Tunne ja kehollisuus ‒ draamapedagogiikka johtamisen opetuksessa ja hyvinvoinnin edistäjänä korkeakoulussa

Saija Karevaara, Mervi Lepistö ja Cärolin Pukki

*musiikkia*

Mervi: Tervetuloa kuulemaan UAS Journalin podcastia. Tänään sukelletaan draamapedagogiikan maailmaan ja pohditaan, miten se voi edistää sekä opiskelijoiden että opettajien hyvinvointia ammattikorkeakoulussa. Pohditaan myös sitä, miten se liittyy johtamiseen ja johtamisosaamisessa kehittymiseen. Olen Mervi Lepistö, Hämeen ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yksikön tutkijayliopettaja. Täällä mun kanssa on keskustelemassa kollegani Saija Karevaara.

Saija: Hei, olen lehtori [Saija Karevaara] Hämeen ammattikorkeakoulun sosionomikoulutuksessa, jossa opetan viestintää ja luovia asiakastyön menetelmiä. Lisäksi meillä on tänään mukana yksi opiskelijavieras, joka on ollut mukana ja kokenut draamapedagogiikan käytännössä ja kertoo oman näkemyksensä siitä, miten se on mahdollisesti vaikuttanut oppimiseen ja ehkä hyvinvointiin.

Cärolin: Hei, olen Cärolin Pukki ja opiskelen Hämeen ammattikorkeakoulussa sosionomiksi ihan päiväopiskeluna. Menossa on kolmas eli viimeinen vuosi, että josko syksyllä tai talvella olisi sitten tarkoitus valmistua

Mervi: Lähdetään siis liikkeelle. Mitä draamapedagogiikka oikeastaan on ja miten se liittyy johtamiseen ja hyvinvointiin?

Saija: Draamapedagogiikka ei oikeastaan ole vain oppimisen työkalu, vaan se voi myös edistää sekä opiskelijoiden että opettajien hyvinvointia. Ennen kuin avataan, mitä draamapedagogiikka on, voitaisiin lyhyesti kertoa, mitä teemoja me on Mervin kanssa käsitelty osallistuvan draaman menetelmällä eli tässä meidän tapauksessa forumteatterilla, nimenomaan johtamisen opetuksessa.

Mervi: No, meillä on teemoina ollut esimerkiksi epäoikeudenmukaiseksi kohdelluksi tulemisen kokemus, erilaiset haastavat tilanteet, puheeksi ottaminen, psykologinen sopimus tai sen rikkoutuminen työyhteisössä. Näissä me aina lähdetään liikkeelle siitä opiskelijan kokemuksesta, heidän omista kertomuksistaan.

Tärkeätä on, että me etäännytetään. Meillä on luottamussopimus eli draamasopimus tehtynä. Me tehdään lämmittelyharjoituksia eli lämppäreitä. Nää kaikki on hyvin tärkeitä.

Jos sitten käsitellään draamapedagogiikkaa, ja tää saattaa kuulostaa siltä, että luen paperista. Itse asiassa näinhän tapahtuu, koska ihan kaikkea en ehkä muistaisi sanoa keskustelun tuoksinassa.

Draamapedagogiikka on opetusmenetelmä, joka hyödyntää siis teatterin ja toiminnallisten menetelmien keinoja oppimisprosessissa. Sen avulla voidaan käsitellä nähtyä, luettua tai koettua. Se vahvistaa voimakkaasti itseilmaisua ja luovuutta sekä avaa uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Jos ajatellaan, mitä hyötyä ja minkälaisia hyötyjä tästä draamapedagogiikasta on, niin voidaan sanoa, että draamatoiminta esimerkiksi edistää ryhmätyötaitoja ja luo yhteisöllisyyttä oppimisympäristöön.

Toiseksi voidaan sanoa, että draamatoiminta parantaa opiskelijoiden kykyä toimia erilaisissa ryhmissä. Lisäksi draamapedagogiikka tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden harjoitella työelämän tilanteita, kuten esimerkiksi asiakaskohtaamisia ja ongelmanratkaisua erittäin turvallisessa ympäristössä. Näin he valmistautuvat paremmin työelämän haasteisiin. Samalla he pääsevät käsittelemään omia tunteitaan ja tunnistavat uusia tapoja toimia. Tää vahvistaa itsetuntoa, itsetuntemusta, vuorovaikutustaitoja, jotka on hyvin olennaisia työelämässä.

