Kirjoittaja: Hannu L. T. Heikkinen.
Tässä teemanumerossa pohditaan, mitä on osaamisperustainen korkeakoulutus. Osaamisperustaisuudesta on tullut uusi mantra. Kun puheita hiukan raaputtaa, yhteistä tulkintaa ei näytä kuitenkaan helposti löytyvän. Erityisen hankala on osaamisen suhde tietoon. Onko osaaminen eri asia kuin tietäminen? Tai jopa vastakohta? Voiko osata, jos ei tiedä?
Nämä kysymykset johdattelevat pohtimaan syvemmin ammattikorkeakoulujen toiminnan taustalla olevaa käsitystä tiedosta. Usein ajatellaan, että tiedeyliopistojen toiminta on teoreettisesti painottunutta, kun ammattikorkeakoulujen tehtävä on antaa käytäntölähtöistä (ja osaamisperustaista) koulutusta. Perusta jaottelulle löytyy toki ammattikorkeakoululaista. Sen mukaan ammattikorkeakoulututkimus on pääosin työelämän tarpeista lähtevää soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä, joka kytkeytyy korkeakoulun sijaintialueen elinkeinorakenteeseen ja sen kehittämiseen. (mm. Kallioinen 2014; Kukkonen 2018; Saari & Viinamäki 2018; OKM 2019).
Ero vaikuttaa aluksi selkeältä, mutta osoittautuu ongelmalliseksi. Ammattikorkeakoulututkimus on ensinnäkin laaja ja hajanainen kenttä (Mutanen 2003; Salo & Friman 2006; Rauhala et al. 2016). Ammattikorkeakoulujen toiminnan pitäisi myös perustua pätevään, tutkittuun ja perusteltuun tietoon. Toisaalta yliopistoiltakin odotetaan nykyään alueyhteistyötä, joten työnjako ei ole itsestään selvä. Lisäksi kokonaistilanne sumenee korkeakoulujen fuusioiden ja yhteenliittymien myötä.
Tämän teoreettisen artikkelin lähtökohtana ovat Aristoteleen klassiset tiedon muodot, jotka integroidaan Jürgen Habermasin näkemykseen tiedon yhteiskunnallisista intresseistä. Näkemys perustuu Stephen Kemmisin esittämään synteesiin, joka on tiiviistetty taulukoon 1. Osaamisperustaisuus liitetään kahteen keskimmäiseen sarakkeeseen, johon kuuluvat tekniset ja käytännölliset tarpeet saada tietoa. Tätä näkemystä kutsumme rajatuksi näkemykseksi ammattikorkeakouluista (Heikkinen & Kukkonen 2019).
TAULUKKO 1. Rajattu ja laaja näkemys ammattikorkeakouluista Aristoteleen ja Jürgen Habermasin tietonäkemysten valossa (Heikkinen & Kukkonen 2019). Alkuperäisestä taulukosta (Kemmis & Smith 2008) muokattu (Heikkinen & Huttunen 2017; Mahon, Heikkinen & Huttunen 2018; Heikkinen, Kiilakoski, Kaukko, Huttunen & Kemmis 2018).
Tiedeyliopistojen tehtävä liittyy perinteisesti tiedolliseen asenteeseen, jota kutsutaan Aristoteleen filosofiassa käsitteellä episteme. Se voidaan kiteyttää nykykäsitteellä ilmaistuna teoreettiseksi tietämiseksi. Tämä dispositio eli tiedollinen asenne, jonka mukaan asiat pyritään näkemään matkan päästä ja mielellään hiukan yläviistosta, on länsimaisten tiedeyliopistojen ideaali. Sitä toiminnan muotoa, joka tähtää pyyteettömään, neutraaliin ja pätevään tietoon, kutsutaan Aristoteleen jaottelussa käsitteellä theoria. Sana juontuu alun perin verbistä, joka tarkoittaa näkemistä. Tällöin tavoitellaan objektiivista katsetta todellisuuteen ja yleispätevää tietoa, joka on totta ajasta ja paikasta riippumatta.
Nykyisessä puheessa osaamisperustaisuudesta näyttävät painottuvan käytännölliset tietämisen muodot (tekne ja fronesis). Ne muodostavat taulukon kaksi keskimmäistä saraketta. Toisaalta esiin tulee vahvasti pyrkimys luonnon tai luonnonvoimien hallintaan (tekne), toisaalta käytännöllinen viisaus (fronesis), jonka avulla pyritään ymmärtämään ihmisten ja ihmisyhteisöjen toimintaa.
