projektin toteutukseen on käytössä tutkimus- ja kehitystyön mahdollistavat toimitilat ja työkalut ja sen toteutus mahdollistaa vielä useiden eri alojen opiskelijoiden yhteistyön (esimerkiksi tietotekniikka ja sosiaali- ja terveysala), ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehittämistoiminta voi saavuttaa sille kuuluvan aseman keskeisenä osana valtakunnallista innovaatiotoimintaa.

(kuva: Sakari Röyskö)

Kirjoittaja

Toni Asikainen, hallituksen jäsen, SAMOK, toni.asikainen@samok.fi

Korkeakouludiplomit: mitä oppia Yhdysvalloista

Suomen korkeakoulukenttää on puhuttanut opetus- ja kulttuuriministeriön keskustelualoite kaksivuotisten korkeakouludiplomien eli kandidaattitutkintoa lyhyempien tutkintojen kokeilusta. Aloite sisältyy ministeriön muistioon ”monipuoliset ja sujuvat opintopolut” (OKM:n työryhmämuistioita ja selvityksiä 2013:2). Tätä uutta avausta on vastustettu melko yksituumaisesti muun muassa korkeakoulutoimijoiden ja työmarkkinaosapuolten toimesta.

Raportissa todetaan, että monissa Eurooppalaiseen korkeakoulutusalueeseen kuuluvissa maissa on olemassa kandidaattitutkintoa lyhyempiä tutkintoja tai diplomeja. Raportissa viitataan myös Yhdysvaltain kokemuksiin. Seuraavassa pohdin, mitä sieltä voi oppia.

Yhdysvalloissa on hyvin monenlaisia yliopistoja ja korkeakouluja niin tasoltaan kuin rahoitukseltaan. Tutkintotasojen kannalta merkittävää on se, että suurin osa opiskelijoista suorittaa bachelor-tason eli undergraduate-tason (nelivuotisen) tutkinnon: ”Going to college” on ilmaus, joka kertoo Yhdysvaltain yliopisto-opiskelun valtavirrasta.

Yhdysvalloissa on noin 4000 yliopistoa tai korkeakoulua. Lukumäärältään suurin korkeakoulutyyppi ovat community colleget, joita on noin 1000 kaikkialla maassa niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Niissä voi suorittaa kaksivuotisia korkeakoulututkintoja kuten associate of Arts degree, associate in Applied Science degree ja associate in Nursing.

Näillä tutkinnoilla on tai voi olla siirtymäkelpoisuus yliopistojen bachelor-tason opintoihin. Yliopistoilla ja community collegeilla voi olla sopimuksia opintojen hyväksilukemisesta (niin sanotut tranfersäännöt). Näiden päälinjoista on päätetty osavaltioittain.

Yliopistot taas noudattavat erilaisia strategioita opiskelijarekrytoinnissa. Niin sanotut ”huippuyliopistot” rekrytoivat opiskelijansa kansallisilta ja myös kansainvälisiltä markkinoilta: niiden kampuksille ei community collegien opiskelijoita juuri eksy. Osavaltioiden alueellisille yliopistoille tällä väylällä on varsin suuri merkitys.

Community collegeiden historia lähtee liikkeelle 1900-luvun alusta ja ne laajenivat sodan jälkeen presidentti Harry S. Trumanin aloitteesta, mutta niillä näyttää olevan tulevaisuutta myös Barack Obaman ajalla. Yhdysvaltain vuonna 2008 alkanut talouskriisi on lisännyt community collegien suosiota kahdella tavalla. Ensinnäkin ne ovat paljon edullisimpia oppilaitoksia kuin julkiset (public) yliopistot puhumattakaan yksityisistä yliopistoista. Opiskelu community collegeissa on kohtuullisen halpaa ja se tavoittaa myös eri etniset ryhmät varsin hyvin. Myös aikuisopiskelijat ovat community collegien käyttäjiä.

Merkittävää on myös se, että kaksivuotisille tutkinnoille on kysyntää työmarkkinoilla niin hoitoalalla kuin teknisellä alalla. Yhdysvalloissa on meneillään jonkinasteinen uusteollistamisen kausi ja community collegien teknisiltä linjoilta valmistuneilta on kysyntää työmarkkinoilla. Toisaalta community colleget toimivat myös perusvalmiuksien tasonkorottajina, koska high schoolien opetustaso luonnontieteissä on puutteellinen.

Community colleget ovat julkisesti omistettuja, ja tavallisemmin niiden omistajina ovat kaupungit ja piirikunnat (County). Niiden kampukset ovat varsin hyvätasoisia ja niitä rahoitetaan osavaltioiden, piirikuntien ja kaupunkien yhteisrahoituksella. Opettajisto on tavallisesti MA-tutkinnon suorittaneita. Opetukseen tasoon yliopistoväki suhtautuu hieman epäillen: tässä suhteessa tulee mieleen suomalainen keskustelu avoimen yliopiston opetuksen tasosta.

Kaksivuotiset korkeakoulututkinnot palvelevat Yhdysvalloissa kahta tarkoitusta: ne ovat ensimmäinen askel varsinaisiin korkeakoulututkintoihin, mutta ne ovat myös itsenäisiä tutkintoja, joilla tähdätään työmarkkinoille. Jos Suomeen perustetaan kaksivuotiset korkeakouludiplomit, on ratkaistava, kumpaa linjaa painotetaan. On tarpeen myös pohtia, laajentaisiko kaksivuotisten korkeakouludiplomien tarjonta korkeakouluopiskelijoiden sosiaalista tai alueellista pohjaa.

Suomessa OKM:n linjaukset viittaavat siihen, että korkeakouludiplomien halutaan toteutuvan korkeakoulujen sisällä, ei esimerkiksi ammattiopistoissa tai kansanopistoissa. Jos ja kun korkeakouludiplomit toteutuvat, on niillä vaikutusta niin ammattikorkeakoulujen kuin yliopistojen toimintaan.

Kirjoittaja

Tapio Varmola, rehtori, kuntayhtymän johtaja, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, tapio.varmola@seamk.fi

Rakenneuudistuksen kautta onneen – Metropolian tulevaisuudenkuva

Visio neljän kampuksen Metropoliasta

Metropolia ammattikorkeakoulun toiminta käynnistyi 1.8.2008 ja sen pohja muodostettiin EVTEKin ja Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian varaan. Suomen suurimmaksi ammattikorkeakouluksi yhdistymisen kautta noussut 16 000 opiskelijan ja 1 200 henkilöstön jäsenen korkeakouluyhteisö on kuitenkin koko historiansa ajan ollut sirpaloitunut ympäri pääkaupunkiseutua. Kahden ammattikorkeakoulun toimintakulttuurien yhteentörmäyksiltä ei myöskään voitu välttyä ja tänäkin päivänä menneisyyden haamut kummittelevat satunnaisesti niin henkilöstölle kuin opiskelijoille.

Ammattikorkeakoulukenttä on kehittynyt omasta tahdostaan ja sitä on kehitetty pakon (= talouden) sanelemana ylhäältä käsin. Metropoliassa uudistuminen on kuitenkin nähty positiivisena mahdollisuutena ja erilaisia muutostarpeita on lähestytty ennakoiden. Tästä johtuen, Metropolian tilastrategian mukaisesti, koko korkeakoulun toistakymmentä yksikköä keskitetään neljälle kampukselle noin vuoteen 2017 mennessä. Kyseisten kampusten todennäköiset sijainnit ovat Helsingin Arabiassa, Vantaan Myyrmäessä, Espoon Leppävaarassa ja Helsingin Myllypurossa, joista viimeksi mainittu rakennetaan perustuksista alkaen tyhjästä. Loput kampuksista tulevat vaatimaan perusteellisen remontin suuremman opiskelija- ja henkilöstömäärän takia.

Unelmakampus – mitä ihmettä?

Kampusuudistuksen yhteydessä Metropolialla on todennäköisesti historiansa paras mahdollisuus karkottaa menneisyyden haamut ja siirtyä uuteen, Metropolian Meiningin™, mukaiseen aikakauteen. Tähän ei kuitenkaan riitä hyvin suunnitellut kampusrakennukset, vaan vaaditaan huomattavasti suurempi muutos suhtautumisessa opetukseen ja oppimiseen: opetushenkilöstön on pyrittävä eroon kalvosulkeisista ja opiskelijoiden on ymmärrettävä, että tieto on omaksuttava itsenäisellä ja aktiivisella otteella.

Tilaratkaisut ovat silti merkittävässä roolissa positiivisen muutoksen saavuttamisessa. Kampusten monialaisuus ja erilaiset tilatarpeet, kuten hiljaisen työskentelyn tilat ja ryhmätyötilat, huomioimalla saavutetaan moderni työskentely-ympäristö kaikille Metropolian toimijoille. Monikäyttöiset tilat kalustuksesta tietoteknisiin ratkaisuihin voidaan valjastaa tukemaan korkeakoulun henkeä. Esimerkiksi erilliset ruokailutilat henkilöstölle ja opiskelijoille pitää unohtaa – opettajan ja opiskelijan pitää kohdata muulloinkin kuin opetustilanteessa.

On syytä huomata, että kaikki kehitys ei vaadi uusia ideoita, vaan välillä on hyvä muistella myös mennyttä. Kysynkin, mihin ovat kadonneet ne ajat, kun opettajat istuivat iltaa opiskelijoiden kanssa paikallisessa kuppilassa ja puhuivat politiikasta, taloudesta tai historiasta? Kun opettajana oleminen tarkoitti mentorin roolin ottamista ja nuoren luotsaamista aikuisuuteen ja elämään? Kun opiskelu tarkoitti muutakin, kuin mahdollisimman pienellä vaivalla mahdollisimman nopeasti suoriutuen työelämään juoksemista? Unelmakampuksellani järjestettäisiin viikoittaiset perjantai-iltapäivän kahvit opiskelijakunnan kahvilassa, jossa opetushenkilöstö, yritysmaailman edustajat ja opiskelijat voisivat vapaasti keskustella ajankohtaisista aiheista ja elämästä yleensäkin.

Kampukset eivät kuitenkaan elä kuplissa vaan ovat vuorovaikutuksessa ja kehittävät ympäristöään. Kampusten yhteyteen on mahdollista kehittää erilaisia palvelukonsepteja lastentarhoista terveydenhoitolaitoksiin ja yrityshautomoista uimahalleihin. Erilaisten tilaratkaisujen ja muunneltavien tilojen kautta varmistetaan myös vähäinen tilojen tyhjäkäyttö, kun palveluita voidaan tarjota myös korkeakouluyhteisön ulkopuolelle. Yritysmaailma tulee integroida osaksi korkeakouluyhteisöä ja yrittäminen, TKI (KIT) -toiminta ja erilaiset projektit luontevaksi osaksi korkeakoulun arkea.

Ajatusleikkiä voi viedä myös pidemmälle kehittelemällä ideaa kampusten yhteyteen rakennettavista opiskelija-asunnoista. Esimerkiksi kansainvälisille opiskelijoille suunniteltujen kampusten yhteyteen rakennettujen asuntojen ja niiden pohjakerroksista löytyvien palvelujen, kuten ravintoloiden ja kauppojen, muodostama kansainvälinen ja sykkivä yhteisö elävöittäisi koko kaupunginosaa. Liikunta- ja terveyspalveluiden kytkeminen samaan kokonaisuuteen toisi hyötyä niin henkilöstölle kuin opiskelijoillekin, ja miksei myös kampuksen ympäristön asukkaille.

Palataan lopuksi vielä oppimiseen ja opetukseen. Monialaisten kampuskeskittymien kautta voidaan hakea uudenlaisia ratkaisuja, joilla helpotetaan yksilöllisten opintopolkujen luomista. Erilaisilla vapaavalintaisilla opintokokonaisuuksilla esimerkiksi toimintaterapian opiskelija voi kehittää liiketalouden osaamistaan mahdollista yritystoimintaa ajatellen ja insinööriopiskelija voi ruokkia luovaa puoltaan kulttuurialan opinnoilla. Liikkuvuus kampusten välillä kasvaa, jos opiskelijoilla on mahdollisuus valita niin sanotut sivuaineopintonsa vapaasta tarjottimesta kaikkien alojen väliltä. Tällä tavalla kukaan ei poteroidu omalle alalleen, vaan kontakteja luodaan läpi korkeakoulun.

Suosittelen kaikkia rakenteellisesta kehittämisestä kiinnostuneita selaamaan Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto SAMOK ry:n julkaisun Toimiva korkeakoulukampus vuodelta 2012. Siihen on tiiviisti kirjattuna ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden näkemykset unelmien kampuksesta ja korkeakouluyhteisöstä.

