Nuoret aktiivisia toimijoita kehitystyössä eri asuinalueilla

Kirjoittaja: Jukka Piippo.

PAD – Positive Attitude Development

Artikkeli perustuu Arcada ammattikorkeakoulun ja Tallinnan yliopiston yhteiseen PAD – Positive Attitude Development projektiin. Projekti oli Central Baltic Interreg -ohjelman rahoittama hanke, jonka tarkoituksena oli edistää alueellisesti nuorten ja nuorten aikuisten, joilla on mielenterveysongelmia, mahdollisuuksia työllistymiseen. Hankkeessa pyrittiin myös vaikuttamaan asenteisiin koskien mielenterveysongelmia sekä lieventämään stigmaa. Hankkeen pääasialliset toiminnot alueilla koostuivat niin sanotuista face-to-face -tapahtumista joissa hankkeessa toimivat nuoret ja nuoret aikuiset osallistuivat julkisiin paneelikeskusteluihin, joissa mietittiin mielenterveyden ongelmia. Keskusteluihin osallistui myös Arcadan henkilökuntaa, opiskelijoita, kokemusasiantuntijoita, työnantajien edustajia sekä Kolmannen sektorin järjestöjen henkilöstöä. Hankkeessa toteutettiin myös työnantaja tapaamisia sekä muita julkisia aktiviteetteja. Yksi merkittävä kommunikaatio kanava oli sosiaalinen media, jossa hankkeen näkyvyys oli laajaa (PAD-Facebook). Hanke toteutettiin 1.5.2015–30.4.2017 aikana.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (Aaltonen ym. 2015) mukaan vuonna 2014 Suomessa oli 56.000 alle 25 vuotiasta nuorta työttömänä ja luku vaikuttaa kasvavan. Joko työelämän tai opiskelun ulkopuolella oli 5 prosenttia 18–29-vuotiaista nuorista ja nuorista aikuisista. Suurin syy nuorten ulkopuolisuuteen ja syrjäytymiseen on mielenterveysongelmat. Työterveyslaitoksen raportin mukaan 5–8 nuorta aikuista jää päivittäin työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyshäiriön vuoksi (Ahola & Holappa 2015). Mielenterveysongelmat ja niistä johtuvat kustannukset, ehkä erityisesti koskien nuoria ja nuoria aikuisia, ovat kansallinen ongelma, johon tulisi pyrkiä vaikuttamaan monella eri tavalla. Arvioiden mukaan nuorten ja nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeiden kustannukset nousevat lähes miljoonaan euroon/vuosi.

Hankkeen aikana järjestettiin Suomessa noin viisitoista face-to-face -tapaamista Helsingin alueella, joista ensimmäinen yhteistyössä Lapinlahden Lähde-toiminnan kanssa. Yksi suurimmista tällaisista tapahtumista järjestettiin Esplanadin lavalla. Tässä tapahtumassa oli mukana työnantajan edustajia, psykiatrian asiantuntijoita, opiskelijoita sekä kokemusasiantuntijoita. Tapahtumia järjestettiin myös Sello-kauppakeskuksen aukiolla, Tikkurilan aseman aukiolla, Narinkkatorilla, Arabianrannassa sekä useissa julkisissa tapahtumissa pääkaupunkiseudulla. Arvioiden mukaan yli 4.000 henkilöä seurasi tapahtumia, joissa keskusteltiin avoimesti mielenterveysongelmista, niiden mahdollisista syistä sekä siitä, kuinka nuorten ja nuorten aikuisten tilannetta voidaan parantaa. Keskustelut saattoivat olla hyvin ristiriitaisia riippuen siitä, millaisia mielipiteitä paneelissa esitettiin. Myös katsojilla oli mahdollisuus kommentoida keskustelua, ja useat yksityishenkilöt tarttuivat tilaisuuteen kertoakseen omia näkemyksiä mielenterveysongelmiin liittyen.

Yksi tärkeä vaihe hankkeessa oli se, kun hankkeeseen kytkettiin mukaan kokemusasiantuntijoita. Näillä henkilöillä on omakohtaisia kokemuksia mielenterveysongelmista, alueellisesta psykiatrisesta hoidosta ja palvelujärjestelmän toiminnasta. Kokemusasiantuntijoiden avulla hankkeen voidaan katsoa nousseen uudelle tasolle. Hankkeen alkuvaiheessa toiminnassa oli mukana Arcadan henkilöstöä sekä opiskelijoita. Hyvä näin, mutta kokemusasiantuntijoiden liittyminen hankkeeseen toi sille uudenlaista perustaa.

Nuoret

Hankkeessa oli useita haasteita, joista suurimmaksi nousi nuorten mukaan saaminen. Nuoret lähtevät hitaasti mukaan ja jäävät nopeasti pois. Kun ammattilaiset ajattelevat tietävänsä, miten tehdä nuorille suunnattua toimintaa, toiminnasta tulee helposti teknistä. Toimivuus vaatii, että nuoret itse suunnittelevat ja myös uskovat toimintaan. Myös selkeä tieto, mihin on lähtemässä mukaan ja mitä etuja siitä on, on tärkeää.

