Koivumetsä

Yhdessä muotoillen kestäviä luontomatkailupalveluita

Kirjoittajat: Laura Puolamäki & Niina Ihalainen.

Luontolähtöiset, terveyttä ja hyvinvointia edistävät palvelut ovat kasvava toimiala. Business Finland on tunnistanut markkinatutkimuksissaan suomalaisen luonnon ja luontokokemuksen tärkeimmäksi matkailuvaltiksemme. Myös kotimaan matkailijat ovat löytäneet luontoon ja ennen kaikkea kansallispuistoihin. Vaikka jokamiehenoikeudet turvaavat luontosuhteen ylläpitämisen missä tahansa, matkailun keinoin tuotteistetut ja palveluilla varustetut luontokohteet ovat yhä vetovoimaisempia niin kotimaisten kuin kansainvälistenkin matkailijoiden keskuudessa. Matkailutuotteeksi muuntunut luonto alkaa paikoitellen ruuhkautua ja joidenkin alueiden käyttö alkaa lähestyä kantokyvyn äärirajoja. Sen vuoksi katse on käännetty uusille alueille kävijäpaineen tasaamiseksi.

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaiseman Suomen matkailustrategian (2019) mukaan Suomen visiona on olla Pohjoismaiden kestävimmin kasvava matkailukohde. Matkustajamäärillä mitattuna Suomi ei hae markkinajohtajuutta, vaan maailmalla tähdätään niihin matkustajiin, jotka ovat valmiita maksamaan laadukkaista elämyksistä ja hyvästä palvelusta (Virkkunen 2019). Jatkuvan määrällisen kasvun kehitysmallia halutaan välttää, koska kansainvälisen matkailun kasvukeskeisestä ajattelusta ja toimintatavasta on syntynyt vakavia ongelmia ympäristölle. Jatkuvaan määrälliseen kasvuun perustuvasta matkailusta ääriesimerkkinä ovat halpalentoyhtiöt ja niiden riskialtis kasvuhakuisuus (Saarinen 2020).

Maisa-hanke keskittyy kestävän matkailun yhteiskehittämiseen paikallisten yrittäjien, yhteisöjen ja asukkaiden kanssa. Hankkeen pilottialueita ovat Sääksmäen ja Tarttilan kulttuurimaisemat Valkeakoskella, Lehijärven kulttuurimaisemat Hattulassa sekä Hollolan Salpakankaan läheinen maaseutu ja Hämeenkosken alue. Näiltä alueilta etsitään luontomatkailulle uusia mahdollisuuksia ja samalla edistetään maaseutuyritysten kilpailukykyä. Huolehtimalla sosiokulttuurisesta kestävyydestä ja paikallisesta osallistamisesta jo tuotekehitysvaiheessa, voidaan ennakoida, mille tasolle kantokyvyn rajat pilottikohteissamme mahdollisesti asettuvat.

Paikallisyhteisö ei ole Maisa-hankkeessa vain mittarointiväline, vaan myös arvokas voimavara matkailutuotteiden sisältöä luodessa (kuva 1). Paikallisen tiedon avulla olemme löytäneet uusia reittejä esimerkiksi pyöräilykartan ja hyvinvointivaelluksen yhteiskehittämisprosessien aikana. Hankkeessa käytetty yhteiskehittämisen työtapa noudattelee vuonna 2020 julkaistun Kestävästi kasvavan matkailun monitieteiset mittarit kulttuuriympäristöissä -hankkeen ehdottamaa vierailukestävyyden kolmiomittausmallia (Veijola & Kyyrölä 2020).

Kuva 1. Karttatyöpaja kokosi 18.2.2020 Sääksmäen alueen toimijat saman pöydän ääreen miettimään sopivia reittejä ja vierailukohteita pyörämatkailijoille. Toukokuussa 2020 valmistuneen kartan ensimmäinen painos loppui jo heinäkuussa. Sääksmäelläkin on koettu poikkeuksellisen matkailukesän tuoma noste kotimaanmatkailulle eri muodoissaan. Kuva: Laura Puolamäki.

Kulttuurimaisemasta kestäviä luontomatkailupalveluja

Yksi hankkeen pilottikohteista, Valkeakosken Sääksmäellä sijaitseva Rapolan linnavuori lähiympäristöineen, on tarjonnut mahdollisuuksia usean eri matkailutuotteen kehittämiseksi. Rapolan linnavuori on suojelukohde, jota hoitaa Metsähallitus. Linnavuori on sekä luonnonperinnöltään että kulttuuriperinnöltään yksi Suomen merkittävimmistä maisema-alueista. Arkeologinen perintö kertoo alueen vuosisataisesta yhteisöllisestä käytöstä. Maaperä, korkeussuhteet ja vesistöjen läheisyys ovat luoneet harjusta merkittävän ja suojelun arvoisen luontokohteen. Rapolan linnavuorelle vievät matkailutuotteet tarvitsevat toteuttajakseen Metsähallituksen sertifioiman yrityksen. Näin varmistetaan, että toiminta suunnitellaan luonnon- ja kulttuuriperinnön edellyttämällä tavalla. Matkailun halutaan myös edistävän suojelutavoitteita.

Rapolan linnavuori on lisäksi merkittävä paikallinen virkistysalue ja kyläläisten arkiympäristö. Matkailutoiminnan ei tule sysätä paikallisyhteisöä sivuun, vaan tarjota ansaintamahdollisuuksia vieraanvaraisuuden asettamissa rajoissa. Vieraanvaraisuus on suhteellista ja sen rajat ovat henkilökohtaisia ja muuttuvia (Aramberi 2001; Heuman 2005; Levinas 1969; Puolamäki 2020). Maisa-hankkeessa vieraanvaraisuuden rajat asetetaan yhdessä, esimerkiksi suunnittelemalla matkailijoille ehdotettavat reitit siten, että kulkija löytää alueen maisemahelmet ja vähemmän kuljetut polut, mutta samalla paikallisten asukkaiden yksityisyys on turvattu.

Sääksmäen Rapolan alueella on pilotoitu hankkeen aikana kolme uutta matkailutuotetta. Heinäkuun lopulla testasimme viiden yrityksen yhdessä tuottamaa, vuorokauden kestävää hyvinvointivaellusta (kuvat 2 ja 3). Vaellus kulkee Rapolanharjun kupeella Annilan tilan mailta kohti Vanajavedelle aukeavaa Pappilanselkää. Hyvinvointivaellus sisälsi ratsain taitettavien osuuksien lisäksi vierailun Voipaalan taidekeskuksessa ja Rapolanharjulla sekä yöpymisen puihin ripustettavissa Tentsile-teltoissa Vanajaveden rannalla.

Kaikki vuorokauden aikana tarjottava ruoka oli lähiruokaa, joka oli tuotettu osin vaellusreitin varrelle sijoittuvilla pelloilla. Catering-yritys työllistää kesäsesongin aikana paikallisia nuoria.

Kuva 2. Hyvinvointivaelluksen reitti kulki muinaisia tie- ja vesireittejä noudatellen.
Kuva 2. Hyvinvointivaelluksen reitti kulki muinaisia tie- ja vesireittejä noudatellen. Matkan varrella on muun muassa rautakautisia kalmistoja, perinnebiotooppeja, kaksi kartanoa ja keskiaikainen kirkko. Kuva: Katriina Koski.

 

Kuva 3. Tauko vaelluksen kesken Rapolanharjulla.
Kuva 3. Vaelluksen aikana viivähdettiin Voipaalan taidekeskuksen ja Rapolanharjun alueella muutaman tunnin ajan. Ruokailun ja taidenäyttelyyn tutustumisen jälkeen nousimme oppaan johdolla harjulla. Kiireetön aikataulu sai kiitosta osallistujilta kerätyssä palautteessa. Kuva: Laura Puolamäki.

Yhteiskehittäminen tekee sosio-kulttuurisen kestävyyden näkyväksi

Kuviossa 1 esitetty yhteiskehittämisprosessi kokosi erilaiset toimijat yhteisen kehittämistehtävän äärelle. Sekä maisema että yritykset ja muut toimijat asettavat erilaisia raja-arvoja, joiden yhteensovittamisesta neuvoteltiin prosessin aikana. Rajoituksia voivat luoda yhtä hyvin matkailutuotteen alustana käytettävälle maisemalle asetetut hyväksyttävän muutoksen rajat (LAC) kuin asiakaspaikkojen määrä, erityisesti tänä kesänä. Yhteiskehittämisprosessiin liittyvä sosiaalinen oppiminen nosti nämä raja-arvot yhteiseen keskusteluun ja auttoi ratkaisujen löytämisessä. Tuloksena olisi voinut olla myös kehittämissuunnitelman hylkääminen. Yhteiskehittämisen prosessi tarjosi lisäksi oivallisen väylän paikallisen tiedon esille tuomiseksi.

Kuvio 1. Hyvinvointivaelluksen yhteiskehittämisprosessi.
Kuvio 1. Hyvinvointivaelluksen yhteiskehittämisprosessi. Kuvion sisältö: Puolamäki ja Ihalainen, grafiikka: Anemone Aaltonen / LAB.

Ekologinen kestävyys tuntui olevan verkostomme yrityksille jo arkipäiväistynyttä osaamista ja oman yrityksen ympäristövaikutusten arviointi koettiin mielekkääksi ja luonnolliseksi osaksi toimintaa. Sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys olivat niin ikään hyvällä tasolla jokaisessa yrityksessä erikseen, mutta niitä ajatellaan osana omaa paikallista arkea, sen sijaan että ne nostettaisiin osaksi yritystoimintaa tai markkinointia. Piloteista saatujen kokemusten perusteella uusista tuotteista voidaan erottaa ja todentaa myös nämä kestävyyden osa-alueet ja tuoda ne osaksi tuotteista kertovaa viestintää. Yhteiskehittäminen ja paikallisen tiedon esille tuominen tekevät sosiokulttuurisen kestävyyden näkyväksi.

Pilotoidut luontolähtöiset ja hyvinvointia edistävät matkailutuotteet ovat hyvä esimerkki siitä, miten olemme voineet yhdistää LAB-ammattikorkeakoulun osaamisen tuotteistamisen, palvelumuotoilun ja hyvinvoinnin alalla, maa- ja kotitalousnaisten osaamisen paikallisen kehittämisen, maiseman ja kestävän matkailun osa-alueilla ja paikallisyhteisön tiedot ja taidot toimia omassa lähiympäristössään.

Hyvinvointivaelluksen ideointi- ja suunnitteluvaiheessa LABin palvelumuotoilija laati tuotteen palvelupolun, jonka avulla yksityiskohdat hiottiin kuntoon sekä asiakkaan että verkostokumppanien suuntaan. Kokoamisvaiheessa maa- ja kotitalousnaisten asiantuntijat jalkautuivat kenttätyöhön ja tuottivat yhdessä yritysten kanssa tarvittavat osiot valmiiksi tuotepilotiksi. Testausvaiheessa yrittäjät toteuttivat oman osuutensa, kun taas maa- ja kotitalousnaisten asiantuntijat osallistuivat pilottiin testaajina. Testauksen jälkeen asiakkaat arvioivat pilotin LABin hyvinvointiasiantuntijan laatiman palautelomakkeen perusteella. Arvioinnissa hyödynnettiin kahden Moodmetric-sormuksen tuottamaa dataa. Analyysivaiheen jälkeen järjestetään palautekeskustelu elämysvaellusta tuottavien yritysten kesken ja käynnistetään tuotteen markkinointi.

Tavoitteena kestäväksi muotoiltu lähimatkailu

Kotimaiset matkailijat voivat olla tulevaisuudessa merkittävä tekijä maaseudun elinvoimalle. Erilaisille matkailijaryhmille kehitettyjen, luonto- ja kulttuuriympäristöä hyödyntävien palvelujen kehittäminen ja palvelujen testaaminen avaavat uusia ansaintamahdollisuuksia. Lisäksi luontoympäristön hyvinvointivaikutusten hyödyntäminen tuo uudenlaisia avauksia palvelujen kehittämiseen. Lähimatkailun suosio on noussut viime aikoina, mitä keväällä 2020 alkanut koronaviruspandemia on entisestään jouduttanut. Normaalitilanteessa suomalaiset matkailijat vievät kuitenkin huomattavasti enemmän rahaa ulkomaille kuin kansainväliset matkailijat tuovat Suomeen (Saarinen 2020). Suomalaisten matkailijoiden rahavirtojen onkin toivottavaa suuntautua tulevaisuudessa aiempaa enemmän ja kestävämmin kotimaahaan suuntautuvaan matkailuun. Kotimaan matkailun kehittämisessä on paljon kasvumahdollisuuksia, ja kotimaisilla palveluntarjoajilla on nyt hyvä hetki kehittää kestävästi muotoiltavaa sosiokulttuurista matkailua, jonka mittakaava on sama kuin ympäristön ja yhteisön kantokyky.

Kirjoittajat

Laura Puolamäki, FT, maisema-asiantuntija, Etelä-Suomen Maa- ja kotitalousnaiset, laura.puolamaki(at)maajakotitalousnaiset.fi

Niina Ihalainen, VTM, MBA, TKI-asiantuntija, LAB-ammattikorkeakoulu, niina.ihalainen(at)lab.fi


Aramberri, J. (2001). The host should get lost: Paradigms in the Tourism Theory. Annals of Tourism Research 23: 3, 2001, 738-761.

Business Finland: Suomalaisille asiakkaille/Palvelut/Matkailun edistäminen/Markkinointi/Kohderyhmät. Haettu osoitteesta 17.8.2020: https://www.businessfinland.fi/suomalaisille-asiakkaille/palvelut/matkailun-edistaminen/markkinointi/kohderyhmat-uusi/

Heuman, D. (2005). Hospitality and reciprocity: Working Tourists in Dominica. Annals of Tourism Research 32: 2, 407-418.

Kestävä matkailu suojelualueilla. Opas matkailuyrityksille. Haettu osoitteesta 17.8.2020: https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Muut/kestavamatkailu.pdf

Levinas, E. (1969). Totality and Infinity. Duquesne University Press, Pittsburgh.

Puolamäki, L. (2020). We Are Opening the Gate with a Clef. Encounters Between People, Space, and Objects Through Chamber Music. Conference Pre-seedings. Heritage, Tourism, Hospitality 2020, 171-186. Haettu osoitteesta 17.8.2020:
https://www.unescochair.usi.ch/wp-content/uploads/2020/04/HTHIC2020_Preceedings_202004.pdf

Rapolan linnavuori. Haettu osoitteesta 17.8.2020: https://www.luontoon.fi/rapola

Saarinen, J. (2020). Matkailu ei voi enää nojata jatkuvaan kasvuun. Helsingin Sanomat 15.7.2020 A5.

Työ- ja elinkeinoministeriö. (2019). Yhdessä enemmän – kestävää kasvua ja uudistumista Suomen matkailuun: Suomen matkailustrategia 2019-2028 ja toimenpiteet 2019-2023. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2019:60. Haettu osoitteesta 20.8.2020: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-472-3

Veijola, S & Kyyrö, K. (2020). Kestävän matkailun monitieteiset mittarit kulttuuriympäristöissä. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 26. Haettu osoitteesta 20.8.2020: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-934-9

Virkkunen, P. (2019). Suomesta Pohjoismaiden houkuttelevin matkailumaa. Helsingin Sanomat 3.7.2019 B11.

Kuvituskuva: Nuoria ammattilaisia työssään hymyilevinä

Huomio nuorten työkykyyn sote-alan opinnoissa

Kirjoittajat: Hilla Sumanen & Anne Kouvonen.

Huoli nuorten työntekijöiden työkyvystä kasvaa

Nuorten, alle 35-vuotiaiden työntekijöiden työkyky on herättänyt viime vuosina yhä enenevissä määrin huolta. Ikäryhmänsä osalta nuorten työntekijöiden voisi olettaa olevansa elämänsä kunnossa, mutta varhaiset työkykyongelmat ovat yhä yleisempiä. Työkykytutkimus on aiemmin painottunut enimmäkseen keski-ikäisiin tai ikääntyviin työntekijöihin, kun taas nuorten aikuisten työkyky on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina (Kirvesniemi 2020). Kotimaiset ja kansainväliset rekisteritutkimukset osoittavat, että nuorilla aikuisilla on yhä enemmän sairauspoissaoloja ja myös vakavampia työkykyongelmia, ennen kaikkea mielenterveyssyistä johtuvia (Sumanen 2016). Nuorilla työntekijöillä on vanhempia ikäryhmiä useammin erityisesti lyhyitä sairauspoissaolojaksoja, joista kertyy pidemmän aikavälin tarkastelussa runsaasti sairauspoissaolopäiviä (Sumanen 2016). Toistuvien lyhyiden sairauspoissaolojen on myös osoitettu ennustavan myöhempiä pitkäaikaisia sairauspoissaoloja, erityisesti mielenterveysperusteisia sairauspäivärahajaksoja (Sumanen 2017b). Lyhyitä sairauspoissaoloja onkin kuvattu esimerkiksi työkuormituksen itsesäätelyksi sekä varoitusmerkeiksi vakavammista työkykyyn laskevasti vaikuttavista ongelmista. Monilla työpaikoilla on nykyisin niin sanotut hälytysrajat myös lyhyemmistä jaksoista kertyneille sairauspoissaolopäiville, ei vain yhtäjaksoisille pidemmille sairauspoissaoloille. Nämä toki koskettavat työntekijöitä ikään katsomatta.

Väestötutkimukset ovat jo pitkään osoittaneet, että terveydessä ja työkyvyssä on havaittavissa voimakkaita sosioekonomisia eroja (Feeney ym. 1998, Morikawa ym. 2004, Christensen ym. 2008, Hansen & Ingebrigtsen 2008, Laaksonen ym. 2010, Löve ym. 2013, Kaikkonen ym. 2015, Pekkala ym. 2017, Sumanen ym. 2017a). Alan kirjallisuudessa puhutaan sosioekonomisesta gradientista, joka tarkoittaa, että väestötasolla tarkastellessa ylemmissä asemissa olevilla henkilöillä on vähemmän ja vastaavasti alemmissa asemissa olevilla on enemmän terveys- ja työkykyongelmia. Sosioekonomisen aseman kolme yleisintä mittaria ovat koulutus, ammattiasema sekä tulot. Nämä kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Työntekijöiden kohdalla sosioekonomista, usein ammattiaseman avulla tarkasteltua, terveyseroilmiöitä selitetään esimerkiksi sillä, että fyysistä työtä tekevien ryhmissä vuosia toistunut kuormitus alkaa aiheuttaa elimistössä työkykyä heikentävää oireilua. Fyysinen työ on yhdistetty erityisesti alempiin ammattiasemiin. Nuorten työntekijöiden kohdalla voisi ajatella, että lyhytaikainen, työkokemusvuosista päätelty kuormitus ei olisi vielä päässyt vaikuttamaan haitallisesti terveyteen. Silti sosioekonomisten terveyserojen ilmiö ulottuu tuoreiden tutkimusten mukaan myös nuorten työntekijöiden ikäryhmään, jolloin pitkäaikaisen työperäisen kuormituksen puuttuessa ilmiötä täytyy lähestyä avoimin silmin. Keskeisiä käsitteitä ilmiössä ovat ainakin kausaliteetti ja valikoituminen. Myös tekeillä oleva tutkimus on tarttunut aiheeseen ja selvittää nuorten työkykyongelmien taustalla olevia syitä nuorten omaa ääntä kuunnellen.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on ainutlaatuiset mahdollisuudet tehdä kattavaa rekisteritutkimusta, myös terveyspalvelujen käytöstä erilaisissa ryhmissä. Nuorten työntekijöiden terveyspalvelujen käyttö on noussut tutkimuskohteeksi vasta hiljattain (Sumanen ym. 2019, Sumanen ym. 2020b). Tämänhetkiset tutkimustiedot antavat viitteitä, että terveyspalvelujen käyttöä tarkkailemalla kehittyvistä työkykyongelmista on mahdollista saada varhaisia vinkkejä. Tutkimuslöydös herättää tarpeen systemoitujen seurantastrategioiden kehittämiselle ja suunnatuille, tarveperusteisille ennaltaehkäiseville palveluille sekä niiden toimivuuden tutkimiselle. Toistaiseksi käytännön terveyspalvelujen puolella seurantastrategioiden toteuttamisessa on yleisesti vielä paljon toimijakohtaisia eroja, mutta kiihtyvä digitalisaatio edesauttaa kehitystyötä voimakkaasti.

Ilmiön tarkastelulla näkemyksiä toimenpidetarpeista omien työelämätaitojen kehittymisen ohessa?

Sosiaali- ja terveysalan koulutuksen kannalta nuorten työntekijöiden työkykyilmiössä on kaksi mielenkiintoista näkökulmaa. Ensinnäkin, tutkimusnäytön perusteella kyseisessä asiakasryhmässä on erityispiirteitä, joista tulevien ammattilaisten on hyvä olla tietoisia. Toiseksi, jo pidemmältä ajalta kertynyt tutkimusnäyttö osoittaa vahvasti, että työkykyongelmat koskettavat erityisesti sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä uran eri vaiheissa.

Yhä kertyvää ajankohtaista tutkimustietoa nuorten työntekijöiden työkyvystä on hyvä nostaa opinnoissa ilmiölähtöiseen tarkasteluun. Tutkimusnäytön siirto raporteista osaksi jokapäiväisen elämän havaintoja ja sitoen sitä yhteiskunnassa ilmenevään keskusteluun on olennaista ja tuo myös monesti etäiseksi koettua akateemista tutkimusta osaksi käytännön työssä odottavaa arkea. Sosioekonomisten erojen huomioiminen on tärkeää tarkastelussa ja antaa paljon eväitä myös muiden opiskelun varrella kohdattavien aiheiden pohtimiseen. Mielenkiintoisia aiheita pohdinnan kohteiksi voisivat olla esimerkiksi ennaltaehkäisevien palvelujen kohtaavuus ilmiön kanssa, työn kuormituksen vähentämisen tavat sekä terveellisten elämäntapojen noudattamisen mahdollisuudet ja haasteet. Monialaisuus esimerkiksi palvelumuotoilun opintojen kanssa voisi olla erittäin hedelmällistä.

Tämänhetkinen tutkimusnäyttö jättää paljon tilaa opiskelijoiden omille johtopäätöksille, sillä ilmiöön ei ole olemassa täysin valmiita vastauksia. Tämä vahvistaa opinnollista antia. Myös tutkimuspuoli kaipaa nuorten aikuisten ääntä mukaan keskusteluun uusien tutkimusten suuntaamiseksi. Opiskeluvaiheessa monet ovat ikäluokkaa, jossa voivat peilata ilmiötä oman arkensa kautta, ja kokemusperäinen tarkastelu voi nostattaa esille tärkeitä havaintoja myös tutkimusaukoista. Parhaimmassa tapauksessa tämä johtaa työelämän kehittämisideoihin ja opetuksen sekä TKI-toiminnan syvenevään integraatioon.

Työelämätaidot ovat ajankohtainen puheenaihe ja omasta työkyvystä huolehtiminen on yksi tällainen taito. Sosiaali- ja terveysalan työhön sisältyy samanaikaisesti niin fyysisiä altisteita, kuin henkistäkin kuormaa aiheuttavia kokemuksia. Monet tulevat ammattilaiset ovat koulutusvaiheessa nuoria aikuisia ja jo opintoja suorittaessa on hyvä valmistautua oman työkyvyn säilyttämiseen ja pohtia kattavasti tulevaisuuden ammatissa kohdattavia työkykyä kenties uhkaavia haasteita. Henkisen työkyvyn ohella myös fyysisiin kuormitustekijöihin on syytä kiinnittää huomiota. Tulevan ammatin fyysisiä vaatimuksia pohdittaessa esimerkiksi erilaiset työaltistematriisit ovat hyviä työkaluja (Ervasti ym. 2019, Sumanen ym. 2020a). Työaltistematriiseilla kuvataan ammattiin perustuvia arvioita erilaisista työperäisistä altisteista, esimerkiksi ergonomisista altisteista, kuten nostot ja kantaminen, selän kiertoliikkeet ja samanlaisina toistuvat liikkeet.  Matriisien hyödyntäminen opetuksessa voi vahvistaa samalla opiskelijoiden TKI-taitoja, sillä niiden kehittämisen pohjalla olevat kysely- ja haastattelututkimukset sekä asiantuntija-arviot ovat mielenkiintoisia purkaa vaiheittain tarkasteltaviksi.