Kirjoittaja

Aku Aarva, koulutuspoliittinen asiantuntija, Metropolia Ammattikorkeakoulun opiskelijakunta – METKA, aku.aarva@metkaweb.fi

Koulutusverkoston tiivistäminen on myös opiskelijan etu

Ammattikorkeakouluverkosto on muutoksen alla. Toimipisteiden määrää käsitellään alkusyksystä, kun ammattikorkeakoulujen toimiluvat uusitaan. Suomessa ammattikorkeakoulut toimivat yli 50 kunnassa ja lähes 150 toimipisteessä. On tehtävä tarkka kartoitus siitä, missä koulutusta on järkevintä järjestää.

Suunnitelmat koulutuksen lakkauttamisesta aiheuttavat luonnollisesti ristiriitaisia tunteita niin kunnissa kuin ammattikorkeakouluissa ja opiskelijoidenkin keskuudessa. Suurin osa ammattikorkeakouluista on täysin kuntien tai kuntayhtymien omistamia, joten tällöin toimipisteen karsimisesta tulee myös kunnan poliittinen päätös.

Nykyinen korkeakouluverkosto aiheuttaa epätasa-arvoa opiskelijoille, esimerkiksi koulutuksessa ja terveydenhuollossa. Monessa kunnassa sosiaali- ja terveysministeriön suositukset opiskeluterveydenhuollon järjestämisestä eivät toteudu, eikä terveydenhuoltopalveluista välttämättä tehdä edes seurantaa. Opiskelijoiden kannalta tilanne on kestämätön.

Viime syyskuussa tehdyn selvityksen mukaan yhtä lääkäriä kohden on 13 000 opiskelijaa, kun suositus olisi noin 2500–3000 opiskelijaa per lääkäri. Yliopistopuolella tilanne on merkittävästä parempi ja tähän löytyy helposti kaksi perustelua: YTHS-malli ja sen vakaa rahoitus automaatiojäsenyyden kautta.

Samalla kun tarkastellaan ammattikorkeakoulujen asemaa, onkin syytä tarkastella myös opiskelijakuntien asemaa ja kysymystä opiskelijakunnan automaatiojäsenyydestä. Automaatiojäsenyys tukisi kolmea tärkeää asiaa: korkeakouludemokratiaa, YTHS-terveyspalvelumallin kehittämistä sekä opiskelijakuntien riippumattomuutta ammattikorkeakoulusta.

Selvitysten mukaan YTHS-malli on tehokkain tapa järjestää opiskelijoiden terveydenhuoltopalveluja. Kokemukset osoittavat, että vapaaehtoisuuteen perustuvalla maksumallilla ei voida järjestää yhtenäisiä terveyspalveluja. Automaatiojäsenyys tekee kaikista opiskelijoista opiskelijakunnan jäseniä ja avaa sitä kautta kaikille yhtäläiset mahdollisuudet osallistua korkeakouluyhteisön kehittämiseen.

Keskustelua käydään myös siitä, kuinka eri oppilaitoksia kannattaa profiloida eri alojen koulutusta varten. Koulutusaloja on suomalaisissa ammattikorkeakouluissa kaikkiaan 8, joten yksi ammattikorkeakoulu voisi keskittyä tarjoamaan esimerkiksi 3-4 alan opintoja. Synergiaetuja voi syntyä esimerkiksi silloin, kun opinnoissa yhdistyvät toisiaan tukevat alat – kuten kaupallinen ja IT-ala. Osa ammattikorkeakouluista on jo karsinut verkkoaan. Esimerkiksi Metropolia kaavailee, että nykyisistä pääkaupunkiseudun noin 20 toimipisteestä siirrytään vuodesta 2017 lähtien vain neljään.

Vuonna 2014 uudistettavassa ammattikorkeakoulujen rahoitusmallissa huomioidaan nyt ensimmäistä kertaa TKI-toiminta, mikä rohkaisee oppilaitoksia toimimaan yhteistyössä yritysten kanssa. Kun TKI ja koulutus yhdistyvät, pystymme vastaamaan entistä paremmin työelämän haasteisiin. Siitä hyötyisivät niin korkeakoulut ja opiskelijat kuin elinkeinoelämäkin. Kun työelämän perusasiat ovat hanskassa opintojen päättyessä, valmius yrittäjyyteen on parempi.

(kuva: Sakari Röyskö)

Kirjoittaja

Toni Asikainen, hallituksen jäsen, SAMOK, toni.asikainen@samok.fi

SAMOKin liittokokous: Kansallinen tutkintojen viitekehys saatava voimaan

Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto – SAMOK ry:n 17. varsinainen liittokokous järjestettiin 23.–24.11.2012 Tampereella. Liittokokouksen julkilausumassa vaaditaan kansallisen tutkintojen viitekehyksen voimaan saattamista. SAMOKin mielestä on täysin kestämätöntä, ettei kansallinen viitekehys ole vieläkään saanut eduskunnan hyväksyntää. Sivistysvaliokunta ei ole käsitellyt asiaa, josta hallitus antoi esityksensä keväällä 2012. Länsi-Euroopan maat valmistelevat jo omien viitekehyksiensä käyttöönottoa, mutta Suomi on Itä-Euroopan ja Balkanin maiden kanssa siinä ryhmässä, joka ei ole vielä edes hyväksynyt omaa viitekehystään.
Kansallinen tutkintojen ja osaamisen viitekehys olisi hallituksen esityksen mukaan tarkoitus ottaa käyttöön vuoden 2013 alusta. Koko korkeakoulujärjestelmän kattava viitekehys helpottaisi eri maiden tutkintojen ja tutkintotasojen vertailua. Lisäksi sen avulla edistettäisiin myös kansallista ja kansainvälistä liikkuvuutta sekä elinikäistä oppimista. Viitekehyksen avulla korkeakoulututkintojen tuoman osaamisen vertailu helpottuisi ja työnantajatkin pystyisivät arvioimaan eri tutkintojen tuoman osaamisen tasoa nykyistä paremmin.

Erityisesti ammattikorkeakouluopiskelijat ja ammattikorkeakouluista valmistuneet hyötyisivät viitekehyksen hyväksymisestä. Viitekehyksessä vahvistetaan ammattikorkeakoulututkintojen asema alemman korkeakoulututkinnon ja ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon asema ylemmän korkeakoulututkinnon tasoisena tutkintona.
Hallituksen esitys kansalliseksi tutkintojen viitekehykseksi perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston 23.4.2008 hyväksymään suositukseen eurooppalaisesta tutkintojen viitekehyksestä (European Qualifications Framework, EQF) elinikäisen oppimisen edistämiseksi. Vastaava hallituksen esitys oli annettu eduskunnalle jo edellisellä vaalikaudella, mutta se raukesi ennen käsittelyä vaalikauden päättyessä.

SAMOKilla uusi strategia ja hallitus

Lisäksi liittokokouksessa hyväksyttiin SAMOKille uusi strategia vuosille 2013–2016, poliittinen ohjelma sekä vuodelle 2013 toimintasuunnitelma ja talousarvio. Vuoden 2013 hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Valtonen Saimaan ammattikorkeakoulusta ja varapuheenjohtajaksi Ringa Prauda Turun ammattikorkeakoulusta. Hallituksen jäseniksi valittiin Christoffer Andersson Arcadasta, Toni Asikainen Haaga-Helia ammattikorkeakoulusta, Aleksi Kurvi Jyväskylän ammattikorkeakoulusta, Sini Myllykoski Satakunnan ammattikorkeakoulusta sekä Aleksi Nenonen Metropolia Ammattikorkeakoulusta.

SAMOKin hallitus 2013: Takarivissä vasemmalta lähtien Aleksi Kurvi, Mikko Valtonen, Toni Asikainen ja Christoffer Andersson. Eturivissä vasemmalta: Aleksi Nenonen, Ringa Prauda ja Sini Myllykoski

Kirjoittaja

Jenni Tuomainen, jenni.tuomainen(at)samok.fi, SAMOK

Kollegiaalisuus hyvinvoinnin edistäjänä

Niin kansainvälisissä kuin kotimaisissakin tutkimuksissa on todettu, että työtyytyväisyyden, terveyden, työssä jatkamisen ja työelämässä koetun yleisen hyvinvoinnin taustalla on tiettyjä yksilöön, organisaatioon sekä johtamiseen liittyviä tekijöitä. Työn ja terveyden välisten perinteisten riskitekijöiden, kuten fyysisen kuormituksen ja erilaisten altistusten lisäksi on löytynyt myös psykososiaalisia työhön vaikuttavia tekijöitä. Näitä ovat mm. työn henkinen kuormittavuus, yksilön kokemus työn hallinnasta ja palkitsevuudesta sekä kuulluksi tuleminen ja sosiaalinen tuki työyhteisössä. Myös työyhteisön toimivuus ja oikeudenmukaiseksi koettu johtaminen ovat uusimpien tutkimuksen löydöksiä. Uskoakseni, nämä työhyvinvointiin vaikuttavat tekijät ovat sellaisenaan sovellettavissa myös opiskelijoiden kokemaan hyvinvointiin, myös opiskelijat haluavat tulla kohdelluiksi hyvin ja oikeudenmukaisesti sekä arvostetusti opiskelussaan, he haluavat osallistua päätöksentekoon ja opiskeluaan koskeviin ratkaisuihin sekä kehittää omaa ammattitaitoaan mahdollisimman pitkälle.

Sosiaali- ja terveysalalla tarvitaan työstään innostuneita ja työssään hyvinvoivia ammattilaisia myös tulevaisuudessa. Pienenevien ikäluokkien ja kiihtyvän eläköitymisen myötä nyt opiskeleville avautuu alalta runsaasti työpaikkoja. Vastataksemme hoidontarpeeseen on tärkeää, että ala säilyttää ja mutta myös lisää vetovoimaisuuttaan, sillä tulevaisuudessa kilpailemme opiskelijoista entistä enemmän myös muiden alojen kanssa. Meillä kaikilla, niin alalla jo toimivilla kuin alaa opiskelevilla on tärkeä rooli oman ammattikuntamme edustajina, kun kerromme työstämme muille tai puhumme kollegoiden kesken.

Kollegiaalisuus tulisi nähdä hyvinvointimme edistämiskeinona. Kollegiaalisuus ei vaikuta ainoastaan hoitohenkilökunnan ja opiskelijoiden hyvinvointiin, vaan myös asiakkaiden ja potilaiden asiakastyytyväisyyteen. Kollegiaalisissa yhteisöissä tietoa ja osaamista jaetaan avoimesti. Kollegaa autetaan ja ristiriidat ratkotaan hienotunteisesti. Työyhteisöjen tulisi nähdä myös harjoittelujaksoilla olevat alan opiskelijat tulevina kollegoinaan.

Kollegiaalisuus voi näyttäytyä oman yhteisön sisällä, mutta myös koko ammattikuntaan kuuluvien keskuudessa. Perinteisesti kollegiaalisuus on mielletty hyvin vahvasti lääkärikunnan toimintatavaksi. Viime aikoina myös hoitohenkilökunta on yhä vahvemmin toivonut omia kollegiaalisuusohjeita. Sairaanhoitajaliitto on ottanut tästä koppia ja lähtee työstämään sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeita. Kollegiaalisuus ei ole vaan alan ammattilaisten tapa toimia, vaan siihen kasvaminen alkaa jo opiskelun aikana!

Kirjoittaja

Nina Hahtela, vs. järjestöpäällikkö, nina.hahtela(at)sairaanhoitajaliitto.fi, Sairaanhoitajaliitto

Ulostehuolto on aina vaan hoitamatta – Lannoitteita joutuu hukkaan ja taudit leviävät

On jollakin tapaa omituista, että niinkin yksinkertainen ongelma kuin ulosteiden asianmukainen käsittely ja hyötykäyttö ovat aina vain ratkaisematta. Maailmassa on ollut paljon hankalampiakin asioita ratkottavana.

Huuhtelukäymälät ja viemäriverkostot poistivat Euroopan suurkaupungeista ulosteiden mukana leviävät kulkutaudit 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ehkä sen vuoksi alan tuotekehitys on keskittynyt vain tuohon teknologiaan. Kallis ja paljon vettä kuluttava jätevesihuolto ei kuitenkaan ole ratkaisu kaikkialla, ei edes Suomessa ja muissa teollisuusmaissa.

Seuraavassa otetaan esimerkeiksi Suomi ja Etiopia. Toinen maailman vauraimpia maita ja toinen yksi köyhimmistä.