Ne nuoret, jotka halusivat lähteä mukaan, eivät useinkaan halunneet enää identifioitua psyykkisesti sairaisiin työnhaun yhteydessä. He halusivat olla työntekijöitä eivätkä mielenterveyskuntoutujia, sillä hyvääkin tarkoittava toiminta voi tuntua heistä halventavalta. Kohderyhmästä puhuminen voi myös esimerkiksi olla leimaavaa mutta asennemuutoksen aikaan saaminen oli silti heillekin tärkeää. Pitää myös kyetä huomaamaan, että hankkeet ja projektit eivät pysty samalla tavalla auttamaan kaikkia nuoria. Tällaisissa projekteissa tulisi ottaa vahvasti huomioon jokaisen yksilön henkilökohtaiset tarpeet, jotka voivat projektinkin aikana olla muuttuvia ja niihin muutoksiin pitäisi pystyä vastaamaan. Kaikki nuoret, joille projekti on ensimmäinen askel kohti työpakkaa, tarvitsevat kuitenkin paljon tukea ja se vie projektityöntekijältä aikaa. Mukana olevan ammattilaisen täytyy olla sellainen, jota nuori kunnioittaa. Tekeminen vaatii myös nuorten kanssa olemista ja puhumista. Nuoren pitää pystyä luottamaan projektiin ja siihen, että hän saa tukea, kun hän uskaltaa lähteä mukaan. Sen tulisi olla itsestään selvyys, sillä muutoin on vastuutonta ottaa nuoria mukaan.

Nuorelta odotettavissa olevan työpanoksen tulee olla realistinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei se myöskään saa sitoa nuorta liiaksi. Tavoitteiden pitää olla konkreettisia ja mahdollisia saavuttaa, koska suuriakin haaveita voidaan pilkkoa konkreettisiksi ja toteutettavissa oleviksi palasiksi. Kaikille on tärkeää kuulua johonkin ja tuntea itsensä tärkeäksi. Projektin sisällä pitää olla aikaa tutustua ja ryhmäytyä. Yhteenkuuluvuuden tunne voi lisätä projektissa pysymistä, mikä itsessään toimii tukikeinona ja on siksi hyvin tärkeä. Hierarkia tulee unohtaa, sillä kaikki projektiin osallistuvat tuovat pöytään yhtä arvokkaan panoksen. Jos ajatellaan että hanke on sellainen, että nuoret ”tarvitsevat” sitä niin silloin myös hanke ”tarvitsee” nuoria.

Yhteistyökumppanit

Yhteistyökumppanit Suomessa olivat Mielenterveyden keskusliitto sekä Uudenmaan Omaisten järjestö FinFami. Tämä yhteistyö oli merkittävää ja juuri mielenterveyteen keskittyneiden kolmannen sektorin osallisuus toi myös uutta virikettä hankkeeseen. Hankkeen aikana järjestettiin yhteisiä tapahtumia Tallinnan yliopiston kanssa. Suomessa toiminnoista ja aktiviteeteistä vastuullisia olivat pääasiassa Arcadan henkilöstö ja hankkeeseen liittyneet edellä mainitut tahot.

Tuloksista

Hankkeen tuloksia mitattiin kyselyiden avulla. Kyselyt toteutettiin hankkeen alussa sekä lopussa ja perustuivat CAMI-kyselyyn (Community Attitudes towards Mental Illness, Taylor & Dear, 1981). CAMI-kysely puolestaan perustuu OMI- ja CMHI-kyselyihin (Opinions about Mental Illness, Cohen & Struening, 1962; Community Mental Health Ideology, Baker & Schulberg, 1967). Alkuperäinen CAMI-kysely koostuu 40 väittämästä koskien asenteista mielenterveysongelmista. Tämän hankkeen kyselyyn valittiin 20 väittämää Ruotsissa Hjärnkoll-hankkeessa käytetyn CAMI-kyselyn mukaan.

Yleisesti ottaen kyselyihin vastanneiden asenteet paranivat lähes kaikissa kysymyksissä korkeintaan 10 prosenttia. Vastausten mukaan ihmisten asenteet ovat siis muuttuneet positiivisempaan suuntaan. Vastanneet ovat sitä mieltä, että yhteiskunnassa olisi omaksuttava hyväksyvämpi asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on psykiatrinen sairaus, ja että osallisuus yhteiskunnassa on parasta hoitoa henkilöille, joilla on mielenterveysongelmia. Vastanneiden mukaan psykiatrinen toiminta tulisi järjestää niin avoimissa muodoissa kuin mahdollista, myös asumalähiöissä, sillä vastaajien asenteen muutos osoittaa, että psykiatrisista ongelmista kärsivät henkilöt eivät häiritse muita.

Asenteiden muutos on myös huomattavaa, kun on kyse psykiatrian potilaiden vaarallisuudesta. Vastanneet pitävä potilaita vähemmän vaarallisina kuin ihmisiä yleensä. On mielenkiintoista, että tulos koskien kysymystä ”Psykiatrisen toiminnan ulkoistaminen asuinalueille ei aiheuta vaaraa lähiöiden asukkaille” oli negatiivinen, siis muuttunut huonompaan suuntaan, ja siten myös ristiriidassa muihin kysymyksiin koskien hyväksyvämpää asennetta, vaarallisuutta ja kohderyhmän integroitumista yhteiskuntaan.

Lopuksi

Aktiivisilla ja varsinkin osallistavilla alueellisilla kehityshankkeilla on mahdollista vaikuttaa kansalaisiin ja yhteiskunnan kehitykseen ja pyrkiä parantamaan elinolosuhteita ihmisille, jotka ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta. Tällaisissa hankkeissa osallisuuden merkitys on erittäin suuri, sillä niiden henkilöiden, joiden tilannetta pyritään vahvistamaan, on saatava oma aito äänensä kuulumaan. Asiantuntijoiden ajatukset poikkeavat usein asianomaisten ajatuksista ja tästä syystä avoin vuorovaikutus näiden ryhmien välillä on tärkeää, jotta toiminta vastaisi parhaalla mahdollisella tavalla asianomaisten tarpeisiin.