Ammattitaitoa tulevaisuuden työkykyä varten

Työurien pidentämistavoite säilynee ajankohtaisena jatkossakin. Nuorten työntekijöiden työkyvyn täytyisi kantaa vuosikymmeniä eteenpäin jatkuvasti muuttuvassa ja sopeutumista vaativassa työelämässä. Samanaikaisesti nuorten työntekijöiden työkyky tarvitsee huomiota niin tutkimuksen kuin käytännön toimienkin puolelta. Nuoret työntekijät jäävät usein terveyspalveluissa vähemmälle huomiolle. Ryhmällä on työkykyongelmia, mutta näitä riskejä ei vielä kattavasti ymmärretä, varsinkaan prevention näkökulmasta. Ilmiö on yhteiskunnallisella tasolla merkittävä ja monimutkainen, jokaista tulevaa ammattilaista koskettava, joitakin jopa henkilökohtaisella tasolla. Tämän ryhmän erityispiirteiden, sosioekonomisten taustatekijöiden ja työkykyhaasteiden tiedostaminen on tärkeää, jotta niihin osataan kohdatessa kiinnittää huomiota ja reagoida. Ilmiön huomiointi osana tulevien ammattilaisten koulutusta on hyödyllistä ja pohdinnalla on paljon opinnollista antia. Parhaat ideat nuorten työntekijöiden työkyvyn tukemiseksi saattavat syntyä juurikin yhteistyössä tutkimusyhteisön, koulutuksen ja alan ammattilaisten kesken.

Kirjoittajat

Hilla Sumanen, FT, terveyspolitiikan dosentti, yliopettaja. Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, hilla.sumanen(at)xamk.fi

Anne Kouvonen, VTT, kansanterveystieteen dosentti, sosiaalipolitiikan professori. Helsingin yliopisto, anne.kouvonen(at)helsinki.fi


Christensen K, Labriola M, Lund T, Kivimäki M. 2008. Explaining the social gradient in long-term sickness absence: A prospective study of Danish employees. J Epidem Community Health 62:181–3.

Ervasti J, Pietiläinen O, Rahkonen O, Lahelma E, Kouvonen A, Lallukka T, Mänty M. 2019. Long-term exposure to heavy physical work, disability pension due to musculoskeletal disorders and all-cause mortality: 20-year follow-up-introducing Helsinki Health Study job exposure matrix. Int Arch Occup Environ Health 92:337-345.

Feeney A, North F, Head J, Canner R, Marmot M. 1998. Socioeconomic and sex differentials in reason for sickness absence from the Whitehall II study. Occup Environ Med 55:91-8.

Hansen H, Ingebrigtsen T. 2008. Social class and sickness absence in Norway. Acta Sociologica 51:309–27.

Kaikkonen R, Härkänen T, Rahkonen O, Gould R, Koskinen S. 2015. Explaining educational differences in sickness absence: a population-based follow-up study. Scand J Work Environ Health 41:338-46.

Kirvesniemi, E. 2020. Helsinki Health Study on tutkinut työssä jaksamista jo 20 vuotta. Luettavissa: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/helsinki-health-study-on-tutkinut-tyossa-jaksamista-jo-20-vuotta

Laaksonen M, Piha K, Rahkonen O, Martikainen P, Lahelma E. 2010. Explaining occupational class differences in sickness absence: Results from middle-aged municipal employees. J Epidemiol Community Health 64:802–7.

Löve J, Hensing G, Holmgren K, Toren K. 2013. Explaining the social gradient in sickness absence: A study of a general working population in Sweden. BMC Public Health 13:545-2458-13-545.

Morikawa Y, Martikainen P, Head J, Marmot M, Ishizaki M, Nakagawa H. 2004. A comparison of socio-economic differences in long-term sickness absence in a Japanese cohort and a British cohort of employed men. Eur J Public Health 14:413-6.

Pekkala J, Blomgren J, Pietiläinen O, Lahelma E, Rahkonen O. 2017. Occupational class differences in diagnostic-spesific sickness absence: A register-based study in the Finnish population. BMC Public Health 17:670.

Sumanen H. 2016. Work disability among young employees: Changes over time and socioeconomic differences. Doctoral dissertation. University of Helsinki.

Sumanen H, Ervasti J, Mänty M. 2020a. Työaltistematriisien käyttömahdollisuudet tutkimuksessa ja käytännössä – Esimerkkinä terveydenhoitoala. Työterveyshoitaja 2.

Sumanen H, Harkko J, Lahti J, Ketonen E-L, Pietiläinen Olli, Kouvonen A. 2020b. Nuorten työntekijöiden työkyky ja työterveyshuollon palvelujen käyttö. Xamk Tutkii.

Sumanen H, Harkko J, Piha K, Pietilainen O, Rahkonen O, Kouvonen A. 2019. Association between socioeconomic position and occupational health service utilisation trajectories among young municipal employees in Finland. BMJ Open 9:e028742.

Sumanen H, Lahelma E, Pietiläinen O, Rahkonen O. 2017a. The Magnitude of Occupational Class Differences in Sickness Absence: 15-Year Trends among Young and Middle-Aged Municipal Employees. Int J Environ Res Public Health 14:E625.

Sumanen H, Pietiläinen O, Lahelma E, Rahkonen O. 2017b. Short sickness absence and subsequent sickness absence due to mental disorders – a follow-up study among municipal employees. BMC Public Health 17, 15.

Kuvituskuva: äiti ja lapsi maalisin kasvoin

DUUNI – Vanhemmuuden taidot työelämävahvuudeksi -malli

Kirjoittajat: Mari Berglund, Tuula Hyppönen, Janina Luoto & Veera Vähämaa.

Korkeakoulujen ja kolmannen sektorin yhteistyötä

DUUNI – Vanhemmuuden taidot työelämävahvuudeksi -hankkeen 2014–2020 tavoitteina oli tukea ja vahvistaa 19–29-vuotiaiden vanhempien valmiuksia ja osaamisen tunnistamista kohti työtä ja opiskelua, suunnitella, testata ja dokumentoida menetelmiä vanhemmuuden taitojen tunnistamiseksi sekä vahvistaa nuorten ohjauksen ammattilaisten menetelmäosaamista ja yhteistyötä. DUUNI-malli sisältää tehokkaiksi todettuja ohjauksen menetelmiä ja työnohjauksellisen eValmennuksen. DUUNI-hanke toteuttaa sosiaalista kestävyyttä tukemalla koulutuksesta ja työelämästä helposti syrjäytyvien nuorten vanhempien tulevaisuuden urapolun löytymistä. Sosiaalinen kestävyys toteutuu myös hankkeen tavoitteessa edistää nuorten vanhempien ohjaustoiminnassa mukana olevien yhteistyötä ja verkostoitumista.

Taidelähtöiset menetelmät vanhempien ohjauksessa

Vanhempien ryhmätoiminnassa hyödynnettiin taidelähtöisiä ja liikunnallisia menetelmiä, joissa ryhmiä yhdistivät samat toimintaperiaatteet ja teemat. Sanataidemenetelmissä yhdistettiin dialogista kirjoittamista ja tajunnanvirtatekniikkaa. Dialogisessa kirjoittamisessa kirjoittaja kysyy itseltään, vastaa ja tekee uusia kysymyksiä. Ohjaaja voi myös tarjota valmiita kysymyksiä (Suurla, 1998). Harjoitteissa hyödettiin myös tajunnanvirtakirjoittamista, vapaata assosiaatiota. Sanataidelähtöiset menetelmät sopivat vanhemmuuden osaamisen tunnistamiseen, jossa kirjoittaminen tuo esiin näkymätöntä.

Nuoret vanhemmat osallistuivat myös yksilöohjaukseen, jossa heitä autettiin tunnistamaan ja sanoittamaan vanhemmuuteen liittyvää osaamista sekä tämän yhteyksiä työelämätaitoihin. Konkreettisena tavoitteena oli tuottaa vanhemman kanssa yhdessä välineitä hänen urasuunnitteluaan varten. Ohjauksen keskiössä olivat vanhemman omat toiveet tulevaisuudestaan. Hyviä käytänteitä olivat reflektioharjoitukset sekä vanhemman tekemä osaamisseinä Padlet-alustalle, johon kerättiin kuvia, videoita ja kirjoituksia omista vahvuuksista ja haaveista, päivitettyjä ansioluetteloita, osaamisen kuvausta ja listaus aikuiskoulutusmahdollisuuksista.

Ohjaajien eValmennus

Valmennuksen hyvänä käytäntönä tuotettiin viitekehys vanhemmuuden ja työelämän taidoista ja niiden välisestä siirtovaikutuksesta. Siinä vanhemmuuden taitoja kuvattiin perhearviointimallin (Bentovim & Bingley Miller, 2006), vanhemmuuden roolikartan (Helminen & Iso-Heiniemi,1999) ja perhetutkimuksen (mm. Itäpuisto, 2005) pohjalta. Työelämään siirrettäviä vanhemmuuden taitoja olivat mm. itseohjautuvuus ja päätöksenteko (Ruohotie, 2004). Viitekehys tuotti valmennusteemoja, kuten ohjaajuus ja reflektiivinen työote sekä vanhemmuus voimavarana ja itsensä johtaminen. Hyviä käytäntöjä olivat myös hankkeessa tuotetut ohjauksen periaatteet, mm. toimijalähtöisyys, systeemisyys ja dialogi sekä edellisiä tukevat toiminnalliset käytännöt, harjoitukset, tehtävät ja ohjaussuunnitelmat.

DUUNI-mallin juurruttaminen

DUUNI – Vanhemmuuden taidot työelämävahvuudeksi -malli on kokoelma ohjauksen menetelmistä nuorten vanhempien kanssa työskentelevien sekä vanhempien omaehtoiseen käyttöön. DUUNI-malli on saatavilla hankkeen verkkosivuilla. Useita menetelmistä voi hyödyntää myös eri-ikäisten ohjauksessa. DUUNI-hankkeen toimintaa on markkinoitu Turun, Helsingin, Rovaniemen ja Lahden alueen sosiaali- ja terveysalan verkostoissa, seurakunnissa, toisen asteen oppilaitoksissa sekä kolmannen sektorin organisaatioissa. Osallistujamäärän osalta paras tulos saatiin rekrytoimalla vanhempia toimintaympäristöissä, jotka ovat heille tuttuja jo muista aktiviteeteista. DUUNI-hanke on mukana OSUMA – osallistamalla osaamista -koordinaatiohankkeessa, joka edistää hankkeiden verkostoitumista, tiedonvaihtoa ja hyvien käytänteiden levittämistä ja juurruttamista. OSUMA-hankkeen jäsenyys tukee DUUNI-mallin juurruttamista kansallisella tasolla. Hankkeen tuloksia esitellään avoimessa päätösseminaarissa marraskuussa 2020. Covid-19-epidemian vuoksi päätösseminaari toteutetaan webinaarina.  

Kirjoittajat

Mari Berglund, TtM, tohtorikoulutettava, kätilö, lehtori, koulutusvastaava, Turun ammattikorkeakoulun Terveys- ja hyvinvointisektori, Ensihoitaja-, terveydenhoitaja- ja kätilötyön osaamisala, mari.berglund(at)turkuamk.fi

Tuula Hyppönen, YTM, perhepsykoterapeutti, toiminnallisen ryhmätyön ohjaaja, lehtori, LAB ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysala, tuula.hypponen(at)lab.fi

Janina Luoto, KM, FM, päätoiminen tuntiopettaja, Turun ammattikorkeakoulun Terveys- ja hyvinvointisektori, Sosiaali- ja kasvatusala, janina.luoto(at)turkuamk.fi

Veera Vähämaa, FM, sanataideohjaaja, sanataiteilija Kirjan talo ry, vjvaha@gmail.com


Bentovim, A. & Bingley Miller, L. 2006. Perhearviointiopas. Perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura.

DUUNI-hanke. https://duunitaidot.turkuamk.fi/

Helminen, M.-L. & Iso-Heiniemi, M. 1999.Vanhemmuuden roolikartta. Käyttäjän opas. Helsinki: Suomen kuntaliitto.

Itäpuisto, M. 2005. Kokemuksia alkoholiongelmaisten vanhempien kanssa eletystä lapsuudesta. Väitöskirja. Kuopion yliopisto. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Kuopio. [Viitattu 5.8.2020]. Saatavissa: http://www.oppi.uef.fi/uku/vaitokset/vaitokset/2005/isbn951-27-0363-7.pdf

Ruohotie, P. 2004. Metakognitiiviset taidot ja ammatillinen kasvu yliopistokoulutuksessa. Teoksessa Puheenvuoroja kasvatusalan yliopistokoulutuksen kehittämiseksi. Tampere: Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan 30-vuotisjuhlajulkaisu.

Suurla, R. 1998. Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen. Jorvas: Kustannus Oy Taivaankaari.

Iäkäs nainen puhuu puhelua

Tutkimusopinnosta tuli päivän hyvä työ

Kirjoittajat: Teppo Leppälahti & Sari Heikkinen.

Tutkimuksen tekemistä voi opiskella monella tavalla. DigiIN-hankkeen tutkimustyössä projektioppiminen yhdisti moniammatillisen opiskelijakokoonpanon joustavaksi tiimiksi, kun edessä oli mukautuminen uudenlaiseen ja ennalta-arvaamattomaan toimintaan koronan myötä. Kun ikäihmiset jäivät eristyksiin, tiimi tarttui toimeen ja keräsi analysoitavakseen aineistoa tavalla, joka voimaannutti ikäihmisiä ja toi heille iloa.

Päivän hyvä työ pandemian keskellä

Kun opiskelu tapahtuu autenttisessa projektissa, ovat autenttisia paitsi ongelmat myös niiden ratkaisut. DigiIN-hankkeen opiskelijaprojektissa koronavirusepidemia ja sitä seuranneet valtioneuvoston asettamat rajoitukset ja suositukset estivät tiedonkeruun digipalvelujen saavutettavuudesta ja digiesteistä hankekumppani Sipoon ikäihmisten keskuudessa siten kuin oli alun perin suunniteltu.

Kun keväällä 2020 koko ikäihmisväestö oli tavoittamattomissa henkilökohtaisia tapaamisia ajatellen eikä ollut saatavilla puhelinnumeroita kyselyn informanteiksi soveltuville Sipoon vanhuksille, ratkaisu löytyi opiskelijatiimin omista suhdeverkostoista. Monialainen tiimi avasi omat kontaktinsa projektille ja yhteensä 31 henkilöä iältään 66–97 vuotta saivat kesken koronaeristyksen voimaannuttavan puhelun omilta nuoremmilta sukulaisiltaan tai tuttaviltaan, jotka puolestaan onnistuivat näin keräämään haastatteluaineiston digitaalisten palvelujen käytöstä.

Korona-ajan ehkä arkiselta tuntuva ratkaisu menettelytavasta tiedon keräämiseksi edustaa ammattikorkeakoulun avautumista ulospäin, sen sijaan että virusepidemiakaudelle tyypillisesti olisi käännytty sisäänpäin kontakteja välttäen. Avautuminen ulospäin, hyödyn ja myös ilon tuottaminen ympäröivään yhteiskuntaan on se, missä ammattikorkeakouluilla olisi tähänastista enemmän annettavaa. Päivän hyvässä työssä on parasta, että sen voi tehdä joka päivä. Erityisen tärkeää se on poikkeusolosuhteissa.

Learning by Developing P2P-oppimisen johtotähtenä

Autenttisissa projekteissa oppiminen on Laurean Peer to Peer (P2P) -projektioppimisympäristössä yli tuhannen projektin ja yli kymmenen vuoden aikana kehitetty Learning by Developing (LbD) -oppimismalli, jossa koko tradenomitutkinto opiskellaan projekteissa. Projektien autenttiset toimeksiannot sekä avoin kumppanuus niin tiimin ja koulun sisäisten kuin ulkoistenkin toimijoiden kanssa tuottavat suhdeverkoston ja kehittävät opiskelijoiden itsevarmuutta sekä metataitoja, kuten oma-aloitteisuutta. Tästä syystä oppimismalli sopi mainiosti DigiIN-hanketyöhön. DigiIN on Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston Kulttuuri teknologisoituvassa yhteiskunnassa (CULT) -ohjelman yksi hanke, jossa haetaan vastauksia erityisesti ohjelman kysymykseen Miten teknologisen kehityksen ja kulttuurin vuorovaikutusta voidaan tukea niin, että kaikki pysyvät mukana monikulttuuristuvassa ja teknologisoituvassa yhteiskunnassa?

DigiIN-hankkeen opiskelijaprojekteissa tiimit ovat monialaisia ja mukana on sekä tradenomi- että sosionomiopiskelijoita. P2P-projekteihin osallistuvat opiskelijat ovat opintojensa eri vaiheissa ja DigiIN-projekteissa mukana on myös opinnäytetyön tekijöitä. Uusien opiskelijoiden kannalta aito yhteistyö opinnäytetyötä tekevän opiskelijakollegan kanssa avartaa näkymää opintojen etenemiseen ja nostaa tiimioppimisen tasoa.

Kirjoittajat

Teppo Leppälahti, KTM, lehtori, Laurea-ammattikorkeakoulu, teppo.leppalahti(at)laurea.fi

Sari Heikkinen, FT, tutkimusohjelmajohtaja, Kestävä ja monipuolinen sosiaali- ja terveysala, Laurea-ammattikorkeakoulu, sari.heikkinen(at)laurea.fi

Kuvituskuva: aulatila ja porrasnäkymä

Digitaalinen opinnäytetyökonferenssi – silta työelämään

Kirjoittajat: Kaarina Sirviö, Leena Tikka & Pirjo Turunen.

Keväällä 2020 koronaepidemia edellytti uusien työtapojen joustavaa kehittämistä ja digitalisaation antamien mahdollisuuksien käyttöä yhteisöllisyyden ylläpitämisessä. Tällöin oli olennaista huolehtia ihmisten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, joka on sosiaalisen kestävän kehityksen tärkeimpiä tekijöitä (Alila, Gröhn, Keso & Volk 2015). Etätyöskentelyssä ei ole itsestään selvää kuinka sosiaalinen kanssakäyminen onnistuu työyhteisöissä ja verkostoissa. Anna Pessi (2017) toteaakin hyvin blogissaan: ”Kuitenkin juuri myötätunto – toisia ihmisiä, ihmisyyttä, luontoa ja maailmaamme kohtaan – on kaiken kestävyyden ytimessä.”

Savonia-ammattikorkeakoulun strategiassa korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä laadukkaan opetuksen, oppimisen ja TKI-toiminnan lähtökohtana. Oppilaitoksen toiminta perustuu YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelmaan. Savoniassa ylläpidetään kumppanuuksia ja toteutetaan jatkuvan oppimisen periaatteita panostamalla koulutuksen ja asiantuntijaosaamisen vahvistamiseen ja vahvistamalla opiskelijoiden, opettajien ja työelämän edustajien osallisuutta tuetaan sosiaalista kestävää kehitystä.

Opiskelija osoittaa opinnäytetyössään kykenevänsä kehittämään työelämään esim. tuotetta tai palvelua soveltaen asiantuntijuuttaan. Työelämälle opinnäytetyö on siis todiste siitä, että tutkinnon suorittaneella on riittävä osaaminen alan työtehtäviin. Savonian opinnäytetyöprosessiin kuuluu keskeisesti oman työn esittäminen julkisesti. Työnsä esityksessä opiskelija osoittaa ja perustelee asiantuntijuuttaan, ja tilanne mahdollistaa dialogin eri alan opiskelijoiden ja työelämän edustajien kanssa. Kevään 2020 tilanne pakotti ideoimaan toisenlaisia toimintatapoja opinnäytetöiden esittämiseen ja päätettiin toteuttaa digitaalinen sosiaali- ja terveysalan Hyvinvointikonferenssi (kuva 1).

Kuva 1. Savonian Hyvinvointikonferenssin markkinointikuva somessa
Kuva 1. Savonian Hyvinvointikonferenssin markkinointikuva somessa

Uudenlaisessa konferenssin toteutuksessa hyödynnettiin olemassa olevia työelämän verkostoja ja luotiin osallistava ja vuorovaikutusta mahdollisimman monipuolisesti tukeva toimintamalli. Näin vahvistettiin eri toimijoiden välisen yhteistyön ja dialogin jatkuvuutta ja konferenssi tuki opiskelijoiden integroitumista työelämään. Ammattikorkeakoulujen ja työelämätoimijoiden aktiivinen ja luottamuksellinen yhteistyö on edellytys, jotta voidaan luoda uutta ja sovittaa toimintatapoja yhteen.

Savonian Hyvinvointikonferenssi toteutettiin 7.–30.4.2020. Sen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastasi kolmen opettajan työryhmä yhteistyössä Savonian tietohallinnon kanssa. Uusimuotoisen tapahtuman onnistunut toteutus edellytti tehokasta markkinointia sosiaalisen median ja Savonian yhteistyökumppaniverkoston kautta. Markkinointia varten opiskelijat loivat konferenssille Facebook-sivun ja kirjoittivat blogia.

Konferenssiin osallistuneet opiskelijat laativat opinnäytetyöstään posterin, jonka esittivät 3–5 minuutin pituisella videolla. Työryhmä järjesti videoklipit kolmeen eri teemaan: 1. Lasten, nuorten ja perheiden terveys ja hyvinvointi, 2. SOTE-työntekijöiden osaamisen kehittäminen sekä 3. SOTE-palvelujen kehittäminen. Tietohallinto siirsi opiskelijoiden lähettämät videolinkit konferenssialustalle. Konferenssiin osallistujalla oli mahdollisuus katsoa esityksiä mielenkiintonsa mukaan ja katseluajankohdan pystyi valitsemaan itselleen sopivaksi sekä tarvittaessa myös palaamaan esityksiin. Hyvinvointikonferenssin sivuilla oli kaikkiaan 1339 kävijää, jotka edustivat opiskelijoita, opettajia ja työelämää. Kävijämäärästä päätellen konferenssi onnistui tukemaan sosiaalista vuorovaikutusta myös etäyhteyksin.

Hyvinvointikonferenssin sivuilla oli mahdollisuus antaa palautetta, jonka perusteella seuraavan lukuvuoden konferensseja kehitetään. Palautteiden mukaan digitaalinen konferenssi oli myönteinen kokemus niin sivuilla vierailijoiden kuin opinnäytetyön esittäjienkin mielestä. Vierailijat kokivat esitykset ammatillisesti mielenkiintoisiksi, hyvin valmistelluiksi ja niihin pystyttiin keskittymään hyvin kotoa käsin. ”Katsoin videoita paljon tarkemmin kuin olisin ollut fyysisesti paikan päällä. Näin ollen myös ’käteen jäi’ tästä syystä enemmän.”

Hyvinvointi-osaamisalan koulutusvastuujohtajan videoitu konferenssin avaus ja opiskelijoiden laatimat taukojumppaohjeet koettiin konferenssia elävöittävinä, osallistumista motivoivina ja osallisuutta vahvistavina. Opinnäytetöitään esitelleiden opiskelijoiden mielestä etäkonferenssi oli toteutukseltaan innostava ja toimiva. Sekä esittäjät että osallistujat suosittelivat tämän konferenssitoimintamallin jatkamista.