Etiopiassa ulostehuollon järjestäminen on vielä alkutekijöissään

Kirjoitan tätä artikkelia Addis Abebassa. Miljoonakaupungin humu kantaa yksinkertaisten ikkunoiden läpi huoneeseen. Äänisaastetta huomattavasti merkittävämpi ympäristöongelma kaupungissa on kuitenkin vesien saastuminen.

Viemäriverkosto kattaa vain osan Etiopian pääkaupungin asuinalueista. Kun lisäksi Addis Abeban yliopistolla professorina toimivan Gashaw Yayehyiradin mukaan vain noin 10 % viemäreihin johdetuista jätevesistä päätyy puhdistamolle, jokivarsilla kaupungista katsoen alajuoksulla asuvia ei todellakaan käy kateeksi.

Etiopiassa on kaikkiaan noin 90 miljoonaa ihmistä ja lukuisia satojen tuhansien asukkaiden kaupunkeja. Addis Abeba on ainoa kaupunki, jossa ylipäätään on viemäriverkostoa. Jätevesiä ei siis käsitellä juuri mitenkään. Huuhtelukäymälät ovat valtaosaltaan saostussäiliöiden varassa. Parhaillaan joihinkin kaupunkeihin rakennetaan saostussäiliölietteiden kuivausaltaita. Pääosin ulostehuolto on hoitamatta.

Maaseudulla suurin osa väestöstä käyttää sitä maailman yleisintä käymälää – näkösuojana toimivaa pusikkoa. On uskomatonta, että edelleen maahan rakennetaan esimerkiksi kouluja ja terveysasemia, joita ei varusteta minkäänlaisella käymälällä – ei edes kuvan 1 mukaisella kuoppakäymälällä, joka on maailman toiseksi yleisin käymälätyyppi.

Kuva 1. Maailman toiseksi käytetyin käymälä on yksinkertainen kuoppakäymälä, jossa on jonkinlainen näkösuoja ympärillä. Tämä käymälä löytyy Benishangulin osavaltiosta Etiopiasta. Maailman yleisin käymälä ei oikeastaan ole käymälä lainkaan, sillä se on tavallinen pusikko tai muu näkösuoja. Kuva: Harri Mattila

Etiopia on yksi maailman köyhyimmistä maista. Maan talouskasvua rajoittavat voimakkaasti isolta osalta ripuleista johtuva korkea (lapsi)kuolleisuus sekä ravinnontuotantoa heikentävä keinolannoitteiden puute. Jos ulostehuolto olisi kunnossa, niin ongelmat olisivat huomattavasti pienemmät.

Kiinteät ulosteet levittävät tehokkasti ripulitauteja, jotka rasittavat ei yksin Etiopian, vaan koko maailman taloutta ankarasti. On laskettu, että maailman kaikista sairaalavuoteista noin puolet on koko ajan ripulipotilaiden valtaamina. On helppo arvata, että suurin osa näistä vuoteista on kehitysmaissa.

Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden terveydenhuollon budjeteista menee keskimäärin 12 % ripulitautien hoitoon. 88 % kaikista ripulitaudeista johtuu puutteellisesta ulostehuollosta ja siihen läheisesti liittyvästä vajaavaisesta hygieniasta.

(Edellä mainittuja hälyttäviä ja paljon muita kuvaavia tilastotietoja löytää esim. UNICEFin kotisivuilta osoitteesta www.unicef.org/wash .)

Virtsa taas on sinällään parasta mahdollista lannoitetta runsaan ravinnepitoisuudensa ansiosta. Nautitusta ravinnosta riippuen aikuinen ihminen tuottaa vuodessa keskimäärin n. 400 litraa virtsaa, joka sisältää noin 4 kiloa typpeä, 0,4 kiloa fosforia ja 0,9 kiloa kaliumia. Kaikki nämä tärkeät ravinteet ovat virtsassa olomuodossa, jota kasvit voivat suoraan käyttää hyväkseen (Esrey S, et al. 1998, 17).

Etiopiassa, kuten niin monissa muissakin maissa kaivattaisiin pikaisesti niin sanottuja ekologisia sanitaation ratkaisuja. Ekologisen sanitaation periaate on käsitellä ulosteita ja virtsaa ruoantuotannon raaka-aineina, ei jätteinä (Kuva 2). Ulostehuollon järjestämisessä käytettävään teknologiaan ekologinen sanitaatio ei ota kantaa, kunhan ravinteet saadaan ruoantuotannon kiertoon mukaan. Sanitaatio käsitteenä pitää sisällään myös asianmukaisen hygienian: ihmisten terveyden vaaliminen on luonnollisesti ykköstavoite.

Kuva 2. Ekologisen sanitaation periaate piirrettynä. Kiinteiden ulosteiden ja virstan sisältämä ravinteet palautetaan ruoantuotantoon. Jätevedet eivät pilaa vesistöjä. (GTZ 2005)

Suomessa ulostehuolto on kunnossa – osittain

Edellä kuvattu tilanne koskee käytännössä lähes kaikkia kehitysmaita. Mutta ongelmia on myös niin sanotuissa teollisuusmaissa. Vain osa kaikista viemäreihin johdetuista jätevesistä käsitellään asianmukaisesti ennen ympäristöön johtamista.

Suomen kuntien jätevesihuolto on kohtuullisen hyvässä kunnossa, mikäli tarkastellaan viemäri- laitoksia kokonaisuudessaan. Toivomisen varaa on kuitenkin täälläkin. Etenkin ravinteiden kierrättäminen takasin ruoantuotantoon takkuaa. Eivätkä viemäriverkostojen ongelmat ole suinkaan harvinaisia. Etenkin runsaiden sateiden aikana esiintyy usein ylivuotoja, jolloin jätevesiä joudutaan johtamaan käsittelemättöminä vesistöihin.

Suomessa ulostehuoltoon liittyneet hankkeet ovat vime vuosina kiristyneen lainsäädännön vuoksi keskittyneet haja-asutusalueiden jätevesien käsittelyjärjestelmiin ja -järjestelyihin. Vaikka viemäriverkostot ja siirtoviemärit ovat kalliita rakentaa ja ylläpitää, vaikka nykyisistä puhdistamoista menee joka tapauksessa osa ravinteista ja epäpuhtauksista läpi vesistöihin ja vaikka viemäriverkostoihin kohdistuvat haasteet tulevat jatkossa kasvamaan ilmastonmuutoksen vuoksi, meillä hyvin yksisilmäisesti laajennetaan verkostoja ja rakennetaan pitkiä siirtoviemäreitä. Kuitenkin meidän laaja ja harvaan asuttu maaseutumme ja puolisen miljoonaa kesäasuntoa muodostavat loistavan alustan uuden teknologian tuotekehitykselle.

Monissa teollisuusmaissakin kärsitään kuivuudesta ja veden uudelleenkäyttömahdollisuudet eivät enää ole pelkästään tutkimusprojektien suosikkikohde vaan jo käytännön toteutuksessa. Valitettavasti kuitenkaan Suomessa asiaan ei ole riittävästi paneuduttu.

Paitsi vedestä myös ravinteista tulee ennen pitkää pulaa. Ulosteet ja virtsa pitäisi käsittää maanparannusaineiden ja lannoitteiden raaka-aineina eikä jätteinä. Jos tätä ei oteta todesta, Suomi putoaa vesialalla kansainvälisessä kilpailussa sivustakatsojan rooliin. Olisi herättävä panostamaan tosissaan vaihtoehtoisiin teknologioihin.

Ekologiseen sanitaatioon pureutuvia tutkimus- ja tuotekehityshankkeita tarvitaan lisää. Ja niihin pitää saada myös yhteiskunnan panostusta. Juhlapuheet eivät enää riitä, vaan nyt on tartuttava toimeen.

HAMK on mukana kehityksessä

HAMK on ollut mukana kehitys- ja niin sanottujen siirtymätalousmaiden sanitaatiohankkeissa etenkin tarjoamalla asiantuntija-apua. Esimerkkinä voidaan mainita muutaman vuoden takainen Suomen ympäristökeskuksen hallinnoima Liettuan haja-asutusalueiden jätevesijärjestelmien kehittämisprojekti.

Kotimaassa HAMK:n jätevesi- ja ulostehuollon hankkeet ovat pääosin käsitelleet mainittuja haja- asutusalueiden jätevesihuollon ongelmia, vesiensuojelua ja vesistökunnostuksia. Erittäin merkittävä rooli HAMK:lla on ollut haja-asutuksen vesihuollon suunnittelijakoulutuksessa, jota on järjestetty yhdessä Suomen ympäristökeskuksen kanssa jo kymmenen vuoden ajan.

HAMKin opetusohjelmassa on jo vuosia ollut myös opintojakso Ecological Sanitation. Etenkin
ulkomaalaiset opiskelijat ovat ottaneet sen omakseen. Yhtenä harjoitustehtävänä opintojaksolla on pohdittu, millaisia seuraamuksia asianmukaisesta ja kaikkien ulottuvilla olevasta ulostehuollosta olisi kehitysmaiden maaseudulla. Vaikutukset voivat olla todella merkittäviä (Kuva 3).

Kuva 3 Asianmukaisesti hoidettu ulostehuolto vaikuttaa monin tavoin elämäämme. Kuvassa on oletettu tilanne, josssa kehitysmaassa olevan maaseutukylän sanitaatio saatetaan kerralla kuntoon. Seuraukset vaikuttavat kyläläisten elämään monella eri tavalla.

Ekologisen sanitaation hankkeisiin on syytä panostaa myös jatkossa. Puutteellinen ulostehuolto aiheuttaa maailmassa valtavaa inhimillistä kärsimystä. Kun ajatellaan kaikkia niitä taloudellisia seuraamuksia, joita mainituista epäkohdista johtuu, voidaan syystä esittää kysymykset:

Miksi meitä jokaista näin läheisesti koskevaa asiaa ei ole saatettu kuntoon jo aikoja sitten? Miten tähän voi olla varaa maailmassa, jossa lähes kaikki arvotetaan rahassa?

Kirjoittaja

Harri Mattila, TkT, yliopettaja, Hämeen ammattikorkeakoulu harri.mattila@hamk.fi

Esrey S, et al. 1998, Ecological sanitation, Swedish International Development Cooperation Agency, Department for Natural Resources and the Environment, Novum Grfiska AB, Stockholm

GTZ 2005, Deutsche Gesellschaft für Technische Zusammenarbeit, Germany, saatavana osoitteessa www.susana.org, 09.10.2012

www.unicef.org/wash, 6.10.2012

Kohti yhä yhdenvertaisempaa korkeakouluopiskelua

Lainsäädäntö ja selvitystyö esteettömyystyön taustalla

Opiskelumahdollisuuksien yhdenvertaisuus on noussut 2000-luvulla korkeakoulujen kehittämisen ja arvioinnin kohteeksi. Kehittämistarpeita ja -toimenpiteitä yhdenvertaisen opiskelun esteiden poistamiseksi esitettiin vammais- ja opiskelijajärjestöjen toimenpideohjelmassa (2003) ja opetusministeriön selvityksessä (2005). Säädösohjailussa uusi yhdenvertaisuuslaki (2004) tuki kehittämistyötä.

Kun esteettömyys oli usein ymmärretty ”korjauksiksi, että pyörätuolilla pääsee liikkumaan”, tuli nyt toimintaa ohjaamaan opetusministeriön selvityksen huomattavasti edistyksellisempi näkemys, jossa ”Esteettömyydellä tarkoitetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ympäristön toteuttamista siten, että jokainen voi ominaisuuksistaan riippumatta toimia yhdenvertaisesti muiden kanssa.” (Laaksonen 2005).

Uutta oli myös, että esteettömyyden edistäminen nähtiin koko korkeakouluyhteisön (1) tehtävänä. Opiskelun esteettömyys ei olekaan vain tilapalvelujen tai opettajien vastuulla – tai opiskelijoiden itsensä! Samalla kun selvitys esitteli yhteisöllisyyttä sekä inkluusio- ja Design for All -ajattelun universaalia lähestymistapaa, se muistutti yhdenvertaisuuden ryhmänäkökulmista. ”Esteettömyys koskettaa kaikkia opiskelijoita ja koko henkilökuntaa, mutta erityisen tärkeänä esteettömyyden toteutuminen on niille yhteisön jäsenille, joilla on jokin vamma, jotka ikääntyvät tai kuuluvat kulttuurisiin tai kielellisiin vähemmistöihin.” (Laaksonen 2005). (1 Selvitys koski yliopistoja, mutta kaikkiin opetusministeriön kaikkiin korkeakouluihin lähettämässä saatekirjeessä toimenpidesuositukset yleistettiin myös ammattikorkeakouluihin).