Saija, mainitsit jo forumteatterin. Se on yksi draamapedagogiikan muoto, jossa osallistujat voi tosiaan käsitellä erilaisia työelämän kysymyksiä haastaviakin kysymyksiä. Mut forumteatterista ei oikeastaan voi puhua ilman, että mainitaan Augusto Boal ja Paulo Freire. Hehän olivat ystäviä Brasiliassa. Augusto Boal kehitti forumiteatterimenetelmän Paolo Freiren ajattelun pohjalle, ja varmaan kaikki, jotka sosiologiaa on jonkin verran opiskellut, muistaa Sorrettujen teatterin.

Opiskelijat kuvaa, että he on kokeneet tärkeäksi tulla kuulluksi ja kohdatuksi ilman keskeytyksiä ja he ovat kovin yllättyneitä ollut kuinka rohkeasti jaettiin omakohtaisia, jopa kipeitäkin tarinoita. Olisiko sinulla tähän Cärolin jotain omakohtaista kokemusta.

Cärolin: Joo, mä muistan just nää kipeät kokemukset, että se ensimmäinen askel oli nimenomaan se, että me tehtiin ne omat pienryhmät. Ja sitten kerrottiin toisillemme omia kipeitä kokemuksia. Jokaisella niitä oli, ja ne oli aika intiimejä, monet niistä.

Se muodosti meistä ryhmän, ne kokemukset. Meillä kaikilla oli sorretuksi tulemisen kokemus, ja se yhdisti meitä.

Ja sitten mä ajattelen, miltä tuntui olla tai puhua ikään kuin keskeyttämättä. Sitten kun oli oman esityksen vuoro, niin ja sitten katsella niitä muita, niin oli hyvin tärkeä, että siinä ei nimenomaan saanut kommentoida väliin mitään, koska silloin siinä pysyy tietty intensiteetti, että kaikki seurasivat sitä tarkasti. Aina, jos siinä mahdollisuus kertoa jotain väliin, niin sitten alat pohtimaan, että mitä mä nyt sanon.

Mutta se tavallaan teki siitä semmoisen tarpeeksi intensiivisen, että sä oikeasti seurasit joka solulla, mitä tuolla tapahtuu. Että siinä mielessä oli tosi hyvä, että siinä on nimenomaan se keskeytyksettä tai että se on mahdollisimman intensiivistä.

Saija: Mervi, mainitsit protagonistin ja antagonistin. Nehän liittyy Sorrettujen teatteriin eli forumteatteriin. Mitä ne on?

Mervi: Niin, forumteatteri ei sinänsä suoraan ole sitä sorrettujen teatteria, mutta protagonistin ja antagonistinin Augusto Boal otti myös forumteatteriin. Protagonisti on näissä pienissä case-näytelmissä hän, kenen näkökulmasta näytelmät yleensä rakennetaan, ja hän on se, jota yritetään voimaannuttaa erilaisilla menetelmillä. Antagonisti on taas se, joka yrittää koko ajan horjuttaa tätä protagonistia. Lähinnä sanomisilla ja miten sanomisilla voi loukata ja niin edelleen.

Saija: Kyllä. Meillä esimerkiksi, kun teemana on ollut epäoikeudenmukaiseksi tulemisen kokemus vaikkapa työyhteisössä, niin protagonisti on se väärin kohdelluksi tullut, jolle annetaan työkaluja sitten vastaavassa tilanteessa pärjätä oikeassa elämässä. Tässä onkin se turvallinen tila nimenomaan tärkeä, minkä Mervi mainitsit aikaisemmin eli draamapedagogiikka tarjoaa tosi turvallisen tilan kokeilla jopa vääriä toimintatapoja ja olla se antagonisti. Eli mokailla ja oppia ilman pelkoa arvostelusta. Vai oletko samaa mieltä, Mervi?

Mervi: Oon samaa mieltä. Sitten myös siinähän oppii tuntemaan vahvasti sitä, että oonko mä omassa lainausmerkeissä omassa roolissani? Että onko tää mulle luonteenomaista toimia tällä tavalla? Vai onko se jotenkin mua vastaan? Ja se on myös sitä turvallisessa tilassa toimimista.