Kirjoittajat

Jukka Piippo, FT, psykiatrian erikoissairaanhoitaja, erityistason psykoterapeutti, mielenterveyden yliopettaja, Arcada Ammattikorkeakoulu, jukka.piippo(at)arcada.fi

Aaltonen, S. Berg, P. & Ikäheimo, S. (2015). Nuoret luukulla – Kolme näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä. Haettu 21.09.2016 http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125695/URN_ISBN_978-952-302-442-7.pdf

Ahola, K. & Holappa, P. (2015). Nuorten työkyvyttömyyseläkkeen syynä yhä useammin mielenterveysongelmat. Haettu 16.10.2016 https://www.uutistamo.fi/nuorten-tyokyvyttomyyselakkeen-syyna-yha-useammin-mielenterveysongelmat/

Baker, F. & Schulberg, HC. (1967). The development of a community mental health ideology scale. Community Ment Health J. Sep; 3(3): 216–25.

Cohen, J. & Struening, E. L. (1962). Opinions about mental illness in the personnel of two large mental hospitals. The Journal of Abnormal and Social Psychology, 64(5), 349–360.

PAD-Facebook: Haettu 20.08.2018 https://www.facebook.com/PADprojekti/?modal=composer&notif_t=page_fan_growth_drop&notif_id=1504602591270127

Taylor, S. M. & Dear, M. J. (1981). Scaling community attitudes toward the mentally ill. Schizophrenia Bulletin, 7(2), 225–240.

Nuorten hyvinvoinnin ja sosiaalisen osallisuuden vahvistaminen

Kirjoittajat: Kati Peltonen, Minna Elomaa-Krapu, Anne Määttä, Minna Kahala, Marko Kananen.

Johdanto

Valtaosa suomalaisista 15–29 -vuotiaista nuorista voi hyvin ja etenee koulutukseen ja työelämään. Samaan aikaan syrjäytyneiden nuorten osuus kasvaa. Tilastojen mukaan vuonna 2010 syrjäytyneitä 15–29-vuotiaita oli noin 51 300 eli noin 5 % koko ikäryhmästä. Näistä nuorista noin 32 500 on jäänyt peruskoulun jälkeen kokonaan työnhaku- tai koulutustilastojen ulkopuolella. (Myrskylä 2012.)

Lähestymme syrjäytymisen ehkäisyä sosiaalisen osallisuuden eli inkluusion vahvistamisen näkökulmasta. Osallisuuden kokemukset ovat vahvasti sidoksissa hyvinvoinnin kokemuksiin. Inkluusio tarkoittaa jokaisen mahdollisuutta terveyteen, koulutukseen, työhön, toimeentuloon, asuntoon ja sosiaalisiin suhteisiin, sosiaaliturvan piiriin kuulumista sekä pääsyä sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä työmarkkinoille. Se on myös yhdenvertaisia mahdollisuuksia, oikeuksia ja resursseja osallistua yhteiskunnan toimintaan (Eräsaari 2005; Leeman & Hämäläinen 2016) Osallisuus on tiedon saamista, suunnitteluun osallistumista ja omaa tilannetta koskevaan päätöksentekoon osallistumista sekä oman ympäristön toimintaan osallistumista (Harju 2004). Osallisuuden tunne rakentuu siitä, että ihmiset kokevat tulevansa kuulluksi ja nähdyksi ja he kokevat kuuluvansa yhteisöön tai yhteiskuntaan (Haake & Nikula 2011).

Osallisuuden vastakohtana on syrjäytyminen eli tilanne, jossa yksilö, perhe tai jopa ryhmä jää ilman koulu- tai työpaikkaa ja kokee sen johdosta jäävänsä yhteisön ja/tai yhteiskunnan ulkopuolelle (Notkola ym. 2013). Sosiaalisen osallisuuden keskiössä on siten yhteiskunnan reunoilla tai ulkopuolella olevien ihmisten tuominen lähemmäs yhteiskunnan eri toimintoja erilaisten prosessien ja tukitoimien kautta ja tämän toteuttamisessa ja vahvistamisessa palvelujärjestelmällä on merkittävä rooli (EU Council 2008).

Lasten-, nuorten- ja perheiden toimivat peruspalvelut ovat merkittävä ja kustannusvaikuttava keino ennaltaehkäistä marginaaliin joutumista (Notkola ym. 2013; Ristolainen ym. 2013; Sipilä & Österbacka 2013). Tarvitaan myös alueellisten toimijoiden yhteistyötä uusien palvelumallien kehittämiseen.

Fyysisen, psyykkisen ja subjektiivisen hyvinvoinnin merkitys

Suomalaisessa hyvinvointimallissa on pyritty turvaamaan kaikille tasaveroiset mahdollisuudet yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja yhteiskunnan tarjoamien palveluiden hyödyntämiseen. Tavoitteista huolimatta sekä hyvä- että huono-osaisuus näyttävät kuitenkin periytyvän. Kun huono-osaisuus ylisukupolvistuu, vanhempien hyvinvoinnin ongelmat siirtyvät heidän lapsilleen. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2017; Conger ym. 2009)

Syrjäytymisen ja ulkopuolisuuden kokemusten riskitekijöitä ovat köyhyys, työttömyys, sosiaalisten suhteiden vähyys, turvattomuus, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä terveys- ja sosiaalipalvelujen puute (Larja ym. 2016). Lähes neljännes syrjäytyneistä nuorista on maahanmuuttajataustaisia (Myrskylä 2015, 19).