Sekä opetusministeriön että järjestöjen esittämissä toimenpiteissä pidettiin tärkeänä edistää esteettömyyttä strategisena toimintana, eri korkeakoulujen, järjestöjen ja yhteistyökumppanien yhteistyönä. Esteetön opiskelu korkea-asteen oppilaitoksissa (ESOK) –hanke käynnistyi opetusministeriön rahoituksella 2006 tämän monitahoisen yhteistyön toteuttamiseksi. ESOK-hanke järjesti seminaareja, koulutustilaisuuksia ja tapahtumia. Lisäksi hanke tuotti selvityksiä, arviointeja ja julkaisuja, joita levitettiin uutiskirjeissä ja verkkosivuilla. ESOK-hanke toimi myös ikään kuin sateenvarjona monille alueellisille ja maakunnallisille esteettömyyshankkeille.

ESOK-verkosto ja korkeakoulut – rakennetusta ympäristöstä strategiatyöhön

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitys (Penttilä 2012) kattaa sekä ammattikorkeakoulut että yliopistot. Käsitetasolla on siirrytty esteettömyydestä laajempaan saavutettavuuteen, ja tietoa on kerätty kyselyillä sekä korkeakoulujen asiantuntijoilta että opiskelijoilta.

Penttilän (2012, 51) sanoin ”Korkeakoulujen esteettömyysajattelua on epäilemättä edistänyt ESOK-hankkeessa tehty työ”. Selvityksen mukaan edistyminen on kuitenkin hidasta, jopa olematonta. Toisaalta kyselyyn perustuvalla selvityksellä on rajoituksensa ”hyväksyttävänä pidetyn saavutet­tavuuden taso on matkan varrella noussut, kun tiedostaminen on lisääntynyt”. Tietoisuus­horisonttiin vaikuttaa myös vammaisten ja eri tavoin oppimisvaikeuksisten opiskelijoiden määrän kasvu korkea-asteen koulutuksessa viimeisen vuosikymmenen aikana Suomessa, Pohjois­maissa ja koko Euroopan alueella. Erityisesti kasvua on tapahtunut luki- ja oppimisvaikeuksisten opiskelijoiden määrässä.

Selkeimmiksi kehittämiskohteiksi nousevat strategisen suunnittelun jäntevöittäminen ja opetus­henkilökunnan pedagogisten taitojen kehittäminen. Yhtälailla tärkeää on poistaa sähköisen viestinnän esteet sekä edistää kaikkien yhteisön jäsenten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta. (Penttilä 2012, 4) Strategiatyötä voidaan pitää yhtenä keskeisimmistä välineistä korkeakoulujen toiminnan ohjaamisessa. Selvityksessä korkeakoulujen oman strategiatyön tueksi esitetään valtakunnallisia linjauksia ja yhteistyötä – OKM:n ohjausprosesseja unohtamatta. (Penttilä 2012, 53)

Korkeakoulujen esteettömyysverkoston tavoitteet ja toiminta

ESOK-verkosto mainitaan yhtenä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yleisimmistä yhteistyö­tahoista saavutettavuuden edistämisessä (Penttilä 2012 51). Kestotoiveita verkostolle ovat saavutettavuutta koskevan tiedon levittäminen, hyvien käytäntöjen jakaminen sekä valtakunnallinen vaikuttaminen päättäjiin ja resursoijiin. Toiveissa voidaan nähdä uskoa verkoston mahdollisuuksiin. Vuosien saatossa, monien eri tahoilla toimivien henkilöiden kertomina ne todistavat yhteisesti tärkeäksi koetuista tavoitteista.

Toiveisiin vastaaminen korkeakouluyhteisöjen moninaistuessa ja saavutettavuusodotusten kasvaessa onnistuu, jos nykyisellään vapaaehtoistyönä aktivoituvaan ESOK-verkostoon osallistutaan riittävän monilukuisesti. Tarjolla on yhteistyötä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen kesken, opiskelija- ja vammaisjärjestöjen sekä asiantuntijaorganisaatioiden osallistumista verkosto­keskusteluun, viestintää, hyvien käytäntöjen ja kokemusten vaihtoa verkko- ja Facebook-sivuilla sekä vuosittaisia seminaareja.

Jonkin verran verkoston toimintaan osallistuminen vie aikaa, mutta yleensä se myös palkitsee. Kuten eräs esteettömyysverkoston toimija totesi: ”Helpottaa, kun voi sanoa, näin tehdään naapurikorkeakoulussakin, niin miksei sitten meillä.” Ainakin välillisesti verkosto voi tuottaa tiedonvaihtamisen ja vertaistuen ohella myös taloudellista hyötyä, kun korkeakoulut voivat yhdistää voimavarojaan esimerkiksi henkilöstökoulutuksen järjestämisessä.

Tutustu www.esok.fi-sivustoon ja laita viesti jollekin Verkoston toiminta -sivun yhteyshenkilöistä, niin palaamme asiaan! Tervetuloa mukaan verkoston toimintaan!

Kirjoittajat

Merja Ylönen, lehtori, va. laatupäällikkö, merja.ylonen@diak.fi, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Paula Pietilä, vammaisasiamies, paula.pietila(at)utu.fi, Turun yliopisto

Maija Hirvonen, yliopettaja, maija.hirvonen(at)jamk.fi, JAMK, AOKK

Päivi Pynnönen, lehtori,  paivi.pynnonen(at)hamk.fi, HAMK, AOKK

Hanna Ilola, yliopettaja, hanna.ilola(at)tamk.fi, TAMK, AOKK

Hannu Puupponen, suunnittelija, hannu.puupponen(at)adm.jyu.fi, Jyväskylän yliopisto

Esteetön opiskelu kuuluu kaikille. Muistio ja toimenpideohjelma vammaisten aseman parantamiseksi korkeakouluissa. 2003. Kuulonhuoltoliitto ry, Kynnys ry, Näkövammaisten Keskusliitto ry, Suomen ammattikorkeakouluopiskelijayhdistysten liitto SAMOK ry, Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ry.

Laaksonen, E. 2005. Esteetön opiskelu yliopistossa. Opetusministeriön julkaisuja 2005:6.
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2005/esteeton_opiskelu_yliopistoissa

Penttilä, J. 2012. Hitaasti, mutta varmasti? Saavutettavuuden edistyminen yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa 2000-luvulla. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:10 http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2012/Hitaasti_mutta_varmasti.html

Yhdenvertaisuuslaki 20.1.2004/21.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2004/20040021

Hyvinvointia hyötypeleillä

Teknologialla on tulevaisuudessa yhä merkittävämpi rooli yksilön, yhteiskunnan ja ympäristön hyvinvoinnin lisäämisessä. Suomalainen peliteknologinen osaaminen on vahvaa, ja tätä hyödynnetään myös pelikehityksen ulkopuolella esim. opetuksen ja terveydenhuollon alueilla.

Hyötypeleissä (serious games) peliteknologiaa hyödynnetään muussa kuin viihteellisessä tarkoituksessa. Terveyteen liittyviä hyötypelejä voidaan jakaa mm. kognitiivisiin, emotionaalisiin ja kuntoutumista tukeviin peleihin. Peli voidaan rakentaa yksilöpeliksi tai vuoro­vaikutteiseksi asiakkaan/potilaan ja terveydenhuollon edustajan välillä. Tavoitteena on, että potilaat/asiakkaat osallistuvat yhä enemmän pelien suunnitteluun.

Hyötypeleissä käyttäjälle tarjotaan viihteelliseksi verhottua tietoa. Peleillä on yllätyksellisyytensä ja simulointikykynsä vuoksi enemmän keinoja osallistuttaa ja inspiroida kohderyhmää kuin perinteisillä menetelmillä. Hyötypelejä on käytetty mm. vammaisten lasten kuntoutuksessa, pitkäaikaissairaiden tukemisessa sekä näkövammaisten avustamisessa tietokoneen käytössä ja kommunikoinnissa.

KAMK on valinnut peliteknologian koulutusalan yhdeksi kärkialakseen. Strategisena tavoitteena on poikkialaisen yhteistyön lisääminen ja innovaatioiden synnyttäminen. Peli- ja terveysalan yhteistyönä toteutettavat hankkeet edistävät alojen välistä yhteistyötä ja alueen väestön terveyttä.

Kesällä 2011 kehitettiin aivohalvauspotilaan kuntoutukseen prototyyppipeli, joka suunniteltiin käyttäjälähtöisesti. Pelissä hyödynnetään Kinect-peliohjainta, joka mahdollistaa pelaamisen käsiä ja jalkoja liikuttelemalla. Peli tarjoaa mahdollisuuden kuntoutumisen vaikeustason nostamiseen potilaan kykyjen ja edistymisen mukaan. Yksilöllisen harjoittelun määrä on riippuvainen potilaan aktiivisuudesta. Tietokonepeli voi motivoida ja innostaa potilasta parempiin suorituksiin, kun hän pystyy seuraamaan omaa edistymistään ja saa välittömästi palautetta omista liikkeistään pelin avulla. Katso esittely pelistä.

Poikkialainen yhteistyö on jatkunut ”Elämäni peli” -hankkeessa, jossa tavoitteena on kehittää verkkopeli nuorten elämänhallinnan tukemiseen. Idea pelin kehittämiseen tuli nuorisopsykiatrian asiantuntijoilta. Nuorten pahoinvoinnin ja syrjäytymisen ehkäisyyn on haettu viime vuosina uusia ratkaisuja. Pelien hyödyntäminen on tässä yhteydessä kiinnostava vaihtoehto, koska nuoret pelaavat paljon.

Elämäni peli -hankkeen pilottivaiheessa kartoitetaan nuorten elämänhallinnan keskeisimmät ongelma-alueet, erityisesti mielenterveyden ja päihteiden osalta ja valitaan pelin ensimmäisen osan sisältöalue. Opiskelijat vastaavat pelin kehittämisestä asiantuntijoiden kanssa. Pelin ensimmäisen osan demoversio on valmis syyskuussa 2012. Mielenterveystyöhön suuntautuvat sairaanhoitaja­opiskelijat tekevät teoreettista ja taustakartoitusta pelikokonaisuuden kehittämistä varten.

Peliteknologia tarjoaa uusia ratkaisuja terveydenhuoltoon. Eri-ikäisille ihmisille suunnitellut pelit tarjoavat käyttäjälleen innostavia vaihtoehtoja oman hyvinvoinnin edistämiseen. KAMK:ssa on tarkoituksena jatkaa kehittämistyötä sekä kuntoutus- että elämänhallintapelin osalta. Tavoitteena on kehittää ja laajentaa pelejä käyttäjälähtöisesti ja saada pelit laajempaan käyttöön sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

Kirjoittajat

Teija Ravelin, lehtori, kehittäjä, TtT, teija.ravelin@kajak.fi,
Jaana Kemppainen, TM, jaana.kemppainen@kajak.fi,
Kajaanin ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysala

Veli-Pekka Piirainen, lehtori, veli-pekka.piirainen@kajak.fi,
Henri Heikkinen, tuntiopettaja, henri.heikkinen@kajak.fi,
Kajaanin ammattikorkeakoulu, peliala

Finnish Perspectives from the European Level

The European Students’ Union (ESU) is the umbrella organisation of 47 National Unions of Students (NUS) from 38 countries. SAMOK (The Union of Students in Finnish Universities of Applied Sciences) and SYL (The National Union of University Students in Finland) are members of ESU from Finland, representing the interests of Finnish students in ESU.

In April I was elected the vice-chairperson of ESU for the upcoming year 2012-2013, being the first Finnish student from a University of Applied Sciences to be in the presidency of ESU. I will not only represent Finnish students but students from the 38 countries where ESU has members.

My story of how I got involved in ESU starts in METKA, the student union of Metropolia UAS, where in 2009 I was a member of the executive committee. I was a first year student in Metropolia, studying Social Services. The following year in 2010, I worked on international affairs in the executive committee of SAMOK, representing Finnish students in universities of applied sciences in ESU. After my mandate finished in SAMOK, I got involved in ESU as a member of the social affairs committee for the year 2011.