Cärolin: Niin, se päivähän alkoi sillä, kun Saija, sä sanoit meille, että nyt on ne ryhmät, ja sitten me jaettiin omat sorretuksi tulemisen tarinat siinä ryhmässä ja niiden pohjalta se eteni. Me päätettiin se aihe, mitä me aiotaan esittää, ja meillä oli rekvisiittapöytä, missä sai kaikkia peruukkeja ja vaatteita ja laukkuja. Se nosti semmoista hauskaa tunnelmaa, ja vähän innostusta, kun ne oli vähän hassuja. Se jotenkin kevensi myöskin vähän, että se ei ole nyt niin vakavaa, koska jos tää olisi hirmu vakavaa, sekin myös heijastuisi.

Rekvisiitta helpotti huomattavasti seuraavaan vaiheeseen siirtymistä, kun me tehtiin se näytelmä ja vähän harjoiteltiin roolisanoja. Nekin tuli tosi luontevasti, että kuka halusi olla missäkin roolissa meidän näytelmässä, koska meillä oli jo tavallaan luotu se oma tiivis ryhmä niiden kokemusten pohjalta. Niin sekin meni aika kivuttomasti.

Sitten kun näytelmät esitettiin toisillemme, niin mun rooli oli olla kertojana. Meillä oli työpaikkatilanne muistaakseni, jossa oli tosi yrmeä ja tympeä ja tyly johtaja. Sitten tuli uusi työntekijä, ja häntä kohdeltiin siten, ettei huomioitu. Muut eivät saaneet kommentoida tätä. Sitten tuli se sortamisen hetki, jolloin sorrettu nousi ylös ja sanoi stop.

Saija: Kyllä. Mainitsimme alussa johtamisen, niin entä se teemana meidän forumteatterissa?
Mervi: Mä koen vahvasti sillä tavalla, että usein kun johtamista opetetaan, mikä sinänsä, teoreettinen opetus, on myös hyvin tärkeätä. Mä en halua sanoa, että sulkisin sen pois. Mutta just esimerkiksi johtamisen opetuksessa, niin draamapedagogiikka voi auttaa opiskelijoita kehittämään johtamisen taitoja. Teoreettisessa opetuksessa saat vaan nimiä ja ajatuksia ja sitä, miten mahdollisesti joku johtamisominaisuus tai johtamistaito vaikuttaa. Mutta draamapedagogiikan puolella, niin opiskelija uskaltaa ilmaista itseään paljon rohkeammin. Se lisää nimenomaan ryhmän yhteishenkeä ja oman toiminnan reflektointia.

Jos ajatellaan johtamista, niin siihen liittyvässä pohdinnassa olennaista on, että johtajalla olisi jotenkin käsitys oman johtamistoimintansa vaikuttavuudesta toisiin ihmisiin. Sen takia draamapedagogiikka on johtamisessa erinomainen menetelmä. Johtajien tulisi pystyä havainnoimaan ja ymmärtämään, millaista johtamista milloinkin tarvitaan. Tämä pätee niin eri tilanteisiin kuin erilaisiin ihmisiin myös. Teoriatiedon lisäksi johtajaksi oppiminen edellyttää käytännön kokemusten syvällistä pohdintaa sekä omista kokemuksista että muidenkin johtajien ja johdettavana olevien kokemuksista ja toiminnasta.

Saija: Niin, meidän näkemyksen mukaan se auttaa ymmärtämään johtamista ja toisaalta myös johdettavana olemista, ja reflektointi omasta toiminnasta ja sen vaikutuksesta muihin on tärkeää.

Mervi: Kyllä, johtamiseen liittyy aina kiinteästi myös johdettavana oleminen. Työyhteisössä jokaisella ihmisellä on oma arvokas tehtävänsä – lainausmerkeissä voisi sanoa roolinsa. Mutta miten se näyttäytyy, kun käytetään esimerkiksi forumteatteria?

Saija: No, harjoituksissa näissä case-näytelmissä ja niiden purkamisessa ja käsittelyssä opiskelijat voi asettua erilaisiin johtamistilanteiden rooleihin. Se avaa ihan uusia näkökulmia siitä, miten ne tilanteet koetaan eri rooleista käsin. Sama case voidaan esimerkiksi näytellä uudelleen niin, että sama opiskelija saattaa olla ensin se johdettava ja toisessa roolissa samassa tilanteessa johtajana. Se auttaa ymmärtämään, miten roolissa oleminen vaikuttaa vuorovaikutukseen.