Nuorten kohdalla syrjäytymisen syyt ovat moninaiset. Esimerkiksi fyysiset terveyserot saattavat kärjistyä nuoruudessa merkittävästi erilaisten elämäntapojen ja elinolojen takia. (Rimmer & Rowland 2008, Sawyer ym. 2012, Suurpää, 2009). Sosiaalinen aktiivisuuden puute ja heikko fyysinen terveys, lisääntyvä ylipaino, liikkumattomuus ja ruutuaika lisäävät riskiä sairastua kansansairauksiin (Fonsesca ym. 2010, Sawyer ym. 2012). Fyysistä hyvinvointia heikentävät myös vaikeudet perheissä, kuten elinympäristön turvattomuus, päihteet sekä fyysinen ja henkinen väkivalta (Valtatie ym. 2016).

Myös erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat nuoruudessa yleisiä (n.20–25%) ja etenkin siirtymävaiheet kehityksessä ovat riskikohtia psyykkisen oireilun lisääntymiselle (Konsensuslausuma 2010). Psyykkinen hyvinvointi on moniulotteinen käsite, jota kuvaavat mm. elämänhallinta ja elämän tarkoituksellisuus, myönteinen minäkuva sekä ahdistuksen ja masennuksen vähäisyys. Psyykkinen hyvinvointi on sidoksissa myös nuorten omiin arvoihin ja käsityksiin omasta elämästään.

Fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi luovat pohjaa nuoruusiän myönteiselle kehitykselle, oppimiselle ja integroitumiselle yhteiskuntaan. Tämä kehitys tapahtuu nuoren omien ominaisuuksien sekä ympäristön yhteisvaikutuksen tuloksena. Subjektiivisiin hyvinvoinnin kokemuksiin vaikuttavat kaikissa elämänvaiheissa mikrotason tekijät, kuten ystäväpiiri ja sosialisaatioympäristöt sekä sosiaalisen osallisuuden kokemukset. Toisaalta nuorten elämäntyytyväisyyden kokemuksia muokkaavat myös makrotason tekijät kuten yhteiskunnallinen ja elinympäristön tilanne.

Nuorten henkisen hyvinvoinnin ja osallisuuden vahvistaminen

Resilienssi merkitsee kykyä selviytyä erilaisissa tilanteissa eli yksilön vastustuskykyä elämän paineille, joustavuutta, kimmoisuutta ja mukautumiskykyä (Appelqvist-Schmidlechner ym. 2016). Lasten ja nuorten selviytymiskykyisyyttä voidaan kehittää, jotta lapset kestävät epäonnistumisen kokemuksia. Avun pyytäminen ja hakeminen ovat resilienssiä tukevia vahvuustekijöitä. (Mielenterveyden keskusliitto 2016.) Resilienssin kehittymisen yksi osatekijä on minäpystyvyys, jolla tarkoitetaan yksilön uskomuksia ja käsityksiä kyvystään toimia ja suoriutua eri tilanteissa. Minäpystyvyysuskomukset eivät ole staattisia ominaisuuksia, vaan kehittyvät aikaisempien kokemusten, havaintojen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen perusteella. (Bandura 1997).

Koherenssin tunteella eli elämänhallinnalla tarkoitetaan kykyä käsitellä ulkoisten kuormittavien tekijöiden aiheuttamia paineita tai rajoituksia sekä sisäisiä ristiriitoja myönteiseen kasvuun tähtäävällä tavalla. Koherenssin tunne auttaa nuorta kokemaan ympäröivän maailmansa jäsentyneeksi, tarkoituksenmukaiseksi sekä käsiteltävissä olevaksi ja liittyy vahvasti koettuun terveyden tunteeseen, erityisesti mielenterveyteen. Perusta aikuisuuden elämänhallinnalle luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa, pitkäaikaiset ristiriidat sekä vaikeudet perheessä muodostavat riskin lapsuuden ja nuoruusiän koherenssin tunteen kehittymiselle (Honkinen 2010).

Yhteenveto

Nuorten osallisuus ja hyvinvointi on moninaista ja sitä tukevien hankkeiden pitäisi vahvistaa yhtä aikaa sekä mielenterveyttä, sosiaalisuutta, fyysistä hyvinvointia, mutta myös nuorten fyysisiä ja sosiaalisia ympäristöjä. Ammattikorkeakoulut voivat vastata näihin haasteisiin kehittämällä vaikuttavia toimintamalleja paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa.

Palveluiden kehittämisessä ja järjestämisessä ”nuorelta nuorelle” – näkökulman esiin nostaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tavoitetaan myös ne nuoret, joita perinteiset palveluiden muodot eivät tavoita tai motivoi. Tavoitteena tulisi olla konsultoivan suhteen sijaan jaetun päätöksenteon aste, jossa nuorelle syntyy kokemus asioihin vaikuttamisesta (Kuure & Lidman 2013). Tämä edellyttää toimintakulttuurin muutosta niin, että nuoret ovat tasavertaisessa asemassa muiden toimijoiden kanssa. Nuoren osallistuminen omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon lisää minäpystyvyyden ja koherenssin tunnetta sekä positiivista mielenterveyttä.

Nuorten hyvinvoinnin ja osallisuuden vahvistamisessa tarvitaan yhteistyötä niin kodeissa, kouluyhteisöissä, terveydenhuollossa kuin harrastustoiminnassa. Tarvitaan uusia toimintamalleja joilla tuetaan muun muassa perhetyön ja nuorisotyön integraatiota. On myös kiinnitettävä yhä enemmän huomiota toimijoiden moniammatillisen yhteistyön vahvistamiseen, olemassa olevien hyvien käytäntöjen ja toimintamallien jakamiseen sekä eri toimintamallien vaikuttavuuden arviointiin. Näin tuetaan Sote-uudistuksen päämääriä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamisessa, palveluiden yhdenvertaisuudessa sekä kustannusten hillitsemisessä.