The aim of ESU is to represent and promote the educational, social, economic and cultural interests of students at the European level towards all relevant bodies and in particular the European Union, Bologna Follow Up Group, Council of Europe and UNESCO. Through its members, ESU represents over 11 million students in Europe. ESU is run by students, whom come from all over Europe. The headquarters are in Brussels, Belgium, where the staff and presidency of ESU work full-time. The presidency consists of the chairperson and two vice-chairpersons. I look forward to moving to Brussels and starting my mandate in July with great enthusiasm. Europe is faced with many challenges due to the economic crisis, with higher education taking big hits through the budget cuts and rising tuition fees all over Europe.

Imagine having to pay a 1000€ more from one year to another as the tuition fees rise or having to pay an extra 600€ for failing an exam. This is what is happening in Spain. In Portugal, students are forced to leave their studies due to the student support being cut. In Hungary, the government recently passed a law which binds state-funded students to work a certain number of years in Hungary after graduation, restricting the free movement of people. In addition the number of student support is being cut dramatically. While all of these changes are taking place, in April ministers of higher education gathered in Bucharest for the 8th Ministerial Conference of the Bologna Process to set priorities for the next three years.

One priority laid down in the Bucharest Ministerial Communiqué aims to “Strengthen policies of widening overall access and raising completion rates, including measures targeting the increased participation of underrepresented groups.” The actions of the governments in the three examples given previously work clearly in the opposite direction of what the ministers promise to work towards in the upcoming years, as cutting student support and raising tuition fees affects the students from lower socio- economic backgrounds first and foremost. The near-sightedness of governments and higher education systems now will end up causing more damage to the society in the long run, as having highly educated professionals are the basis of economic growth.

Even if it seems that some countries have more work to do to reach the targets of the Bologna Process, they are equally valid and need further work from governments and higher education institutions in all of the Bologna Process countries.  In Finland we may have a universal student support system, providing student grants for everyone despite their socio-economic status, but still have groups that are underrepresented in higher education. Some measures are for example being taken to increase the entry levels of immigrants to higher education, especially to universities of applied sciences, but they are still a largely underrepresented group in Finnish higher education institutions.

Ensuring and safeguarding a system where students are not penalized and end up paying 600€ when faced with a difficult subject or where students do not have to drop out due to not being supported, goes a long way. Student representation and doing what I will be doing for the next year would become nearly impossible as I still have some studies left to finish. We have the luxury of taking a year off our studies to work for a better tomorrow of fellow students and engage in civil society activities, which support the personal and professional growth of an individual, allowing one to gain more perspective into their studies as well as future work life. I am lucky to have this opportunity and as the vice-chairperson of the European Students’ Union I will work to try and make this a reality for as many students as possible in Europe.

For more information on the European Students’ Union: www.esu-online.org

Author

Taina Moisander, taina.moisander@gmail.com

The writer was recently elected the vice-chairperson of ESU for the upcoming year 2012 – 2013. Moisander ist the first Finnish student from a University of Applied Sciences to be in the presidency of ESU.

Korvatulehdusmittari kehitetty yhteistyönä

Otometri Oy on kehittänyt yhdessä Oulun seudun ammattikorkeakoulun (OAMK) ja Oulun yliopistollisen keskussairaalan (OYS) kanssa kotimittarin, jolla voi todeta korvatulehduksen.
Yrityksen taustalla ovat ammattikorkeakoulussa tehty soveltava työ ja yliopistosairaalassa toteutettu kliininen tutkimustyö. Yrityksen toiminnan ja kehityksen kannalta yhteistyö on ehdottoman tärkeää.

Opiskelijat yhdistävät teorian käytäntöön vaikka lopputyönään

OAMKissa on osaavia opiskelijoita, ja yrityksemme on saanut sieltä motivoituneita tekijöitä: esim. korvatulehdusmittarin hardware-kehityksestä vastaa hyvinvointiteknologian insinööri, ja insinööriopiskelijat ovat osallistuneet yrityksen toimintaan projekti- ja insinööritöiden muodossa.

Yritykset odottavat amk-yhteistyöstä hyvää ja konkreettista vuorovaikutusta josta on etua sekä yrityksille että korkeakoululle. Tässä työssä keskiössä ovat opiskelijat, jotka ovat tulevaisuuden osaajia ja työntekijöitä. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden osaamisessa korostuvat teorian yhdistäminen käytäntöön ja konkreettinen toiminta. Kätevä tapa tutustua opiskelijoiden osaamiseen ovat opintoihin liittyvät yrityslähtöiset opintosuoritukset (esim. tuotekehityksen projektityöt) tai lopputyöt.

http://www.otometri.fi/.

Lue myös artikkeli Medipolku-tiimistä.

Kirjoittaja

Manne Hannula, toimitusjohtaja, manne.hannula@otometri.fi, Otometri Oy

Kiusaaminen ja yhteisöllisyys opiskelijakunnissa

SAMOK ry teki syksyllä 2010 opiskelijakunnille kyselyn kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Kyselyllä haluttiin selvittää, onko opiskeluyhteisöissä ilmennyt kiusaamista, ja millä keinoilla ne pystyvät puuttumaan kiusaamiseen. Kyselyllä selvitettiin myös yhteisöllisyyden edistämisen tapoja ja mahdollisuuksia.

Kysely lähetettiin sähköisesti opiskelijakuntien puheenjohtajille, sosiaalipoliittisille vastaaville, häirintäyhdyshenkilöille ja tuutorivastaaville ja -sihteereille. Vastauksia tuli määräaikaan mennessä 13, kun opiskelijakuntia on yhteensä 26. On mahdollista, että jostain opiskelijakunnasta on vastannut useampi henkilö tai että jokainen vastaus on eri opiskelijakunnasta.

Huolestuttavan suuri määrä kyselyyn vastanneista, yli 80 %, ilmoitti, että opiskeluyhteisössä oli tullut esiin kiusaamista: vähättelyä, solvaamista, epäasiallista kommentointia ja selän takana pahan puhumista. Vastauksissa raportoitiin myös sukupuolisesta häirinnästä. Muutamissa tapauksissa kaikki syrjivät yhtä henkilöä. Myös opettajien mainittiin kohdelleen opiskelijoita epäasiallisesti ja ottaneen joitakin silmätikuikseen.

Kyselyllä haluttiin selvittää, mitä ohjeita opiskelijakunnilla on kiusaamiseen puuttumiseksi ja kenen puoleen voi kääntyä, jos kiusaamista esiintyy. Useat vastasivat, että tuutorit ja häirintäyhdyshenkilöt ovat tarkoituksenmukainen ja asiantunteva taho. Myös opiskelijakunnan hallituksen sosiaalipoliittinen vastaava ja hyvinvointisihteeri mainittiin. Lisäksi mainittiin opettajatuutorit, opinto-ohjaajat, psykologit, kuraattorit ja koulutusalajohtajat.

Opiskelijakunnilla oli vaihtelevasti toimintaohjeita ja työkaluja siihen, mitä missäkin kiusaamistilanteessa voi tehdä. Vastauksissa mainittiin tuutorit tai häirintäyhdyshenkilöt. Jotkut ratkaisivat asiat keskustellen, kun taas toisilla oli käytössään häirintäyhdyshenkilösuunnitelma tai häirintäyhdyshenkilön opas. Toisaalta kolmasosa vastaajista ei tiennyt, onko toimintaohjeita olemassa. Jotkut vastasivat suoraan, ettei niitä ole.

Kun kysyttiin ammattikorkeakoulujen toimintatavoista tai rakenteista kiusaamiseen puuttumiseksi, vastaukset olivat osittain samansuuntaisia. Mainittiin opettajatuutori ja opintopsykologi sekä korkeakoulun esteettömät toimintatavat. Joku kertoi, että opiskelijoiden lisäksi myös henkilöstöllä on oma häirintäyhdyshenkilönsä. Joillakin oli rakenteilla valitusprosessimalli, ja eräs korkeakoulu oli luomassa tilanteita varten toimintaohjeet, jos ilmenisi seksuaalista häirintää tai häirintää sukupuolen perusteella. Puolet vastaajista kertoi, että joko toimintatapoja tai rakenteita ei ole tai ei osannut sanoa, onko sellaisia olemassa.

Kyselyssä nostettiin esiin myös yhteisöllisyys, joka voi toimia kiusaamisen vastavoimana korkeakouluyhteisössä. Yhteisöllisyys näkyi vastaajien mukaan opiskelijakunnassa muun muassa pienen kampuksen loistavana ryhmähenkenä, opiskelijoiden yhteenkuuluvuuden tunteena, opiskelijakunnan pyrkimyksenä tavoittaa kaikki korkeakoulun opiskelijat, ei vain jäseniä ja erilaisten oppijoiden hyväksymisenä. Lisäksi yhdessä vastauksessa mainittiin, että yhteisöllisyys on yksi strategian arvoista.

Yhteisöllisyyttä edistäviä asioita korkeakouluyhteisössä oli vastaajien mukaan ilahduttavan paljon: oli tuutori- ja alayhdistysten toimintaa, opiskelijakunta järjesti hengailuiltoja, orientaatiopäiviä ja aktiviteetteja, korkeakoulun mainittiin tukevan opiskelijatoimintaa, opiskelijoilla ja henkilökunnalla kerrottiin olevan yhteisiä liikuntavuoroja ja korkeakoulu järjesti vapaa-ajantoimintaa opiskelijoille. Yhdessä korkeakoulussa oli luotu yhteisöllisyysohjelma.

Kyselyssä tiedusteltiin myös sitä, miten korkeakoulu edistää yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden edistäminen nähtiin selkeästi sekä opiskelijakunnan että ammattikorkeakoulun tehtävänä. Vastauksista kävi ilmi, että korkeakoulu tukee opiskelijakunnan toimintaa erilaisin resurssein ja esimerkiksi järjestää uusille opiskelijoille orientaatioviikkoja. Muutamat vastaajat ilmoittivat, että korkeakoulu panostaa yhteisöllisyyteen ainakin paperilla, mutta eivät tienneet, miten asia on hoidettu käytännössä. Kaikki vastaajat eivät osanneet sanoa, tekeekö ammattikorkeakoulu mitään asian eteen ja joku epäili, että opiskelijakunta tekee enemmän.

Kaikkien vastausten perusteella voi yleisesti todeta, että kiusaamista on koettu korkeakouluyhteisössä huolestuttavan paljon. Kiusaamisesta kärsii kiusatun lisäksi paitsi kiusaaja itse, myös koko muu korkeakouluyhteisö. Yksikin kiusaamiskokemus on liikaa. Yhteisöllisyys voi toimia kiusaamista kitkevänä tekijänä, mutta yhteisöllisyyden edellytyksiä pitää usein myös edistää aktiivisesti.

Opiskelijakunnilla oli vastausten perusteella paljon erilaista aktiviteettia tarjolla, ja tuutoreita ja häirintäyhdyshenkilöitä oli kiitettävästi. Useammassa vastauksessa mainittiin, että opiskelijakunnalla on myös koulutukselliset valmiudet kohdata kiusaamista ja kiusattuja.

Vastaajista puolet ilmoitti, ettei ammattikorkeakoululla ollut toimintatapoja tai rakenteita kiusaamiseen puuttumiseksi, tai ainakaan nämä eivät olleet vastaajien tiedossa. Tästä voi päätellä, että jos ammattikorkeakouluilla on keinoja ehkäistä kiusaamista, ne eivät ainakaan kaikissa tapauksissa tiedota niistä tarpeeksi hyvin opiskelijoilleen. Vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että opiskelijat ovat paremmin perillä siitä, mitä keinoja opiskelijakunnalla on tarjota kiusaamisen ehkäisemiseksi ja yhteisöllisyyden edistämiseksi. Korkeakoulun rooli oli vastausten perusteella opiskelijoiden näkökulmasta passiivisempi ja jotkut vastaajat jopa epäilivät, kiinnostaako korkeakoulua koko asia.

Yhteisöllisyyttä vahvistavia tekijöitä mainittiin vastauksissa useampiakin. Yhteisöllisyyden edistämiseksi ja kiusaamisen vähentämiseksi olisi kuitenkin tehtävissä paljon nykyistä enemmän korkeakouluyhteisöissä. Vaikuttaa siltä, että useiden ammattikorkeakoulujen toimintatavat ontuvat ja rakenteet ovat olemattomia, tai ainakaan niitä ei ole tuotu opiskelijoiden tietoon. Vastausten valossa voi todeta, että ammattikorkeakoulujen olisi ymmärrettävä paremmin vastuunsa kiusaamisen ehkäisyssä, sen havaitsemisessa ja siihen puuttumisessa. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi kiusaaminen saastuttaa koko korkeakouluyhteisön ilmapiiriä.

