Kirjoittaja: Jukka Piippo.
PAD – Positive Attitude Development
Artikkeli perustuu Arcada ammattikorkeakoulun ja Tallinnan yliopiston yhteiseen PAD – Positive Attitude Development projektiin. Projekti oli Central Baltic Interreg -ohjelman rahoittama hanke, jonka tarkoituksena oli edistää alueellisesti nuorten ja nuorten aikuisten, joilla on mielenterveysongelmia, mahdollisuuksia työllistymiseen. Hankkeessa pyrittiin myös vaikuttamaan asenteisiin koskien mielenterveysongelmia sekä lieventämään stigmaa. Hankkeen pääasialliset toiminnot alueilla koostuivat niin sanotuista face-to-face -tapahtumista joissa hankkeessa toimivat nuoret ja nuoret aikuiset osallistuivat julkisiin paneelikeskusteluihin, joissa mietittiin mielenterveyden ongelmia. Keskusteluihin osallistui myös Arcadan henkilökuntaa, opiskelijoita, kokemusasiantuntijoita, työnantajien edustajia sekä Kolmannen sektorin järjestöjen henkilöstöä. Hankkeessa toteutettiin myös työnantaja tapaamisia sekä muita julkisia aktiviteetteja. Yksi merkittävä kommunikaatio kanava oli sosiaalinen media, jossa hankkeen näkyvyys oli laajaa (PAD-Facebook). Hanke toteutettiin 1.5.2015–30.4.2017 aikana.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (Aaltonen ym. 2015) mukaan vuonna 2014 Suomessa oli 56.000 alle 25 vuotiasta nuorta työttömänä ja luku vaikuttaa kasvavan. Joko työelämän tai opiskelun ulkopuolella oli 5 prosenttia 18–29-vuotiaista nuorista ja nuorista aikuisista. Suurin syy nuorten ulkopuolisuuteen ja syrjäytymiseen on mielenterveysongelmat. Työterveyslaitoksen raportin mukaan 5–8 nuorta aikuista jää päivittäin työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyshäiriön vuoksi (Ahola & Holappa 2015). Mielenterveysongelmat ja niistä johtuvat kustannukset, ehkä erityisesti koskien nuoria ja nuoria aikuisia, ovat kansallinen ongelma, johon tulisi pyrkiä vaikuttamaan monella eri tavalla. Arvioiden mukaan nuorten ja nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeiden kustannukset nousevat lähes miljoonaan euroon/vuosi.
Hankkeen aikana järjestettiin Suomessa noin viisitoista face-to-face -tapaamista Helsingin alueella, joista ensimmäinen yhteistyössä Lapinlahden Lähde-toiminnan kanssa. Yksi suurimmista tällaisista tapahtumista järjestettiin Esplanadin lavalla. Tässä tapahtumassa oli mukana työnantajan edustajia, psykiatrian asiantuntijoita, opiskelijoita sekä kokemusasiantuntijoita. Tapahtumia järjestettiin myös Sello-kauppakeskuksen aukiolla, Tikkurilan aseman aukiolla, Narinkkatorilla, Arabianrannassa sekä useissa julkisissa tapahtumissa pääkaupunkiseudulla. Arvioiden mukaan yli 4.000 henkilöä seurasi tapahtumia, joissa keskusteltiin avoimesti mielenterveysongelmista, niiden mahdollisista syistä sekä siitä, kuinka nuorten ja nuorten aikuisten tilannetta voidaan parantaa. Keskustelut saattoivat olla hyvin ristiriitaisia riippuen siitä, millaisia mielipiteitä paneelissa esitettiin. Myös katsojilla oli mahdollisuus kommentoida keskustelua, ja useat yksityishenkilöt tarttuivat tilaisuuteen kertoakseen omia näkemyksiä mielenterveysongelmiin liittyen.
Yksi tärkeä vaihe hankkeessa oli se, kun hankkeeseen kytkettiin mukaan kokemusasiantuntijoita. Näillä henkilöillä on omakohtaisia kokemuksia mielenterveysongelmista, alueellisesta psykiatrisesta hoidosta ja palvelujärjestelmän toiminnasta. Kokemusasiantuntijoiden avulla hankkeen voidaan katsoa nousseen uudelle tasolle. Hankkeen alkuvaiheessa toiminnassa oli mukana Arcadan henkilöstöä sekä opiskelijoita. Hyvä näin, mutta kokemusasiantuntijoiden liittyminen hankkeeseen toi sille uudenlaista perustaa.