Ja jälleen kerran voidaan toistaa, että turvallisesti vähän kuin laboratorioympäristössä voi kokeilla sitä, miten oma toiminta vaikuttaa muihin ja koko tilanteeseen.

Mervi: Kyllä, itse asiassa tämähän on tietyllä tavalla melkein kuin se autenttinen ympäristö, missä voi kokeilla johtamista ja johdettavana olemista, mutta ei tarvitse mennä sinne ihan aitoon ympäristöön ensimmäistä kertaa kokeilemaan, vaan voi kokeilla sitä täällä.

Saija: Cärolin, kuvasit tuossa päivän aloitusta. Vaikka opettaja on suunnitellut päivän, niin se lähtee opiskelijoiden omista kertomuksista. Mutta minkälainen kokonainen päivä oli oppimiskokemuksena?

Cärolin: Monivaiheinen, kun se rakentui niin monesta osasta. Jälkeenpäin kun piti kirjoittaa reflektiota, niin sitten se varmaan varsinkin konkretisoitui myös itselle: miten siinä oli ne vaiheet ja miten niillä jokaisella vaiheella oli tosi tärkeä tehtävä.

Tosiaan nää näytelmät, mitä me nähtiin. Ne oli tosi huikeita. Mä muistan, että me naurettiin tosi paljon. Nehän oli ihan hulvattomia, ja sitten ne teemat oli kumminkin tosi rankkoja. Jotkut oli hirveän niinku tosielämästä, että se siinä hauska olikin, että ne oli niin tunnistettavia – ja niin jollain tapaa semmoisia, että jokaisella meistä oli ollut varmaan tän tapaisia kokemuksia. Sittenhän siinä vielä taisi olla semmoinen vaihe, eikö ollutkin, että sä aloit… Vai miten se eteni?

Saija: Niin, forumteatterissa käsitellään ne näytelmät erilaisilla tavoilla, esimerkiksi kuumaan tuoliin se, kenet yleisö haluaa ja haastatellaan sitä. Tai saatetaan näytellä uudestaan jokin kohtaus, että…

Cärolin: Joo, aivan joo.

Saija: …että miten sorretun kannattaisi toimia. Mitä sä ajattelet, että miten tällaisella menetelmällä sun mielestä oppii ja mitä oppii?

Cärolin: Tässä oppii tosi paljon ensinnäkin ryhmässä toimimista, koska sun pitää muodostaa se ryhmä aika nopealla aikataululla, ja saadaan hyvä henki ja luottamus siihen ryhmään. Se vaatii jo jotain. Ja sitten herkkyyttä tunnistaa, missä on toisen rajat, että miten pitkälle sitä voi käsitellä ja näytellä, että jos se onkin jokin arka paikka. Sun pitää kumminkin olla sensitiivinen siinä.

Sitten tavallaan myös sensitiivinen siinä, että kun on roolit otettu ja ok, sinä olet vaikka johtaja. Siinä koko ajan tarvitsee osata toimia ryhmässä. Ja sit just kun se oli vuorovaikutustilanne, kun me käytiin niitä läpi niitä tilanteita, niin sehän oli tosi opettavainen. Sitten myöskin se katsominen pelkästään, kun piti olla hiljaa ja sulla tuli niitä omia tunteita, omia kokemuksia, omia muistoja, että mullekin on tapahtunut: näin olen tuntenut, näin sitten miettinyt, miksi hän tekee näin tai miksi hän ei sano näin. Se oli tosi semmoinen voimakas kokemus.

Mä muistan sen lopetuksenkin vielä, kun me oltiin ringissä. Se oli tosi kiva ja tärkeä. Siinä ringissä syntyy se, että tämä mitä tässä nyt tapahtui on tämmöistä meidän välistä, ja se oli tärkeää. Muistan, että mä ajattelin, että tää loppuu liian äkkiä, että olisi vähän vielä kaivannut, että vähän vielä olisi voinut työstää sitä. Mutta kun oli se reflektointitehtävä, niin siinä pystyy purkaan, mitä kaikkea päivän aikana tapahtui.