Jo olemassa olevia korkeakoulun rakenteita tulisi vahvistaa, vanhoja toimintatapoja kehittää ja tarpeen tullen luoda uusia, jotta kiusaaminen saataisiin loppumaan. Yhteisöllisyyden edistäminen on yksi, mutta ei riittävä keino tässä koko korkeakoulun yhteisessä tavoitteessa. Korkeakoulu voi ja sen kannattaa luoda toimintakulttuuria ja ilmapiiriä, joka edistää suvaitsevaisuutta ja jossa erilaisuus hyväksytään. Aidosti yhdenvertaisen korkeakouluyhteisön jäsenet saavuttavat myös parhaat tulokset. Avaimet ovat ensisijaisesti korkeakoulun johdon käsissä.

Julkaisun esittely

SAMOK ry:n julkaisu Monta tietä yhteisöllisyyteen on osa opetus- ja kulttuuriministeriön vv. 2010−2011 rahoittamaa Yhteinen ammattikorkeakoulu -projektia. Hankkeen tavoitteena oli edistää yhteisöllisyyttä ammattikorkeakouluissa keräämällä ja jakamalla hyviä käytäntöjä. Tavoitteena oli yksinäisyyden vähentäminen, kulttuurien välisen dialogin lisääminen, kiusaamisen ehkäisy ja opiskelijoiden osallisuuden lisääminen. Hankkeen aikana kootuista näkökulmista ja hyvistä käytännöistä koottiin julkaisu, joka auttaa vahvistamaan yhteisöllisyyttä ammattikorkeakouluissa hankkeen päättymisen jälkeen. Julkaisuun pyydettiin tekstejä opiskelijakunnilta, ammattikorkeakoulujen henkilökunnalta, sidosryhmiltä ja asiantuntijoilta. Julkaisun ovat toimittaneet SAMOKin sosiaalipolitiikan asiantuntija Nelli Karkkunen, kansainvälisten asioiden asiantuntija Pauliina Savola, tiedottaja Anne Sivula ja hallituksen jäsen Jenni Tuomainen.

Julkaisu sisältää monipuolisia ja persoonallisia tekstejä alojensa parhailta asiantuntijoilta ja opiskelijayhteisöjen arjessa mukana olevilta toimijoilta, jotka ovat tehneet vuosien saatossa korvaamatonta työtä ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnin eteen.

Kirjoittaja

Nelli Karkkunen, sosiaalipolitiikan asiantuntija, nelli.karkkunen(at)samok.fi, Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto SAMOK ry

Ammattikorkeakoulutus luo pohjan menestyksekkäälle työuralle

Kirjoituksessa on hyödynnetty TRAL:n toimeksiannosta toteutettuja tutkimuksia ’Työelämän näkemykset ja odotukset tradenomikoulutuksesta 2012’ ja ’Vastavalmistuneiden tradenomien sitoutuminen organisaatioon 2012’ sekä TRAL:n jäsentutkimuksia ja TROL:n opiskelijatutkimuksia.

Ammattikorkeakoulutuksen laatu ja työelämälähtöisyys ovat keskeisessä asemassa tutkintojen tunnettuuden ja työmarkkina-arvon edistämisessä. Ammattitaitoinen, osaamisestaan ylpeä tradenomi avaa mahdollisuuksia myös muille tradenomeille menestyä työelämässä.

Tradenomiliitto TRAL ry tekee työtä tutkinnon tunnettuuden lisäämiseksi työmarkkinoilla sekä tutkinnon sisällön kehittämiseksi yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kanssa. Jotta tradenomitutkintoa voidaan kehittää entistä paremmin työelämän vaatimuksia vastaavaksi, on huomioitava monta eri näkökulmaa; Miten valmistuneet kokevat tutkinnon? Miten työelämä ottaa vastaan tradenomit? Miten tradenomit menestyvät työelämässä?

Tradenomi työelämässä – TRAL:n visio

Tradenomi on työelämän asiantuntija ja työyhteisönsä kehittäjä. Tradenomitutkinnoilla on myönteinen julkisuuskuva ja niiden tuottamat pätevyydet sekä osaamistasot tunnetaan yleisesti yhteiskunnassa sekä työ- ja elinkeinoelämässä. Tradenomi arvostaa koulutustaan ja hänellä on halu toimia tutkintonsa tunnettuuden edistämiseksi.

TRAL edesauttaa jäseniään toimimaan koulutustaan vastaavissa työtehtävissä, kehittymään urallaan sekä työtehtävissään. TRAL tukee jäsentensä ammatillista ja yhteiskunnallista kasvua siten, että heillä on edellytykset innovatiiviseen toimintaan ja osaamisen jatkuvaan kehittämiseen.

Oman osaamisen tunnistaminen on urakehityksen ensimmäinen edellytys

Tradenomit saavat laaja-alaisen liiketalouden perustutkinnon, joka valmistaa työelämän asiantuntijatehtäviin. Ne koulutusohjelmat, jotka suuntautuvat vahvasti tiettyyn substanssiin, kuten tietojenkäsittelyyn tai taloushallintoon, antavat selvästi paremmat mahdollisuudet työllistyä valmistumisen jälkeen koulutusta vastaaviin tehtäviin. Lisäksi näistä koulutusohjelmista valmistuneilla urakehitys on valmistumisen jälkeen nopeampaa kuin ”yleisemmistä” koulutusohjelmista valmistuvilla tradenomeilla. Onkin siis aihetta kysyä, onko tradenomikoulutus jo osittain liiankin laaja-alaista?

TRAL toteutti vastikään tutkimuksen, jossa kartoitettiin työnantajien näkemyksiä ja odotuksia tradenomikoulutuksesta. Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että kymmenen vuoden aikana näkemys tradenomien valmiuksista ja osaamisesta on selvästi parantunut, mutta silti edelleen kaivataan vahvempaa käytännön osaamista. Työnantajat arvostavat laaja-alaista käsitystä liiketoiminnasta, mutta sen rinnalle kaivataan asiantuntijuutta ja erityisosaamista joltakin liiketoiminnan osa-alueelta.

Vaikka asiantuntijuus korostuu, edellytetään myös kykyä toimia monialaisessa ja kansainvälisessä ympäristössä, jossa yleiset ominaisuudet – viestintä- ja vuorovaikutustaito, itsensä johtaminen, kehitysorientaatio ja joustavuus – ovat yhä merkittävämpiä. Työhön hakeutuessa laaja-alaisuus on haaste myös oman osaamisen tunnistamisen kannalta.

Koulutuksessa on panostettava siihen, että tradenomeille muodostuu selkeä kuva osaamisestaan, sen tuomista vahvuuksista sekä taidot markkinoida itseään työmarkkinoilla. Toisaalta myös työelämään tutustuminen sekä eri uramahdollisuuksien esille nostaminen on tärkeää. Jotta valmistumisen jälkeinen työelämään siirtyminen olisi mahdollisimman kivutonta, on uraohjaukseen panostettava merkittävästi. Hallitusohjelmassa ja Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa tehdyt linjaukset työelämälähtöisyyden ja -taitojen vahvistamisesta koulutuksen aikana ovat askel oikeaan suuntaan.

Työelämälähtöinen koulutus antaa eväitä uralle

Nykytilanteessa työelämään siirtyminen kuluu pitkälti siihen, että tradenomi etsii itselleen sopivaa paikkaa työelämässä. Vastavalmistuneille ja opiskelijoille kohdistetut tutkimukset paljastavat ongelman: kymmenes vastavalmistuneista ei osannut sanoa, työskenteleekö koulutustaan vastaavissa tehtävissä, ja 13 % tradenomiopiskelijoista ei tiennyt koulutuksen valmistavan asiantuntijatehtäviin. Lisäksi yli kolmannes heistä näkee itsensä suorittavan tason tai toimihenkilötason tehtävissä myös kahden vuoden työkokemuksen jälkeen.

Erityisesti naistradenomit asemoivat itsensä työmarkkinoille heikommin, ja valitettavasti tämä odotusarvo toteutuu, kun katsotaan tradenomien sijoittumista työelämään. Tradenomeilla sukupuolten välinen ero työelämässä näkyy voimakkaasti sijoittumisessa sekä urakehityksessä, jolla on vaikutusta ansiotasoon. Vaikka osa muuttujista on selitettävissä, silti valtaosa sukupuolten välisistä eroista jäävät ns. selittämättömiksi tekijöiksi. Kannustammekin jo koulutuksen aikana rohkaisemaan naistradenomeja hakeutumaan voimakkaammin kohti asiantuntijatehtäviä.

Koulutuksen aikana tehdään kriittisiä valintoja; työharjoittelu ja opinnäytetyö vaikuttavat merkittävästi tulevaan työuraan. Vastavalmistuneista 58 % teki työharjoittelun tai opinnäytetyön nykyiselle työorganisaatiolleen, lisäksi yli kolmannes koki työharjoittelun olleen ensisijainen kanava rekrytoitumiselle nykyiseen tehtäväänsä. Puolet vastavalmistuneista myös työskenteli nykyisessä työorganisaatiossaan jo opintojen aikana. Toisaalta vastavalmistuneet suhtautuivat kriittisesti ammattikorkeakoulun kautta saatuihin työelämäkontakteihin – yli 60 % koki, että sai vain vähän tai ei lainkaan kontakteja ammattikorkeakoulusta.

Työelämälähtöinen koulutus edistää yhteyden muodostumista työelämään niin yksilön kuin ammattikorkeakoulun henkilöstön näkökulmasta. Työelämäyhteyksiä voidaan kehittää monella eri tavalla; käytännön projektit pitäisi sitoa tiiviimmin opetukseen, harjoittelun laatuun ja ohjaukseen tulee kiinnittää enemmän huomiota, lisäksi opinnäytetyöt ovat luontainen kanava käydä vuoropuhelua koulutuksen ja työelämän kesken.

Alumnien hyödyntäminen koulutuksen kehittämisessä, opiskelijoiden mentoroinnissa tai vierailevina luennoitsijana pitää sisällään vielä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Aluevaikuttavuus, edelläkävijyys ja osallisuus työelämän muutoksessa edellyttää työelämäyhteyksien kehittämistä laajalla rintamalla, koko ammattikorkeakoulun henkilöstön ja opiskelijoiden voimin. Uraohjaukseen yhdistettynä työelämälähtöinen koulutus antaa opiskelijoille paremman käsityksen työelämästä.

Työura on täynnä mahdollisuuksia

Tradenomin arvostus työelämässä on kasvanut tasaisesti. Työnantajien näkemykset tradenomeista ovat yhä positiivisempia. Tutkinnolla on oma paikkansa ja profiilinsa esimerkiksi kauppatieteiden kandidaatin ja maistereiden rinnalla. Tradenomitutkinnon nähdään antavan soveltuvan pohjan asiantuntija- ja esimiestehtäviin, joihin enemmistö tradenomeista myös työllistyy.

Tutkinto ei kuitenkaan takaa työtä. Jokaisen valmistuneen on osattava markkinoida osaamistaan ja tuotava esille vahvuutensa niin persoonana kuin alan asiantuntijana. Haastetta työllistymiseen tuovat myös alati lisääntyvät kanavat rekrytoitumiselle. Valmistumisen jälkeiset kaksi vuotta määrittävät voimakkaasti tulevaa urakehitystä; jos tuona aikana ei urapolkua kohti asiantuntijatehtäviä löydy, heikkenee todennäköisyys tällaiseen urakehitykseen merkittävästi – vuosittain työmarkkinoille tulee yli 5 000 uutta tradenomia. Myös suhdannevaihtelut vaikuttavat voimakkaimmin vastavalmistuneisiin. Ammattikorkeakoulun seurantaa ja tukea vastavalmistuneille tulee kehittää – pudokkaisiin ei ole varaa.

Ammattikorkeakoulun tehtävä on kouluttaa osaajia työelämään. Tradenomien menestykseen työelämässä voidaan vaikuttaa huomattavasti koulutuksen aikana. Tämän mahdollisuuden täysi hyödyntäminen on tärkeää, jotta edistetään tradenomien menestystä työelämässä ja lisätään tutkinnon houkuttelevuutta. Tässä työssä myös Tradenomiliitto TRAL ry on vahvasti mukana.

Tradenomiliitto TRAL ry on akavalainen tradenomi-, BBA- ja tradenomi (ylempi AMK) -tutkinnon suorittaneiden ammattijärjestö, jolla on yli 28 000 jäsentä. Tradenomiopiskelijaliitto TROL ry on TRAL:n jäsenliitto, joka vastaa tradenomiopiskelijoiden edunvalvonnasta valtakunnallisesti. TRAL on kaikkien tradenomien yhteinen työelämän edunvalvonta-, palvelu- ja markkinointiorganisaatio. TRAL edistää tutkinnon tunnettuutta ja tradenomien asemaa työelämässä. Tutkintopohjaisena liittona TRAL edustaa tradenomeja riippumatta heidän toimialastaan tai työtehtävästään aina opiskeluajoista eläkeikään saakka urakehityksen eri vaiheissa.