Nuoret
Hankkeessa oli useita haasteita, joista suurimmaksi nousi nuorten mukaan saaminen. Nuoret lähtevät hitaasti mukaan ja jäävät nopeasti pois. Kun ammattilaiset ajattelevat tietävänsä, miten tehdä nuorille suunnattua toimintaa, toiminnasta tulee helposti teknistä. Toimivuus vaatii, että nuoret itse suunnittelevat ja myös uskovat toimintaan. Myös selkeä tieto, mihin on lähtemässä mukaan ja mitä etuja siitä on, on tärkeää.
Ne nuoret, jotka halusivat lähteä mukaan, eivät useinkaan halunneet enää identifioitua psyykkisesti sairaisiin työnhaun yhteydessä. He halusivat olla työntekijöitä eivätkä mielenterveyskuntoutujia, sillä hyvääkin tarkoittava toiminta voi tuntua heistä halventavalta. Kohderyhmästä puhuminen voi myös esimerkiksi olla leimaavaa mutta asennemuutoksen aikaan saaminen oli silti heillekin tärkeää. Pitää myös kyetä huomaamaan, että hankkeet ja projektit eivät pysty samalla tavalla auttamaan kaikkia nuoria. Tällaisissa projekteissa tulisi ottaa vahvasti huomioon jokaisen yksilön henkilökohtaiset tarpeet, jotka voivat projektinkin aikana olla muuttuvia ja niihin muutoksiin pitäisi pystyä vastaamaan. Kaikki nuoret, joille projekti on ensimmäinen askel kohti työpakkaa, tarvitsevat kuitenkin paljon tukea ja se vie projektityöntekijältä aikaa. Mukana olevan ammattilaisen täytyy olla sellainen, jota nuori kunnioittaa. Tekeminen vaatii myös nuorten kanssa olemista ja puhumista. Nuoren pitää pystyä luottamaan projektiin ja siihen, että hän saa tukea, kun hän uskaltaa lähteä mukaan. Sen tulisi olla itsestään selvyys, sillä muutoin on vastuutonta ottaa nuoria mukaan.
Nuorelta odotettavissa olevan työpanoksen tulee olla realistinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei se myöskään saa sitoa nuorta liiaksi. Tavoitteiden pitää olla konkreettisia ja mahdollisia saavuttaa, koska suuriakin haaveita voidaan pilkkoa konkreettisiksi ja toteutettavissa oleviksi palasiksi. Kaikille on tärkeää kuulua johonkin ja tuntea itsensä tärkeäksi. Projektin sisällä pitää olla aikaa tutustua ja ryhmäytyä. Yhteenkuuluvuuden tunne voi lisätä projektissa pysymistä, mikä itsessään toimii tukikeinona ja on siksi hyvin tärkeä. Hierarkia tulee unohtaa, sillä kaikki projektiin osallistuvat tuovat pöytään yhtä arvokkaan panoksen. Jos ajatellaan että hanke on sellainen, että nuoret ”tarvitsevat” sitä niin silloin myös hanke ”tarvitsee” nuoria.
Yhteistyökumppanit
Yhteistyökumppanit Suomessa olivat Mielenterveyden keskusliitto sekä Uudenmaan Omaisten järjestö FinFami. Tämä yhteistyö oli merkittävää ja juuri mielenterveyteen keskittyneiden kolmannen sektorin osallisuus toi myös uutta virikettä hankkeeseen. Hankkeen aikana järjestettiin yhteisiä tapahtumia Tallinnan yliopiston kanssa. Suomessa toiminnoista ja aktiviteeteistä vastuullisia olivat pääasiassa Arcadan henkilöstö ja hankkeeseen liittyneet edellä mainitut tahot.
Tuloksista
Hankkeen tuloksia mitattiin kyselyiden avulla. Kyselyt toteutettiin hankkeen alussa sekä lopussa ja perustuivat CAMI-kyselyyn (Community Attitudes towards Mental Illness, Taylor & Dear, 1981). CAMI-kysely puolestaan perustuu OMI- ja CMHI-kyselyihin (Opinions about Mental Illness, Cohen & Struening, 1962; Community Mental Health Ideology, Baker & Schulberg, 1967). Alkuperäinen CAMI-kysely koostuu 40 väittämästä koskien asenteista mielenterveysongelmista. Tämän hankkeen kyselyyn valittiin 20 väittämää Ruotsissa Hjärnkoll-hankkeessa käytetyn CAMI-kyselyn mukaan.