Vierailijat olisivat halunneet esittää kysymyksiä, pyytää tarkennuksia ja antaa palautetta esitetyistä töistä. Kehittämisideaksi esitettiin vuorovaikutusmahdollisuuden lisäämistä niin, että konferenssiin osallistujat voisivat jatkossa kommunikoida suoraan opinnäytetyöntekijöiden kanssa. Lukuvuonna 2020–2021 digitaalinen sosiaali- ja terveysalan Hyvinvointikonferenssi järjestetään 16.11.–29.11.2020 ja 12.4.–25.4.2021.

Käytettäessä digitaalisia menetelmiä on tärkeää ottaa huomioon osallisuuden vahvistaminen toimijoiden kesken. Uusien toimintamallien kehittämisessä aidon ihmisten välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen on olennainen osa toimintaa. Näin vahvistetaan opiskelijan siirtymistä asiantuntijayhteisöön tasa-arvoisena toimijana opintojen päättyessä.

Kirjoittajat

Kaarina Sirviö, TtT, yliopettaja, Savonia-ammattikorkeakoulu, kaarina.sirvio(at)savonia.fi

Leena Tikka, TtL, yliopettaja, Savonia-ammattikorkeakoulu, leena.tikka(at)savonia.fi

Pirjo Turunen, YTL, yliopettaja, Savonia-ammattikorkeakoulu, pirjo.turunen(at)savonia.fi


Alila, A., Gröhn, K., Keso, I. & Volk, R. 2011: Sosiaalisen kestävyyden käsite ja mallintaminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita: 2011:1. Helsinki.

Hirvilammi, T. 2015: Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Kela, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136, 2015. Helsinki.

Jatkuva oppiminen. Haettu 19.8.2020 sivulta https://minedu.fi/jatkuva-oppiminen

Korkeakoulutus ja tutkimus 2030-luvulle VISION TIEKARTTA. Haettu 19.8.2020 sivulta https://minedu.fi/documents/1410845/12021888/Korkeakoulutus+ja+tutkimus+2030-luvulle+VISION+TIEKARTTA_V2.pdf/43792c1e-602a-4776-c3f9-91dd66ba9574/Korkeakoulutus+ja+tutkimus+2030-luvulle+VISION+TIEKARTTA_V2.pdf

Pessi, A. 2017: Miltä kestävä kehitys näyttää. Haettu 19.8.2020 sivulta https://www.sitra.fi/blogit/milta-sosiaalinen-kestavyys-nayttaa/

Savonia-ammattikorkeakoulun Opinnäytetyö-opintojaksokuvaus. Haettu 19.8.2020 sivulta https://portal.savonia.fi/amk/fi/opiskelijalle/opetussuunnitelmat?yks=IS&krtid=1329&tab=6&krtid2=92585

Savonia-ammattikorkeakoulun strategia vuosille 2017–2020. Haettu 19.8.2020 sivulta https://portal.savonia.fi/amk/fi/tutustu-savoniaan/organisaatio-ja-johtaminen/strateginen-ohjaus-ja-johtaminen/strategia

Transforming our world: the 2030 Agenda for Sustainable Development. Haettu 19.8.2020 sivulta https://sustainabledevelopment.un.org/post2015/transformingourworld

Voluntary National Review 2020 FINLAND: Report on the Implementation of the 2030 Agenda for Sustainable Development. Publications Prime Minister’s Office 2020:8. Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-947-9

Lapsenlapsi Double 3 -etäläsnäololaitteella vierailulla Ritva-mummon ja Tarmo-kissan luona

Robotilla yksinäisen ikäihmisen luokse

Kirjoittajat: Teppo Leppälahti & Sari Heikkinen.

Ikäihmisten sosiaalinen yksinäisyys on vakava ja yleinen ongelma. Sukulaiset voivat olla kaukana ja kotona pitäisi selvitä mahdollisimman pitkään. Yksinäisen auttamisen ajatellaan olevan ensisijaisesti hänen lähipiirilleen kuuluva asia (Grönlund & Falk 2016, 254). Uuden teknologian avulla etäälläkin asuva omainen pystyy olemaan läsnä yksinäisen ikäihmisen luona, vaikka tämä ei itse enää kykenisi käyttämään teknisiä laitteita. Kotiin sijoitettavan teknologian tulee soveltua juuri kotioloihin ja sen käytön on oltava helppoa (Ympäristöministeriö 2017). Myös ammattikorkeakoululla voi olla merkittävä rooli etäläsnäoloteknologian käyttöönotossa ja yleistymisessä ikäihmisten sosiaalisen yksinäisyyden vähentäjänä.

Sosiaalisen yksinäisyyden lievittäminen

Yksinäisyys on todettu merkittäväksi hyvinvointi- ja terveysongelmien syyksi ja yksinäisyys voi olla myös näistä ongelmista johtuva seuraus (Rogers 2019, 211; Saari 2016, 10). Älyteknologiaratkaisujen kehittämisen suurimmat tarpeet ikäihmisten osalta kumpuavat mm. yksinäisyydestä ja kommunikaatioon liittyvistä tarpeista (Nguyen, Irizarry, Garrett & Downing 2015, E12). Yksinäisyyden ulottuvuuksista sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa sitä, ettei oma sosiaalinen verkosto ole halutun mukainen, kun taas emotionaalinen yksinäisyys merkitsee luotettavan, tärkeän ja läheisen ystävän puuttumista (Junttila 2018, 16). Sosiaalisesti yksinäinen ihminen tuntee itsensä poissuljetuksi ja ulkopuoliseksi (Junttila 2015, 34). Eri elämänvaiheissa sosiaalinen yksinäisyys kytkeytyy erilaisiin kohdattuihin tilanteisiin ja niiden muutoksiin, jotka ovat yhteydessä sosiaalisen identiteetin ja omanarvontunnon kokemiseen (Tiilikainen 2016, 130-132).

Ikääntyessä sosiaalisen yksinäisyyden tunteen voivat kohdata yllättäen myös sellaiset henkilöt, jotka eivät ole kokeneet yksinäisyyttä aikaisemmissa elämänvaiheissaan. Tähän voivat johtaa esimerkiksi työelämästä pois jääminen, kodin tyhjentyminen ja oman terveydentilan heikkeneminen (Tiilikainen 2016, 144-146). Yksinäisyys voi myös seurata ihmistä läpi koko hänen elämänsä ja siitä voi olla vaikea irtautua (Tiilikainen 2016, 147). Yksinäisyyden kokemisessa ovat samanaikaisina tekijöinä persoonatekijät, koetut puutokset, ympäristö- ja tilannetekijät sekä näihin vaikuttamisen mahdollisuudet (Kangasniemi 2008, 34). Näistä ympäristö- ja tilannetekijöihin vaikuttamalla voi sosiaalista yksinäisyyttä olla mahdollista lievittää. Voisiko yksi ratkaisu ikäihmisten sosiaalisen yksinäisyyden helpottamiseen löytyä uudesta etäläsnäoloteknologiasta?

Etäläsnäolo yleistyy

Etäläsnäolon ajatellaan muuttavan tiedonvälityksen kokemusten jakamiseksi kuulo- ja näköaistin lisäksi kosketuksina, hajuina ja makuina, mihin liittyen uutta tekniikkaa on kehitteillä (Yleisradio 2015). Jo olemassa olevaa kaupallistettua teknologiaa sen sijaan edustavat etäläsnäolorobotit, joiden soveltuvuudesta ikäihmisten hoitamisessa ja sosiaalisen yksinäisyyden vähentämisessä on saatu rohkaisevia kokemuksia (Rodrigues 2020, 3; Koceski & Koceska 2016, 121).

Robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus (ROSE) on monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan kuinka palvelurobotiikan edistyminen mahdollistaa uusien tuotteiden innovoinnin sekä hyvinvointipalvelujen uudistumisen erityisesti ikääntyvän väestön tarpeita ajatellen (ROSE 2020). Osana ROSE-projektia Laurea-ammattikorkeakoulu kokeilee yhteistyössä Sipoon asumis- ja hoivapalveluiden kanssa Double 3 -etäläsnäolorobottia ikäihmisten ja näiden omaisten välisessä yhteydenpidossa. Robotin kehittäjät määrittelevät sen videoneuvottelurobotiksi (Doublerobotics 2020), jonka erityisominaisuus kahdensuuntaisen kuvan ja äänen välittymisen lisäksi on liikutettavuus etäohjauksella.

Erilaisia teknologiaan nojautuvia ja digitaalisia palveluja tarjotaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta tuli voimaan 1.4.2019 (Laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta 306/2019). Lain myötä on tarkoitus panna toimeen Euroopan unionin direktiivi 26, jossa pureudutaan julkisen hallinnon verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutettavuuteen (EU 2016/2102 2016). Pyrkimyksenä on välttää digisyrjäytymistä. Sähköisiä palveluja kehitettäessä puhutaan paljon käyttäjälähtöisyydestä ja digitaidoista (VM 2020). Double 3 soveltuukin verraten helppokäyttöisenä paitsi hoitoalan ammattilaisen myös omaisen yhteydenpitoon ikäihmisen kanssa.

Etäläsnäolon taitajat yksinäisyyden helpottajina

Samalla kun sosiaali- ja terveyspalvelujen robotiikka on kehittyvässä vaiheessa (Turja & Porokuokka 2020) on ajankohtaista kehittää myös sosiaali- ja terveyspalvelujen koulutusta paitsi vastaamaan kehittyvää tilannetta myös viemään kehitystä eteenpäin. Etäläsnäoloroboteilla on mahdollista vähentää sosiaalista yksinäisyyttä (Rodrigues 2020, 3; Koceski & Koceska 2016, 121) ja yhä enemmän kysymys onkin teknisten rajoitteiden sijaan siitä, miten ajattelu- ja toimintatapamme kehittyvät teknologisia mahdollisuuksia vastaaviksi. Lisäksi eettiset kysymykset, tietoturva ja yksityisyyden suoja tulee huomioida kotiin vietävää teknologiaa kehitettäessä (Ympäristöministeriö 2017).

Sosiaali- ja terveysalan koulutusorganisaatiot voivat paitsi opettaa etäläsnäolorobottien hyödyntämistaitoja myös vähentää sosiaalista yksinäisyyttä välittömästi. Se onnistuu ottamalla osaksi opetusta esimerkiksi opiskelijoiden kummitoiminta etäläsnäolona yksinäisten ikäihmisten luona ja suuntautumalla etäläsnäolon tutkimiseen ja kehittämiseen. Haasteena Double 3 kaltaisen helppokäyttöisen laitteen osalta on ollut sen käytön jalkauttaminen hoivahenkilöstölle. Aikapulan vuoksi henkilöstön on vaikea sitoutua oppimaan laitteen käyttöä ja kokeilemaan sitä tarvittavan laajasti. On ensiarvoisen tärkeää, että henkilöstö osaa hyödyntää teknologisia laitteita ja saa tukea siihen, vaikkapa opiskelijoilta. Tämä tarkoittaa myös tulevien ammattilaisten koulutusta ja teknologian liittämistä oleelliseksi osaksi koulutusta.

ROSE-hankkeen etäläsnäolorobottikokeilu tuottaa tietoa siitä, mitä asioita etäläsnäolon järjestämiseen liittyy sekä hoiva-asumisyksikössä että omaisen näkökulmasta. Vaikka lisää tutkimusta tarvitaankin etäläsnäolon ja terveyden ja hyvinvoinnin sekä tasa-arvon paranemisen välisten yhteyksien tarkemmaksi selvittämiseksi, on etäläsnäolon ottaminen työkaluvalikoimaan yksi varteenotettava keino ammattikorkeakouluille vähentää digisyrjäytymistä ja yksinäisyyttä ja edistää sosiaalista kestävyyttä.

Kirjoittajat

Teppo Leppälahti, KTM, lehtori, Laurea-ammattikorkeakoulu, teppo.leppalahti(at)laurea.fi

Sari Heikkinen, FT, tutkimusohjelmajohtaja, Kestävä ja monipuolinen sosiaali- ja terveysala, Laurea-ammattikorkeakoulu, sari.heikkinen(at)laurea.fi


EU 2016/2102, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/2102, (2016) julkisen sektorin elinten verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutettavuudesta. Haettu 14.9.2020 osoitteesta: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=CELEX%3A32016L2102

Grönlund, H. & Falk, H. (2016). Kolmas sektori ja yksinäisyyden vähentäminen, teoksessa Yksinäisten Suomi, toim. Saari, J. Gaudeamus, Helsinki. (254).

Junttila, N. (2015). Kavereita nolla, Lasten ja nuorten yksinäisyys. Tammi, Helsinki. (34).

Junttila, N. (2018). Kaiken keskellä yksin, Aikuisten yksinäisyydestä. Tammi, Helsinki. (16).

Kangasniemi, J. (2008). Yksinäisyyden kokemisen avainkomponentit Yleisradion tekstitelevision Nuorten palstan kirjoituksissa, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. (34).

Koceski, S & .Koceska, N. (2016). Evaluation of an Assistive Telepresence Robot for Elderly Healthcare. Journal of Medical Systems. New York, Vol. 40, Iss. 5. (121 6/7).

Laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta 306/2019, Finlex. Haettu 14.9.2020 osoitteesta: https://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2019/20190306

Nguyen, T., Irizarry, C., Garrett, R. & Downing, A. (2015). Access to mobile communications by older people. Australasian Journal on Ageing. (E12)

Rodrigues, V. (2020). Technology at the Service of the Elderly — Alternate title: La tecnología al servicio de los adultos mayores; A tecnología ao serviço das pessoas idosas. Aquichan. Vol. 20, Iss. 1, (3)

Rogers, W. (2019). Technology Design to Support Social Engagement for Older Adults. Innovation in Aging. Vol. 3. No. S1. (211)

ROSE, Robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus. Haettu 30.8.2020 osoitteesta: http://roseproject.aalto.fi/fi/

Saari, J. (2016). Aluksi: Matkalla yksinäisyyteen, teoksessa Yksinäisten Suomi, toim. Saari, J. Gaudeamus, Helsinki. (10).

Tiilikainen, E. (2016). Polkuja yksinäisyyteen, teoksessa Yksinäisten Suomi, toim. Saari, J. Gaudeamus, Helsinki. (130—132, 144—146, 147).

Turja, T. & Porokuokka, J. (2020) Hoivarobottien monet kasvot, Ketju, nro 3. Haettu 30.8.2020 osoitteesta: https://ketju-lehti.fi/aiheet/tutkimuksessa-tapahtuu/hoivarobottien-monet-kasvot/

VM:n Digi arkeen -neuvottelukunta (2020), Valtiovarainministeriö. Haettu 14.9.2020 osoitteesta: https://vm.fi/digi-arkeen-neuvottelukunta

Yleisradio, Tiede, Prisma Studio, Etäläsnäolo tulee, oletko valmis. (2015). Haettu 30.8.2020 osoitteesta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/18/etalasnaolo-tulee-oletko-valmis

Ympäristöministeriö, Älyteknologiaratkaisut ikääntyneiden kotona asumisen tukena. (2017) Ympäristöministeriön raportteja 7/2017, Ympäristöministeriö. Haettu 25.9.2020 osoitteesta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4730-2

Sote uudistuu – uudistuuko koulutus?

Kirjoittajat: Soile Juujärvi, Timo Sinervo & Olli Nummela.

Osaamisperustainen opetussuunnitelma on jalkautunut viimeisen 10 vuoden aikana ammattikorkeakouluihin Bolognan prosessin ja Eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen myötä. Molemmissa on ollut tavoitteena harmonisoida korkeakoulutusta Euroopassa. Laki tutkintojen ja muiden osaamisperustaisten kokonaisuuksien viitekehyksestä (10.2.2017/93), jota on tarkennettu asetuksella, vahvistaa osaamisperustaisen opetussuunnitelman aseman suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Viitekehyksen mukaan osaaminen tarkoittaa kykyä soveltaa tietoja ja taitoja ammatillisessa kontekstissa sekä osana ammatillista ja persoonallista kehitystä. Ammatillinen pätevyys merkitsee koulutustasoittain kasvavaa oppijan autonomiaa ja vastuunottoa. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneen (taso 6) tulee hallita laaja-alaiset ja edistyneet oman alansa tiedot ja taidot, mikä ilmenee itsenäisenä monimutkaisen tai ennakoimattomien ongelmien ratkaisemisena. Hän kykenee johtamaan monimutkaisia ammatillisia toimia tai hankkeita sekä vastaamaan myös yksittäisten henkilöiden ja ryhmien kehityksestä (emt).

Osaamisperustaisen opetussuunnitelman vahvuus on sen mahdollistama työelämälähtöisyys, joka toteutuu eri tavoin kompetenssin käsitteen tulkinnasta riippuen. Osaaminen voidaan toisaalta kuvata työtilanteessa tarvittavana suorituksina ja mikrotaitoina ja toisaalta laaja-alaisina ammatillisen kasvun kompetensseina, jotka kehittyvät työtilanteissa ja vuorovaikutuksessa toisten ammattilaisten kanssa. Näiden ääripäiden väliin sijoittuu näkemys kompetenssista integroituneena ammattilaisuutena, jossa osaaminen tarkoittaa sisäistynyttä yleistä kyvykkyyttä suoriutua tehokkaasti työrooleissa ja tilanteissa. Osaaminen (competence) koostuu puolestaan osaamisista (competency), joka tarkoittaa tietojen, taitojen ja asenteiden laajaa kokonaisuutta (Mulder 2014).

Tässä artikkelissa tarkastelemme osaamistarpeita ajankohtaisessa sosiaali- ja terveydenhuollon muutoksessa. Uudistuvat työprosessit ja tehtävät edellyttävät paitsi uutta osaamista, kompetenssien uudenlaista yhdistämistä vaativissa työtilanteissa. Yksittäisten osaamistarpeiden sijaan osaamista tulisi tarkastella kokonaisuuksina, joissa puutteet ratkaisevissa tiedoissa, taidoissa tai asenteissa voivat heijastua kokonaisvaltaisesti ammatilliseen toimintaan. Esimerkiksi asiakkaan ohjaaminen sähköisten terveyspalvelujen käytössä edellyttää ammattilaiselta uuden teknologian hallintaa, mutta voi siitä huolimatta epäonnistua, jos hän ei tunnista käyttöön liittyviä hankaluuksia asiakkaan kannalta tai ei osaa motivoida häntä muutokseen. Toisaalta yksittäisiä osaamisen puutteita voidaan kompensoida esimerkiksi yhteistyötaidoilla.

Sote-uudistus edellyttää ajattelutavan muutosta osaamisessa

Sote-uudistus toteutuessaan merkitsee suurta muutosta sosiaali- ja terveydenhuollon toimintatavoissa. Uudistuksen keskeinen periaate on valinnanvapaus, jossa kansalainen voi valita palveluntuottajan julkisten, yksityisten ja kolmannen sektorin tuottajien joukosta. Palvelujen tulisi toisaalta muodostaa integroitu kokonaisuus asiakkaan kokemana: palveluihin pääsyn tulee olla nopeaa, sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat yhteistyössä ja siirtyminen palvelusta toiseen tapahtuu sujuvasti (Maakunta- ja sote-uudistus). Palvelujen yhteensovittaminen on jo nykyisessä järjestelmässä ollut varsin haasteellista. Monituottajamallissa syntyy lisähaasteita, kun eri palveluntuottajilla saattaa olla erilaisia kannusteita ja palvelujärjestelmä on entistä monimutkaisempi. Palvelujen valinnanvapaus tuo mukanaan kilpailun asiakkaista ja korostuneen vaateen palveluhenkisyydestä ja kustannustehokkuudesta, jotka ovat vieraita sosiaali- ja terveydenhuollon ammatilliselle eetokselle. Kilpailun myötä asiakaspalvelu ja asiakkaan toiveet korostuvat.

Sote-uudistus edellyttää onnistuakseen ajattelutavan muutosta myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten osaamisessa. Muutoksen suuruus voi vaihdella ammatillisen näkökulman vaihtamisesta ammatillisen osaamisen laaja-alaiseen päivittämiseen. Ammattikorkeakouluissa uudistustyötä on sitä vähemmän, mitä paremmin opetus on pyrkinyt tähänkin asti vastaamaan työelämän haasteisiin ja ennakoimaan jatkuvan muutoksen hiljaisia signaaleja. Tunnistetut uudet osaamistarpeet eivät ole sisällöltään uusia ja yllättäviä, mutta ne saavat uudenlaisen tulkinnan muuttuvassa toimintaympäristössä. Uusien osaamistarpeiden listaus opetussuunnitelmaan ei muutoksen vastaamiseksi riitä, vaan on ymmärrettävä niiden merkitys uudistuneissa ja uusissa työtehtävissä, joihin opiskelijoita koulutetaan.

Uusvanhat osaamistarpeet

Sosiaali- ja terveydenhuollon uusista osaamistarpeista on toistaiseksi vähän tutkimustietoa, mutta karttuva tieto on keskenään yhteneväistä. Toimimme tutkijoina COPE-hankkeessa, jossa on tunnistettu tarve kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten yhteistä osaamista erityisosaamisen rinnalla. Nämä osaamistarpeet liittyvät sektorirajat ylittävään ja moniammatilliseen yhteistyöhön, erilaisten asiakkaiden kohtaamiseen, sähköisten palvelujen käyttöön ja muutosvalmiuteen (Hietapakka ym. 2018; Lehtoaro, Juujärvi & Sinervo 2019). Myös sote-uudistuksen osaamistarpeita selvittäneessä valtakunnallisessa raportissa (Kangasniemi ym. 2018) sote-ammattilaisten yhteinen osaaminen nostetaan substanssiosaamisen rinnalle .

Yhteinen osaaminen koostuu asiakastyön, palvelun- ja työn kehittämisen sekä työntekijyyden ja yhteistoiminnan muutososaamisen kokonaisuuksista. Erityisesti asiakastyö sisältää ”uusvanhoja” osaamisia, kuten asiakaslähtöisyys, ohjaus- ja neuvontaosaaminen, palvelujärjestelmäosaaminen sekä lainsäädännön ja etiikan tuntemus. Entuudestaan tutuissa kompetensseissa korostuu taitojen ja asenteiden merkitys uudistuneen osaamisen välttämättöminä osatekijöinä. Esimerkiksi asiakkaiden yksilöllinen kohtaaminen edellyttää teoriatiedon lisäksi monipuolisia vuorovaikutustaitoja, asiakkaan autonomian kunnioittamista sekä luottamusta hänen voimavaroihinsa (Juujärvi & Salin 2019).

Moniammatillisen työn lähtökohtana tulisi olla asiakkaan tarpeiden ymmärtäminen laajemmin kuin hoitoalan ammattilaisen sektorin näkökulmasta. Heikko tiedonvaihto ja puutteellinen viestintä sekä epäselvät roolit ja vastuut ovat tällä hetkellä moniammatillisen yhteistyön haasteita. Esimerkiksi kotiuttamista on kehitetty pitkään, mutta siitä huolimatta asiakkaan siirtyessä peruspalvelujen ja erikoissairaanhoidon välillä kokonaisvastuuta ei ole kenelläkään ammattilaisella. Terveyskeskuksessa ei ole tietoa, mitä asiakkaalle tapahtuu ja erityisesti vanhusasiakkaat voivat jäädä selviytymään yksin. Ammattilaisilla ei ole myöskään selkeää kuvaa siitä, mitä toinen ammattiryhmä tai sektori pystyy asiakkaalle tarjoamaan. Jotta yhteistyö voisi toimia, olisi toisen osapuolen työtä ja ajattelua ymmärrettävä riittävästi ja luotettava toisen osaamiseen (Jolanki, Tynkkynen & Sinervo 2017.)