Kirjoittajat

Kati Peltonen, KTT, KM, TKI-johtaja (Hyvinvointi ja uudistava kasvu), Lahden ammattikorkeakoulu, kati.peltonen(at)lamk.fi
Minna Elomaa-Krapu, TtT, Tutkintovastaava terveysalan YAMK-tutkinnot, Metropolia Ammattikorkeakoulu, minna.elomaa-krapu(at)metropolia.fi
Anne Määttä, VTT, Palvelujärjestelmäkehityksen erityisasiantuntija, Diakonia-ammattikorkeakoulu, anne.maatta(at)diak.fi
Minna Kahala, TtM, Hoitotyön lehtori, Satakunnan ammattikorkeakoulu, minna.kahala(at)samk.fi
Marko Kananen, FT, tutkija, nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juvenia, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, marko.kananen(at)xamk.fi

Appelqvist-Schmidlechner K., Tuisku K., Tamminen N., Nordling E. & Solin P. (2016). Mitä on positiivinen mielenterveys ja miten sitä mitataan? Suomen lääkärilehti. 24 (71), 29 – 34.

Bandura A. (1997). Self-efficacy. The exercise of control. New York: W.H. Freeman and Company.

Conger R. D., Belsky J. & Capaldi, D. M. (2009). The intergenerational transmission of parenting: Closing comments for the special section. Developmental Psychology, 45(5), 1276–1283.

Eräsaari, R. (2005) Inkluusio, ekskluusio ja integraatio sosiaalipolitiikassa. Kiistakysymysten kartoitusta. Janus 13: 3, 252 – 267

EU Counsil (2008). Counsil recommendation (KOMISSION SUOSITUS), annettu 3 päivänä lokakuuta 2008, työmarkkinoilta syrjäytyneiden aktiivisen osallisuuden edistämisestä (tiedoksiannettu numerolla K(2008) 5737) (2008/867/EY) haettu 23.4.2017 osoitteesta http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:32008H0867&from=EN

Fonsesca H., Silva A.M., Matos M.G., Esteves I. ,Guerra A. & Gomes-Pedro J. (2010). Validity of BMI based on self-reported weight and height in adolescents. Acta Pædiatrica 99, 83–88.

Haake N. & Nikula T. (2011). Osallisuus, luottamus ja elinympäristö. Terveyden edistämisen kansalaiskysely. Terveyden edistämisen keskuksen julkaisuja 1/2011. Trio-Offset, Helsinki.

Harju, A. (2004). Osallisuus. Verkkojulkaisu. Haettu 8.3.2017 osoitteesta http://www.kansalaisyhteiskunta.fi/tietopalvelu/osallistuminen_ja_vaikuttaminen/osallisuus

Honkinen P-L. (2010). Nuorten elämänhallintaa tuettava. Lapsuusiän käytöshäiriöt ennustavat elämänhallinnan ongelmia nuoruudessa. Duodecim 126, 5 – 6.

Konsensuslausuma. 2010. Verkkojulkaisu. Haettu 8.3.2017 osoitteesta https://www.duodecim.fi/wp-content/uploads/sites/9/2016/02/konsensuslausuma090210.pdf

Kuure T. & Lidman J. (toim.) (2013). Yhteisellä työllä parempaa: opaskirja monialaisen yhteistyön kehittämiseksi nuorten hyvinvointipalveluissa. Joutsen Media. Hämeenlinna.

Leeman, L. & Hämäläinen, R-M. (2016) Asiakasosallisuus, sosiaalinen osallisuus ja matalan kynnyksen palvelut. Pohdintaa käsitteiden sisällöstä. Yhteiskuntapolitiikka 81: 5, 586-594.

Mielenterveyden keskusliitto. (2016). Verkkojulkaisu. Haettu 10.4.2017 osoitteesta http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Myrskylä P. (2015) Toisen asteen koulutuksesta syrjään jääneet. Teoksessa Määttä, M. & Määttä, A. (toim.) (2015) Parempia ratkaisuja koulutuksen ja työn ulkopuolella olevien nuorten tukemiseen. VNK, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 16/2015, 18–22.

Notkola V., Pitkänen S., Tuusa M., Ala-Kauhaluoma M., Harkko J., Korkeamäki J., Lehikoinen T., Lehtoranta P. & Puumalainen J. (2013) Nuorten syrjäytyminen. Tietoa, toimintaa ja tuloksia? eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisu 1/2013. Helsinki, Tarkastusvaliokunta.

Rimmer J.A., & Rowland J.L. (2008). Physical activity for youth with disabilities: A critical need in an underserved population. Developmental Neurorehabilitation. 11 (2), 141–148.

Ristolainen, H., Varjonen, S. & Vuori, J. (2013) Mitä tiedämme politiikkatoimien vaikuttavuudesta lasten ja nuorten syrjäytymisen sekä hyvinvointierojen vähentämisessä? Politiikkatoimien vaikuttavuuden tieto- ja arviointikatsaus. Tarkastusvaliokunnan mietintöjä 2/2013. Helsinki.

Sawyer S.M., Afi R.A. & Bearinger L.H. (2012). Adolescence: a foundation for future health. Lancet 12, 60072-5.

Sipilä J. & Österbacka E. (2013) Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua? Perheitä ja lapsia tukevien palvelujen tuloksellisuus ja kustannusvaikuttavuus. Valtionvarainministeriön julkaisuja 11/2013. Helsinki, Valtionvarainministeriö.