Mutta johtamisesta toki oppii myöskin, minkälaista on johtajan roolissa. Ja viestinnästä me opittiin samalla, miten viestintä on kehollista, miten vaikuttaa kaikki ilmeet, kehonkieli, äänen voimakkuus. Nehän kaikki tuli siinä esityksessä tosi hyvin, vähän ylikorostetustikin draaman komiikan avulla. Ne nousivat hyvin esille.

Sitten oli just tää, kun se sorrettu nousi ylös ja sanoi stop, niin sekin oli semmoinen aika semmonen niinku… Mä ajattelin, että kuka sitä oli esittämässä, niin varmasti hyötyy siitä omassakin elämässä. Jossain kohti kaikki ollaan ehkä jossain tilanteessa sorrettuja, niin sitten löytyy se semmoinen, että nyt minä nousen ylös ja nyt riittää.

Saija: Se voimaantumisen hetki. Haluatko sä, Mervi, kysyä jotain?

Mervi: No, mitä sä huomasit omasta itsestäsi? Miten se vaikutti sinuun? Jos sä olit roolissa tai katsojana? Just kun sä sanoit tuossa myös sitä, että se herätti tietynlaisia tunteita ja nousi niitä omia kokemuksia. Mitä opit itsestäsi?

Cärolin: Ehkä se, että se oli semmoista vuoristorataa, että sussa nousi jotain tunteita, jotain ajatuksia, jotain ennakkoluuloja. — se oli semmoista kehollista tuntemusta. Kun sehän on hyvin intiimi myös, se itse näytteleminen tai jotenkin. Mennä luokan eteen nyt joku peruukki päässä yhtäkkiä esittämään totisesti jotain, niin siinähän myös pelkää, että tulenkohan mä nyt jotenkin naurunalaiseksi, että nauretaanko mulle tässä. Ja kumminkin kaipaa, että varmasti hyväksytään.

Sitten kun itse oli istumassa ja toiset esitti, niin ymmärsi, että kyllähän kaikki haluaa nimenomaan tukea sitä, että se on täysin turha pelko, että kun sä olet siellä edessä, että jotenkin joku haluaisi nauraa. Niin on hyvä, kun kääntyy se asetelma. Sitten huomaa, miten naurettava on se ajatus, miten kuka nyt oikeasti haluaisi nauraa toiselle, joka siellä nyt esiintyy parhaillaan.

Mervi: Aivan, ja varmaan juuri, että pitää ottaa niitä rooleja vähän voimakkaammin, jotta se näkyy myös se roolin ottaminen, mutta myös tuntuu itsessä. Mitä sä sanoisit kehollisuudesta?

Cärolin: Koska siinä tilassa me oltiin luokassa, ja se aikahan ei ollut [pitkä], että tavallaan siinä lyhyessä ajassa tapahtuu niin paljon. Ja oli monta esitystä, ja esityksissä oli hirveästi käänteitä, niin siellä tavallaan tapahtuu tosi paljon. Se tarkoittaa myös sitä, että niitä tunteita tulee tosi paljon, ja ne tunteet on aina myöskin kehollisia. Jos sä tunnet vihaa tai jotenkin sua naurattaa, niin sä tunnet sen fyysisesti. Niin siinä mielessä se on semmoinen kokonaiskokemus kumminkin. Se on erilaista, kun lukee kirjaa tai jotain, niin ethän sä sillä tavalla kehollisesti tunne näitä. Mutta tuolla jotenkin ne ihmisten ilmeet ne tarttuu. Se on erilainen kehollinen kokemus.

Mervi: Kyllä, juurikin näin. Ja varmaan erilaista kuin se teoreettinen opiskelukin esimerkiksi.
Saija: Niin, ja hyvä muistaa, että keholliset tuntemukset koetaan oikeassa elämässä, vaikka työyhteisössä. Viha tai haavoittuvuus tai pelko on myös kehollinen kokemus ihan oikeassa työelämässä.

Saija: Miten sä näet Cärolin, että miten tää on vaikuttanut opiskelijan hyvinvointiin? Tällainen erilainen opetusmenetelmä, ja mitä tästä on sulle jäänyt niin kun mukaan kaiken kaikkiaan?

