Ihmisen elämä ei ole diagnoosissa vaan arjessa

Arki – sosiaalipalveluiden unohtunut lähtökohta

Arki on meille jokaiselle tuttu puhekielen sana. Sillä tarkoitetaan usein toistuvia rytmejä ja rutiineja, mutta siihen liittyy myös ihmisiä, tapahtumia ja paikkoja. Sosiaalipalveluiden ydintehtäviin kuuluu arjen sujuvuuden tukeminen, mutta asiakkaan arki ei välttämättä ole ensisijaisena tarkastelun kohteena muuten kuin ympäristönä, jonne ongelmat sijoittuvat. Arkitieto on hiljaista tietoa asiakkaan arjesta ja se on keskeistä ihmisen auttamisessa – miten ihmistä tuetaan pärjäämään omassa arjessaan, jos emme ymmärrä arkea systeeminä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen?

Kun palvelut ovat etääntyneet ihmisten arjesta, mutta ihmiset edelleen tarvitsevat apua siinä toimiessaan, ongelma täytyy sanoittaa sopivaan viitekehykseen. Avun saamisen ehtona on se, että ammattilainen tunnistaa asiakkaan kertomasta omaan ammattiosaamiseensa liittyvän ongelman. Asiakkaat oppivat näitä avun saamisen mahdollistavia sanoituksia monella tapaa ja ihmisen täytyy mukautua järjestelmän odotuksiin apua saadakseen (Venesmäki, 2024). Tämä voi johtaa arkiymmärryksen hämärtymiseen ja tilannetietoisuuden katoamiseen.

Kun ihminen oppii ymmärtämään arkeaan, arkisen ongelmanratkaisun oppiminen tulee mahdolliseksi. Ajattelun muuttuessa painopiste siirtyy pahoinvoinnin kuvailusta hyvinvoinnin edistämiseen (Lohvansuu & Venesmäki, in press). Ajattelun muutoksen keskiössä on ongelmatilanteiden tulkinta oppimistilanteina. Epäonnistumiselle ei etsitä syytä, vaan tarkastellaan sitä, miten voisi toimia paremmin tai miten voisi luoda paremmat edellytykset onnistumiselle.

Arki on kaiken hyvinvoinnin perusta, jossa rutiinit mahdollistavat tietoisen ajattelun vapautumisen muiden haasteiden kohtaamiseen. Rutiinit ovat kuitenkin vain harvoin itsessään arvokkaita, mutta ne voivat mahdollistaa muuta toimintaa. Esimerkiksi ruokailurutiinit ja -rytmi mahdollistavat tasaisen energiansaannin, eikä ruokailuun liittyvä ajatusprosessi lähde liikkeelle ajatuksesta: ”milloin minä olen viimeksi syönyt”.

Diagnoositietoisuus

Ihmiset tarvitsevat käsitteitä selittääkseen kohtaamiaan ilmiöitä. Jotkut käsitteet leviävät laajemmalle ja niiden leviäminen on kulttuurisidonnaista. Esimerkiksi psykiatrian ammattisanasto on levinnyt länsimaissa arkipuheeseen. Usein sitä käytetään kuvaamaan varsin tavallisia asioita, esimerkiksi tunteita tai toimintaa. Kielellä on kuitenkin sellainen vaikutus, että se myös rakentaa todellisuutta pelkän kuvaamisen ohella. Valmiin viitekehyksen olemassaolo tekee helpoksi sovittaa kokemuksiaan siihen. Tuollainen viitekehys voi kuvata omaa kokemusta oivallisesti, mutta ne eivät ota huomioon ympäristöä – saati muuta arjen kokonaisuutta, jossa lukemattomat toisiinsa kytkeytyvät tekijät vaikuttavat toimintaan.

Ihminen omaksuu niin vuorovaikutuksessa ammattilaisten kanssa kuin sosiaalisen mediankin kautta diagnooseihin liittyviä tarinallisia malleja, joilla hän rakentaa sisäistä tarinaansa eli käsitystä omasta itsestään ja elämästään (Hänninen, 1999). Kun sosiaaliseen tarinavarantoon rikastuu näitä diagnoosiin liittyviä tarinallisia malleja, se tuottaa myös sairaudentuntoa. Ihmisen oppiessa tarkastelemaan elämäänsä diagnoosin viitekehyksessä, se vahvistaa diagnoosia osana identiteettiä ja voi jarruttaa tai jopa estää toipumista.