Näkemyksemme mukaan yhteisen osaamisen vaatimustaso kasvaa, koska asiakaslähtöinen palvelujen yhteensovittaminen edellyttää laaja-alaista tarpeiden arviointia, kokonaisvaltaista palveluohjausta ja asiakkaan palvelupolun varmistamista (Nummela, Juujärvi & Sinervo 2019). Tämä puolestaan edellyttää monipuolisia yhteistoiminnan taitoja, kuten ammatillisten rajapintojen tunnistamista ja itseohjautuvaa tiimityöskentelyä. Moniammatillisessa tiimityössä tarvitaan vahvaa oman alan asiantuntijuutta, ymmärrystä toisten ammattiryhmien toimintaa säätelevästä lainsäädännöstä ja yhteistä eettistä perustaa (Gordon & Walsh 2005). Ammattilaisilla ja tiimeillä on oltava myös riittävästi päätösvaltaa ja johdon tuki takanaan, jotta yhteistyö voi toimia.

Sosiaalisten taitojen ja asenteiden oppiminen keskiöön

Hankkeemme tutkimustulokset viittaavat siihen, että on tärkeää tarkastella, milloin osaamistarpeissa on kysymys puuttuvista tiedoista ja taidoista ja milloin kysymys on asenteista tai niiden taustalla olevista arvoista. Vaikka asiakaslähtöisyyttä on jo pitkään pidetty sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten tärkeänä osaamisalueena, siinä on ilmeisiä puutteita (Juujärvi & Salin 2019; Kangasniemi ym. 2018). Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, miten asenteita opitaan ja opetetaan koulutuksen aikana vai jääkö niiden omaksuminen työyhteisössä tapahtuvan sosialisaation varaan. Pidetäänkö sote-ammattilaisten empatiaa ja eettisyyttä luontaisina hyveinä, minkä vuoksi niiden kehittymiseen ei kiinnitetä koulutuksessa riittävästi huomiota? Työelämän mallien merkitys taitojen ja asenteiden oppimisessa on suuri erityisesti sairaanhoitajakoulutuksessa, jossa harjoitteluksi luettavien opintojen määrä on puolet kaikista opinnoista. Työelämästä omaksutut toimintamallit ja asenteet edustavat hiljaista tietoa, joka voi olla myös ristiriidassa nykyisten uudistamispyrkimysten kanssa. Tällöin organisaatiokulttuuri ohjaa ammattilaisten toimintaa enemmän kuin esimerkiksi koulutuksen julkilausutut tavoitteet asiakaslähtöisyydestä.

Havaintojemme mukaan nykyiset valtakunnalliset opetussuunnitelmat ja selvitykset ennakoivat hyvin sote-uudistuksen nostamia osaamistarpeita (Arene 2017; Eriksson ym. 2015). Kynnyskysymyksenä onkin, kuinka oppilaitoksissa ymmärretään työn muutos ja otetaan haltuun uudet osaamisen haasteet. Jotta koulutus olisi vaikuttavaa, ammatillinen osaaminen tulisi opetussuunnitelmissa linkittää uudistuneisiin työtehtäviin ja kuvata tavoiteltavina tietoina, taitoina ja asenteina (Mulder 2014). Tämä on välttämätöntä myös siksi, että voidaan valita sopivat pedagogiset menetelmät. Esimerkiksi aitoja työtilanteita mallintava simulaatiopedagogiikka sopii hyvin ohjaustaitojen harjoitteluun, asenteiden ja arvojen reflektioon sekä kehittää ammatillisen identiteetin ja minäpystyvyyden kannalta keskeisiä itsesäätelytaitoja (Silvennoinen & Juujärvi 2018).

Sosiaali- ja terveysalalla verkkokoulutuksen osuus on kasvanut voimakkaasti, koska se mahdollistaa vaivattoman oppimisympäristön, suuren tietomäärän jakamisen sekä suuret ryhmäkoot. Sote-ammattilaisten työ perustuu kuitenkin edelleen vuorovaikutukseen asiakkaan kanssa sekä edellyttää ongelmanratkaisua ja päätöksentekoa monimutkaisissa tilanteissa. Näitä taitoja on haasteellista oppia verkkoympäristössä. Lähi- ja verkko-opetusta yhdistävä sulautuvan opetuksen malli pyrkii yhdistämään molempien parhaat puolet (Juujärvi 2018). Se on lisäksi todettu kehittävän verkko-opetusta paremmin motivaatiota ja oikeaa asennetta (McCutcheon ym. 2018), joita tarvitaan työelämän muutoksessa.

Kirjoittajat toimivat tutkijoina Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston vuosina (2016–2019) rahoittamassa COPE-hankkeessa.

Kirjoittajat

Soile Juujärvi, VTT, yliopettaja, Laurea-ammattikorkeakoulu, soile.juujarvi(at)laurea.fi

Timo Sinervo, VTT, tutkimuspäällikkö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, timo.sinervo(at)thl.fi

Olli Nummela, FT, tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, olli.nummela(at)thl.fi


Arene (2017). Sosionomi tuottaa hyvinvointia läpi elämänkaaren. Ammattikorkeakoulutus sosiaalialan muutoksen edistäjänä. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto. Arene ry:n työryhmän selvitys sosiaalialan tilanteesta ja kehityksestä 2017. Haettu 20.1.2019 osoitteesta http://www.arene.fi/julkaisut/raportit/sosionomiselvitys/

Eriksson, E., Korhonen, T., Merasto, M. & Moisio, E-L. (2015). Sairaanhoitajan ammatillinen osaaminen – Sairaanhoitajakoulutuksen tulevaisuus -hanke. Ammattikorkeakoulujen terveysalan verkosto ja Suomen sairaanhoitajaliitto ry.

Gordon, F. & Walsh, C. (2005). A framework for interprofessional capability: developing students of health and social care as collaborative workers. Journal of Integrated Care, 13(3), 26–33.

Hietapakka, L., Sinervo, T., Lehtoaro, S., Kaihlanen, A., Laulainen, S. Niiranen, V. & Juujärvi, S. (November 2018). Essential competences of the practitioners in the changing health and social sector in Finland. European Journal of Public Health, 28 (suppl 4), cky214.111. https://doi.org/10.1093/eurpub/cky214.111

Jolanki, O., Tynkkynen, L.-K. & Sinervo, T. (2017). Professionals’ views on integrated care. Journal of Integrated Care, 25(4), 247–255.

Juujärvi, S. (2018). Miten toimisin oikein? Sulautuva etiikan opetus sote-alalla. AMK-lehti/UAS Journal, 2018(3). Haettu 25.1.2019 osoitteesta https://uasjournal.fi/3-2018/miten-toimisin-oikein/

Juujärvi, S. & Salin, L. (2019). Kohti motivoivaa ohjausta. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten itsearviointia ohjausosaamisestaan. Julkaistavaksi hyväksytty käsikirjoitus.

Kangasniemi, M., Hipp, K., Häggman-Laitila, A., Kallio, H., Karki, S., Kinnunen, P., Pietilä, A-M., Saarnio, R., Viinamäki, L., Voutilainen, A. & Waldén, A. (2018). Optimoitu sote-ammattilaisten koulutus- ja osaamisuudistus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 39/2018. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Haettu 20.1.2019 osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-545-7

Lehtoaro, S., Juujärvi, S. & Sinervo, T. (2019). Sähköiset palvelut ja palvelujen integraatio haastavat osaamisen: Sote-ammattilaisten näkemyksiä tulevaisuuden osaamistarpeista. Tutkimuksesta tiiviisti 3, tammikuu 2019. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Haettu 20.1.2019 osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-266-6

Maakunta- ja sote-uudistus. Mikä on sote-uudistus? Haettu 20.1.2019 osoitteesta https://alueuudistus.fi/mika-on-sote-uudistus

McCutcheon, K. O’Halloran, P. & Lohan, M (2018). Online learning versus blended learning of clinical supervisee skills with pre-registration nursing students: A randomised controlled trial. International Journal of Nursing Studies, 82, 30–39.

Mulder, M. 2014. Conceptions of professional competence. Teoksessa S. Billett, C. Harteis & H. Gruber (toim.). International Handbook of Research in Professional and Practice-based Learning (ss.107–137). Dordrecht: Springer.

Nummela, O., Juujärvi, S. & Sinervo, T. (2019). Competence needs of integrated care in the transition of health and social services in Finland. International Journal of Care Coordinationhttps://doi.org/10.1177%2F2053434519828302

Silvennoinen, P. & Juujärvi, S. (2018). Simulaatiot integratiivisen pedagogiikan välineenä motivoivan haastattelun oppimisessa. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 20(1), 44–61.

EAMK-verkoston tuella osaamistarpeita vastaavaa verkko-opetusta

Kirjoittajat: Kati Mäenpää, Päivi Tervasoff, Päivi Rautio, Minna Manninen, Satu Rainto, Jukka Kurttila, Juha Alakulppi, Minna Perälä, Marja Kinisjärvi, Henna Alakulju & Jukka Savilampi.

Opettajalla tärkeä rooli korkeakouluopetuksen kehittämisessä

Suomen ammattikorkeakouluja (AMK) koskevissa kehittämisstrategioissa korostuvat työ- ja elinkeinoelämän kehittämis- ja uudistamistarpeet, vahva ja verkostoitunut kehittämisyhteistyö, kansainvälisyys sekä oppimisen ja osaamisen murros yhdistettynä digitalisaatioon (Arene, 2016; OKM visio 2030). Visiona on, että vuoteen 2030 mennessä Suomeen on luotu uuden sukupolven avoin, verkostoperustainen ja digitaalinen korkeakoulu, joka sisältää tuhansia opintojaksoja kaikkien korkeakoulujen tutkinto-ohjelmista (Ikonen, 2018).

Ammattikorkeakoulujen opettajat ovat keskeisessä asemassa korkeakoulujen opintojaksojen kehittämisessä. eAMK-hanke tarjoaa ammattikorkeakouluopettajille mahdollisuuden hakea mukaan asiantuntijaverkoston valmentamana kehittämään verkossa toteutettavaa korkeakouluopetusta ja ammattikorkeakoulujen yhteistä opetustarjontaa. Opetuksen tavoitteena on olla digipedagogisesti laadukasta sekä vastata korkeakoulujen ja työelämän tulevaisuuden vaatimuksiin ja rooleihin.

Tämä artikkeli kuvaa miten Oulun ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan sekä viestinnän opettajat (n=9), asiantuntijatiiminä tuottivat uuden opintojakson, Naiseen kohdistuva väkivalta ja parisuhdeväkivalta (5 op), eAmk-hankkeen valtakunnalliseen CampusOnline-opintotarjontaan. Esimerkin avulla avataan opintojakson tuottamisen prosessia (Kuvio 1), verkko-opetuksen menetelmiä ja yhteistyön muotoja. Artikkelin tarkoitus on rohkaista opettajia tuottamaan opintojaksoja CampusOnline-tarjontaan ja havainnollistaa opiskelijoille ja työelämän yhteistyökumppaneille ammattikorkeakoulujen yhteisen verkko-opetustarjonnan rakentumista.

Kuvio 1. Opintojakson tuottaminen CampusOnline.fi-tarjontaan.

Yhteistyön ja osaamisen tarpeet lähtökohtina

Ammattikorkeakoulujen opetusta kehitetään usein oman organisaation innovoimana kehittämistyönä tai opetusalakohtaisten verkostojen avulla (ks. esim. Brauer & Länsitie, 2016; Hovila, Karjalainen & Toivanen, 2017; Komulainen, Konst & Keinänen, 2016). Opettajat kehittävät opetustaan myös jatkuvasti itsenäisesti parantaen opetustaan saadun opiskelija- ja työelämäpalautteen, uuden tutkimuksen ja kokemuksen perusteella. Kokonaan uuden opintokokonaisuuden luominen tai mittavan pedagogisen uudistuksen läpivieminen on kuitenkin vaativaa asiantuntijatyötä ja edellyttää yksittäisiltä opettajilta runsaasti tiedonhankintaa, verkostoyhteistyötä ja uuden oppimista, esim. digitaitojen päivittämistä. Vaikka halua ja intoa olisi, jää pitkäjänteisempi ja tiivistä verkostoyhteistyötä vaativan opetuksen kehittäminen käytännössä usein päivittäisten opetustöiden jalkoihin. Uutta opintojaksoa kehittäessä opettaja on myös oppija, joka hyötyy kehittämistyön tueksi kohdennetusta ja helposti saatavilla olevasta koulutuksesta, ohjauksesta ja asiantuntijayhteistyöstä.

Tarve naiseen kohdistuvaa väkivaltaa ja parisuhdeväkivaltaa koskevalle opetukselle on syntynyt sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten laajentuneista osaamisen tarpeista. Tutkimusten mukaan sukupuolistunut ja erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta ja parisuhdeväkivalta on Suomessa muihin EU- ja teollisuusmaihin verrattuna edelleen keskimääräistä korkeammalla tasolla (FRA Europa, 2014; Heiskanen, 2001.; THL). Maailman ensimmäinen laaja-alainen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva ns. Istanbulin sopimus (Finlex, valtiosopimus 53/2015) astui voimaan 1.8.2015. Sopimus edellyttää, että seksuaalisen väkivallan uhrit saavat matalankynnyksen tukea, joka sisältää lääketieteellistä tutkimusta, hoitoa, psykososiaalista tukea, neuvontaa ja terapiaa.

Sairaanhoitopiirit ja tulevaisuuden sote-alueet on velvoitettu luomaan valtakunnallisten suositusten mukaisesti alueellisia hoitoketjuja seksuaalisesti loukkaavan väkivallan uhreille. Vuodesta 2017 Suomeen on alettu perustaa seksuaalisen väkivallan uhreille mm. tukikeskuksia, joissa työntekijöinä ovat sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset kuten kätilöt ja sosiaalityöntekijät. (Nipuli & Bildjuschin, 2016; Yle, 2017.) Tarve uudelle opintojaksolle syntyi, koska aihepiirin osaamistarpeita vastaavaa verkko-opetusta ei ole aiemmin ollut tarjonnassa ja kokonaisuudessaankin teeman käsittely sosiaali- ja terveysalan koulutuksissa on varsin vähäistä. Opintojaksolla aiheeseen liittyvää teemaa käsitellään laajasti sisältäen naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan muotoja, niiden tunnistamista ja ennaltaehkäisemistä sekä valmiuksia puheeksi ottamiseen ja asiakkaan ohjaamiseen hoitoketjussa. Toteutus on osa vaihtoehtoisia opintoja ja tarjoaa mahdollisuuden moniammatillisiin opintoihin eri tutkinto-ohjelmien opiskelijoille. Opintojakso voidaan toteuttaa jatkossa myös englanniksi ja osana ylemmän ammattikorkeakoulun tutkinto-opintoja.

Digipedagoginen laadun varmistus

Opintojakson pedagogisen kehittämisen perusteina toimivat eAMKissa laaditut verkkototeutusten laatukriteerit. Niiden toteutumista on arvioitu pitkin suunnitteluprosessia itsearvioiden sekä eAMK-yhteistyöverkoston, digipedagogiikan asiantuntijoiden sekä ”Laadukas verkkototeutus” -valmennusohjelman avulla.

Opintojakso toteutuu moniammatillista asiantuntijuutta ja tiimiopettajuutta hyödyntäen. Oppimisprosessi on rakennettu palapelimallin mukaisesti, jossa työskentely käynnistyy ammattikorkeakoulurajat ylittävissä kotiryhmissä. Opiskelijat valitsevat itselleen perehdyttäväksi oman mielenkiintonsa pohjalta aiheeseen liittyvän osa-alueen, oppimisteeman. Työskentely jatkuu näiden teemojen ympärille rakentuvissa ryhmissä yhteistoiminnallisesti siten, että muodostettu yhteinen ymmärrys tuodaan takaisin kotiryhmiin. Teemojen käsittelyn alustuksena ovat erilaiset videot kokemushaastatteluineen sekä opiskelijoiden kurssituotoksina toteuttamat videoklipit. Myös sisällöllisesti keskeisten työelämän yhteisverkostojen asiantuntijoiden AC-avainluennot toimivat johdantona aiheeseen. Opintojaksoon kuuluu olennaisena osana myös pohtia asenteitaan väkivallasta ja vihasta.

Työskentelyn eri vaiheiden toteutuksen muotoja ovat erilaiset innostavat, yhteisölliset verkko-opetuksen menetelmät, joissa hyödynnetään verkkopohjaisia yhteisöllisen oppimisen alustoja (esim. Padlet). Keskeisessä roolissa ovat verkkokeskustelut, joissa on mukana opintojakson edistymisen aikana myös oppimisprosessin arviointiin ja palautteisiin liittyvä moniammatillinen ohjaavien opettajien osuus. Asiantuntijaksi kehittymistä auttavan arvioinnin ja palautteen annon ideana on FeedForward-sessio työskentely. Siinä perinteisen jälkikäteisen, ylhäältä annetun ja kriittisen feedbackin sijaan, arviointi ja palaute nähdään tasavertaisten ihmisten dialogina, jossa autetaan ja sysätään tietoisesti oppimisprosessin edetessä oppimista eteenpäin. Lähtökohtana on rakentava palautteen anto, jossa opiskelijan omia oivalluksia, toimijuutta ja osaamista vahvistetaan ja palautteen antajat antavat asiantuntemuksensa opiskelijoiden käyttöön ja hyödyksi. FeedForward-sessioissa hyödynnetään myös ryhmän sosiaalista tukea. (Lonka, 2015, 54‒56.)

Kurssituotoksen toteutuksen muoto on opiskelijalähtöinen, esimerkiksi valittuun teemaan liittyvän digitaalisen materiaalin tuottaminen. Näitä materiaaleja hyödynnetään opintojaksolla teemojen alustuksena tai somessa jaettavaksi yhteistyössä työelämän edustajien kanssa. Verkko-oppimisalustalla (Moodle) tapahtuvaan opiskeluun kytketään eri yhteistyökumppanien asiantuntijuutta, esimerkiksi haastattelujen ja videoklippien ja materiaalien muodossa. Opintojaksopalautetta kerätään Campus Onlinen sekä opettajien toteuttamana (Forms).

Kokemuksia yhteistyöstä

Uuden opetustarjonnan tuottaminen vaatii aina rutkasti omaa innostusta ja halua löytää mahdollisuuksia ja aikaa oman opetustyön kehittämiselle. Kun opintojaksoa kehitetään opettajatiimin yhteistyössä, työmäärää on mahdollista jakaa ja tietoa ja osaamista rakennetaan oppien yhdessä. Hyvin toimiva opettajatiimi mahdollistaa kaikille kehitysprosessissa mukana pysymisen ja osallisuuden, vaikka kaikilla ei aina olisi mahdollisuutta osallistua jokaiseen verkostotapaamiseen tai koulutukseen.

Aikataulu opintojaksojen tuottamisessa CampusOnlineen hakuajasta opintojakson alkamiseen on ollut tiukka (tammikuu–syyskuu). Se on vaatinut organisaatiotasolla yhteensovittamista ja joustamista mm. opettajien työajan suunnitteluprosessin aikataulun kanssa. Myös opiskelijan opintojen suunnittelun ja opiskelijahallinnollisten näkökulmien (esim. ilmoittautuminen) kannalta on jatkossa tarpeen huomioida paras mahdollinen ja oikea-aikainen opintotarjontaprosessin toteutuminen. Kunhan ensimmäinen kierros on pyöräytetty, voidaan kokemuksesta ottaa opiksi ja saada opetustarjonnan suunnittelun ja toteutuksen vuosikelloa ja yksityiskohtia tarkennettua ja selkeytettyä. Ammattikorkeakoulut voivat niinikään ensimmäisen CampusOnline-lukukauden perusteella jatkossa paremmin valmistautua ja aktivoitua profiiliensa mukaiseen opintojen tarjontaan.

eAMK-hankkeen ja CampusOnlinen opetustarjonnan kehittämisen myötä opettajana pääsee osaksi suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämistyön kärkeä. eAMKin käynnistämä korkeakoulujenvälinen aitoon tekemiseen painottuva yhteistyö ja verkostoituminen on motivoivaa ja innostavaa. Se avaa opettajille avoimen ja kollegiaalisen asiantuntijayhteisön, jossa tähdätään yhdessä laadukkaaseen verkko-opetus tarjontaan kaikkien AMKien opiskelijoiden oppimisen ja tulevaisuuden ammattilaisten osaamisen hyväksi. Saatavilla on verkko-opetuksen kehittämisen tarpeita vastaavaa, oikea-aikaista ja myös ajasta riippumatonta valmennusta. Lisäksi mukana oleviin AMKeihin on nimetty eAMK/CampusOnline yhteyshenkilöitä, jotka tukevat opettajia digipedagogisesti laadukkaan opintojakson tuottamisessa ja esim. digitaitojen päivittämisessä ja oppimisanalytiikan hyödyntämisessä. eAMK-hankkeessa on onnistuttu jo ensimmäisen vuoden aikana luomaan asiantuntijoiden yhteinen opetuksen kehittämisen verkosto ja toteutusmalli, jonka avulla uuden verkko-opintokokonaisuuden suunnittelun ja toteuttamisen saa tuetusti käyntiin.

Kirjoittajat

Kati Mäenpää, KM, lehtori, opinto-ohjaaja, Oulun ammattikorkeakoulu
Tohtorikoulutettava, Oulun yliopisto
kati.maenpaa(at)oamk.fi

Päivi Tervasoff, YTM, sosiaalialan lehtori, ammatillinen erityisopettaja, Oulun ammattikorkeakoulu paivi.tervasoff(at)oamk.fi

Päivi Rautio, THM, lehtori, työnohjaaja (STOry), Oulun ammattikorkeakoulu
paivi.rautio(at)oamk.fi

Minna Manninen, TtM, lehtori, kätilötyön tutkintovastaava, Oulun ammattikorkeakoulu minna.manninen(at)oamk.fi

Satu Rainto, TtM, kätilötyön lehtori, Oulun ammattikorkeakoulu
satu.rainto(at)oamk.fi

Jukka Kurttila, KM, lehtori, Oulun ammattikorkeakoulu
jukka.kurttila(at)oamk.fi

Juha Alakulppi, KM, lehtori, psykoterapeutti, verkostokonsultti, auktorisoitu seksuaalineuvoja, Oulun ammattikorkeakoulu
juha.alakulppi(at)oamk.fi

Minna Perälä, TtM, kätilötyön – ja terveydenhoitotyön lehtori, Oulun ammattikorkeakoulu
minna.perala(at)oamk.fi

Marja Kinisjärvi, TtM, kätilötyön lehtori, Oulun ammattikorkeakoulu
marja.kinisjarvi(at)oamk.fi

Henna Alakulju, KM, koulutussuunnittelija, Oulun ammattikorkeakoulu
henna.alakulju(at)oamk.fi

Jukka Savilampi, TaM, lehtori, Oulun ammattikorkeakoulu
jukka.savilampi(at)oamk.fi


Arene. 2016. Kohti maailman parasta korkeakoululaitosta. Arenen rakenteellisen kehittämisen työryhmän raportti. Haettu 1.8.2018 osoitteesta https://drive.google.com/file/d/0Bz7GodyqOUp7TnBRVi1jdXRENms/view

Brauer, S. & Länsitie, J. 2016. Kokeilijasta kehittäjäksi: EduLAB Oulu Teacher Education Program. HAMK Unlimited Professional 9.6.2016. Haettu 1.8.2018 osoitteesta https://unlimited.hamk.fi/ammatillinen-osaaminen-ja-opetus/kokeilijasta-kehittajaksi-−-edulab-oulu-teacher-education-program

Finlex, valtiosopimukset 53/2015. Haettu 2.8.2018 osoitteesta https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/2015/20150053

FRA Europa. 2014. Violence against women survey. European Union Agency for Fundamental Rights. Haettu 4.8.2018 osoitteesta http://fra.europa.eu/en/publication/2014/violence-against-women-eu-wide-survey-main-results-report ja http://fra.europa.eu/en/publications-and-resources/data-and-maps/survey-data-explorer-violence-against-women-survey

Heiskanen, M. 2001. Naisiin kohdistuva väkivalta yleisintä Argentiinassa ja Brasiliassa – kuolemaan johtava Venäjällä. 8.10.2001. Haettu 1.8.2018 osoitteesta https://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_10_01_naisvakiv.html

Hirard, T. & Takaeilola, M. 2017. Uudistuva opettajuus – yksi innovaatiopedagogiikan kulmakivi. AMK-lehti/UAS journal 3/2017. Haettu 1.8.2018 osoitteesta https://uasjournal.fi/3-2017/uudistuva-opettajuus/#1458134585005-b3f22396-5506

Hovila, H., Karjalainen, A.L. & Toivanen J. (toim.) 2017. Yhteistyötä, kehittämistä ja kokeilua ammattikorkeakoulujen kielten ja viestinnän opetuksessa. DIAK PUHEENVUORO 7. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Haettu 1.8.2018 osoitteesta https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/131083/DIAK_puheenvuoro_7_9789524932875.pdf?sequence=9

Ikonen, H. 2018. Onko uuden sukupolven korkeakoulu jo syntymässä? Haettu 1.8.2018 osoitteesta http://www.arene.fi/blogi/onko-uuden-sukupolven-korkeakoulu-jo-syntymassa/

Komulainen, M., Konst, T. & Keinänen, M. (toim.) 2016. Uudistuva korkeakoulu. Esimerkkejä innovaatiopedagogiikan soveltamisesta opetuksessa ja korkeakoulun toiminnassa. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 235. Turun ammattikorkeakoulu. Haettu 1.8.2018 osoitteesta http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522166449.pdf

Lonka, K. 2015. Oivaltava oppiminen. Otavan kirjapaino Oy. Keuruu.