Suurpää L. (2009). Nuoria koskeva syrjäytymistieto, Avauksia tietämisen politiikkaan. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Verkkojulkaisuja 27. Haettu 8.3.2017 osoitteesta http://www.nuorisotutkimusseura./images/julkaisuja/syrjaytymistieto.pdf

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2017). Haettu 8.3.2017 osoitteesta https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrjaytyminen/huono-osaisuuden-ylisukupolvisuus

Valtatie H., Joronen.K, Lehtonen M. & Åstedt-Kurki P. (2016). Poikien perheeseen liittyvät huolet ja ilonaiheet keskusteluissa Väestöliiton Poikien Puhelimessa. Hoitotiede. 28 (3), 217-228)

Laitinen pääkuva

SERPA: ”Tässä kaiken pitäisi lähteä ihan oikeasti nuorista”

Kokeilukulttuuria nuorten palveluihin

Etnografista asiakastutkimusta on tehty pitkään kulutus- ja päivittäistavarakaupassa (mm. Ruckenstein, Suikkanen & Tamminen 2011, s. 26–27). Vasta viime vuosina on myös julkisissa palveluissa ryhdytty kuulemaan asiakasta. Asiakasraateihin usein hakeutuu sosiaalisesti taitavia ja aktiivisia henkilöitä. Miten osallistaa ihan tavallisia nuoria ja mahdollistaa heitä löytämään oma polkunsa?

Nuorten osallistamiseen käytetään paljon erilaisia keinoja ja siitä huolimatta nuorten osallistaminen toiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen ei ole lisääntynyt (Tuusa ym. 2014 s.75). Entä jos ammattilaisten toteuttamaa ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” -vaihetta vähennettäisiin ja toimintakulttuuria muutettaisiin ”yrittänyttä ei laiteta” suuntaan? Ryhdyttäisiin tekemään asioita, kokeiltaisiin uusia juttuja ja opittaisiin näistä kokemuksista. Näin tuettaisiin nuoria kohti osallisuutta ja nuoren yksilöllistä hyvinvointia (esim. Raivio & Karjalainen 2013, s.12–34).

SERPA

Talvella 2014 ELSA-toimijatapaamisessa tutkija Antti-Jussi Tahvanainen esitteli amerikkalaisen innovaatiomallin, case DARPA:n (Defence Advanced Research Project Agengy). Keskustelimme havainnoistamme ja päätimme kokeilla DARPA:n toimintamallia sovellettuna nuorisotyöttömyyden kontekstiin.

SERPA – nuorten työllisyyden edistäminen osallistavalla kokeilukulttuurilla -hanke on ESR-rahoitteinen kahden vuoden kokeilu, jonka keskeisenä tavoitteena on osallistaa keskisuomalaisia nuoria ratkaisemaan itse koulutukseen sekä työelämään liittyviä haasteita ryhmän tarjoaman tuen avulla ja tukea näin nuoria opiskelun sekä työelämän suuntaan. Osallistavaan, matalan kynnyksen kokeilukulttuuriin nojautuvien nopeiden kokeilujen kautta pyritään löytämään aidosti toimivia ja uudenlaisia ratkaisuja nuorten kouluttautumis- ja työllistymisedellytysten parantamiseksi. Hankkeen päätoteuttajana on Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja hankkeessa on kolme osatoteuttajaa: Jyväskylän Taidetyöpaja ja Äänekosken kaupungin työpaja sekä Nuorten Keski-Suomi ry.

SERPA-hankkeen keskeisinä toimenpiteinä ovat pilottiryhmät, jotka koostuvat 17–29-vuotiaista nuorista ja tarkoituksena on yhdessä tunnistaa sekä rajata ryhmän yhteisiä ongelmia. Nuoret ideoivat ja etsivät osaratkaisuja myös omaan työllistymiseensä liittyviin haasteisiin. Kussakin osatoteuttajan ryhmässä kerätään ideoita ja niitä testataan nopeasti omassa toimintaympäristössä. Pilottiryhmille ei anneta valmiita, rajattuja toimintamalleja tai -suunnitelmia, vaan ideat ovat nuorten omia ja osaratkaisuja voi kehittää hyvinkin vapaasti. Ryhmien toiminnan aikana nuorilla syventyy ymmärrys myös työelämässä välttämättömistä, ns. 2000-luvun työelämätaidoista (kuva 1). Ryhmissä tehtävää kehittämistyötä tuetaan tarvittaessa erilaisin asiantuntija- ja ostopalveluin. SERPA-prosessin dokumentoinnin myötä toimintamalli on levitettävissä ja monistettavissa myös muiden nuorten parissa työskentelevien tahojen käyttöön.

SERPA
Kuva 1. 2000-luvun työelämätaidot SERPA-toiminnassa (Ville Leppänen).

SERPA-kokemuksia tähän mennessä

Pilottiryhmien muodostamisessa on kriittistä rekrytoida oppimishaluisia nuoria projektipäälliköitä (alle 29-vuotiaita, työelämän ulkopuolella tai ilman opiskelupaikkaa oleva), jotka toteuttavat nuorten kanssa projektin pilottiryhmät. Projektipäälliköiden tehtävänä on koota vapaaehtoisten nuorten ryhmä yhteistyössä TE-toimiston, yhdistysten ja viranhaltijoiden kanssa, toimia ryhmän luotsaajana ja innostajana toimimaan tavoitteen suunnassa. Nuorten projektipäälliköiden kanssa käydään läpi kokeilukulttuurin ajatusmaailmaa sekä palvelumuotoilun systeemistä ajattelua. Heille tarjotaan myös tiimivalmennusta.