Fronesis-tieto on käytännöllistä siinä mielessä, että sen hyöty punnitaan ihmisen välisessä kanssakäymisessä eli sosiaalisessa toiminnassa. Fronesiksen päämääränä on ihmisen onnellisuuden edistäminen laajassa merkityksessä (eudaimonia). Kyseessä ei ole pelkkä onnellisuuden tunne, vaan joskus elämään liittyy myös ponnisteluja ja jopa kärsimystä sellaisten päämäärien hyväksi, jotka tuntuvat arvokkailta. Siksi eudaimonia voitaisiin kääntää myös elämisen arvoiseksi elämäksi. Se on joskus käännetty myös ihmisen kukoistukseksi: ihminen tulee onnelliseksi toteuttaessaan parhaat kykynsä, taipumuksensa tai potentiaalinsa. Jokaisella meistä on oma tapansa realisoida ne mahdollisuudet, jotka ovat idullaan meissä ainutkertaisella tavalla. Parhaimmillaan potentiaalit puhkeavat kukoistukseensa flow-tilassa, jossa ihminen uppoutuu tekemiseen unohtaen kaiken muun (Csikszentmihalyi 1997). Toimintaa, joka tähtää ihmisen kukoistuksen ja ihmisarvoisen elämän edistämiseen, kutsutaan praksikseksi. (Heikkinen, Kiilakoski, Huttunen, Kaukko & Kemmis 2018.)
Tekneä vastaava toiminnan muoto on poiesis, aineellisten aikaansaannosten tekeminen. Sanasta tekne juontuu myös käsite tekniikka. Tekninen tieto ei ole arvokasta sinänsä, vaan sen arvo syntyy tuottamisen kautta. Tekne on laajentunut modernin yhteiskunnan kehittyessä ihmisten hallintaan. Teknisen intressin pohjalta syntyvät tuotteet voivat olla siis myös palveluita tai asiakasprosesseja, joiden avulla tehdään taloudellista tulosta. Tällöin toisia ihmisiä tai ihmisryhmiä kohdellaan välineen tavoin. Tekninen intressi edustaa välineellistä suhdetta tietoon: päämäärät ovat tietämisen kannalta ulkoisia. (Heikkinen, Kiilakoski, Huttunen, Kaukko & Kemmis 2018.)
Aristoteleen näkemystä täydentävä tietämisen kriittinen dispositio hahmoteltiin varsin myöhään länsimaisessa tieteenfilosofiassa. Ajatuksen kiteytti 1960-luvulla kriittis-emansipatorisen tiedonintressin muotoon saksalainen filosofi Jürgen Habermas. Hänen mukaansa yhteiskunnat tarvitsevat kehittyäkseen myös tietoa, jonka avulla voidaan vapautua epärationaalisten uskomusten kahlitsevista pakoista, esimerkiksi taikauskosta tai ideologioista. Habermas tarkastelee tiedon tarvetta yhteiskunnallisesta eikä yksilön näkökulmasta, mistä juontuu myös avainkäsite tiedon yhteiskunnallinen intressi. Kriittis-emansipatorisen tiedonintressin tarkoitus on arvioida ideologioita ja uskomuksia, joiden avulla käytetään valtaa. Pyrkimys järkiperäiseen, argumentoivaan ja kriittiseen ajatteluun antaa intressille sen nimen alkuosan (kriittinen), ja pyrkimys väärästä vallasta vapautumiseen sen nimen jälkiosan (emansipatorinen). Koska maailma ymmärretään valtataistelun kenttänä, tietäjän näkökulma ei voi olla neutraali, vaan jokainen ottaa kantaa omasta näkökulmastaan. Pyrkimys on tarkastella kriittisesti ja reflektiivisesti tiedon, uskomusten ja vallankäytön perusteita sekä niiden välisiä suhteita. (Heikkinen, Kiilakoski, Huttunen, Kaukko & Kemmis 2018.)
Näyttää siltä, että ammattikorkeakouluilta ei juurikaan odoteta teoreettisen tiedon tuottamista eikä kriittis-emansipatorista toimintaa. Nykykeskustelussa näyttävät korostuvan teknis-välineelliset pyrkimykset: miten voidaan tehostaa tuotantoa ja taloutta. Osaamisperustaisuus yhdistyy usein myös vaatimukseen koulutuksen työelämäyhteistyön tai työelämärelevanssin edistämisestä (mm. Aittola, Siekkinen, Hakanurmi & Karjalainen 2018). Tuotannon ja talouden näkökulmien korostuminen viittaa siihen, että ajattelua ohjaa lähinnä tekninen tiedonintressi (tekne). Koulutus nähdään tuotteina tai potentiaalisina tuotantovälineinä, jolloin koulutuksestakin tulee osa tekemisen prosessia, poiesista. Ihmisetkin voidaan nähdä koulutuksen tuotteena: tavoitteena on tuottaa koulutuksen avulla työntekijöitä, yrittäjiä tai ylipäänsä yhteiskunnan ja talouden toimijoita, jotka ovat tehokkaita tuotantovälineitä ja kuluttajia. Tieto ajatellaan pääomaksi ja lisäarvoksi. Tällaista näkökulmaa koulutukseen ovat arvostelleet viime aikoina etenkin kognitiivisen kapitalismin kriitikot (mm. Brunila, Onnismaa & Pasanen 2015; Heikkinen 2018; Peters & Bulut 2011).