Nipuli, S. & Bildjuschin, K. 2016. Hoitoketju seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneen auttamiseksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Haettu 1.8.2018 osoitteesta http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130504/URN_ISBN_978-952-302-625-4.pdf

OKM. Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. Haettu 1.8.2018 osoitteesta https://minedu.fi/korkeakoulutuksen-ja-tutkimuksen-visio-2030

THL. Sukupuolistuneen väkivallan yleisyys Suomessa. Haettu 4.8.2018 osoitteesta https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/hyvinvointi/sukupuolistunut-vakivalta/sukupuolistuneen-vakivallan-yleisyys-suomessa

Yle, 2017. 29.5.2017. Helsinkiin Suomen ensimmäinen tukikeskus seksuaalisen väkivallan uhreille – viimeisenä Pohjoismaista. Haettu 2.8.2018 osoitteesta https://yle.fi/uutiset/3-9636897

Miten toimisin oikein? Sulautuva etiikan opetus sote-alalla

Kirjoittaja: Soile Juujärvi.

Eettinen osaaminen on yksi sosiaali- ja terveydenhuollon perinteisistä kompetensseista (Kangasniemi ym. 2018). Koska sosiaali- ja terveysalan opiskelijoiden arvot ovat lähtökohtaisesti toisten ihmisten auttamiseen ja hyvinvointiin suuntautuneita, samansuuntaisten ammattieettisten arvojen ja ohjeiden omaksumista koulutuksen aikana on pidetty ammattietiikan riittävänä perustana. Koulutuksen säästöpaineissa etiikan opetusta on myös karsittu niin, että se on yhä harvemmin oma opintojaksonsa. Eettisiä kysymyksiä voidaan käsitellä muun opetuksen tai harjoittelun yhteydessä läpäisyperiaatteella. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen osaamistarpeiden selvityksessä (Kangasniemi ym. 2018) kannetaankin huolta etiikan opetuksen siirtymisestä verkko-opetukseen tilanteessa, kun muuttuva toimintaympäristö edellyttää osaamisen uudistumista. Vaikka e-oppiminen on tehokas tietojen oppimisessa, eettinen osaaminen perustuu ennen kaikkea asenteiden ja taitojen omaksumiseen, joka tapahtuu parhaiten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (emt).

Ammattieettisessä päätöksenteossa tarvitaan erityisesti kykyä tunnistaa, analysoida ja ratkaista eettisiä ongelmia. Siinä dilemmakeskustelu eli keskustelu haastavista eettisistä ongelmista on todettu vaikuttavimmaksi opetusmenetelmäksi, kun taas luento-opetus ei juurikaan edistä moraaliajattelun kehitystä tai ongelmanratkaisutaitoja (esim. Juujärvi & Pesso 2008). Dilemmakeskusteluja on perinteisesti toteutettu pienryhmissä luokkahuoneessa. Millä edellytyksin myös virtuaaliset dilemmakeskustelut voisivat edistää opiskelijoiden eettistä osaamista? Kuvaan tässä artikkelissa sulautuvan opetuksen mallia, jossa lähiopetus vuorottelee verkossa tapahtuvien pienryhmäkeskustelujen kanssa.

Vaikuttava etiikan opetus

Vaikuttava etiikan opetus edellyttää, että eettiset käsitteet ja teoriat ovat eksplisiittinen osa opetussuunnitelmaa ja että opetusmenetelmät rohkaisevat opiskelijoiden kriittistä reflektiota ja innostavat heitä keskusteluihin: kunnon väittely laittaa ajattelun liikkeelle (Mayhew & King 2008). Nykyisen tutkijoiden näkemyksen mukaan moraaliajattelun kehitys säätelee myös ammattieettisten ohjeiden ja periaatteiden oppimista. Kehitys etenee vaiheittain oman ja ryhmän edun tavoitteluista kohti yhteiskunnan järjestystä ylläpitäviä ja yhteiskuntakriittisiä näkökulmia (Juujärvi 2016).

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset ovat julkisia toimijoita, joilta voidaan edellyttää arkisten eettisten pulmien tarkastelua myös laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä erityisesti nykyisessä työn murroksessa. Dilemmakeskustelun tehokkuus perustuu siihen, että opiskelijat kuulevat ja oppivat tovereiltaan kehittyneempien vaiheiden argumentteja. Yhteiskuntakriittisen näkökulman omaksumista edistää sosiaalietiikan teorioiden opiskelu, jotka lähtökohtaisesti tarkastelevat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisen edun kysymyksiä (Juujärvi & Pesso 2008). Etiikan käsitteiden oppiminen on tärkeää siksi, että ne mahdollistavat yksilölliset kokemukset ylittävän eettisen keskustelun. Käsitteet auttavat perustelemaan ammattieettisesti kestäviä toimintavaihtoehtoja ristiriitatilanteissa.

Meneillään olevassa COPE-hankkeessa kehitettiin sulautuvan opetuksen malli, joka pyrkii yhdistämään teoreettisen ja kokemuksellisen tiedon oppimisessa sekä kehittämään opiskelijoiden kykyä ratkaista monimutkaisia arkielämän ongelmia (Juujärvi 2018). Sulautuvalla opetuksella tarkoitetaan kasvokkaisen ja verkkoympäristön integroimista toisiinsa niin, että opiskelijat ja opettajat kohtaavat toisensa kummassakin ympäristössä. Kasvokkainen vuorovaikutus mahdollistaa yhteisen ideoinnin ja nopean tiedonvälityksen monimutkaisista asioista, kun taas verkossa voidaan hyödyntää vuorovaikutuksen eriaikaisuutta ja paikasta riippumattomuutta (Graham 2006.)

Etiikan verkkokeskustelut voidaan toteuttaa digitaalisella oppimisalustalla suljetuissa ryhmissä. Niiden etu kasvokkaisiin keskusteluihin on siinä, että ne mahdollistavat ongelman pohdinnan ja argumentoinnin pitkällä aikavälillä puheenvuorojen tallentuessa viestiketjuihin. Sanattomien sosiaalisten vihjeiden puute alentaa kynnystä käyttää kriittisiä puheenvuoroja ja mahdollistaa myös ujojen tai muuten hitaasti käynnistyvien keskustelijoiden tasavertaisemman osallistumisen (Cain & Smith 2009.)

Opettajan roolina verkkokeskustelussa on fasilitoida oppimista. Hänen tulee seurata keskustelua ja haastaa opiskelijoita pohtimaan ongelmaa uusista näkökulmista oikea-aikaisilla kommenteilla ja kysymyksillä. Opettajan roolimalli kannustavana mutta kriittisenä keskustelijana on tärkeä opiskelijoille, joiden keskustelutyyli voi olla liian hienovaraista (Juujärvi & Pesso 2008).

Eettinen toiminta ja päätöksenteko -opintojakson toteutus

Pedagoginen pilotti toteutettiin vuosina 2016 ja 2017 kahdella ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon Eettinen toiminta ja päätöksenteko -opintojaksolla. Opiskelijat olivat työkokemusta omaavia sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Viiden opintopisteen laajuinen kurssi koostui 28 tunnin lähiopetuksesta, siihen limittyvästä verkkokeskustelusta suljetuissa ryhmissä sekä kirjallisesta tehtävästä. Kurssin tavoitteet ja sisältö käyvät ilmi taulukosta 1.

Taulukko 1. Eettinen toiminta ja päätöksenteko -opintojakson tavoitteet ja sisältö.

TAVOITTEET
SISÄLTÖ
Opiskelija tunnistaa eettisiä ongelmia jokapäiväisessä työelämässä Eettisen toiminnan osatekijät
Opiskelija osaa analysoida eettisiä ongelmia työyhteisön ja johtamisen näkökulmasta Sote-ammattien eettiset ohjeet
Opiskelija käyttää tutkittua tietoa, ammatillisia arvoja ja erilaisia eettisiä teorioita ammatillisessa päätöksenteossa Huolenpidon ja oikeudenmukaisuuden etiikat
Opiskelija osallistuu aktiivisesti keskusteluun ammattialan arvoista ja eettisistä ongelmistaSosiaalietiikan teoriat
Opiskelija tekee perusteltuja kehittämisehdotuksia työelämän käytänteiden parantamiseksiSosiaalihuollon tiedonhallinnan kysymyksiä (2016)
Sosiaaliset oikeudet (2017)

Opiskelijat jaettiin 4‒5 hengen moniammatillisiin pienryhmiin ennen opetuksen alkua ja he tutustuivat toisiinsa ensimmäisellä lähiopetuskerralla. Tällöin heille esiteltiin verkkokeskustelun menetelmä sekä painotettiin salassapitovelvollisuutta ja keskustelujen luottamuksellisuutta. Kukin ryhmä sai sopia aikataulun. Ensimmäisellä lähiopetuskerralla opiskelijat saivat keskusteltavakseen harjoitteludilemman aborttia harkitsevasta nuoresta naisesta, johon he sovelsivat oman alan eettisiä ohjeita. Varsinainen verkkokeskustelu käynnistyi toisen lähiopetuksen kerran jälkeen seuraavalla ohjeella:

Kuvaa sinua askarruttava työelämän tapaus tai tilanne, jossa et ollut varma, mikä olisi oikea tapa toimia. Mitkä asiat tai tekijät aiheuttivat sinulle siinä ongelman ja miksi? Miten toimit tapauksessa tai tilanteessa?

Keskustelkaa tapauksesta verkkokeskustelussa. Pohdi tilannetta omasta ja toisten asianosaisten näkökulmasta. Mitä asioita pitäisi ottaa huomioon? Mikä olisi (ollut) oikea tapa toimia?

Pohtikaa tapausta ammattieettisten ohjeiden, henkilökohtaisten ja ammatillisten arvojen sekä eettisten teorioiden valossa. Etsikää aiheeseen liittyvää tietoa ratkaisun tai päätöksenteon tueksi.

Verkkokeskustelut kestivät noin kaksi kuukautta, jonka aikana opiskelijat kirjoittivat keskimäärin 33 viestiä. Viestien määrä kuitenkin vaihteli vajaasta kymmenestä viestistä lähes sataan viestiin. Opiskelijat yleensä löysivät vaivattomasti keskustelun aiheeksi joko akuutin tai lähimenneisyydessä tapahtuneen haastavan tilanteen. Ryhmät etenivät tyypillisesti siten, että jokaista ongelmaa käsiteltiin peräkkäin pari viikkoa omassa viestiketjussaan. Opettajat osallistuivat keskusteluun kannustamalla ja tekemällä lyhyitä uusia näkökulmia herättäviä kysymyksiä (Miten sosiaalialan ohjeet suhtautuvat tähän asiaan? Miten ongelma ratkaistaisiin utilitarismin periaatteita soveltaen?)

Jokainen opiskelija laati keskustelupalstalle yhteenvedon omaa ongelmaansa koskeneesta keskustelusta. Tämän jälkeen hän teki kirjallisen analyysin ongelmasta ja sen ratkaisuvaihtoehdoista sekä laati toimeenpanosuunnitelman ratkaisun toteuttamiseksi. Opintojakso arvioitiin keskustelun ja kirjallisen tehtävän perusteella yksilöllisesti.

Kokeilun arviointia ja johtopäätöksiä

Opiskelijat arvioivat lähiopetuksen ja verkkokeskustelun yhdistelmän onnistuneeksi opiskelumenetelmäksi. Opiskeltavat asiat koettiin monimutkaisiksi ja ne herättivät paljon kysymyksiä. Keskustelu lähiopetuksessa muodostui intensiiviseksi eivätkä kaikki halukkaat aina ehtineet saada puheenvuoroa. Verkkokeskustelu tarjosi siten mahdollisuuden jatkaa aiheiden käsittelyä pienryhmässä. Opiskelijat toivat vastavuoroisesti verkkokeskustelun pulmia lähiopetukseen. Kasvokkaiset kontaktit mahdollistivat luottamuksen syntymisen ja innostuneen ilmapiirin kehittymisen, joita ilman myös verkkokeskustelu olisi jäänyt laimeammaksi. Opiskelijoiden korkea motivoituminen johtui osaltaan siitä, että he käsittelivät omakohtaisia ongelmia. Samalla ne tarjosivat mahdollisuuden harjoitella muita eettisen osaamisen osatekijöitä, kuten kykyä tunnistaa eettisiä ongelmia arkipäivän epäselvissä tilanteissa ja toimeenpanotaitoja (Juujärvi, Myyry & Pesso 2007).

Verkkokeskustelun vahvuus oli puolestaan ongelmien analyyttinen tarkastelu ja ajatusten kypsyttely: aiheisiin palattiin pitkienkin aikojen jälkeen. Tämä olikin välttämätöntä, koska ensimmäisten keskustelujen aikana opiskelijat eivät vielä tunteneet opintojakson koko teoreettista sisältöä. Verkko mahdollisti myös uuden tiedon ja ajankohtaisten aiheiden nopean linkittämisen keskusteluun. Opiskelijat pystyivät hyödyntämään keskustelua hyvin kirjallisessa tehtävässä. Oppimistulokset olivat pääsääntöisesti erittäin hyviä tai erinomaisia niin opettajan kuin opiskelijoidenkin arvioinnin mukaan.

Pilotti toteutettiin ylemmässä ammattikorkeakoulussa mutta on sovellettavissa myös alempaan tutkintoon johtavassa koulutuksessa. Tällöin voidaan käyttää opiskelijoiden harjoittelussa kohtaamia eettisiä ongelmia. Sosiaali- ja terveysalan opiskelijoiden yhteisopiskelu on lisäetu, koska se auttaa luomaan moniammatillista orientaatiota yhteisiin asiakkaisiin.

Johtopäätöksenä on, että sulautuvan opetuksen malli ammattietiikan opetuksessa on opiskelijoita vahvasti motivoiva menetelmä. Opettajan rooli verkkokeskustelussa on tärkeä, koska ilman riittävää kognitiivista haastamista keskustelu jää helposti käytännön ongelmanratkaisuksi. Opettajalta menetelmän soveltaminen edellyttää halua oppia uutta ja aitoa kiinnostusta eettisiin kysymyksiin.

Eettinen toiminta ja päätöksenteko –pilotti on osa Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston vuosina (2016–2019) rahoittamaa COPE-hanketta (hanke 303608). Lämpimät kiitokset pilottiin osallistuneille opiskelijoille.

Kirjoittaja

Soile Juujärvi, VTT, yliopettaja, Laurea-ammattikorkeakoulu, soile.juujarvi@laurea.fi


Cain, J. & Smith, D. (2009). Increasing moral reasoning skills through online discussions. The Quarterly Review of Distance Education, 10(2), 149–163.

Graham, C. R. (2006). Blended learning systems: Definition, current trends, and future directions. Teoksessa Curtis, J. Bonk & Graham, C. R. (toim.), Handbook of blended learning: global perspectives, local designs. San Fransisco, CA: Pfeiffer Publishing.

Juujärvi, S. (painossa). Practical problem solving in enhancing ethical competence of health and social care professionals. Teoksessa S. Juvonen, P. Marjanen & T. Meristö (toim.) Learning by Developing 2.0 – New Faces of Learning by Developing (LbD) action model. Vantaa: Laurea.

Juujärvi, S. (2016). Huolenpito ja oikeudenmukaisuus aikuisuuden moraaliajattelussa. Teoksessa E. Kallio (toim.), Ajattelun kehitys aikuisuudessa – Kohti moninäkökulmaisuutta (s. 155–182). Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Juujärvi, S., Myyry, L. & Pesso, K. (2007). Eettinen herkkyys ammatillisessa toiminnassa. Helsinki: Tammi.

Juujärvi, S. & Pesso, K. (2008). Pienryhmäkeskustelu eettisen herkkyyden ja ongelmanratkaisun kehittäjänä. Kasvatus, 39(4), 308–321.

Kangasniemi, M., Hipp K., Häggman-Laitila, A., Kallio, H., Kärki, S., Kinnunen, P., Pietilä A-M., Saarnio, R., Viinamäki, L., Voutilainen, A. & Walden, A. (2018). Optimoitu sote-ammattilaisten koulutus- ja osaamisuudistus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 39/2018. Saatavilla osoitteesta http://tietokayttoon.fi/julkaisut/raportti?pubid=URN:ISBN:978-952-287-545-7

Mayhew, M. J. & King, P. (2008). How curricular content and pedagogical strategies affect moral reasoning development in college students. Journal of Moral Education, 37(1), 17–40.

Yamk-opinnäytetyö johti yllättäen uuteen työpaikkaan

Kirjoittajat: Sari Saukkonen, Maarit Karhula ja Merja A.T. Reunanen.

Tiivistelmä

Artikkeli esittelee onnistuneen kiinnittymisen uuteen työhön ylempään ammattikorkeakoulututkintoon (yamk) johtavan koulutuksen kuluessa. Sosiaali- ja terveysalan opiskelija teki yamk-opinnäytetyötä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun (Xamk) hankkeessa ja työllistyi yllättäen hankkeen asiantuntijaksi. Yamk-opinnäytetyö edellyttää samanlaista osaamista kuin TKI-projekti, joten osaamisen osoittaminen hankkeessa tuotti opiskelijalle kutsun uuteen työhön. Artikkeli kannustaa projektien ja opinnäytetöiden integraatioon.

Yamk-opinnäytetyö johti yllättäen uuteen työpaikkaan

Artikkelissa esitellään sosiaali- ja terveysalan ylemmän ammattikorkeakoulututkinto-opiskelijan, opinnäytetyön ohjaajan ja TKI-asiantuntijan näkökulmista ja yhteiskirjoittamisen tuotoksena hankkeeseen integroidun yamk-opinnäytetyön vaiheita ja sen merkitystä uuteen työhön kiinnittymisessä.

Ammattikorkeakoulun opinnäytetyöt tarjoavat yhteisen maaston yksittäisen opiskelijan ammatillisen osaamisen, alueellisesti tärkeän soveltavan tutkimuksen ja työelämän kehittämiselle. Yamk-tutkinnot tavoittelevat työelämän tutkimus-, kehittämis- ja innovaatio- eli TKI-osaamista, jota tarvitaan vaativan tason asiantuntijatehtävissä.

Tein yamk-opinnäytetyötä hankkeen toimeksiannosta. Hankkeeseen tarvittiin lisätyövoimaa. Minua pyydettiin keskustelemaan muutamasta työtunnista, mutta yllättäen kyse olikin niin isosta työmäärästä, ettei työpaikan vaihtoa tarvinnut harkita paria minuuttia pitempään. Sain siis yamk-koulutusta vastaavaa työtä, vaikken edes tajunnut olevani oikeassa työhaastattelussa!

Yamk-opinnäytetyöllä valmiuksia työelämän asiantuntijatehtäviin

Artikkelin esimerkkinä ovat Monialainen toimintakyvyn edistäminen -koulutuksessa yamk-tutkintoaan viimeistelevän fysioterapeutti Sari Saukkosen kokemukset OSSI-hankkeessa toteutetusta opinnäytetyöstä (Saukkonen 2018) ja sen kuluessa tapahtuneesta siirtymästä TKI-asiantuntijaksi hankkeeseen. OSSI-hanke on sosiaali- ja terveysministeriön (STM) rahoittama I&O-kärkihanke (Essote 2016), jonka aikana tuotetaan Etelä-Savon asiakaslähtöinen palveluohjausverkosto ja osaamiskeskus omais- ja perhehoitoon vuosina 2016–2018. Opinnäytetyönä tuotettiin suositukset toimintamalliksi omaishoitajien hyvinvointia tukevien tavoitteiden laatimiseen.

Opinnäytetyön prosessin odotin kehittävän ja laajentavan valitsemani aiheen asiantuntemustani eli tietoa teoriassa ja käytännön toteutuksessa. Tähän odotukseen prosessi on vastannut. Samalla tunnistin itsessäni myös hanketyössä tarvittavia vahvuuksia.

Yamk-opinnäytetyön tekeminen oman ammattikorkeakoulun Kestävä hyvinvointi -vahvuusalan hankkeeseen integroituneena palveli monipuolisesti opiskelijan kehittämisosaamisen syventämistä, aluekehitystä ja myös opiskelijan työllistymistä.

Opiskelijan aikaisempi osaaminen hankkeen hyödyksi

Yamk-opiskelijoilla on usein jo pitkä työelämätausta. Opiskelijan aikaisempi työelämäosaaminen ja verkostot nähdään voimavarana, jota hän voi jakaa muille ja jonka perustalle hän kiinnostuksensa mukaan rakentaa syvempää ja laajentuvaa osaamista.

Onnistunut opinnäytetyöprosessi syntyy opiskelijaa kiinnostavan aiheen ja hankkeen tarpeiden yhdistyessä. Tärkeää on myös se, että opiskelijalla on aiheesta riittävä ymmärrys, mikä edelleen vahvistuu opinnäytetyötä tehtäessä. Hanketyöntekijän ja opettajan onkin hyvä jo opinnäytetyöprosessin alkuvaiheessa kartoittaa opiskelijan aikaisempi osaaminen hankkeen aihepiiristä ja tarvittaessa ohjata häntä hankkimaan lisää tietoa tai kokemuksia aiheesta.

Koulutuksen ja hanketoiminnan integraation haasteista ja mahdollisuuksista on puhuttu jo vuosia (Haapala 2014). Opetushenkilöstön, opiskelijoiden ja TKI-asiantuntijoiden kohtaamisia on tietoisesti suunniteltava, jotta erilaiset hankkeet näyttäytyvät opiskelijoille autenttisina oppimisympäristöinä ja opinnäytetyön tekemisen tukena.

Opinnäytteen aihetta pohtiessani tutkimuspäällikkö Maarit Karhula esitteli opintoryhmälleni hanketta, joka sisälsi itseäni kiinnostavan kehittämisteeman. Oltuani Maaritiin yhteydessä hän otti esille OSSI-hankkeen, jossa oli tarve kehittää samaista teemaa.