Kolmen ryhmän yhteisessä starttipäivässä kukin ryhmä tunnistaa ryhmälleen yhteisiä ongelmia, joiden ratkaiseminen muodostuu ryhmän tavoitteeksi. Ryhmät kokoontuvat oma-aloitteisesti kerran kaksi viikossa ja tapaamisten välillä nuoret etsivät itsenäisesti tietoa käsittelyssä olevasta teemasta. Ryhmätapaamisissa nuoret jakavat etsimänsä tiedon omalla tavallaan muulle ryhmälle ja asiasta keskustellaan eri näkökulmista. Ryhmissä tulee hiljaisia hetkiä ja osa nuorista vaatii ”valmentajan kertovan mitä pitää tehdä”. Nuoria kuitenkin vastuutetaan tekemään omia valintoja. Usein projektipäälliköiden on kaivettava menetelmäsalkkuaan, jotta ryhmässä syntyy keskustelua ja jokainen nuori pääsee osallistumaan. Rohkaistuttuaan nuorilta itseltään tulee yhä suoremmin omia ideoita mitä ryhmätapaamisissa tehdään ja mihin asioihin tartutaan.

Ryhmädynamiikan rakentamisessa käytetään esimerkiksi Room Escape -palveluita ja eläinavusteisia menetelmiä. Tutustumiskohteina ovat olleet 3D-printtaus, kissakahvila ja eri oppilaitokset. Lisäksi nuoret ovat osallistuneet mm. pelinkehittäjä-, matchmaking- ja Dream up -tapahtumiin. Tapahtumia on pidetty alkuun jännittävinä. Hankkeessa käytetyn eKoutsi-mobiilisovelluksen kautta kerätyt palautteet kertovat nuorten kuitenkin pitäneen tapahtumista.

Ryhmätoiminnat päättyvät aina ryhmien yhteiseen Isoon Matkaan, jonka nuoret itse suunnittelevat ja toteuttavat yhdessä projektipäälliköiden kanssa. Lopuksi järjestetään vielä kunkin pilottijakson yhteinen päätöstilaisuus, jossa kaikki ryhmät kertovat omalla tavallaan puolen vuoden ryhmätoiminnastaan ja tuloksistaan (kuva 2). Pilottijaksoja on nyt ollut kaksi, eli kuusi ryhmää on saatu päätökseen.

Päätöstapahtuman visualisointi
Kuva 2. Toisen pilottijakson päätöstapahtuman visualisointi (Kuvitellen Oy).

Nuorten projektipäälliköiden ajatuksia SERPA -ryhmistä ”ei kaduta että tuli lähdettyä mukaan”

Toisen pilottijakson projektipäälliköt haastateltiin heidän ryhmäkokemuksistaan. Projektipäälliköiden mielestä ihmisten kohtaaminen on ollut työskentelyssä keskeistä: ”sai antaa nuorille, mutta myös oppi nuorilta”. He kuvasivat, että ryhmän jälkeen oma itsevarmuus on kasvanut ja ryhmäläisiltä saatu palaute on vahvistanut tätä: ”hienoa kuulla, kun nuori sanoo, että kuuluu johonkin, saa päästää oman persoonan valloilleen”. Projektipäälliköt kuvasivat saaneensa myös ryhmänohjaamis-, yhteistyö- ja esimiestaitoja. Myös tulevaisuuden työelämätaidot olivat konkretisoituneet ja ryhmän kasaan saaminen sekä päiväkirjan kirjoittaminen olivat tuoneet alun vaikeuksien jälkeen onnistumisen kokemuksia.

Haastatteluissa nousi esiin vertaisuuden merkitys ”yksi iso osa suhteesta ja kontaktista ryhmässä”, koska se lisäsi tasa-arvoa ”en kokenut olevani heidän yläpuolella, en ollut liian kaukainen”. Projektipäälliköt olivat tuoneet esiin jonkin verran omia kokemuksiaan ryhmissä ”olen ollut samassa tilanteessa ihan konkreettisesti” ja kokivat sen lähentäneet yhteistyösuhdetta. Oman työttömyys- ja työnhakukokemuksen kautta oli myös helpompi samaistua esimerkiksi Kela-asiointiin ja tunnistaa työttömyyden paineet ”voi tulla helposti muuri, jos on liian kaukana työttömän maailmasta”. Oman kokemuksen kautta oli helpompi myös ymmärtää nuorten erilaiset, negatiivisetkin tunteet, kuten kateuden ja ärsytyksen.

Vertaisuus koettiin tärkeänä asiana, silti projektipäälliköitä mietitytti oma, ajoittain ristiriitainen rooli ryhmänvetäjinä ”nuoret varmasti havaitsivat etten ole työtön vertainen heille, olin kuitenkin töissä”. Ristiriitaisuuteen vaikutti myös sekä työ- ja ryhmänvetämiskokemuksen puute ”oma tunne siitä että mikä roolini on kun en ole perinteinen nuorisotyöntekijä” että aiempi kokemus ”se mihin on tottunut on vetäminen ja jossain vaiheessa oli liikaa suunnittelua vaikka oli kokeiluakin”. He kuvasivat, että ohjaajan asemaan hakeutui, vaikkei se ollut tarkoitus ”puhuin ryhmäläisistä nuorina, vaikka osa oli mua vanhempia”.

Ajoittain oli haastavaa olla rennosti osana nuorten keskustelua ja samalla tiedostaa, että nyt voisi vetää keskustelua takaisin aiheeseen ”pakko välillä pitää vähän järjestyksessä”. Toiminnan vapaaehtoisuus tarkoitti sitä, että kaikki eivät aina tulleet paikalle ja se harmitti välillä ”ei tiennyt kuinka monta tulee tai milloin on seuraava kerta”. Fiiliskyselyssä (eKoutsi) tuli joidenkin keskustelujen jälkeen esiin vaikeita asioita, mikä pohditutti. Toisaalta ryhmäläiset olivat erilaisia persoonallisuuksia eli ”ei voinut olla aina kaikille kivaa, silti tultiin uudestaan seuraavalla viikolla”.