Kirjoittaja

Johanna Tuovinen, asiamies,  johanna.tuovinen(at)tral.fi, Tradenomiliitto TRAL ry

Pedagogisen tuen tarve koherenssin tunteena ja työhyvinvointina

Ammattikorkeakouluopettajuutta pidetään dynaamisena, uudistuvana ja monipuolisena pedagogiikan osa-alueena. Siinä ajatellaan korostuvan yhteisöllisen ja verkostoituvan opettajuuden periaatteiden, jotka miellämme myös työhyvinvointia edistäviksi tekijöiksi. (ks. esim. Erkamo 2006; Rauhala 2005; Sonninen 2006.). Tässä kirjoituksessa tarkastelemme väitteemme todenperäisyyttä pedagogisen tuen ja koherenssin käsitteiden avulla. Puheenvuoromme perustuu sekä empiirisen lomakehaastatteluaineiston että teoreettisen kirjallisuusaineiston tarkastelulle. Tarkastelumme lähtökohtana on halumme selvittää, mitä pedagogisen tuen käsitteellä tarkoitetaan ja millaisia yhtymäkohtia sillä on työhyvinvointiin.

Pedagogisen tuen käsitteestä

Kirjallisuudessa pedagogisen tuen käsite näyttäytyy haastavana. Siksi pyrimme lomakehaastattelun avulla selvittämään, millaisia merkityksiä ammattikorkeakouluopettajat tähän käsitteeseen liittävät. Kirjallisuudessa käsitteellä voidaan viitata sen laajassa merkityksessä opetussuunnitelma- ja opetuksen kehittämistyöhön, opetuksen suunnitteluun, toteuttamiseen sekä ohjaustoimintaan, opintoneuvontaan ja näiden ympärille järjestettyjä tukipalveluihin (Korhonen 2007a). Kun pedagoginen tuki liitetään opettajien väliseen yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen ja positiiviseen käsitykseen opettajuudesta, se näyttäytyy voimavarana. (Ihanainen 2009; Kempas 2010; Tenno 2011).

Pedagogisen tuen määreitä

Pedagogista tukea koskevaan laadulliseen webpropol-kyselyymme vastasi yhteensä 52 Diakonia-ammattikorkeakoulun opettajaa kolmelta Diak Etelän kampukselta. Vastaajista 49 antoi luvan käyttää syntynyttä aineistoa tässä artikkelissa. Lomakkeemme sisälsi sekä avoimia että asteikollisia kysymyksiä. Analysoimme saamamme aineiston lähiluvun ja laadullisen aineiston analyysin keinoin sekä tarkastelimme ja erittelimme määrällisen aineiston painotuksia.

Aineiston perusteella syntyi kuva siitä, että pedagoginen tuki liittyy merkittävällä tavalla työhyvinvointiin koherenssin tunteen kokemisen kautta. Koherenssi, joka koskee työn ymmärrettävyyttä, merkityksellisyyttä ja hallittavuutta, viittaa tässä yksilön tapaan havainnoida ja hallita ympäristöään. Omasta työstään ja sen kehittämisestä kiinnostunut opettaja jäsentää omaa intentionaalista työtään ammatillisessa koulutuksessa sekä itsenäisenä että yhteisöllisenä prosessina. Hän tavoittelee mielekästä ja tarkoituksenmukaista toimintaa (vrt. Marjala 2009), jota ohjaavat sekä opetussuunnitelman sisältämä pedagoginen ajattelu että työn reunaehdot. Niihin sisältyvät erilaiset säädökset ja ohjeet, resurssit sekä käsitys opettajuudesta. Resurssien kohdentamisella määritellään sitä mikä nähdään arvokkaana ja toivottuna toimintana. Saamamme aineiston mukaan tätä voidaan kuvata niin kutsutun pedagogisen siirtymän avulla.

Pedagoginen siirtymä ja koherenssi

Aineistomme perusteella pedagogisella siirtymällä voidaan tarkoittaa sitä, että ammattikorkeakoulupedagogiikassa eletään montaa aikaa ja toteutetaan monenlaisia pedagogisia strategioita samanaikaisesti. Nopeat yhteiskunnalliset muutokset, koulutuksen kansainvälinen vertailtavuus, osaamisperustaisuustarkastelu ja taloudellinen niukkuus osoittautuvat erilaisiksi tavoiksi jäsentää ydinkysymystä siitä, miten syntyy hyvää ammatillista osaamista ja millaiset oppimisen prosessit ovat sen edellytys. Opettajan pedagoginen ajattelu ja sen edellyttämä tuki näyttäytyvät tässä tarkastelussa moniulotteisina. Opettajien näkemyksen mukaan yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys, jakaminen, innovatiiviset lähestymistavat ja opiskelijoiden kanssa yhdessä kehittäminen lisäsivät työhyvinvointia. Kirjallisuuden ja laadullisen aineistomme valossa työn ymmärrettävyys, merkittävyys ja hallittavuus (koherenssi) lisääntyvät yhdessä tehdessä.

Kulttuurinen muutos on suuri. Opettajan työtä mitoitetaan ja resursoidaan edelleen varsin perinteisesti. Opettajien kokemuksen mukaan on paljon sellaista työtä, jota ei lainkaan määritellä ja mitoiteta opettajan työhön kuuluvaksi. Näkymätön työ sisältää paljon hallinnollista ja teknistä, joka kuormittaa varsinkin silloin, kun järjestelmät eivät toimi eivätkä erilaiset käytössä olevat ohjelmat kommunikoi keskenään.
Yhteisöllisyyden korostuminen opettajien pedagogista tukea koskevassa pohdinnassa viittaa jaettuun osaamisen ja kehittämisen tilaan (Kostiainen 2009, 146). Siinä korostuvat luottamus ja vuorovaikutus, jotka voivat syntyä arvostetussa, merkityksellisessä ja yhteisöllisessä työssä. Sen voi päätellä tuottavan myös työhyvinvointia.

Kirjoittaja

Ikali Karvinen, Yliopettaja, (TtT, TtM, Sh AMK), ikali.karvinen(at)diak.fi, Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä

Marjo Kolkka, Yliopettaja, (YTM, FT), marjo.kolkka(at)diak.fi, Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä

Erkamo, Matti 2006. Kokemuksia uudistuvasta opettajuudesta. Teoksessa Erkamo, M., Haapa, S., Kukkonen, M-L., Lepistö, L., Pulli, M. ja Rinne, T. (toim.) Uudistuvaa opettajuutta etsimässä. Laurea-ammattikorkeakoulun julkaisusarja B 11. Helsinki, 165-170.

Ihalainen, Pekka 2009. Puolipilvistä ja kirkastuvaa. Ammatillisen verkkopedagogiikan kehittäminen. Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Ammatillinen opettajakorkeakoulu. Kehittämisraportteja (5) 2009. Helsinki.

Kempas, Eija 2010. Joustaville opiskelumuodoille on kysyntää. ePooki (9) 2010. http://www.oamk.fi/epooki/?julkaisu=18 20.10.2011.

Korhonen, Vesa 2007. Korkeakoulutus pedagogisen kehittämisen kontekstina. Teoksessa V. Korhonen (toim.) Muuttuvat oppimisympäristöt yliopistossa? Tampere: Tampere University Press, 9-24.

Marjala, Pauliina 2009. Työhyvinvoinnin kokemukset kertomuksellisina prosesseina – narratiivinen arviointitutkimus. Acta Univerisitatis Ouluensis, C Technica 315. Oulu: Oulun Yliopisto.

Rauhala, Pentti 2005. Perinteisestä opettajasta tietoyhteiskunnan kansankynttiläksi. Ammattikorkeakoulujen kehittämistyön lähestymistavat -seminaari 3.11.2005. http://india.haaga-helia.fi/fi/ammatillinenopettajakorkeakoulu/tutkimus-jakehittamistoiminta/toteutuneetprojektit/amk-opettajuudenkehittaminen/materiaalipankki/Perinteisestaopettajastatietoyhteiskunnankansankynttilaksi.pdf. 7.11.2011.

Sonninen, Jorma 2006. Ammattikorkeakouluopettajien uudistuva asiantuntijuus. Teoksessa Erkamo, M., Haapa, S., Kukkonen, M-L., Lepistö, L., Pulli, M. ja Rinne, T. (toim.) Uudistuvaa opettajuutta etsimässä. Laurea-ammattikorkeakoulun julkaisusarja B 11. Helsinki, 110-119.

Tenno, Tiiu 2011. Surffaajat ja syventyjät : verkko-oppimisympäristön pedagogisen rakenteen ja opiskelijoiden toimintaorientaatioiden tarkastelua. Akateeminen väitöskirja. Lapin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-20115241130 21.10.2011.

SAMOK ja ammattikorkeakoulu-uudistus

Vuodesta 2012 tulee erittäin mielenkiintoinen ja työntäyteinen Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto – SAMOK ry:ssä. Liitto vaikuttaa vahvasti ammattikorkeakoululaitoksen uudistamiseen, tekee vaikutustyötä kuntavaaleissa, seuraa YTHS-kokeilun etenemistä ja edistää kansainvälisten opiskelijoiden ja maahanmuuttajien asemaa korkeakouluyhteisössä.

Näitä liiton toiminnan ensi vuoden painopisteitä linjattiin marraskuussa pidetyssä SAMOKin 16. liittokokouksessa, joka kokosi yhteen kaikkiaan 130 opiskelijavaikuttajaa ympäri Suomen päättämään siitä, mihin suuntaan SAMOKia viedään vuonna 2012.

Opiskelijan etu tärkeä amk-uudistuksessa

Ammattikorkeakoulu-uudistuksessa tehdään suuria päätöksiä, jotka tulevat näkymään jokaisen ammattikorkeakouluopiskelijan arjessa. SAMOKin tehtävänä on jatkaa vaikutustyötä uudistuksen aikana ja pitää huoli siitä, että opiskelijan ääni ei pääse hukkumaan kaikkien myllerrysten ja muutosten keskellä. Opiskelijan etu on huomioitava ja opetuksen pysyttävä laadukkaana ammattikorkeakouluilta vaadittavista leikkauksista huolimatta.

Opiskelija on osa kuntaa

Myös syksyllä 2012 käytävät kuntavaalit ovat tärkeä ponnistus sekä SAMOKille että opiskelijakunnille. SAMOKin tehtävänä on tukea opiskelijakuntia vaikutus- ja edunvalvontatyössä, jotta päättäjät eivät missään vaiheessa pääse unohtamaan, kuinka tärkeä osa kuntaa opiskelijat ovat. SAMOKin viralliset kuntavaalitavoitteet julkaistaan kevään aikana.

YTHS-kokeilun toimivuutta seurataan

Ensi vuonna SAMOK jatkaa tiiviisti YHTS-terveydenhuoltomallin kokeilun seuraamista. Kokeilu käynnistyi syksyllä 2011 Saimaan ammattikorkeakoulun Lappeenrannan toimipisteessä ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun Seinäjoen toimipisteessä. SAMOKin tavoitteena on vaikuttaa siihen, että sivutoimipisteetkin otetaan kokeiluun mukaan. Näin nähdään, miten YTHS-malli todella soveltuu amk-opiskelijoiden terveydenhuollon järjestäjäksi. Jos kokeilu onnistuu, YTHS:n palvelut pitää laajentaa kaikkien ammattikorkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Tällä toimenpiteellä edistettäisiin myös korkeakouluopiskelijoiden yhdenvertaisuutta terveydenhuollossa.

Kansainvälisyys vahvasti esillä

Kansainvälisyyttä koskevissa kysymyksissä SAMOK nostaa esille kansainvälisyyskasvatusta tukevia toimintoja ja tekee avauksia syrjinnän vastaisen toiminnan sekä yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Liitto jatkaa vaikutustyötä kotimaisten kielten ja kulttuurin opintojen tarjonnan lisäämiseksi kansainvälisille opiskelijoille ja maahanmuuttajataustaisille henkilöille. Olennaista on myös vaikuttaa harjoitteluiden laatuun ja saavutettavuuteen ja huomioida tässä erityisesti kansainväliset tutkinto-opiskelijat.