Fronesis-tieto on joutunut alisteiseksi tekne-tiedolle: tuotannosta ja taloudesta (tekne) on tullut itseisarvo. Froneettisesta näkökulmasta koulutusta pitäisi ohjata kysymys siitä, miten se tuottaa hyvää elämää (eudaimonia), jolloin tekne olisi alisteinen fronesikselle. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain ammattikorkeakouluja, vaan samansuuntainen siirtymä on havaittu myös yliopistoissa. Tämä merkitsee sitä, että sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen toiminta ymmärretään rajatusta näkökulmasta. Laaja näkökulma ammattikorkeakouluihin merkitsisi, että koulutuksessa ja tutkimuksessa on sijansa sekä teoreettisille päämäärille että kriittis-emansipatoriselle toiminnalle (Heikkinen & Kukkonen 2019).
Olennaista on tunnistaa ne uskomusjärjestelmät, jotka ohjaavat yhteiskunnallista toimintaa vahingolliseen suuntaan. Meidän on helppo osoittaa natsi-Saksan tai Stalinin Neuvostoliiton ideologioiden pakottava voima, joka esti aikalaisten asettumisen niiden ulkopuolelle. Sitä vastoin voi olla vaikea erottaa, mitkä ovat tämän ajan itsestään selvinä pidettyjä ideologioita. Siksi tutkimuksessa ja kehittämistyössä pitäisi olla tilaa erilaisille äänille, etenkin nykytilan kritiikille ja parannusehdotuksille. Ammattikorkeakouluissa onkin mainioita esimerkkejä lähestymistavoista, jotka tukevat kriittis-emansipatorista intressiä (mm. Karvinen & Laine 2015; Piippo 2018).
Kenties voimakkain ihmisten toimintaa ohjaava ideologia nykyisin on uskomusjärjestelmä, joka on länsimaisen fossiilisen energian käyttöön perustuvan elämänmuodon taustalla. Tämän itsestään selvänä pidetyn elämäntavan tuhoisat skenaariot on alettu hahmottaa yhä selvemmin. Kriittis-emansipatorinen intressi saakin muotonsa nykyisin esimerkiksi kiertotaloutta, vaihtoehtoisia energiamuotoja ja kestävää kehitystä tukevan koulutus- ja kehittämistoiminnan muodossa (mm. Tolppi 2016).
Selvää on kuitenkin, että toimet ekokriisin estämiseksi ovat vasta alussa. Siksi suurin haaste ammattikorkeakouluille – kuten kaikelle koulutukselle – on ekologisen sivistyksen (Värri 2018) edistäminen. Jotta siinä voidaan onnistua, edellytyksenä on laaja näkemys ammattikorkeakouluista, jota ei ohjaa tekne, vaan pikemminkin fronesis. Vain laajan ja syvällisen ymmärryksen avulla kehityksen suunta voidaan muuttaa kestävään suuntaan. Syvällinen osaaminen edellyttää myös kykyä teoreettiseen ajatteluun. Osaaminen tulee näkyväksi erityisesti silloin, kun tilanteet edellyttävät kriittis-emansipatorista toimintaa asioiden parantamiseksi. Parhaimmillaan eri tiedon muodot täydentävät näin toisiaan ammattikorkeakoulututkimuksessa ja -opetuksessa.
Kirjoittaja
Hannu L. T. Heikkinen, Koulutuksen ja työelämän tutkimuksen professori, Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto, hannu.l.t.heikkinen@jyu.fi
[vc_tta_accordion active_section=”0″ no_fill=”true” el_class=”lahteet”][vc_tta_section title=”Lähteet” tab_id=”1458134585005-b3f22396-5506″]
Aittola, H., Siekkinen, T., Hakanurmi, S. & Karjalainen, M. (2018). Miten työelämälähtöinen avoin korkeakouluopetus vastaisi paremmin työelämän osaamistarpeisiin? Avot-hanke kehitti toimintamallin. Yliopistopedagogiikka 2/2018. https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2018/12/20/miten-tyoelamalahtoinen-avoin-korkeakouluopetus-vastaisi-paremmin-tyoelaman-osaamistarpeisiin-avot-hanke-kehitti-toimintamallin/. Luettu 4.2.2019.