Opinnäytetyö väylänä työllistymiseen

Kehittämishankkeiden luonteeseen kuuluu se, että suunnitelmat muotoutuvat ja tarkentuvat prosessin aikana. Tutkimuksellisessa kehittämishankkeessa, jota OSSI-hankkeen Xamkin osahanke edustaa, vaadittava osaaminen on moninaista. Yhtäältä tutkimuksellisuus tuo vaateen edetä systemaattisesti suunnitelman mukaisesti ja toisaalta kehittämisorientaatio tuo mukanaan tarpeen reagoida muuttuviin tilanteisiin ja eteen tuleviin haasteisiin ketterästi. Erityisesti tämä näyttäytyy OSSI-hankkeen kaltaisissa monitoimijaisissa hankkeissa.

Hankkeeseen työllistymisessä avainasemassa oli opiskelijalle opinnäytetyöprosessin aikana kertynyt ymmärrys hankkeen kokonaisuudesta ja monitoimijaisesta verkostosta. Hankkeen kokonaisuuden hahmottaminen voidaankin nähdä juuri sellaisena yamk-tason vaativana johtamis- ja asiantuntijatehtävänä, joka tuottaa opiskelijalle valmiuksia toimia työelämän uudistajana ja kehittäjänä (Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu 2017).

Hankkeen haasteena on, että sen eri osat vaikuttavat toisiinsa, ja ajoittain on ketterästi hankkeen aikana pystyttävä muuttamaan suunnitelmia tai aikatauluja. Tällöin työntekijän substanssiasiantuntemuksen lisäksi korostuvat erityiset hanketyöhön liittyvät taidot ja valmiudet. Opinnäytetyö toi esille opiskelijan kyvyn sietää epävarmuutta, taidon tehdä yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa sekä viestiä omasta asiantuntemuksesta kulloisessakin tilanteessa tarkoituksenmukaisella tavalla.

Varsinainen työprosessi tuntui käynnistyvän tuskastuttavan hitaasti ja jouduin luopumaan suunnittelemastani aikataulusta. Pääsin kuitenkin osallistumaan pilotin kehittämiseen, jossa auttoi aikaisempi työkokemukseni fysioterapeuttina. Tämä oli äärettömän mielenkiintoista ja auttoi saamaan käsityksen kokonaisuudesta sekä luomaan kontakteja.

Opinnäytetyön arviointikriteereissä näkyvätkin käsitteet luovuus, kriittisyys, innovatiivisuus ja tulevaisuuden muutoksen tuottaminen. Nämä ovat myös hanketyössä tarvittavan osaamisen kulmakiviä, ja ne välittyivät opiskelijan toiminnassa opinnäytetyöprosessin kuluessa.

Kaikkiaan hankkeen parissa työskentely antoi tunteen siitä, että omalta pieneltä osaltaan opinnäytetyöni on edistänyt hankkeen tavoitteita. Kun opinnäytetyö oli valmis, oli hyvin tyydyttävää päästä jatkamaan kesken jääneitä prosesseja hanketyöntekijänä.

Tulevaisuuden työntekijöiltä odotetaan nopeutta vastata jatkuviin muutoshaasteisiin sekä osaamista kehittää ja ottaa käyttöön uusia toimintamalleja ja työn tekemisen tapoja. Koska kehittämisen menetelmätkin muuttuvat, osaamisen kehittämiseksi tarvitaan työuran aikana koulutuksen ja työelämän sekä tutkimuksen tiivistä ja pitkäjänteistä vuorovaikutusta. (Työelämän kehittämisstrategia… 2012.) Artikkelissa esitellyt yamk-opiskelijan kokemukset hankkeeseen integroituneesta opinnäytetyöstä ja hankkeeseen työllistymisestä havainnollistavat niitä mahdollisuuksia ja haasteita, joita tutkimuksen, kehittämisen ja ammatillisen osaamisen syventäminen monitoimijaisessa ja verkostomaisessa oppimisympäristössä tuottavat. Artikkelin avulla haluamme rohkaista työelämän toimijoita, hanketyöntekijöitä, opettajia ja opiskelijoita yhdistämään voimansa ja ideansa yhteishankkeisiin ja integroimaan niihin opinnäytetöitä.

Ilman tätä opinnäyteprosessia en olisi varmasti uskaltanut tai edes hoksannut hakeutua hanketyöhön, joka on osoittautunut minulle erinomaisesti sopivaksi työksi.

Kirjoittajat

Sari Saukkonen, ft (AMK), yamk-opiskelija, TKI-asiantuntija, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, Xamk, sari.saukkonen(at)xamk.fi

Maarit Karhula, TtM, tutkimuspäällikkö, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, Xamk, maarit.karhula(at)xamk.fi

Merja A.T. Reunanen, YTT, TtL, yliopettaja, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, Xamk, merja.reunanen(at)xamk.fi


Essote (2017). Etelä-Savon asiakaslähtöinen palveluohjausverkosto ja osaamiskeskus omais- ja perhehoitoon, OSSI-hanke 2016–2018. Haettu 15.5.2018 osoitteesta https://www.essote.fi/tietoa-meista/hankkeet/ossi-hanke-2016-2018/

Haapala, A. (2014). Oppiminen TKI-projekteissa. Teoksessa Haapala, A. (toim.) Opinnollistaminen TKI-projekteissa. Lähtökohtia toteutukseen ja kokemuksia käytännössä. Mikkeli: Mikkelin ammattikorkeakoulu. A: Tutkimuksia ja raportteja 95.

Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. (2017). Monialainen toimintakyvyn edistäminen YAMK. Opetussuunnitelma.

Saukkonen, S. (2018). Omaishoitajan hyvinvointia tukevat tavoitteet. Elämänlaatumittarit apuvälineenä. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://www.theseus.fi/handle/10024/121434

Työelämän kehittämisstrategia vuoteen 2020 (2012). Työ- ja elinkeinoministeriö. Haettu 15.5.2018 osoitteesta http://www.tyoelama2020.fi/files/35/tyoelaman_kehittamisstrategia_final.pdf

Ruuhkaa ja uusia kuvioita sote-kehittämisen markkinoilla 

Kirjoittaja: Timo Sinervo.

Sosiaali- ja terveysala on valtavassa myllerryksessä. Hallituksen sote-uudistus on luonnollisestikin merkittävin muutoksen ajuri, mutta ala muuttuu ja on muuttunut ilman sitäkin nopealla tahdilla. Jäykkänä pidetty kuntasektori on lähempää tarkasteltuna jatkuvassa muutoksen tilassa.

Sote-uudistusta on edelleen vaikea hahmottaa, kun moni yksityiskohta puuttuu. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että maakunnat ovat tulevaisuuden järjestäjätaho ja palveluiden tuotanto jaetaan liikelaitoksiin sekä yhtiöihin.

Sote-uudistus on yhdistelmä erittäin laajaa fuusiota, täysin uuden toiminnan käynnistämistä (maakunta hallinto-organisaationa ja sote-järjestäjänä), laajaa yhtiöittämistä sekä uusien toimintatapojen käyttöönottoa (valinnanvapaus, henkilökohtainen budjetointi). Pelkkä fuusio, jossa yli 200000 työntekijää etsii uutta rooliaan ja tuhannet uudet päälliköt asemaansa, olisi vaativa tehtävä. Jo se, että tammikuun 2019 palkat on maksettu ja asiakkaat pääsevät palveluihin ilman häiriöitä, olisi riittävä tavoite. Useimmissa fuusioissa toiminnan muutos ajoittuu myöhempään aikaan ja fuusio toteutetaan alkuun lähinnä teknisesti.

Mikäli lakiluonnokset menevät läpi kutakuinkin nykymuodoissaan, liikelaitokseen sijoittuvat toiminnot (sairaalat, sosiaalityö, erityispalvelut, viranomaistoiminnot) voivat periaatteessa jatkaa toimintaansa monin osin kuin ennenkin. Organisaatio- ja johtamisrakenteet kuitenkin todennäköisesti muuttuvat ja alkuun on paljon ihmetystä, miten nyt toimitaan ja mistä saa uuden näppäimistön tai hiiren rikkoutuneen tilalle. Toimintatapojen muutoksia toki tarvitaan kaikissa toiminnoissa, samoin yhteistyörakenteet muuttuvat.

Sote-uudistus on yhdistelmä erittäin laajaa fuusiota, täysin uuden toiminnan käynnistämistä, laajaa yhtiöittämistä sekä uusien toimintatapojen käyttöönottoa.

Yhtiöittäminen on merkittävä muutos niin sote-keskusten kuin vanhuspalveluidenkin työntekijöille sekä monille muille. Julkiselle sektorille kilpailu asiakkaista on uutta ja ainakin sote-keskukset luultavasti menettävät osan asiakkaistaan väistämättä, kun uusia toimijoita tulee markkinoille. Julkinen sektori tulee jälkijunassa ja on vasta perustamassa yrityksiä, kun yksityiset jo nyt valtaavat reviirejä itselleen ja viilaavat kynsiään. Julkinen sektori on tottunut miettimään, miten asiakkaat selviävät mahdollisimman vähillä palveluilla ja asiakkaiden houkuttelu on uusi haaste. Asiakaspalvelu ja asiakkaan ongelman kokonaisvaltainen hahmottaminen saattaa olla asia, joka vaatii kehittämistä.

Rakenteet ovat kuitenkin vasta alku ja olennainen on edessä: miten palveluita kehitellään asiakaslähtöisiksi?

Uudistus jatkuu vielä pitkään uusien organisaatioiden pystyttämisen jälkeen. Uudistuksen keskellä tarvitaan luultavasti nopeaa konsultointia, vastauksia käytännön ongelmiin. Toivottavasti rahaa löytyisi joltakin taholta myös muutoksen huolelliseen seurantaan. Olisi sääli, jos viime vuosikymmenten suurin muutoshanke jäisi tutkimatta – eikä siis vain se, mikä oli lopputulos, vaan myös muutosprosessi.

Rakenteiden selvittyä alkavat toimintatapojen muutokset. Muutoksen tukemisessa on varmasti kysyntää erilaiselle kehittämiselle ja tutkimukselle, niin konsulteille, tutkimuslaitoksille, yliopistoille kuin ammattikorkeakouluillekin. Uusien toimintamallien kehittäminen vaatii luultavasti kehittämishankkeita – yhdistettynä koulutukseen, konsultointia, arviointia ja benchmarkingia. Ammattikorkeakoulut ovat avainasemassa siinä mielessä, että työelämä on lähellä. Kysymys onkin, miten tästä työelämäyhteistyöstä saadaan irti paras hyöty.

Nyt olisi kuunneltava herkällä korvalla, mitä työelämä tarvitsee. Yhteydet on monissa asioissa rakennettava uudelleen kun toimijat muuttuvat. Julkisen tilalle tulee yksityisen tai julkisen sektorin omistama yritys monessa kohtaa. Muuttaako tämä jotakin? Mitä osaamista tulevaisuudessa tarvitaan ja miten koulutuksella ja kehittämisellä voidaan vastata tuleviin tarpeisiin? Miten asenteita ja toimintatapoja saadaan uudistettua? Mitä uutta osaamista nykyiset sote-ammattilaiset tarvitsevat jatkossa? Entä ovatko nykyiset tutkintokoulutukset oikein suunnattuja? Jos tavoitellaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä, pitäisikö myös koulutuksessa tätä yhteistyötä lisätä?

Jos sote-uudistus noudattaa valinnanvapauslain luonnoksen ideaa, hajoavat palvelut entistä useammalle toimijalle. Toisaalta maakunnat kokoavat kunnissa hajallaan olevia toimintoja. Palveluiden koordinaatiolle ja palveluohjaukselle tulee entistä suurempi tarve, kun palveluita tuottavat eri omistajien yhtiöt ja liikelaitokset. Tähän mennessä asiakkaille on luotu joustavia, asiakkaiden tarpeiden mukaisia palveluketjuja ja ammattilaisten tiimejä lähinnä kokoamalla ammattilaisia yhteen organisaatioon tai tilaan – joskin kehitys on vasta aluillaan.

Ammattikorkeakoulut ovat lähellä työelämää. Kysymys onkin, miten tästä työelämäyhteistyöstä saadaan irti paras hyöty?

Paljon ja useita palveluita käyttävät asiakkaat kuluttavat valtaosan resursseista. Siksi on selvää, että tämän asiakasryhmän palvelemiseen on panostettava. Toimintatapoja ja asenteita olisi muutettava niin, että ei hoideta vain vanhuksen vasenta polvea. On mietittävä myös, miten muutenkin heikkokuntoinen, yksinäinen ikäihminen pärjää leikatun polvensa kanssa kotonaan, hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Olisi arvioitava asiakkaan muutakin palveluntarvetta ja selvitettävä, mistä asiakkaalle nämä muut palvelut saadaan.

Jatkossa palveluketjuja pitää rakentaa eri toimijoiden välille entistä enemmän. Palveluketjun seuraavaa osaa ei hoidakaan enää kunnan toinen yksikkö. Sen sijaan asiakkaan pitäisi valita, minkä fysioterapeutin tai  kotihoitoyrityksen asiakkaaksi hän haluaa. Kuka tämän työn tekee ja missä? Maakunta, liikelaitos vaiko palveluntuottajayritykset? Onko asiakasohjaukseen tai palveluiden koordinaatioon olemassa sellaisia asiantuntijoita, joka hallitsevat riittävästi sekä sosiaali- että terveyspalvelut? Ajattelevatko nykyiset asiantuntijat riittävästi asiakkaan tarpeita kokonaisvaltaisesti? Entä miten saadaan maakunnan palveluntuottajat toimimaan maakunnan tavoitteiden suuntaisesti?

Kehittämisen ja tutkimuksen ongelmana on varsin usein ollut, että hankkeet ovat pieniä, irrallisia hankkeita. Näitä hankkeita on kunnissa ollut jo lähes riesaksi asti. Usein kysymys on siitä, että tutkimus- ja kehittämisorganisaatiot joutuvat toimimaan rahoituksen ehdoilla: tutkitaan tai kehitetään sitä, mihin saadaan rahoitusta. Tämä ei aina palvele palvelun tilaajien tai tuottajien tarpeita.

Olisiko aika miettiä, miten erilaisilla rahoituksilla saadaan enemmän laajempia, useiden toimijoiden yhteishankkeita, jotka todella palvelisivat maakuntien ja palveluntuottajien tarpeita.

Kirjoittaja

Timo Sinervo, valtiotieteen tohtori, dosentti Tampereen yliopisto, tutkimuspäällikkö, Sosiaali- ja terveydenhuollon tutkimus, THL, timo.sinervo@thl.fi

Lähijohtamisen opiskelussa kehitetään mentorointia esimiestyössä

Kirjoittajat: Arja-Irene Tiainen, Jaana Pasanen.

Työelämän vaatimukset terveysalan esimiesten osaamisesta ja koulutuksesta ovat kasvaneet. Moni terveysalan lähijohtaja on tuntenut tarvetta koulutukselle ja oman lähijohtamisen osaamisen kohottamiselle.

Laaksonen, Niskanen & Ollila (2012, 9) ovat luokitelleet lähijohtamisen tärkeimmiksi johtamisalueiksi asiakas-, prosessi-, henkilöstö- ja talousnäkökulmat, jotka sisältyvät käytännön lähijohtamiseen. Tulevaisuudessa lähiesimiestyöltä toivotaan arvostavaa ja valmentavaa otetta, joka on vuorovaikutteista ja läsnä olevaa johtamista. Työntekijät haluavat päästä vaikuttamaan päätöksiin valmiiksi pureskeltuja ratkaisujen sijaan. (Kallio & Puhakka 2015, 9) Lähijohtamisen opetuksen on seurattava tarkalla korvalla tulevia sosiaali- ja terveysalan muutoksia ja niistä johtuvia haasteita. Vuoropuhelu ja yhteistyö työelämän kanssa on koulutuksen kehittämisessä avainasemassa.

Karelia-ammattikorkeakoulussa on tarjolla lähijohtamisen täydennyskoulutus, jonka 60 op opintokokonaisuus vastaa sosiaali- ja terveysalan kehittämisen ja johtamisen ylemmän ammattikorkeakoulu tutkinnon opetussuunnitelmaa. Lähijohtamisen täydennyskoulutukseen sisältyy henkilöstöresurssien johtamisen opintojakso (5 op), jossa opiskelijat perehtyvät yhteen henkilöstöjohtamisen teemaan ja laativat siihen liittyvän kehittämissuunnitelman omassa organisaatiossaan. Tässä artikkelissa kuvataan yhtä opintojaksolla laadittua kehittämistehtävää, jonka tuloksena käynnistettiin mentorointipilotti.

Mentorointi henkilöstön kehittämisen keinona

Mentorointi yksi vanhimmista kehittymisen ja kehittämisen menetelmistä. Mentoroinnin kautta asenteet, tiedot ja taidot ovat siirtyvät kokeneelta untuvikolle (Juusela, Lillia & Rinne 2000, 5). Viimeisten vuosikymmenten aikana mentoroinnin suosio on kasvanut ja sitä pidetään varteenotettavana keinona oppia toinen toisiltamme. (Juusela ym. 2000, 7.)

Tunkkari-Eskelisen (2011, 63-64) mukaan mentorointi edistää ja tehostaa kokeneempien yksilöiden osaamisen näkyväksi tekemistä ja heidän kokemuksellisen tietonsa siirtämistä. Perinteisesti mentorointia käytetään uuden työntekijän työympäristöön tutustumisen vauhdittamisessa perehdyttämisen rinnalla. Mentorointia voidaan pitää hyödyllisenä myös organisaation jäsenten sukupolvien välisen sillan rakentajana. Kupiaksen ja Salon (2014, 32) mukaan nuoret aktorit voivat myös aidon ihmettelyn myötä kyseenalaistaa mentorin ajatuksia ja organisaation toimintamalleja. Aktori saattaa opettaa mentorille myös osaamiaan taitoja, kuten tietotekniikkaan ja sosiaaliseen mediaan liittyvää osaamista.

Perinteisen mentoroinnin rinnalle on syntynyt käsitys valmentavasta mentoroinnista (Ristikangas, Glutterbuck & Manner 2014, 24). Valmentava mentorointi ei tyydy pelkkään viisauden jakamiseen, vaan monipuolisten oppimismenetelmien käyttöön. Valmentava mentorointi on yhdessä oppimisen prosessi kahden yksilön välillä, jossa molemmilla tapahtuu kehitystä ja mielentaitojen kasvua. Sen lisäksi valmentava mentorointi on osa organisaation yhteisöllistä kehittämistä, joka kasvattaa sitoutumista sekä aktiivisia yhdessä tekemisen taitoja. (Ristikangas ym. 2014, 18, 28.)

Mentorointi edellyttää työnantajalta resurssien järjestämistä prosessien käynnistämiseksi. Mentorointia voidaan pitää matalan kynnyksen auttamissuhteena, joka ei vaadi suuria taloudellisia resursseja. Perehdyttäminen on lakisääteisesti työnantajan vastuulla (Työturvallisuuslaki 2002 § 14) ja sitä seuraava mentorointi on luonteva työpaikoilla toteutettava tuen ja ohjauksen muoto, josta hyötyy koko henkilöstö.

Mentorointipilotti Siun sotessa

Siun sote – Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä on tuottanut Pohjois-Karjalan alueen ja Heinäveden sosiaali- ja terveyspalvelut 1.1.2017 alkaen. Siun soten strategian (2017 – 2018) mukaan uusi organisaatio on sisällyttänyt mentoroinnin kehittämisen osaksi strategiaansa tavoitteena käynnistää koko organisaatioita koskeva mentorointiohjelma.

Siun soten strategiassa lähiesimiehille annetaan yhä enemmän ratkaisuvaltaa ja rohkaistaan muutoksiin. Tiivistä yhteistyötä lisätään yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja ammatillisen koulutuksen sekä muiden kehittämisorganisaatioiden kanssa. Mahdollisuus kehittyä taataan käynnistämällä mentorointiohjelma, ja mentorointi on yksi organisaation osaamisen kehittämisen menetelmistä.

Karelia-ammattikorkeakoulun lähijohtamisen täydennyskoulutuksen opiskelija toimii Siun sote organisaatiossa teho-osaston lähiesimiehenä. Mentorointi oli kuulunut hänen vastuualueeseensa aiemmin, ja hän oli jo pitkään miettinyt mentorointiprosessin aloittamista uudelleen omassa työyhteisössään. Mentorointi soveltuu hänen mukaansa hyvin kaksi vuotta kestävän perehdytyksen jatkoksi. Kaikkea ei voi kädestä pitäen opettaa, ja erityisesti intuition ja hiljaisen tiedon välittäminen mentorilta aktorille voi olla arvokkainta pääomaa aloittelevalle sairaanhoitajalle.

Mentoroinnin käynnistymisessä on tärkeää organisaation johdon päätös ja tuki prosessille. Lähiesimies on mukana mentorointiprosessin suunnittelussa, käynnistämisessä ja tukemisessa koko prosessin ajan aina arviointiin saakka (Laatikainen & Paananen 2004, 19, 21). Lähiesimiehen roolistaan käsin opiskelija pystyi käynnistämään mentorointiprosessin osastolla. Opiskelija sopi mentoroinnin aloittamisesta oman esimiehensä kanssa, ja samalla mentorointi kirjattiin kuluvan vuoden toimintasuunnitelmaan. Siun sote organisaation strategian mukainen mentorointiohjelma ei ole vielä valmis, jonka vuoksi opiskelija käynnisti oman työyksikön mentorointityöskentelyn aikaisemman käytössä olleen Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymän mentorointimallin mukaisesti. Seuraavassa kuvataan kuntayhtymän malliin pohjautuva mentoroinnin käynnistäminen.

Työyksikköä informoitiin mentorointiprosessien uudelleen käyttöönotosta tutustuttaessa Siun soten strategiaan 2017-2018. Yksikön perehdytysvastaavana toimivalle sairaanhoitajalle ehdotettiin mentoriksi ryhtymistä, koska hänellä oli ennestään kokemusta mentoroinnista ja hän oli saanut mentorointikoulutusta. Jatkossa hän voisi osallistua mentorointikoulutuksiin ollen mukana tulevissa mentorointiprosesseissa ohjaajaparina. Hän suostui tehtävään mielellään ja kiitti luottamuksesta.

Vaikka mentorointiohjeistuksissa suositellaan, että aktori valitsee mentorinsa, päätettiin tässä tapauksessa toimia toisin. Aktoriksi ehdotettiin kyseisen sairaanhoitajan perehdyttämää vastavalmistunutta sairaanhoitajaa, joka on ollut osastolla vajaan vuoden. Nuori sairaanhoitaja oli muutaman kerran hakeutunut lähiesimiehen puheille mieltä painavien asioiden ja tilanteiden jälkeen ja ajateltiin, että hän voisi hyötyä mentorointisuhteesta tutun perehdyttäjän kanssa. Hän lähti mielellään mukaan mentorointiin.

Mentori-aktori parille pidettiin työskentelyyn ohjaava palaveri helmikuussa 2017. Viitekehyksenä pidettiin valmentavan mentoroinnin teesejä, joita oli koottu aloituksen tueksi. Palaverissa käytiin läpi mentoroinnin periaatteita, mahdollisia erilaisia työskentelytapoja, mentorin ja aktorin rooleja parityöskentelyssä, mahdollisia ongelmia prosessin aikana sekä toteuttamiseen liittyviä asioita. Sovittiin että pari tapaa toisiaan kerran kuukaudessa kahden tunnin ajan vähintään vuoden verran. Työpari sai kirjalliset materiaalit työskentelyyn liittyen: sopimuslomakkeet sekä alku- ja loppukartoituslomakkeet. Heitä kehotettiin myös pitämään vapaaehtoista päiväkirjaa omasta prosessista sekä kokoamaan erillistä raporttia sellaisista huomioista, joita voisi hyödyntää koko yhteisöä ajatellen. Mentoriparille korostettiin, että lähiesimies on kiinnostunut kaikesta heidän kokemastaan, josta voidaan yhdessä oppia tulevia prosesseja silmällä pitäen.