Projektipäälliköt pohtivat paljon kokeilukulttuurin jalkauttamista ja omaa toimintaansa ryhmän vetäjinä ”nyt kun tietää niin olisi voinut vielä enemmän tuoda kokeilukulttuuria”. He pohtivat mitä olisi itse voinut tehdä toisin ”jos olisikin vain antanut mennä, olisi antanut tehdä ja epäonnistua ja olisi siitä oppinut”. Nuorilähtöisyys ja kokeilukulttuuri on helppo ymmärtää paperilla, mutta konkreettisesti ja aidosti nuorten näköinen toiminta on haastavaa. Projektipäälliköt pohtivatkin ”kuinka olla kaikissa rooleissa yhtä aikaa mutta ei ottaa liikaa kantaa mihinkään?”. Entä kuinka mahdollistaa asioita, kun nuoret eivät olleetkaan niin aktiivisia? ”Jos nuorilta ei tullut ideaa, niin sitten istutaan ja ollaan hiljaa”. Toiminta ei saanut kuitenkaan olla liian rentoa, koska ”kyseessä ei ollut leikki- tai iltapäiväkerho”.

SERPA-opit

SERPA-hankkeen vahvuuksia, mahdollisuuksia, uhkia ja heikkouksia on esitelty SWOT-analyysissä (kuvio 1).

Laitinen SWOT
Kuvio 1. SWOT-analyysi SERPA-hankkeen toiminnasta.

Kuten nuorten projektipäälliköiden haastatteluista nousee esiin, aito nuorilähtöinen toiminta on haastavaa, mutta samanaikaisesti antoisaa. Se tarjoaa mahdollisuuden ainutlaatuiseen vertaistukeen, oivalluksiin, osallisuuden kokemuksiin ja oppimiseen. Projektipäälliköiden mukaan kokeilukulttuurissa voisi olla vahvuus, kun ei ole ennakkokokemuksia, odotuksia tai asenteita toimintaa kohtaan. Tällöin ei ole sidoksissa jo opittuihin tapoihin tehdä työtä ja voi ottaa avoimin mielin kokeilun mahdollisuudet vastaan.

Projektipäälliköt pohtivatkin haastatteluissa sitä, miten ympäristö ottaa uuden työtavan vastaan. Kun aiemmin on korostettu ammattilaisen asiantuntijuutta toiminnan järjestämisessä, niin SERPA-ryhmissä ajatus onkin käännetty päälaelleen ja nuorten asiantuntijuus on keskeinen toiminnan liikkeelle paneva voima. Ryhmän vetäjä on mukana prosessissa vertaisena, mahdollistajana ja kanssakulkijana, ei neuvojana, ohjaajana tai asiantuntijana. Vallitsevan toimintakulttuurin muutos vie aikaa, mutta rohkaisevilla kokeiluilla voidaan avata ajatuksia uusille tavoille toimia.

Ryhmien vetäjät tarvitsevat perehdytystä ja tukea, mutta samanaikaisesti vapaat kädet toimia aidosti kokeilukulttuurin periaatteilla. Tämä tuo haasteita ryhmän vetäjän koulutukseen. Kysymyksiä herättää myös nuorten rekrytointi ja motivointi mukaan ryhmiin. Keiden kaikkien pitäisi ottaa vastuuta nuorten ohjaamisesta juuri heille sopiviin palveluihin? Kuinka kääntää ”pakolla” tulleen nuoren vastustuksen aidoksi motivaatioksi osallistua?

SERPA-hankkeen kolmas pilottiryhmävaihe on nyt käynnistynyt ja samanaikaisesti pohditaan toimintamallin juurruttamista hankkeen osatoteuttajien pysyvään toimintaan. Paljon on vielä kysymyksiä ilman vastauksia, mutta ehkä nuoret itse osaavat vastata niihin?

AIHEESEEN LIITTYVIÄ LINKKEJÄ:
Kokeileva Suomi http://kokeilevasuomi.fi/kokeilut
Palvelumuotoilu http://palvelumuotoilu.fi
Palvelumuotoilun työkalupakki www.sdt.fi
Radikaalimpi innovaatiotoimintamalli www.darpa.mil
Työllisyyskokeilujen selvitys, TEM 30/2016 http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/75328/TEMjul_30_2016_16082016.pdf?sequence=1
Uusi osaamisohjelma Euroopalle http://ec.europa.eu/transparency/regdoc/rep/1/2016/FI/1-2016-381-FI-F1-1.PDF

Kirjoittaja

Janne Laitinen, FM, projektiasiantuntija, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, janne.laitinen(at)jamk.fi
Katja Raitio, TtM, lehtori, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, katja.raitio(at)jamk.fi

Raivio, H. & Karjalainen, J. 2013. Osallisuus ei ole keino tai väline, palvelut ovat! Osallisuuden rakentuminen 2010-luvun tavoite- ja toimintaohjelmissa. Teoksessa Taina Era (toim.): Osallisuus – oikeutta vai pakkoa? Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 156.

Ruckenstein, M., Suikkanen, J. & Tamminen, S. 2011. Unohda innovointi. Edita, Helsinki http://www.sitra.fi/julkaisut/sitra291.pdf. Viitattu 30.8.2016.

Tuusa, M., Pitkänen, S., Sheimeikka, R., Korkeamäki, J., Harju, H., Saares, A., Pulliainen, M., Kettunen, A. & Piirainen, K. 2014. Yhdessä tekeminen tuottaa tuloksia. Työ ja yrittäjyys. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 15/2014.