Cärolin: No, vaikuttaa varmaan monella tapaa. Ensinnäkin jo se, että kun meitäkin on aika iso ryhmä ja ollaan eri-ikäisiä ja väistämättä on tullut myös niitä omia porukoita – joka on siis ihan luonteva, hyvä asia, että en siinä mielessä [sano] mutta niitä on – niin jotenkin tämmöinen toisenlainen ryhmätyö, että tuleekin pienempiä ryhmiä ja sit olikin ihan uusia ihmisiä, niin se oli tosi opettavaista. Ja just se, että se sitoi meidät ainakin siksi yhdeksi päiväksi, kun me tehtiin tätä projektia, niin se kyllä sitoi meidät jollain tapaa yhteen. Se oli hyvin yhdistävä, yhteisöllinen, lämmin kokemus.

Se jäi siitä mieleen, että millä elementeillä ikään kuin sen luottamuksen pystyy rakentamaan aika nopeastikin ryhmään. Just se, että se vaatii ne raamit, että kun oli tavallaan tiukka se Saijan ohjeistus, miten tää etenee, ja sitten siinä oli ne vapaat kädet, miten tää tehdään. Mutta jotenkin sen oppii, miten sitten ryhmään saadaan tällaisia asioita.

Sitten ihan johtajuudesta ja viestinnästä oppii myös tosi paljon, nimenomaan viestinnästä. Just niistä omista ilmeistä ja eleistä ja kaikesta, mitkä siinä korostuu ja mitä ei ehkä tiedostakaan. Kun joku tekee tämmöisen, ja sä näet sitä, tajuaa, että aivan: siitähän syntyykin semmoinen vaikutelma, että ei se olekaan ihan viaton, vaikka joku tiekkö pään heittelehtiminen, tai joku täntyyppinen, että sitä oppii viestinnän kannalta.

Ja sitten taas johtajuuden kannalta ehkä se, että kun niitä johtajan alaisia on hyvin erityyppisiä ja kaikki on erilaisia, että millä tavalla sitten, miten se johtajan rooli onkin semmoista… miten siinä pitää luovia, jotta kaikki olisi tyytyväisiä. Ja miten helposti syntyy vaikka väärinymmärryksiä.

Tulin jollain tapaa myös tietoiseksi just siitä omasta kehollisuudesta ja siitä, mitä me tuodaan tilaan: että kun mä tulen johonkin vaikka työyhteisöön, niin mä tuon siihen mukaan mun tunteet ja mun mielentilan. Ja se on tärkeää. Siihen on hyvä pysähtyä. Senkin oppii, että kun me tullaan tilaan, niin me mitä me tuodaan siihen ja mitä me halutaan tuoda siihen.

Ja jos ajattelee johtajaa, niin mehän halutaan, että kaikki me halutaan, että siinä on se hyvä henki: millä tavalla se rakentuu ja mitä elementtejä siinä saa olla ja ei saa olla. Että se toi myös niitä näkyväksi päivän aikana.

Saija: Kyllä, tukee hyvinvointia se hyvä henki ja ilmapiiri opiskelussa. Ajatteletko, että se kokemus, kun siinä sai toisenlaisia näkökulmia, niin se kantaa sitten tulevaan työelämään omasta työhyvinvoinnista huolehtimiseen niin johdettavana ollessa kuin johtajana.

Cärolin: Juu, kyl mä uskon. Ja mä uskon, että kun meillä tässä on kouluvuosien aikana paljon puhuttu ja tehtykin itsereflektointia, ei voi ehkä tarpeeksi korostaa, että se on tärkeätä. Tästäkin päivästä jäi myös paljon semmoista ajatusta, että pitää reflektoida myös niitä omia: Mitä teen? Miksi teen? Miksi käyttäydyn näin? Mikä mua ohjaa? Mikä mun motiivi on? Että ihan tällaisiakin asioita.

Ja sitten nimenomaan jotenkin se, että se leikillisyys oli myös tärkeä siinä, että siinähän oli huumoria myös mukana, että se tuli siihen luontevasti. Se ei ollut mitenkään liian totista teatteria ja esiintymistä, vaan semmoista huumorilla höystettyä mutta kumminkin totista tekemistä.

Mervi: Ootko sä huomannut, että sulla olisi tässä ihan oikeassa elämässä ollut joku semmoinen tilanne tämän harjoituksen jälkeen, josta sä yhtäkkiä toteat, että hei että tähän me kokeiltiin jo siellä.