Yleisesti ottaen kyselyihin vastanneiden asenteet paranivat lähes kaikissa kysymyksissä korkeintaan 10 prosenttia. Vastausten mukaan ihmisten asenteet ovat siis muuttuneet positiivisempaan suuntaan. Vastanneet ovat sitä mieltä, että yhteiskunnassa olisi omaksuttava hyväksyvämpi asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on psykiatrinen sairaus, ja että osallisuus yhteiskunnassa on parasta hoitoa henkilöille, joilla on mielenterveysongelmia. Vastanneiden mukaan psykiatrinen toiminta tulisi järjestää niin avoimissa muodoissa kuin mahdollista, myös asumalähiöissä, sillä vastaajien asenteen muutos osoittaa, että psykiatrisista ongelmista kärsivät henkilöt eivät häiritse muita.
Asenteiden muutos on myös huomattavaa, kun on kyse psykiatrian potilaiden vaarallisuudesta. Vastanneet pitävä potilaita vähemmän vaarallisina kuin ihmisiä yleensä. On mielenkiintoista, että tulos koskien kysymystä ”Psykiatrisen toiminnan ulkoistaminen asuinalueille ei aiheuta vaaraa lähiöiden asukkaille” oli negatiivinen, siis muuttunut huonompaan suuntaan, ja siten myös ristiriidassa muihin kysymyksiin koskien hyväksyvämpää asennetta, vaarallisuutta ja kohderyhmän integroitumista yhteiskuntaan.
Lopuksi
Aktiivisilla ja varsinkin osallistavilla alueellisilla kehityshankkeilla on mahdollista vaikuttaa kansalaisiin ja yhteiskunnan kehitykseen ja pyrkiä parantamaan elinolosuhteita ihmisille, jotka ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta. Tällaisissa hankkeissa osallisuuden merkitys on erittäin suuri, sillä niiden henkilöiden, joiden tilannetta pyritään vahvistamaan, on saatava oma aito äänensä kuulumaan. Asiantuntijoiden ajatukset poikkeavat usein asianomaisten ajatuksista ja tästä syystä avoin vuorovaikutus näiden ryhmien välillä on tärkeää, jotta toiminta vastaisi parhaalla mahdollisella tavalla asianomaisten tarpeisiin.
Kirjoittajat
Jukka Piippo, FT, psykiatrian erikoissairaanhoitaja, erityistason psykoterapeutti, mielenterveyden yliopettaja, Arcada Ammattikorkeakoulu, jukka.piippo(at)arcada.fi
[vc_tta_accordion active_section=”0″ no_fill=”true” el_class=”lahteet”][vc_tta_section title=”Lähteet” tab_id=”1458134585005-b3f22396-5506″]
Aaltonen, S. Berg, P. & Ikäheimo, S. (2015). Nuoret luukulla – Kolme näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä. Haettu 21.09.2016 http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125695/URN_ISBN_978-952-302-442-7.pdf
Ahola, K. & Holappa, P. (2015). Nuorten työkyvyttömyyseläkkeen syynä yhä useammin mielenterveysongelmat. Haettu 16.10.2016 https://www.uutistamo.fi/nuorten-tyokyvyttomyyselakkeen-syyna-yha-useammin-mielenterveysongelmat/
Baker, F. & Schulberg, HC. (1967). The development of a community mental health ideology scale. Community Ment Health J. Sep; 3(3): 216–25.
Cohen, J. & Struening, E. L. (1962). Opinions about mental illness in the personnel of two large mental hospitals. The Journal of Abnormal and Social Psychology, 64(5), 349–360.
PAD-Facebook: Haettu 20.08.2018 https://www.facebook.com/PADprojekti/?modal=composer¬if_t=page_fan_growth_drop¬if_id=1504602591270127
Taylor, S. M. & Dear, M. J. (1981). Scaling community attitudes toward the mentally ill. Schizophrenia Bulletin, 7(2), 225–240.
[/vc_tta_section][/vc_tta_accordion]