Ajatusmallia voi kutsua diagnoositietoisuudeksi, eli kyvyksi tunnistaa diagnoosiin liittyviä asioita omista ajatuksistaan, tunteistaan ja toiminnastaan. Tällainen diagnoositietoisuus kuitenkin heikentää arkiymmärrystä ja tilannetietoisuutta: mikä tahansa ns. oire on täysin normaali tietyssä tilanteessa. Jos diagnoositietoisuus kertoo, miksi jokin toiminta näyttää tai tuntuu joltain, arkiymmärrys auttaa hahmottamaan, mitä tilanteessa tapahtuu ja mitä siinä voisi tehdä. Arkiymmärrystä voisi siis luonnehtia kyvyksi hahmottaa omaa arkea kokonaisuutena ja toimintaa osana sitä. Diagnoositietoisesti ajatteleva puolestaan pohtii: ”pitäisikö tästä kertoa lääkärille?”

Oman toiminnan selittäminen diagnoosilla voi lievittää syyllisyyttä ja moni kokeekin diagnoosin saamisen helpottavana. Se saattaa kuitenkin olla kaksiteräinen miekka: se voi myös kaventaa toimijuutta, mikäli ihminen päätyy ajattelemaan diagnoosin estävän jotain toimintaa. Siksi on tärkeää oppia ajattelemaan, että haastavissakin arjen tilanteissa voi oppia toimimaan ongelmista huolimatta.

Arki kompleksisena systeeminä

Arjessa on monia toisiinsa kytkeytyviä vaikutuksia. Uni vaikuttaa vireyteen ja sillä on suora yhteys toimintaan. Näin ollen uni vaikuttaa myös onnistumisen kokemuksiin, jotka vaikuttavat mielialaan ja mieliala taas uneen. Niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin unesta muodostuu kehä, jonka vaikutukset linkittyvät toisiinsa. Arki on kuitenkin käytännössä tätä monimutkaisempi, koska uneen vaikuttaa lukematon määrä muitakin tekijöitä. Esimerkiksi työstressi, rahahuolet tai heikko ruokailu vaikuttavat myös uneen ja unen puute vaikuttaa onnistumiseen ja näin linkittyy työstressiin.

Ilmiö saa merkityksensä suhteessa toimintaan ja sama ilmiö saa eri tilanteissa erilaisen merkityksen. Esimerkiksi annoskoon pienentämisen merkitys on eri painonpudotuksessa ja niukkuudessa elävän pyrkimyksessä säästää rahaa. Toisessa tilanteessa sama toiminta edistää hyvinvointia ja toisessa heikentää sitä. Tärkeää ei ole ilmiön tunnistaminen vaan sen merkityksen ymmärtäminen.

Kompleksista systeemiä voi tarkastella sen osien kautta ja on mahdollista oppia ymmärtämään niiden välisiä suhteita, mutta kokonaisuuden toimintaa ei voida palauttaa näihin osiin. Yksittäisten tekijöiden ymmärtäminen ei tarkoita kokonaisuuden ymmärtämistä. Tämä avaa uuden näkökulman auttamistyöhön: sen sijaan, että paneudutaan johonkin ongelmaan ja yritetään ratkaista se, vaihtoehtona on keskittyä ymmärtämään arkea systeeminä ja opetella toimimaan siinä. Molemmilla näkökulmilla on paikkansa, mutta kuka auttaa näistä jälkimmäisessä?

Arkivalmennus arkiymmärryksen rakentajana

Arkivalmennus toimintatapana mahdollistaa työntekijäroolin häivyttämisen ja näin päästään hieman lähemmäs sitä kadotettua tilaa, jossa kokonaiset ihmiset kohtaisivat kokonaisia ihmisiä. Arkivalmentajana toimiessa keskeistä on kiinnostuminen arjesta erityisenä ilmiönä, jotta dialogi arjesta voi onnistua. Jos keskustelussa nousee esiin jokin ongelma, kerrotaan arkisesta ratkaisuvaihtoehdosta, joka on mahdollista toteuttaa käytössä olevissa resursseilla (Rimpelä & Venesmäki, 2019). Tärkeää kuitenkin on, ettei ongelmista olla erityisen kiinnostuneita. Kuunnellaan, mutta ei jatketa keskustelua aktiivisesti.