Mentorointitapaamiset käynnistyivät maaliskuussa 2017. Tällöin sovittiin yhteisestä väliarviointikeskustelusta noin puolen vuoden kuluttua prosessin aloittamisesta. Lähiesimies painotti rooliaan prosessinohjaajana ja sitä, että on käytettävissä apuna tarvittaessa. Loppuarvioinnista sovitaan sitten, kun pari ilmoittaa prosessin olevan loppumassa. Mentorointityöskentelyllä tulee olla yhtä selkeä lopetus kuin aloituskin.  Mentorointiprosessi on alkanut työyksikössä suunnitelman mukaisesti. Koska mentoroinnin on vasta alussa, ei tuloksia päästä vielä tässä artikkelissa raportoimaan.

Lähijohtamisen opinnot vastaavat työelämän kehittämishaasteisiin

Lähijohtamisen opiskelijat ovat työelämässä pääosin esimiesasemassa. Työelämän kehittämishaasteisiin vastaaminen opintojen kautta on hyvin luontevaa, kuten edellä kuvattu esimerkki osoittaa. Yhteistyö työelämän kanssa on lähijohtamisen opintojen myötä entisestään syventynyt ja tiivistynyt Karelia-ammattikorkeakoulussa. Opintojaksoissa paneudutaan työelämästä nouseviin kehittämiskohteisiin ja pyritään löytämään niihin ratkaisuja yhdessä opiskelijoiden kanssa erilaisten tehtävien kautta.

Tässä artikkelissa kuvatun kehittämistehtävän lopputuloksena oli mentorointiprosessin käynnistäminen työyhteisössä.  Kuvatun mentoriprosessin jälkeen on toivottavasti tapahtunut kasvua ja oppimista niin aktorissa kuin mentorissa. Mentoroinnin käynnistymisen myötä voi koko yksikössä vahvistua työyhteisön oppimista ja kehittämistä tukeva työote. Siun soten virallisen mentorointiohjelma käynnistyttyä yksikkö toivoo pääsevänsä verkostoitumaan tällä alueella muiden toimijoiden kanssa.

Mentorointiprosessi voi olla merkityksellinen niin uransa alkuvaiheessa olevalle kuin jo työelämässä pidempään olleelle. Molemmilla on mahdollisuus oppia prosessissa. Mentorointi sopii erinomaisesti hoitotyöhön, jossa kokemus karttuu asteittain noviisista asiantuntijaksi. Työntekijässä tapahtuu sekä ammatillisesti että persoonallisesti eniten kasvua silloin, kun hän saa reflektoida asioitaan ohjaajan tai mentorin kanssa. Kun saa luottamuksellisessa suhteessa tuoda esille heikkouksiaan ja vajavuuksiaan sekä vahvuuksiaan ja onnistumisiaan, tällöin uudet oivallukset saavat tilaa. Hyvinvointipalvelujen laatu paranee, kun henkilöstön osaaminen, verkostoituminen ja ammatillisuus syvenee mentoroinnin myötä.

Kirjoittajat

Arja-Irene Tiainen, yliopettaja KT, THM, erikoissairaanhoitaja, Karelia-ammattikorkeakoulu, arja-irene.tiainen(at)karelia.fi
Jaana Pasanen, apulaisosastonhoitaja, erikoissairaanhoitaja, työnohjaaja, Siun sote/PKKS, jaana.pasanen(at)siunsote.fi

Juusela, T., Lillia, T. & Rinne, J. Mentoroinnin monet kasvot. 2000. Helsinki: Yrityskirjat Oy.

Kallio, P. & Puhakka, A. 2015. Future Leadership. Johtajuusseikkailu 2015. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto.

Kupias, P. & Salo, M. 2014. Mentorointi 4.0. Helsinki: Talentum.

Laaksonen, H., Niskanen, J. & Ollila, S. 2012. Lähijohtamisen perusteet terveydenhuollossa. Helsinki: Edita.

Laatikainen, K. & Paananen, E. 2004. Mentorointi hoitotyön johtamisen näkökulmasta. Julkaisussa: Väistö, R. (toim.) Mentorointi, ammatillisen kasvun ja työyhteisön kehittämismenetelmä sosiaali- ja terveysalalla. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun julkaisuja C: Tiedotteita 20. Joensuu.

Ristikangas, V., Glutterbuck, D,. & Manner, J. 2014. Jokainen tarvitsee mentorin. Viro: Meedia Zone OU.

Siun sote. 2016. Strategia 2017-2018.

Tunkkari-Eskelinen, M. 2011. Mentoroinnin hyödyntäminen aineettoman pääoman johtamisessa. Teoksessa: Puusa, A. & Reijonen, H. (toim.) Aineeton pääoma organisaation voimavarana. Kuopio: UNIpress.

Työturvallisuuslaki 2002 https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2002/20020738

Nuorten hyvinvoinnin ja sosiaalisen osallisuuden vahvistaminen

Kirjoittajat: Kati Peltonen, Minna Elomaa-Krapu, Anne Määttä, Minna Kahala, Marko Kananen.

Johdanto

Valtaosa suomalaisista 15–29 -vuotiaista nuorista voi hyvin ja etenee koulutukseen ja työelämään. Samaan aikaan syrjäytyneiden nuorten osuus kasvaa. Tilastojen mukaan vuonna 2010 syrjäytyneitä 15–29-vuotiaita oli noin 51 300 eli noin 5 % koko ikäryhmästä. Näistä nuorista noin 32 500 on jäänyt peruskoulun jälkeen kokonaan työnhaku- tai koulutustilastojen ulkopuolella. (Myrskylä 2012.)

Lähestymme syrjäytymisen ehkäisyä sosiaalisen osallisuuden eli inkluusion vahvistamisen näkökulmasta. Osallisuuden kokemukset ovat vahvasti sidoksissa hyvinvoinnin kokemuksiin. Inkluusio tarkoittaa jokaisen mahdollisuutta terveyteen, koulutukseen, työhön, toimeentuloon, asuntoon ja sosiaalisiin suhteisiin, sosiaaliturvan piiriin kuulumista sekä pääsyä sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä työmarkkinoille. Se on myös yhdenvertaisia mahdollisuuksia, oikeuksia ja resursseja osallistua yhteiskunnan toimintaan (Eräsaari 2005; Leeman & Hämäläinen 2016) Osallisuus on tiedon saamista, suunnitteluun osallistumista ja omaa tilannetta koskevaan päätöksentekoon osallistumista sekä oman ympäristön toimintaan osallistumista (Harju 2004). Osallisuuden tunne rakentuu siitä, että ihmiset kokevat tulevansa kuulluksi ja nähdyksi ja he kokevat kuuluvansa yhteisöön tai yhteiskuntaan (Haake & Nikula 2011).

Osallisuuden vastakohtana on syrjäytyminen eli tilanne, jossa yksilö, perhe tai jopa ryhmä jää ilman koulu- tai työpaikkaa ja kokee sen johdosta jäävänsä yhteisön ja/tai yhteiskunnan ulkopuolelle (Notkola ym. 2013). Sosiaalisen osallisuuden keskiössä on siten yhteiskunnan reunoilla tai ulkopuolella olevien ihmisten tuominen lähemmäs yhteiskunnan eri toimintoja erilaisten prosessien ja tukitoimien kautta ja tämän toteuttamisessa ja vahvistamisessa palvelujärjestelmällä on merkittävä rooli (EU Council 2008).

Lasten-, nuorten- ja perheiden toimivat peruspalvelut ovat merkittävä ja kustannusvaikuttava keino ennaltaehkäistä marginaaliin joutumista (Notkola ym. 2013; Ristolainen ym. 2013; Sipilä & Österbacka 2013). Tarvitaan myös alueellisten toimijoiden yhteistyötä uusien palvelumallien kehittämiseen.

Fyysisen, psyykkisen ja subjektiivisen hyvinvoinnin merkitys

Suomalaisessa hyvinvointimallissa on pyritty turvaamaan kaikille tasaveroiset mahdollisuudet yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja yhteiskunnan tarjoamien palveluiden hyödyntämiseen. Tavoitteista huolimatta sekä hyvä- että huono-osaisuus näyttävät kuitenkin periytyvän. Kun huono-osaisuus ylisukupolvistuu, vanhempien hyvinvoinnin ongelmat siirtyvät heidän lapsilleen. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2017; Conger ym. 2009)

Syrjäytymisen ja ulkopuolisuuden kokemusten riskitekijöitä ovat köyhyys, työttömyys, sosiaalisten suhteiden vähyys, turvattomuus, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä terveys- ja sosiaalipalvelujen puute (Larja ym. 2016). Lähes neljännes syrjäytyneistä nuorista on maahanmuuttajataustaisia (Myrskylä 2015, 19).

Nuorten kohdalla syrjäytymisen syyt ovat moninaiset. Esimerkiksi fyysiset terveyserot saattavat kärjistyä nuoruudessa merkittävästi erilaisten elämäntapojen ja elinolojen takia. (Rimmer & Rowland 2008, Sawyer ym. 2012, Suurpää, 2009). Sosiaalinen aktiivisuuden puute ja heikko fyysinen terveys, lisääntyvä ylipaino, liikkumattomuus ja ruutuaika lisäävät riskiä sairastua kansansairauksiin (Fonsesca ym. 2010, Sawyer ym. 2012). Fyysistä hyvinvointia heikentävät myös vaikeudet perheissä, kuten elinympäristön turvattomuus, päihteet sekä fyysinen ja henkinen väkivalta (Valtatie ym. 2016).

Myös erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat nuoruudessa yleisiä (n.20–25%) ja etenkin siirtymävaiheet kehityksessä ovat riskikohtia psyykkisen oireilun lisääntymiselle (Konsensuslausuma 2010). Psyykkinen hyvinvointi on moniulotteinen käsite, jota kuvaavat mm. elämänhallinta ja elämän tarkoituksellisuus, myönteinen minäkuva sekä ahdistuksen ja masennuksen vähäisyys. Psyykkinen hyvinvointi on sidoksissa myös nuorten omiin arvoihin ja käsityksiin omasta elämästään.

Fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi luovat pohjaa nuoruusiän myönteiselle kehitykselle, oppimiselle ja integroitumiselle yhteiskuntaan. Tämä kehitys tapahtuu nuoren omien ominaisuuksien sekä ympäristön yhteisvaikutuksen tuloksena. Subjektiivisiin hyvinvoinnin kokemuksiin vaikuttavat kaikissa elämänvaiheissa mikrotason tekijät, kuten ystäväpiiri ja sosialisaatioympäristöt sekä sosiaalisen osallisuuden kokemukset. Toisaalta nuorten elämäntyytyväisyyden kokemuksia muokkaavat myös makrotason tekijät kuten yhteiskunnallinen ja elinympäristön tilanne.

Nuorten henkisen hyvinvoinnin ja osallisuuden vahvistaminen

Resilienssi merkitsee kykyä selviytyä erilaisissa tilanteissa eli yksilön vastustuskykyä elämän paineille, joustavuutta, kimmoisuutta ja mukautumiskykyä (Appelqvist-Schmidlechner ym. 2016). Lasten ja nuorten selviytymiskykyisyyttä voidaan kehittää, jotta lapset kestävät epäonnistumisen kokemuksia. Avun pyytäminen ja hakeminen ovat resilienssiä tukevia vahvuustekijöitä. (Mielenterveyden keskusliitto 2016.) Resilienssin kehittymisen yksi osatekijä on minäpystyvyys, jolla tarkoitetaan yksilön uskomuksia ja käsityksiä kyvystään toimia ja suoriutua eri tilanteissa. Minäpystyvyysuskomukset eivät ole staattisia ominaisuuksia, vaan kehittyvät aikaisempien kokemusten, havaintojen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen perusteella. (Bandura 1997).

Koherenssin tunteella eli elämänhallinnalla tarkoitetaan kykyä käsitellä ulkoisten kuormittavien tekijöiden aiheuttamia paineita tai rajoituksia sekä sisäisiä ristiriitoja myönteiseen kasvuun tähtäävällä tavalla. Koherenssin tunne auttaa nuorta kokemaan ympäröivän maailmansa jäsentyneeksi, tarkoituksenmukaiseksi sekä käsiteltävissä olevaksi ja liittyy vahvasti koettuun terveyden tunteeseen, erityisesti mielenterveyteen. Perusta aikuisuuden elämänhallinnalle luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa, pitkäaikaiset ristiriidat sekä vaikeudet perheessä muodostavat riskin lapsuuden ja nuoruusiän koherenssin tunteen kehittymiselle (Honkinen 2010).

Yhteenveto

Nuorten osallisuus ja hyvinvointi on moninaista ja sitä tukevien hankkeiden pitäisi vahvistaa yhtä aikaa sekä mielenterveyttä, sosiaalisuutta, fyysistä hyvinvointia, mutta myös nuorten fyysisiä ja sosiaalisia ympäristöjä. Ammattikorkeakoulut voivat vastata näihin haasteisiin kehittämällä vaikuttavia toimintamalleja paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa.

Palveluiden kehittämisessä ja järjestämisessä ”nuorelta nuorelle” – näkökulman esiin nostaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tavoitetaan myös ne nuoret, joita perinteiset palveluiden muodot eivät tavoita tai motivoi. Tavoitteena tulisi olla konsultoivan suhteen sijaan jaetun päätöksenteon aste, jossa nuorelle syntyy kokemus asioihin vaikuttamisesta (Kuure & Lidman 2013). Tämä edellyttää toimintakulttuurin muutosta niin, että nuoret ovat tasavertaisessa asemassa muiden toimijoiden kanssa. Nuoren osallistuminen omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon lisää minäpystyvyyden ja koherenssin tunnetta sekä positiivista mielenterveyttä.

Nuorten hyvinvoinnin ja osallisuuden vahvistamisessa tarvitaan yhteistyötä niin kodeissa, kouluyhteisöissä, terveydenhuollossa kuin harrastustoiminnassa. Tarvitaan uusia toimintamalleja joilla tuetaan muun muassa perhetyön ja nuorisotyön integraatiota. On myös kiinnitettävä yhä enemmän huomiota toimijoiden moniammatillisen yhteistyön vahvistamiseen, olemassa olevien hyvien käytäntöjen ja toimintamallien jakamiseen sekä eri toimintamallien vaikuttavuuden arviointiin. Näin tuetaan Sote-uudistuksen päämääriä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamisessa, palveluiden yhdenvertaisuudessa sekä kustannusten hillitsemisessä.

Kirjoittajat

Kati Peltonen, KTT, KM, TKI-johtaja (Hyvinvointi ja uudistava kasvu), Lahden ammattikorkeakoulu, kati.peltonen(at)lamk.fi
Minna Elomaa-Krapu, TtT, Tutkintovastaava terveysalan YAMK-tutkinnot, Metropolia Ammattikorkeakoulu, minna.elomaa-krapu(at)metropolia.fi
Anne Määttä, VTT, Palvelujärjestelmäkehityksen erityisasiantuntija, Diakonia-ammattikorkeakoulu, anne.maatta(at)diak.fi
Minna Kahala, TtM, Hoitotyön lehtori, Satakunnan ammattikorkeakoulu, minna.kahala(at)samk.fi
Marko Kananen, FT, tutkija, nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juvenia, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, marko.kananen(at)xamk.fi

Appelqvist-Schmidlechner K., Tuisku K., Tamminen N., Nordling E. & Solin P. (2016). Mitä on positiivinen mielenterveys ja miten sitä mitataan? Suomen lääkärilehti. 24 (71), 29 – 34.

Bandura A. (1997). Self-efficacy. The exercise of control. New York: W.H. Freeman and Company.

Conger R. D., Belsky J. & Capaldi, D. M. (2009). The intergenerational transmission of parenting: Closing comments for the special section. Developmental Psychology, 45(5), 1276–1283.

Eräsaari, R. (2005) Inkluusio, ekskluusio ja integraatio sosiaalipolitiikassa. Kiistakysymysten kartoitusta. Janus 13: 3, 252 – 267

EU Counsil (2008). Counsil recommendation (KOMISSION SUOSITUS), annettu 3 päivänä lokakuuta 2008, työmarkkinoilta syrjäytyneiden aktiivisen osallisuuden edistämisestä (tiedoksiannettu numerolla K(2008) 5737) (2008/867/EY) haettu 23.4.2017 osoitteesta http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:32008H0867&from=EN

Fonsesca H., Silva A.M., Matos M.G., Esteves I. ,Guerra A. & Gomes-Pedro J. (2010). Validity of BMI based on self-reported weight and height in adolescents. Acta Pædiatrica 99, 83–88.

Haake N. & Nikula T. (2011). Osallisuus, luottamus ja elinympäristö. Terveyden edistämisen kansalaiskysely. Terveyden edistämisen keskuksen julkaisuja 1/2011. Trio-Offset, Helsinki.

Harju, A. (2004). Osallisuus. Verkkojulkaisu. Haettu 8.3.2017 osoitteesta http://www.kansalaisyhteiskunta.fi/tietopalvelu/osallistuminen_ja_vaikuttaminen/osallisuus

Honkinen P-L. (2010). Nuorten elämänhallintaa tuettava. Lapsuusiän käytöshäiriöt ennustavat elämänhallinnan ongelmia nuoruudessa. Duodecim 126, 5 – 6.

Konsensuslausuma. 2010. Verkkojulkaisu. Haettu 8.3.2017 osoitteesta https://www.duodecim.fi/wp-content/uploads/sites/9/2016/02/konsensuslausuma090210.pdf

Kuure T. & Lidman J. (toim.) (2013). Yhteisellä työllä parempaa: opaskirja monialaisen yhteistyön kehittämiseksi nuorten hyvinvointipalveluissa. Joutsen Media. Hämeenlinna.

Leeman, L. & Hämäläinen, R-M. (2016) Asiakasosallisuus, sosiaalinen osallisuus ja matalan kynnyksen palvelut. Pohdintaa käsitteiden sisällöstä. Yhteiskuntapolitiikka 81: 5, 586-594.

Mielenterveyden keskusliitto. (2016). Verkkojulkaisu. Haettu 10.4.2017 osoitteesta http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Myrskylä P. (2015) Toisen asteen koulutuksesta syrjään jääneet. Teoksessa Määttä, M. & Määttä, A. (toim.) (2015) Parempia ratkaisuja koulutuksen ja työn ulkopuolella olevien nuorten tukemiseen. VNK, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 16/2015, 18–22.

Notkola V., Pitkänen S., Tuusa M., Ala-Kauhaluoma M., Harkko J., Korkeamäki J., Lehikoinen T., Lehtoranta P. & Puumalainen J. (2013) Nuorten syrjäytyminen. Tietoa, toimintaa ja tuloksia? eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisu 1/2013. Helsinki, Tarkastusvaliokunta.

Rimmer J.A., & Rowland J.L. (2008). Physical activity for youth with disabilities: A critical need in an underserved population. Developmental Neurorehabilitation. 11 (2), 141–148.

Ristolainen, H., Varjonen, S. & Vuori, J. (2013) Mitä tiedämme politiikkatoimien vaikuttavuudesta lasten ja nuorten syrjäytymisen sekä hyvinvointierojen vähentämisessä? Politiikkatoimien vaikuttavuuden tieto- ja arviointikatsaus. Tarkastusvaliokunnan mietintöjä 2/2013. Helsinki.

Sawyer S.M., Afi R.A. & Bearinger L.H. (2012). Adolescence: a foundation for future health. Lancet 12, 60072-5.

Sipilä J. & Österbacka E. (2013) Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua? Perheitä ja lapsia tukevien palvelujen tuloksellisuus ja kustannusvaikuttavuus. Valtionvarainministeriön julkaisuja 11/2013. Helsinki, Valtionvarainministeriö.

Suurpää L. (2009). Nuoria koskeva syrjäytymistieto, Avauksia tietämisen politiikkaan. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Verkkojulkaisuja 27. Haettu 8.3.2017 osoitteesta http://www.nuorisotutkimusseura./images/julkaisuja/syrjaytymistieto.pdf

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2017). Haettu 8.3.2017 osoitteesta https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrjaytyminen/huono-osaisuuden-ylisukupolvisuus

Valtatie H., Joronen.K, Lehtonen M. & Åstedt-Kurki P. (2016). Poikien perheeseen liittyvät huolet ja ilonaiheet keskusteluissa Väestöliiton Poikien Puhelimessa. Hoitotiede. 28 (3), 217-228)

Hyvinvointipalveluita yhdessä kehittäen – asiakas ensin

Kirjoittajat: Birgitta Lehto, Minna Taipale. Kuva: Harri Heikkanen.

Hyvinvoinnin välitystoimiston supersankarit Tatu ja Sote työssään

Nyt meneillään oleva, järjestyksessä toinen, Tatu ja Sote – Taiteen tuotanto hyvinvointityössä -täydennyskoulutus on osa valtakunnallisen Hyvinvoinnin välitystoimisto -hankkeen toimintaa. Olemme pian kouluttaneet lähes 100 taiteen, kulttuurin sekä sote-alan ammattilaista toimimaan yhteistyössä ja kehittämään taidelähtöisiä palvelutuotteita erityisesti sote-sektorin käyttöön. Täydennyskoulutus on hyvä esimerkki siitä, kuinka ammattikorkeakoulut voivat tarjota puitteet ja oman osaamisensa hyvinvointipalveluiden kehittämiseen. Uskomme, että tekeminen muuttaa asenteita nopeammin kuin asenteet muuttavat tekemistä. Palautteen perusteella koulutus tarjosi kentällä toimiville ammattilaisille lisävahvistusta osaamiseen ja verkostoihin sekä pystyi vastaamaan työelämän tarpeisiin ja tarjoamaan tarvittaessa myös kv-kontekstin. Täydennyskoulutusten pohjalta luotiin monialainen, tuotteistamisprosessiin perustuva valmennuspedagoginen malli, jota tullaan jatkojalostamaan hankeajan päätyttyä. Mallia on jo esitelty sosiaali- ja terveysalan koulutuksen ammattilaisille TAITO2017 -konferenssissa.

Välitystoimiston toteuttajia ovat hanketta hallinnoiva Humanistinen ammattikorkeakoulu sekä Saimaan ja Turun ammattikorkeakoulut muiden kirjoituksen lopussa mainittujen tahojen lisäksi. Ammattikorkeakoulut tarjoavat laajat työelämäverkostot, jotka mahdollistavat tuotteiden kokeilun ja kehittämisen yhdessä asiakkaiden kanssa. Oppilaitokset tarjoavat myös ajantasaista tutkimus- ja kehittämisosaamista. Lisäksi koulutusorganisaatiot tuovat omat vahvuusalansa hankkeen käyttöön aina kulttuurituottajaosaamisesta terveys- ja sosiaalialaan sekä eri taidealoihin. Koko Hyvinvoinnin välitystoimiston täydennyskoulutusajan ammattikorkeakoulut ovat tehneet tiivistä yhteistyötä hyvinvointipalveluiden kehittämiseksi niin tutkimuksessa kuin eri alojen toimintasektoreilla taidealalla sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Tavoitteenamme on edistää taiteen tasa-arvoista saavutettavuutta riippumatta terveydentilasta, asuinpaikasta tai sosioekonomisesta asemasta.

TUNNE | KEHO -menetelmä

Palvelu vastaa asiakkaan tarpeisiin

  • ”Aina ryhmän jälkeen on olo ollut energinen ja vapautunut.”
  • “Tällä on ollut jopa ihan ‘lääkinnällinen’ vaikutus.“
  • ”Sain ryhmässä kosketuksen uudenlaisiin tunteisiin ja uskalsin myös tuoda niitä esille.”
  • ”Pystyin haastamaan itseäni ja menemään välillä myös epämukavuusalueille.”