SAMOKin liittokokouksen valitsema hallitus vuodelle 2012 vastuualueineen

Elin Blomqvist, puheenjohtaja
Liiton johtaminen

Heli Saikko, varapuheenjohtaja
Viestintä

Joni Vainikainen, hallituksen jäsen
Korkeakoulujärjestelmä, laatu, aikuiskoulutus

Jenni Tuomainen, hallituksen jäsen
Opintososiaaliset etuudet, liikunta, yhdenvertaisuus

Emmi Lehtinen, hallituksen jäsen
Opiskeluterveydenhuolto, päihteettömyys, sora

Anette Karlsson, hallituksen jäsen
Elinikäinen oppiminen

Jyri Sallinen, hallituksen jäsen
Kansainvälisyys, maksuttomuus

SAMOKin hallitus v. 2012

Kuvassa vasemmalta oikealle: Anette Karlsson, Heli Saikko, Joni Vainikainen, Jenni Tuomainen, Elin Blomqvist, Jyri Sallinen, Emmi Lehtinen.
Kuva: Anne Sivula

Kirjoittaja

Elin Blomqvist, puheenjohtaja (v. 2012), elin.blomqvist(at)samok.fi, Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto – SAMOK ry

Aikuiskoulutuksen kehittämistarpeet ammattikorkeakouluissa

Aikuiskoulutus on tärkeä osa ammattikorkeakoulujen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta. Velvoite elinikäisen oppimisen edistämiseen ja aikuiskoulutukseen pohjautuu ammattikorkeakoululakiin. Elinikäisellä oppimisella tarkoitetaan koko eliniän kestävää tietojen ja taitojen oppimista, jota tapahtuu sekä informaalisesti että formaalisesti. Elinikäinen oppiminen on vapaaehtoista ja sitä motivoivat henkilökohtaiset tarpeet ja halut sekä ammatilliset tiedon ja osaamisen tarpeet. Formaalisesta elinikäisestä oppimisesta puhuttaessa käytetään yleisesti käsitteitä aikuiskoulutus, lisäkoulutus, jatkokoulutus ja täydennyskoulutus. Aikuiskoulutuksena ammattikorkeakoulut tarjoavat tutkintoon johtavaa koulutusta, avointa amk-opetusta, erikoistumisopintoja, täydennyskoulutusta ja muuta koulutusta; esimerkiksi erilaisia kaikille avoimia luentotilaisuuksia.

Korkeakoulujen arviointineuvoston (KKA) tekemien laatujärjestelmien arviointien (2009–2011) perusteella ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutuksessa ja nimenomaan täydennyskoulutuksessa on runsaasti kehitettävää. Puutteita on mm. tulevaisuuden koulutustarpeiden ennakoinnissa, opetusmenetelmissä, uuden teknologian hyödyntämisessä opetuksessa, koulutuksen sisällöllisessä laajuudessa ja tasossa eri koulutusohjelmien välillä sekä aikuisopiskelijoiden tukipalveluissa. Koulutusta koskevan palautetiedon keräämisessä on puutteita. Kehitettävää on myös palautetietoon reagoinnissa ja palautteen hyödyntämisessä. Koulutuksen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta koskevaa palautetta tulisi saada enemmän. Myös aikuiskoulutuksen laadunvarmistus kokonaisuutena vaatii kehittämistä.

Jatkan ammattikorkeakoulun täydennyskoulutusta koskevien haasteiden esiin nostamista peiliaineistona KKA:n laatima selvitys aikuiskoulutuksen laadusta yliopistoissa (2006) ja omat neljäntoista vuoden kokemukset työskentelystä ammattikorkeakoulussa. Näiden pohjalta rakentuu seuraava listaus siitä, miten ammattikorkeakoulujen täydennyskoulutus eroaa yliopistojen toteuttamasta täydennyskoulutuksesta ja mitä kehitettävää siinä on:

  1. erillinen aikuiskoulutusstrategia puuttuu useimmista ammattikorkeakouluista,
  2. aikuiskoulutuskeskuksia ei juurikaan ole; toiminta on hajautettu eri toimialoille,
  3. täydennyskoulutus koostuu edelleen pääasiassa yksittäisistä koulutuspäivistä kun yliopistoissa suositaan laajempia opintokokonaisuuksia,
  4. täydennyskoulutusta ei ole useinkaan opintopisteytetty eikä polkua tutkintotavoitteiseen koulutukseen ole rakennettu,
  5. verkko-opetusta on vähän ja kaiken kaikkiaan web-pohjaisia oppimisympäristöjä hyödynnetään opetuksessa heikosti,
  6. aikuiskoulutuksessa on heikosti kansainvälisyyttä ja kansainvälistä verkostoitumista; tämä koskee sekä opiskelijoita että henkilökuntaa,
  7. aikuiskoulutushenkilökunnalle ei ole tarjolla täydennyskoulutusta ja
  8. aikuiskoulutusta koskeva tutkimus on vähäistä.

Myös opetus- ja kulttuuriministeriö (2008) on tuonut esille suosituksia korkeakoulujen aikuiskoulutuksen kehittämiseksi. Niiden mukaan oppisopimustyyppistä koulutusta tulisi olla tarjolla myös korkeakoulututkinnon suorittaneille, aikaisemmin opitun hyväksi lukemista tulisi edistää koulutuksessa, aikuisopiskelijoille tulisi luoda uusia erikoistumispätevyyksiä ja heillä pitäisi olla joustavampi mahdollisuus suorittaa tutkinto-opintojen osia. Jälkimmäistä perustellaan sillä, että työelämässä olevalle, jo korkeakoulututkinnon omaavalle, riittää usein ammattiosaamisen päivittämiseksi vain tutkinnon osan suorittaminen. Tämä voi myös lisätä täydennyskoulutukseen hakeutumista.

Edellä olevan perusteella voidaan todeta, että ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutukseen kohdistuu runsaasti erilaisia kehittämishaasteita. Haasteisiin kannattaa suhtautua vakavasti, koska muuttuva maailma, uudet vaatimukset työelämässä, korkeakoulutettujen ja ikääntyvien työntekijöiden määrän kasvu (myöhäinen eläkkeelle siirtyminen) sekä työntekijöiden halu kehittyä ammatissaan ja työssään koko työuran ajan, tulevat lisäämään aikuiskoulutuksen tarvetta ja sen kysyntää. Aikuiset ovat kriittisiä ja vaativia asiakkaita, joten laatuvaatimukset koulutusten suhteen tulevat entisestään kasvamaan. Kehittämistarpeisiin vastaaminen kannattaa, koska tulevaisuuden työntekijät ovat yhä valmiimpia maksamaan koulutuksestaan ja näin aikuiskoulutusta voidaan pitää taloudellisessakin mielessä merkityksellisenä toimintana ammattikorkeakouluissa.

Kuka sitten oikeastaan vastaa koulutustarjonnan riittävyydestä korkeakoulutetuille ja miten aikuiskoulutuksen ulkopuolista arviointia voitaisiin tulevaisuudessa parantaa ja tehostaa? Katse suuntautuu kohti alan ministeriötä. Tällä hetkellä KKA:n auditoinneista löytyy niukasti tietoa ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutuksesta. Nyt olisi tarvetta tutkimukselle tai arvioinnille, joka selvittäisi amk-aikuiskoulutuksen tilaa esimerkiksi tavoitteiden, organisoinnin ja toimintatapojen näkökulmasta. Toimeksianto voisi tulla opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja toteuttajana voisi olla KKA. Aikuiskoulutuksen merkitystä korostaisi jos ammattikorkeakoulujen joukosta voitaisiin valita aikuiskoulutuksen laatutoimijat vaikkapa vuosille 2013–2015. Olisi myös tärkeää saada vertailukelpoista tutkimustietoa aikuiskoulutuksen yhtäläisyyksistä ja eroista ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa.

Kirjoittaja

Merja Sankelo, tutkijayliopettaja, dosentti, THT, merja.sankelo(at)seamk.fi, Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Yrittäjyydessä on tulevaisuus

Maailman ja yhteiskunnan muuttuessa näyttää yhä ilmeisemmältä, että työnteon tapa muuttuu jatkossa yhä useammin pien- tai yksityisyrittäjän tarjoamaksi palveluksi, jonka lisäarvo näyttäytyy loppukäyttäjille globaalien tuotemerkkien kautta. Tällaisessa maailmassa on tärkeää, että entistä useampi nuori oppisi yrittäjämäisen ajattelutavan jo koulutuksensa aikana.

Ammattikorkeakoulut ovat olleet tässäkin asiassa aktiivisia. Arene ry:n organisoima ammattikorkeakoulujen yrittäjyysstrategia hyväksyttiin lähes kaksi vuotta sitten. Strategia sisältää kuvauksen ammattikorkeakoulujen yrittäjyyden tavoitteista, joiden toteuttamiseen odotetaan valtiovallan tukitoimenpiteitä. Oleellista on myös huomata, että yrittäjyysstrategian toteuttamisvastuu on jokaisella yksittäisellä ammattikorkeakoululla – ja tätä kautta jokaisella yksittäisellä koulutusohjelmalla. Strategia korostaa muun muassa ammattikorkeakoulujen aluepoliittista tehtävää uuden yrittäjyyden edistämisessä ja olemassa olevien yritysten kilpailukyvyn parantamisessa. Erityisesti siinä on korostettu innovaatioihin perustuvan yrittäjyyden merkitystä Suomen tulevaisuudelle, unohtamatta jo olemassa olevien pienyritysten kehittämistä ja sukupolvenvaihdosten tukemista. Mikä olisikaan parempi ura ammattikorkeakoulusta valmistuneelle kuin lähteä valmistuttuaan mukaan jonkin yrityksen kehittämiseen ja muutaman vuoden kuluttua siirtyä yrittäjäksi vastaamaan koko toiminnasta ja työllistämään uusia ihmisiä! Ammattikorkeakoulujen opiskelijat ovat voimavara, jota ei ole likimainkaan osattu hyödyntää uusien ideoiden ja innovaatioiden kehittämisessä ja toteuttamisessa.

Ammattikorkeakoulut ovat perustaneet yrittäjyys- ja innovaatioverkosto FINPINin, jonka tavoitteena on vahvistaa ja edistää osaamis- ja innovaatioperusteista yrittäjyyttä ammattikorkeakouluissa. FINPIN edesauttaa korkeakoulujen mahdollisuuksia tarjota ja kehittää sellaista koulutusta ja palvelua opiskelijoille, joka tähtää yrittäjyyden kasvuun. Verkosto tuo yhteen yrittäjyyden opetuksen ja edistämisen piirissä toimivia. Verkosto toimii aktiivisesti ja järjesti joulukuun alussa 2011 jo perinteisiksi muodostuneet Suomen ammattikorkeakoulujen yrittäjyyspäivät otsikolla ”Älkäämme tappako yrittäjyyttä!”.  Toivonkin, että kaikki ammattikorkeakoulujen koulutuksen kehittämisestä vastaavat pysähtyisivät hetkeksi miettimään tätä otsikkoa. Emme kai me vain ole tappamassa yrittäjyyttä opiskelijoidemme keskuudesta? Emme kai me vain ajattele, että meidän tehtävämme on vain jakaa opiskelijoille oman alamme substanssiosaaminen ja -tieto, ja opiskelijan asia on sitten miettiä, miten työllistyy vai ryhtyykö yrittäjäksi. Uskon, että meidän on kehitettävä opiskelumenetelmiä siten, että ne kannustavat opiskelijoita sisäiseen yrittäjyyteen ja tutustuttavat heidät opiskeluaikana yrittäjyyteen ja niihin talouden ja toiminnan realiteetteihin, jotka yritystoimintaa ohjaavat. Erityisesti tässä olisi pohdittavaa ammatillisille opettajakorkeakouluille, jotka vastaavat suurelta osin suomalaisten ammattikorkeakoulujen pedagogisten valmiuksien kehittämisestä.

Yrittäjyyden tukeminen ei ole ammattikorkeakoulujen yksinoikeus. Tässä työssä tarvitaan kaikkia yhteiskunnan toimijoita. Nyt jos koskaan olisi valtiovallan syytä miettiä keinoja, joilla suomalaisista kannustetaan entistä enemmän uusia yrittäjiä.

Yrittäjyydessä on tulevaisuus – siksi ammattikorkeakoulujenkin tulee omassa TKI-toiminnassaan ja koulutuksessaan ottaa tämä yrittäjyyden kehittämishaaste tosissaan.

Kirjoittaja

Markku Lahtinen, ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry:n puheenjohtaja (v. 2012), rehtori  markku.lahtinen(at)tamk.fi, Tampereen ammattikorkeakoulu