Cärolin: Mä en osaa niin suoraan. En varmaan niin tietoisesti ole, mutta mä ajattelenkin, että vaikkei tietoisesti olisi, niin aivan varmasti tämmöinen kokemuksellinen päivä, niin siitä aina jää jotain. Me poimitaan siitä just ne asiat, mitä sitten tarvitsee ja me osataan käyttää niitä oikeana hetkenä. Kyllä me tunnistetaan ne sitten, kun se tilanne tulee oikeasti eteen, että nyt se olisi tämä ja nyt mä teen näin.

Mervi: Joo, kyllä. Tietysti draamapedagogiikalla on myös haasteensa, ja se voi olla myös epämukavaa. Tässä just ohjaajan tärkeä tehtävä onkin luoda, niin kuin tässä on puhuttu, turvallinen ilmapiiri: on ne lämmittelyharjoitukset ja draamasopimukset ja niin edelleen. Tää ei sittenkään ole kaikkien juttu. Huomasitko sä, oliko teillä ryhmässä ihan selkeästi myös sellaista, joka ei olisi ollutkaan ihan niin helppoa kaikille?

Cärolin: Itse asiassa en muista, että koko päivänä joku olisi poistunut tilasta, kun tietenkin Saija sanoi, että saa poistua, jos tuntuu epämukavalta, että saa poistua kyllä koska vaan. Mutta en muista, että kukaan olisi poistunut. Meilläkin on selkeästi ujompia ihmisiä mukana, mutta hekin olivat. Ehkä just se, että kun siinä on tietty luottamus ihmisten välillä jo olemassa [näytelmiä aloitettaessa]. Ja ehkä just se kipeiden kokemusten jakaminen on yllättävän yhdistävää. Mä olen sen muutenkin huomannut elämässä, että se on kumminkin intiimi kokemus. Heti kun sä jaat jonkun vähän intiimimmän asian toisen kanssa, niin syntyy semmoinen pieni klikki [= yhteys] ihmisten välille, koska se vaatii vähän uskallusta. Se luo jo pohjan seuraavalle hypylle, se on jo se ensimmäinen askel. Kyllä kaikki olivat mukana siinä [päivässä].

Mervi: Joo, ja itse asiassa, mitä sunkin puheesta ihan selkeästi tulee, että tää on yhteisöllistä ja luottamuksellista ja kaikkien yhdessä rakentamaa. Aikaisemmin viittasitkin siihen vastuullisuuteen, että jokainen kantaa sen vastuunsa hienosti.

Miten tää opetusmuoto, Saija, on lisännyt sun työhyvinvointia opettajana?

Saija: No, draamapedagogiikkatyöpaja, olkoon mikä tahansa osallistuvan teatterin muoto, mutta esimerkiksi forumteatterityöpaja käsikirjoitetaan ja suunnitellaan etukäteen, mutta sinne jätetään tilaa sille kaikelle, mikä opiskelijoilta nousee. Koskaan opettajana ei tiedä, mitä ihan oikeasti tapahtuu. Se on tosi yllätyksellistä ja siinä on sen juju. Se vaatii heittäytymistä ja itsensä likoon laittamista ja pitää olla täysillä tilanteessa aitona itsenään, niin itse kuin opiskelijat.

Mä ajattelen, että se palkitsee paljon enemmän kuin se, että opettaa teoreettisen viitekehyksen kautta jotain, esimerkiksi johtamista. Vaikka teorialla, niin kuin Mervi sanoit, on totta kai oma paikkansa.

Jotenkin opettaminen on mun mielestä parhaimmillaan vähän kuin joku valtava adrenaliiniryöppy tai dopamiiniruiske. Ja sellaisten päivien jälkeen, niin kuin on Mervi sun kanssa kanssa usein puhuttu, on tavallaan väsynyt ja kaikkensa antanut, mutta toisaalta tosi onnellinen ja voimaantunut. Vähän sellainen, että nyt mun sydän on niin täynnä, että se läikähtää yli. Usein siinä jopa liikuttuu, ja opiskelijatkin. Se on jotenkin sellaista aitoa kohtaamista.