Brunila, K., Onnismaa, J., & Pasanen, H. (2015). Koko elämä töihin. Koulutus tietokykykapitalismissa. Tampere: Vastapaino.
Csikszentmihalyi, M. (1997). Flow and the psychology of discovery and invention. HarperPerennial, New York.
Heikkinen, H. (2018). Education, Work and Life. Teoksessa C. Edwards-Groves, P. Grootenboer, & J. Wilkinson (toim.), Education in an Era of Schooling : Critical perspectives of Educational Practice and Action Research. A Festschrift for Stephen Kemmis. Dortrecht: Springer, 79–90.
Heikkinen, H., & Huttunen, R. (2017). ”Mitä järkeä?”: kasvatuksen tietoperusta ja rationaalisuus. Teoksessa A. Toom, M. Rautiainen, & J. Tähtinen (toim.), Toiveet ja todellisuus: kasvatus osallisuutta ja oppimista rakentamassa. Suomen kasvatustieteellinen seura, 31–58.
Heikkinen, H., Kiilakoski, T., Huttunen, R., Kaukko, M. & Kemmis, S. (2018). Koulutustutkimuksen arkkitehtuurit. Kasvatus, 49 (5), 368–383.
Heikkinen, H. & Kukkonen, H. (2019). Ammattikorkeakoulutus toisin ajateltuna. (Käsikirjoitus.)
Kallioinen, O. (2014). Ammattikorkeakoulujen vaikutus alueidensa kilpailukykyyn ja yritystoimintaan. UAS Journal 1/2014. https://uasjournal.fi/category/aluekehitys/page/2/ Luettu 22.1.2019.
Karvinen, I. & Laine, E. (2015). Trialogi-seminaari pedagogisen muutoksen mahdollistajana. UAS Journal 4/2015. https://uasjournal.fi/tutkimus-innovaatiot/trialogi-seminaari-pedagogisen-muutoksen-mahdollistajana/ Luettu 22.1.2019.
Kemmis, S. & Smith, T. J. (2008). Praxis and praxis development: About this book. Teoksessa S. Kemmis & T. J. Smith (toim.), Enabling praxis: Challenges for education. Pedagogy, Education and Praxis, Volume 1. Rotterdam: Sense, 3–13.
Kukkonen, H. (2018). Aristoteles ammattikorkeakoulussa. Osa 1. TAMK Journal 8.8.2018. http://tamkjournal.tamk.fi/aristoteles-ammattikorkeakoulussa-osa-1-kaytantosuuntautuneen-tutkimuksen-lahtokohdat-ja-paamaarat/ Luettu 22.1.2019.
Mahon, K., Heikkinen, H. & Huttunen, R. (2018). Critical educational praxis in university eco-systems: Enablers and constraints. Pedagogy, Culture and Society. doi: 10.1080/14681366.2018.1522663
Mutanen, A. (2003). Ammattikorkeakoulututkimuksesta: teoreettista tarkastelua. Kever 4/2003. https://arkisto.uasjournal.fi/kever_2003-4/56368b5ec1d81a3fc2256df6005b1f8a.htm
OKM (2019). Opetus- ja kulttuuriministeriö. Korkeakoulutus ja tiede. Tiede ja tutkimus. https://minedu.fi/tiede-ja-tutkimus Luettu 22.1.2019.
Peters, M. A., & Bulut, E. (Toim.) (2011). Cognitive capitalism, education, and digital labor. New York: Peter Lang.
Piippo, J. (2018) Nuoret aktiivisia toimijoita kehitystyössä eri asuinalueilla. UAS Journal 4/2018. https://uasjournal.fi/4-2018/nuoret-aktiivisia-toimijoita-kehitystyossa/ Luettu 22.1.2019.
Rauhala P., Kantola M., Friman, M. & Huttula, T. (2016). Ammattikorkeakoulutus tutkimuksen kohteena. Tiedepolitiikka 41(3), 57–68.
Saari, E. & Viinamäki, L. (2018). Alueellista hyvinvointia edistävän tiedontuotannon haaste. UAS Journal 4/2018. https://uasjournal.fi/4-2018/alueellista-hyvinvointia-edistava-tiedontuotanto Luettu 22.1.2019.
Salo, K. & Friman, M. (2006). Katsaus akateemiseen kasvatustieteelliseen ammattikorkeakoulututkimukseen. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 8(3), s. 71–84.
Tolppi, R. (2016). Ylikulutus kuriin kiertotaloudella. UAS Journal 4/2016. https://uasjournal.fi/puheenvuoro/ylikulutus-kuriin-kiertotaloudella/ Luettu 22.1.2019.
Värri, V. – M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.[/vc_tta_section][/vc_tta_accordion]