Arkivalmennuksessa aikaansaaduilla arkivaikutuksilla on keskeinen merkitys ihmisen kokemukseen arjessa pärjäämisestään ja niiden kautta vaikuttavuuskin näyttäytyy uudessa valossa. Nykyisen vaikuttavuustutkimuksen keskittyessä yksittäisen palveluprosessin tai tuotteen vaikuttavuuteen, arkivaikutusten näkyväksi tekeminen ottaa huomioon myös palveluprosessien ulkopuoliset tekijät. Tätä lähestymistapaa kutsutaan asiakasjohtoiseksi arkiarvioinniksi, jossa tehdään arki näkyväksi mahdollisimman kokonaisena kriittisten tapahtumien tarkastelulla, jolloin niin toivotut, ei-toivotut kuin odottamattomatkin vaikutukset tulevat näkyviksi (Rimpelä & Venesmäki, 2025).

Asiakasjohtoinen arkiarviointi tekee arjen muutoksia näkyväksi konkreettisella tasolla. Lisäksi se voi myös myötävaikuttaa toipumiseen, kun tuettavalle tulee selkeämmin näkyviin sellaiset asiat, jotka ovat rakentaneet arjesta kestävämpää. Ammattilaiset saavat ymmärrystä asiakkaiden arjesta ja syntyy systemaattisesti dokumentoitua arkitietoa palveluiden kehittämiseksi.

Arkiymmärryksestä toimijuuteen

Kun ihminen oppii ymmärtämään arkeaan ja tunnistamaan oman toimintansa ja arjen välisiä yhteyksiä, tulee mahdolliseksi rakentaa arkea kestävämmäksi. Kestävä arki sisältää rytmejä ja rutiineja, tavoitteellista toimintaa sekä palautumista tukevaa mielekästä tekemistä. Kun ymmärtää rutiinien merkityksen toiminnan mahdollistajana sekä helpottajana, niiden ylläpitämiseen sitoutuminen on parempaa. Siksi arjen rakentamista on hankala aloittaa perusrutiineista – ensin täytyy löytää tavoite ja rakentaa arkiymmärrystä.

Arjen rakentaminen ei ala siitä, että ihminen vain päättää alkaa toimia toisin. Ensin täytyy luoda ymmärrys omasta arjesta ja toiminnasta. Mitä enemmän näitä yhteyksiä oppii hahmottamaan, sitä enemmän vaihtoehtoja tulee näkyviin. Jos verrataan arkiymmärrystä ja diagnoositietoisuutta, niin diagnoositietoinen selittää toimintaansa diagnoosilla ja mahdollinen muutos voi näyttäytyä jopa mahdottomana. Kun samaa tilannetta tarkastellaan arkiymmärryksen kautta, ongelmia tuottavat tilanteet ovat sellaisia, joissa voi oppia toimimaan. Tämä näkökulma ei kiistä diagnooseja ja niiden merkitystä, vaan laajentaa ongelmatilanteiden tarkastelua tilannetietoisempaan suuntaan.

Arkivalmennuksessa tavoitteet ovat sellaisia, että ne ovat saavutettavissa viikon tai korkeintaan kahden aikajänteellä. Valmennukselle on tyypillistä, että tarkastellaan sitä, mitä juuri nyt olisi tärkeää tehdä. Tavoitteiden asettamisessa hyödynnetään ajankohtaisia kiinnostuksenkohteita, jolloin motivaatio toimintaan on valmiiksi olemassa. Pienet onnistumiset luovat oivalluksia arkisen tekemisen merkityksistä ja kannustavat oppimaan lisää. Vain harvoin löytyy heti selkeitä ratkaisuja ja usein joudutaan tekemään useita kokeiluja ennen onnistumista.

Arkiymmärrys on arjen toimijuuden edellytys. Oppiessaan näkemään itsensä arkensa systeemisenä toimijana, oppii myös tunnistamaan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Tällaista arkiymmärrystä ei kuitenkaan synny vastaanottopuheessa vaan asiakasjohtoisessa dialogissa arjesta. Meillä on paljon tietoa ilmiöistä, mutta tiedämme selvästi vähemmän niiden yksilöllisistä merkityksistä. Arkivaikutusten näkyväksi tekeminen auttaa hahmottamaan ilmiöiden merkitystä. Auttamistyötä tekevien on tärkeää pohtia sitä, millaisia merkityksiä asiakkaiden arjen ilmiöille rakentuu – vuorovaikutuksessa muodostuu jatkuvasti tarinallisia malleja ilmiöiden jäsentämiseen.

LISÄÄ AIHEEN YMPÄRILTÄ / RELATED POSTS