Mervi: Kyllä, se on just näin. Meillähän on tietysti ollut yhdessä se kiva juttu, että me ollaan aika monta keissiä tehty yhdessä. Se auttaa myös hirveän paljon, että siinä onkin ikään kuin kaksi ohjaajaa ja kaksi vetäjää siihen päivään tai puoleen päivään.

Saija: Kyllä, melkein kannattaa – tai suositellaankin – että olisi kaksi.

Mervi: Aivan, mutta toi on ihan totta, mitä sanoit, että siinä liikuttuu. Se koskettaa ja tulee kosketetuksi.

Teoreettisen opetuksen pohtiminen pyörii mulla aika aktiivisesti mielessä, ja pohdin sitä, että forumteatterissa sä et voi ottaa sinne kenenkään toisen ajatuksia etkä kenenkään toisen teoriaa tai mitään. Sä joudut laittamaan itsesi todellakin likoon. Sä oot vaan ihan itse aitona siinä tilanteessa, paljaana opiskelijoiden kanssa.

Näissä tilanteissa tulee hirveän vahvasti myös omasta kokemusmaailmasta asioita ja niitä voi sanoa äänen. Mun mielestä tässä on juuri se tärkeä pointti, että myös opettajana voin luottaa siihen tilanteeseen, ihmisenä opiskelijoiden kanssa: me jaetaan yhteistä kokemusta. Meillä on yhteinen sopimus ja meillä on yhteinen luottamus, joka synnytetään heti siinä alussa. Toisin sanoen alussa luotu draamasopimus on vakava tosiasia.

Me halutaan tietysti Saijan kanssa kiittää tosi paljon, että sä [Cärolin] oot tullut mukaan meidän kanssa tekemään tätä podcastia. Mutta onko sulla jotain, mitä haluaisit sanoa? Mitä me ei olla huomattu kysyä?

Cärolin: No, en mä tiedä kysyä… Mutta oon tullut siihen tulokseen, että tää on hirveän tärkeätä. Mun mielestä tää on tosi hyvä lisä. Melkein ajattelisin, että se olisi pakollinen lisä opiskeluun, että on tällaista draamaa ja vaihtoehtoisia menetelmiä, myös muuta kuin että sä luet teoriaa. Nimenomaan mun mielestä tää on tosi tärkeää.

Viime aikoina jotenkin kiinnittää nyt enemmän huomiota siihen, kun on lukenut artikkeleita: miten tätä draamaa ja aitoa vuorovaikutusta nykyään korostetaan enemmän. Sillä on nyt varsinkin tässä ajassa tilausta. Että koulussa ilman muuta pitäisi tähän satsata jotenkin, että ilman muuta pidän sitä tärkeänä.

Mervi: Hienoa, että tulit tekemään kanssamme tätä podcastia, jonka leikkauspisteessä on draamapedagogiikka, johtaminen ja hyvinvointi. Jos tämä herätti kiinnostusta, niin suosittelemme, että kokeilisitte vaikkapa ihan yksinkertaisia lämmittelyharjoituksia tai pienryhmien toiminnallisia tilanteita.

Saija: Kyllä, ja draamasta sanotaan usein, että se on vakavaa leikillisyyttä. Se on leikkiä ja leikkimistä, mutta totta.

Mervi: Yhteenvetona ehkä me voitaisiin sanoa tähän, että draamapedagogiikka tarjoaa monipuolisia keinoja edistää oppimista, vuorovaikutusta ja itsetuntemusta, mikä tekeekin siitä erittäin arvokkaan menetelmän näissä erilaisissa oppimisympäristöissä.

Saija: Kyllä, ja yksi tärkeä pointti on se, että pedagogisena menetelmänä se ei koskaan vanhene. Kohtaaminen ja vuorovaikutus ei ainakaan toivottavasti koskaan katoa maailmasta. Vaikka meillä on VR-todellisuus ja avataria ja supertekoäly ja mitä ikinä tulevaisuudessa, niin ne ei koskaan ole sama asia kuin se, että me ollaan toistemme kanssa aidossa vuorovaikutuksessa, ihmisenä ihmiselle.

Mervi: Kyllä. Mutta hei kiitos, kun kuuntelit, ja jos haluat lisää vinkkejä draamapedagogiikan käytöstä korkeakoulussa, lähetä meille kysymyksiä tai kommentteja.