Tässä muutamia asiakaskokemuksia monitaiteellisesta TUNNE | KEHO -ryhmätoiminnasta, jota on kevään aikana testattu Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksoten psykososiaalisen osallisuuden ja kuntoutuksen päivätoiminnassa. TUNNE | KEHO -menetelmän kehittäneellä työryhmällä on vahva osaaminen sekä sosiaali- ja terveysalan että taidealan kentiltä. Moniammatillinen työryhmä koostuu mm. psykiatrisesta sairaanhoitajasta, toimintaterapeutista, teatteri-ilmaisun ohjaajasta, ryhmätaideterapeutista ja muusikosta. Ryhmä on saanut alkunsa Hyvinvoinnin välitystoimiston Tatu ja Sote -täydennyskoulutuksessa Lappeenrannassa. TUNNE | KEHO -ryhmätoiminta on yksi onnistunut esimerkki ammattikorkeakoulujen mahdollistamasta hyvinvointipalvelujen kehittämistyöstä. Tässä tapauksessa työelämäkontakteja tuli myös täydennyskoulutukseen osallistuvilta ammattilaisilta.

Kehonkartta on osa TUNNE | KEHO -menetelmää. Kuva: Minna Högbacka ja Minna Nivala

Kyseinen ryhmätoiminta on oiva esimerkki käyttäjälähtöisestä toiminnasta (Living Lab-menetelmä). Taiteen ja sote-alan ammattilaiset kehittivät kyseisen toimintamallin asiakkaiden tarpeita kuunnellen. Ensisijaisesti haluttiin lisätä asiakkaiden hyvinvointia ja varmistaa se ottamalla huomioon heidän toiveensa. TUNNE | KEHO -ryhmätoiminnan lähtökohtana on asiakkaan ymmärtäminen toiminnan kehittämisessä kuin myös asiakkaan osaamisen ja tietämyksen hyödyntäminen. Ryhmän jokainen toimija on aktiivinen osallistuja. Living Labissa toiminta toteutetaan aidossa ympäristössä. Kyseisen menetelmän avulla asiakkaita innostettiin heidän omilla ehdoillaan luovuuteen sekä autettiin ilmaisemaan piileviä tunteita ja tarpeita sekä hiljainen tieto. (Living Lab -käsikirja, 4 kierre, 2012.)

Edellä esitellyt toimintamallit koulutuksen sekä palvelutuotteen osalta ovat valmiita sovellettavaksi kansainväliseen moniammatilliseen yhteistyöhön niin oppilaitosten, erilaisten sosiaali- ja terveysalan asiakkaiden kuin taide- ja kulttuurikentän toimijoiden kanssa.  Tässä on oiva mahdollisuus erilaisille kulttuureille tuottaa yhdessä kansainvälistä ryhmätoimintaa moniammatillisesti asiakkaiden hyvinvointia lisäten.

Hyvinvoinnin välitystoimisto on kolmevuotinen ESRrahoitteinen hanke, johon sisältyy koulutusta, neuvontaa ja tutkimusta taiteen hyvinvointivaikutuksista. Hankkeen kärkenä on kehittää alaa tuottajan taitojen avulla kehittämällä ja tuotteistamalla taiteilijoiden palveluja ja pyrkimällä saamaan ne osaksi sosiaali– ja terveysalan rakenteita. Hankkeesta vastaa Humanistinen ammattikorkeakoulu ja partnereita ovat Turun ja Saimaan ammattikorkeakoulut ja Jyväskylän yliopisto. Mukana ovat myös Taiteen edistämiskeskus ja Turun sekä Jyväskylän kaupungit. Hanketta voi seurata www.hvvt.fi tai Facebookissa.

Kirjoittajat

Birgitta Lehto, TtT, sh, lehtori, Saimaan ammattikorkeakoulu, birgitta.lehto(at)saimia.fi
Minna Taipale, kulttuurituottaja amk, asiantuntija, Humanistinen ammattikorkeakoulu, minna.taipale(at)humak.fi

Living Lab -käsikirja, 4kierre, 2012. https://fnoll.wordpress.com/kasikirja/

Työhyvinvointia edistämällä kestävää kehitystä työyhteisöihin

Sosiaalisesti kestävässä kehityksessä korostuu ihmisten välinen sujuva yhteiselämä. Yhteiselämän keskeisiä foorumeita ovat yhteisöt ja instituutiot, kuten perhe, suku sekä työ- ja harrastusyhteisöt. Parhaimmillaan ne mahdollistavat yksilön osallistumisen yhteisön toimintaan sen arvostettuna jäsenenä ja kehittäjänä. (National Research Council 1999, 24-25). Salosen (2010, 252) mukaan ihmisten välinen terve riippuvuus eli yhteisöllisyys on tärkein kestävän kehityksen voimavara. Yhteisöllisyys vähentää materiaalisten asioiden merkitystä ihmisen arjessa ja lisää hyvinvointia, joka perustuu ihmisten toisilleen antamaan voimaan. Yhteisöllisyys luo myös vahvan perustan eettiselle huolenpidolle. (Kautto & Metso 2008.)

Työyhteisöt ovat aikuisen ihmisen elämässä merkittäviä yhteisöjä. Kestävää kehitystä työyhteisöissä voidaan tarkastella muun muassa tuottavuuden, fyysisen ympäristön ja työntekijöiden hyvinvoinnin näkökulmista. Tässä artikkelissa sosiaalisesti kestävää kehitystä kuvataan työhyvinvoinnin näkökulmasta. Kuvaus perustuu eri aloilta saatuihin tutkimustuloksiin sekä Oulun ammattikorkeakoulun ylemmän ammattikorkeakoulun opiskelijoiden tutkimuksellisten kehittämistöiden tuloksiin. Niiden mukaan sosiaalisesta kestävästä kehityksestä hyvinvoinnin näkökulmasta huolehtiva työyhteisö on vetovoimainen ja menestyvä. Näissä työyhteisöissä työntekijöillä on todellinen mahdollisuus kehittää itseään, työyhteisöään ja sen toimintoja, ja saada myös aikaan hyviä työn tuloksia ja laadukasta toimintaa.

Työyhteisön hyvinvoinnin sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä

Työhyvinvointi voidaan määritellä yksilötasolla ilmeneväksi kokemukseksi. Sen ylläpitäminen ja edistäminen kuuluvat jokaiselle työyhteisön jäsenelle. Vastuun työhyvinvoinnin edistämisestä kantaa kuitenkin ylin johto, joka vastaa henkilöstön työturvallisuudesta, työkyvystä ja henkisestä hyvinvoinnista. (Tarkkonen 2012, 13–23.) Työhyvinvointi voidaan määritellä myös viiden osatekijän avulla. Ensimmäinen niistä on lähityöyhteisö, johon sisältyvät muun muassa työn organisointi, työpaikan pelisäännöt, arvot, työilmapiiri ja työtoveruus. Toisena tekijänä ovat työtehtävät, johon sisältyvät työvälineet ja työympäristö. Työntekijän ammatillinen osaaminen on kolmas tekijä sisältäen koetun terveyden, työyhteisötaidot sekä arvot ja asenteet. (Sinisammal, Belt, Autio, Härkönen & Möttönen 2011, 28–35.) Työyhteisötaidot sisältävät muun muassa vastuullista vaikuttamista, rakentavaa asennoitumista työtä, työyhteisöä, työkavereita ja esimiestä kohtaan. Lisäksi työyhteisötaitoihin sisältyvät reflektiiviset taidot, kuten kyky ja halu oppia uutta sekä taito hyödyntää ja ylläpitää omaa osaamistaan. (Cooper, Forrest, & Cramp 2008, 5-6.)

Neljäs osatekijä on työhyvinvoinnin johtaminen, mikä tarkoittaa työhön, yksittäisiin työntekijöihin ja työyhteisöön liittyvien muutosprosessien ohjaamista siten, että ulkoisten tekijöiden myönteiset vaikutukset hyödynnetään ja kielteiset vaikutukset pystytään pitämään hallinnassa. Viidenneksi työhyvinvointiin vaikuttavat organisaation ulkopuoliset tekijät muun muassa lainsäädännön kehittyminen, kilpailijoiden toimet, suhdannevaihtelut, teknologian muutokset sekä perhe ja harrastukset. (Sinisammal ym. 2011, 28–35.)

Tutkimus- ja kehittämistyöllä vauhtia yhteisöjen työhyvinvointiin

Seuraavat esimerkit kuvaavat ylemmän ammattikorkeakouluopiskelijoiden tekemien tutkimuksellisten kehittämistöiden tuloksia. Niissä korostuvat henkilöstön ja johdon yhteinen työskentely työhyvinvointia edistävien toimintatapojen kehittämisessä.

Niina Koskitalon ja Tuija Taipaleen (2014) tutkimuksellisen opinnäytetyön tavoitteena oli kehittää psykiatrisella osastolla työskentelevän henkilökunnan työyhteisötaitoja, edistää henkilökunnan työhyvinvointia ja toiminnan sujuvuutta. Työ toteutettiin kaksiosaisena, soveltaen toimintatutkimuksen menetelmällisiä periaatteita. Kehittämistyön ensimmäisessä vaiheessa selvitettiin osaston henkilökunnan työyhteisötaitoja kyselylomakkeella. Kyselyn tulosten perusteella toisen vaiheen kehittämiskohteiksi valittiin työskentelyrauha, tiedonkulku, työn ja toisten arvostaminen, palautteen antaminen ja johtamisen tukeminen. Toisessa vaiheessa henkilökunta kehitti työyhteisötaitojaan ja osaston toimivuutta tuottaen ratkaisuehdotuksia edellä mainittuihin kehittämiskohteisiin. Työn sujuvuutta lisättiin toimivilla tilajärjestelyillä ja muilla työrauhaa lisäävillä ratkaisuilla. Jokainen henkilökuntaan kuuluva kehitti tiedonkulkua osastolla lisäämällä omaa aktiivisuuttaan siinä. Työn arvostusta ja arvostetuksi tulemisen kokemusta vahvistettiin osaamisen huomioimisella työtehtäviä jaettaessa sekä antamalla työstä palautetta kollegoille. Henkilökuntakokouksia hyödynnettiin aiempaa aktiivisemmin yhteisten asioiden käsittelemiseen ja osaston toiminnan kehittämiseen. Esimiesten kokemusten mukaan perustyön sujuminen ja toiminnan kehittäminen annettujen resurssien puitteissa tukivat johtamista. Esimiehiltä puolestaan toivottiin perusteluja asioihin ja selkeää ilmaisua olemassa olevista tosiasioista. Kehittämisprosessin yhtenä konkreettisena hyötynä työntekijät pitivät mahdollisuuttaan edistää työyhteisön toimintaa ja omia työyhteisötaitojaan yhdessä. (Koskitalo & Taipale 2014, 63-65.)

Sari Kemppaisen (2014) opinnäytetyön tavoitteena oli työhyvinvoinnin ja -turvallisuuden kehittäminen yhdessä työntekijöiden kanssa akuutin hoidon yksikössä. Kehittämistyö sisälsi kolme päävaihetta, ja se toteutettiin toimintatutkimuksen periaatteita soveltaen. Ensimmäisessä vaiheessa vastattiin tutkimuskysymyksiin: Mitä työhyvinvointi on akuutin hoidon yksikön henkilöstön määrittelemänä? Millaisia visioita akuutin hoidon yksikön henkilöstöllä on työhyvinvoinnista? Toisessa vaiheessa vastattiin kysymyksiin: Miten työhyvinvointiin liittyvää työturvallisuutta kehitetään akuutin hoitoyksikön henkilöstön mielestä? Miten tapaturmia, ergonomisia, fyysisiä, kemiallisia ja biologisia riskejä sekä henkistä kuormittuneisuutta voidaan vähentää tai poistaa kokonaan henkilöstön mielestä? Kolmannen vaiheen tutkimuskysymys oli: Millaisia muutoksia akuutin hoidon yksikön työhyvinvoinnissa ja työturvallisuudessa on tapahtunut kehittämistyön aikana henkilöstön havainnoimana?

Eri vaiheiden aineistot kerättiin ryhmätyöskentelyinä käyttämällä tulevaisuuden muistelu- ja draamamenetelmiä. Kehittämistyöhön osallistui yhden akuutin hoidon yksikön henkilökunta. Osallistujien mukaan työntekijöiden työhyvinvointiin vaikuttavat myönteinen työkulttuuri, avoin vuorovaikutus, erilaisia persoonallisuuksia arvostava ilmapiiri, tasa-arvoisuus ja kollegiaalisuus. Työhyvinvointia edistävät myös oikeudenmukainen ja helposti lähestyttävä johtaja, työympäristöön liittyvien fysikaalisen, biologisen ja kemiallisen työturvallisuuden kehittäminen ja työn ergonomisuuden varmistaminen. Hyvällä ja riittävällä tiedottamisella sekä uusien työntekijöiden perehdyttämisellä on merkitystä niin perehtyjän kuin myös työyhteisön muun henkilökunnan työhyvinvointiin ja erityisesti työn kuormittavuuteen. (Kemppainen 2014, 28-39.)

Tiina Kallion (2015) opinnäytetyön tavoitteena oli kehittää päiväkodin työhyvinvointia yhteistyössä henkilöstön kanssa. Työn ensimmäisessä vaiheessa kuvattiin päiväkodin työhyvinvoinnin tila henkilöstön kokemana. Lisäksi kuvattiin työhyvinvoinnin kehittämistä edistävät vahvuudet sekä ne henkilöstön kokemat työhyvinvointiin liittyvät epäkohdat, jotka ovat yhteisesti korjattavissa ja sovittavissa. Toisessa vaiheessa laadittiin yksikön kehittämiseen liittyvä työhyvinvoinnin toimintasuunnitelma työhyvinvoinnin portaat-mallia mukaillen.

Kallion (2015) tulokset osoittivat, että kohdetyöyhteisö onnistui erityisesti yhteistyön kehittämisessä, tiedon ja kokemusten jakamisessa, turvallisuuden ennakoinnissa ja esimiestyöskentelyssä.  Päiväkodissa kehitettiin uusia työtapoja tehdä yhteistyötä, selkiytettiin käytäntöjä oman ammatillisuuden kehittämiseen ja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Henkilöstö valitsi työhyvinvoinnin toimintasuunnitelman sisällöiksi työn jaksottamisen ja tauottamisen, toimintaohjeiden työstämisen työpaikkakiusaamisen torjumiseksi, ammattiryhmien keskinäiset keskustelut, yhteistoiminnan edistämisen sekä työntekijöiden perehdyttämisen. Työhyvinvoinnin edistämisen menetelmiksi ehdotettiin muun muassa koko henkilöstön työyhteisötaitojen kehittämistä, ajankäytön hallintaa ja yhteisöllisyyttä lisäävien toimintatapojen luomista.

Yhteisellä tahdolla ja toimilla työhyvinvointia

Työhyvinvoinnin edistämisessä korostuvat työyhteisön jäsenen vastuu työhyvinvoinnin edistämisestä ja kehittämisestä. Esimiehillä on erityinen rooli suunnitelmallisen työhyvinvoinnin johtamisessa. Organisaation ylätasolla laaditaan työhyvinvoinnin yleiset edellytykset ja varmistetaan niiden toteutuminen. Ylin johto luo toimillaan työhyvinvointikulttuurin, joka näkyy läpi työyhteisön. Tämä edellyttää työhyvinvointia edistävää arvomaailmaa ja henkilöjohtamisen osaamista. Työhyvinvoinnin osa-alueet on tarpeen konkretisoida kehitettäviksi ja arvioitaviksi toiminnoiksi. Työhyvinvoinnille ja sitä edistävälle toiminnalle luodaan silloin tavoitteet ja kriteerit, joiden saavuttamista ja täyttymistä arvioidaan säännöllisesti luotettavien menetelmien avulla. Edellä mainitut toimet tuottavat työhyvinvoinnin lisäksi mahdollisuuden taloudelliseen menestykseen ja kestävään kilpailukykyyn, sillä hyvinvoivalla ja yhteisöllisellä työyhteisöllä on hyvät mahdollisuudet löytää muutoksissa uusia, toimivia ratkaisuja.

Tutkimukselliset kehittämistyöt osoittivat, että henkilöstön ja johtajien vastuullinen ja rakentava asenne työhön ja toisiin työyhteisön jäseniin lisää merkittävästi työhyvinvointia. Tulokselliseen ja hyvinvointia edistävään toimintaan päästään konkreettisten tekojen kautta.

Kirjoittajat

Liisa Kiviniemi, TtT, yliopettaja, Oulun ammattikorkeakoulu, liisa.kiviniemi(at)oamk.fi
Pirkko Sandelin, TtT, yliopettaja, Oulun ammattikorkeakoulu, pirkko.sandelin(at)oamk.fi

Cooper, N., Forrest, K. & Cramp, P. 2008. Essential guide to generic skills. Oxford: BMJ Books.

Kallio, T. 2015 Varhaiskasvattajat työhyvinvoinnin portailla. Haettu 1.4.2016  osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-597-130-2

Kautto, M & Metso, L. 2008. Sosiaalinen kestävyys – uusi poliittinen horisontti. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008).4. 411–220.

Kemppainen, S. 2014 Työturvallisuus osana työhyvinvointia – Työhyvinvoinnin ja työturvallisuuden kehittäminen sairaalan akuutin hoidon yksikössä. Haettu 26.3.2016    osoitteesta http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014111215493

Koskitalo, N. & Taipale, T. 2014 Psykiatrisen päivystysyksikön henkilökunnan työyhteisötaidot ja niiden kehittäminen. Haettu 26.3.2016 osoitteesta http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014121519866

National Research Council (1999). Our Common Journey: A Transition Toward Sustainability. Policy Division, Board on Sustainable Development 1999. Washington: National Academy Press.

Salonen, A. 2010. Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteellinen tiedekunta, Opettajankoulutuslaitos. Tutkimuksia 318. Yliopistopaino.

Sinisammal, J., Belt, P., Autio, T., Härkönen, J., & Möttönen, M. 2011 Tilanneherkkä työhyvinvoinnin johtamismalli. Premissi 4: 28–35.

Tarkkonen, J. 2012 Työhyvinvointi johtamistehtävänä: periaatteet, rakenteet ja käytännöt. Kuopio Unipress.

 

Laitinen pääkuva

SERPA: ”Tässä kaiken pitäisi lähteä ihan oikeasti nuorista”

Kokeilukulttuuria nuorten palveluihin

Etnografista asiakastutkimusta on tehty pitkään kulutus- ja päivittäistavarakaupassa (mm. Ruckenstein, Suikkanen & Tamminen 2011, s. 26–27). Vasta viime vuosina on myös julkisissa palveluissa ryhdytty kuulemaan asiakasta. Asiakasraateihin usein hakeutuu sosiaalisesti taitavia ja aktiivisia henkilöitä. Miten osallistaa ihan tavallisia nuoria ja mahdollistaa heitä löytämään oma polkunsa?

Nuorten osallistamiseen käytetään paljon erilaisia keinoja ja siitä huolimatta nuorten osallistaminen toiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen ei ole lisääntynyt (Tuusa ym. 2014 s.75). Entä jos ammattilaisten toteuttamaa ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” -vaihetta vähennettäisiin ja toimintakulttuuria muutettaisiin ”yrittänyttä ei laiteta” suuntaan? Ryhdyttäisiin tekemään asioita, kokeiltaisiin uusia juttuja ja opittaisiin näistä kokemuksista. Näin tuettaisiin nuoria kohti osallisuutta ja nuoren yksilöllistä hyvinvointia (esim. Raivio & Karjalainen 2013, s.12–34).

SERPA

Talvella 2014 ELSA-toimijatapaamisessa tutkija Antti-Jussi Tahvanainen esitteli amerikkalaisen innovaatiomallin, case DARPA:n (Defence Advanced Research Project Agengy). Keskustelimme havainnoistamme ja päätimme kokeilla DARPA:n toimintamallia sovellettuna nuorisotyöttömyyden kontekstiin.

SERPA – nuorten työllisyyden edistäminen osallistavalla kokeilukulttuurilla -hanke on ESR-rahoitteinen kahden vuoden kokeilu, jonka keskeisenä tavoitteena on osallistaa keskisuomalaisia nuoria ratkaisemaan itse koulutukseen sekä työelämään liittyviä haasteita ryhmän tarjoaman tuen avulla ja tukea näin nuoria opiskelun sekä työelämän suuntaan. Osallistavaan, matalan kynnyksen kokeilukulttuuriin nojautuvien nopeiden kokeilujen kautta pyritään löytämään aidosti toimivia ja uudenlaisia ratkaisuja nuorten kouluttautumis- ja työllistymisedellytysten parantamiseksi. Hankkeen päätoteuttajana on Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja hankkeessa on kolme osatoteuttajaa: Jyväskylän Taidetyöpaja ja Äänekosken kaupungin työpaja sekä Nuorten Keski-Suomi ry.

SERPA-hankkeen keskeisinä toimenpiteinä ovat pilottiryhmät, jotka koostuvat 17–29-vuotiaista nuorista ja tarkoituksena on yhdessä tunnistaa sekä rajata ryhmän yhteisiä ongelmia. Nuoret ideoivat ja etsivät osaratkaisuja myös omaan työllistymiseensä liittyviin haasteisiin. Kussakin osatoteuttajan ryhmässä kerätään ideoita ja niitä testataan nopeasti omassa toimintaympäristössä. Pilottiryhmille ei anneta valmiita, rajattuja toimintamalleja tai -suunnitelmia, vaan ideat ovat nuorten omia ja osaratkaisuja voi kehittää hyvinkin vapaasti. Ryhmien toiminnan aikana nuorilla syventyy ymmärrys myös työelämässä välttämättömistä, ns. 2000-luvun työelämätaidoista (kuva 1). Ryhmissä tehtävää kehittämistyötä tuetaan tarvittaessa erilaisin asiantuntija- ja ostopalveluin. SERPA-prosessin dokumentoinnin myötä toimintamalli on levitettävissä ja monistettavissa myös muiden nuorten parissa työskentelevien tahojen käyttöön.

SERPA
Kuva 1. 2000-luvun työelämätaidot SERPA-toiminnassa (Ville Leppänen).

SERPA-kokemuksia tähän mennessä

Pilottiryhmien muodostamisessa on kriittistä rekrytoida oppimishaluisia nuoria projektipäälliköitä (alle 29-vuotiaita, työelämän ulkopuolella tai ilman opiskelupaikkaa oleva), jotka toteuttavat nuorten kanssa projektin pilottiryhmät. Projektipäälliköiden tehtävänä on koota vapaaehtoisten nuorten ryhmä yhteistyössä TE-toimiston, yhdistysten ja viranhaltijoiden kanssa, toimia ryhmän luotsaajana ja innostajana toimimaan tavoitteen suunnassa. Nuorten projektipäälliköiden kanssa käydään läpi kokeilukulttuurin ajatusmaailmaa sekä palvelumuotoilun systeemistä ajattelua. Heille tarjotaan myös tiimivalmennusta.

Kolmen ryhmän yhteisessä starttipäivässä kukin ryhmä tunnistaa ryhmälleen yhteisiä ongelmia, joiden ratkaiseminen muodostuu ryhmän tavoitteeksi. Ryhmät kokoontuvat oma-aloitteisesti kerran kaksi viikossa ja tapaamisten välillä nuoret etsivät itsenäisesti tietoa käsittelyssä olevasta teemasta. Ryhmätapaamisissa nuoret jakavat etsimänsä tiedon omalla tavallaan muulle ryhmälle ja asiasta keskustellaan eri näkökulmista. Ryhmissä tulee hiljaisia hetkiä ja osa nuorista vaatii ”valmentajan kertovan mitä pitää tehdä”. Nuoria kuitenkin vastuutetaan tekemään omia valintoja. Usein projektipäälliköiden on kaivettava menetelmäsalkkuaan, jotta ryhmässä syntyy keskustelua ja jokainen nuori pääsee osallistumaan. Rohkaistuttuaan nuorilta itseltään tulee yhä suoremmin omia ideoita mitä ryhmätapaamisissa tehdään ja mihin asioihin tartutaan.

Ryhmädynamiikan rakentamisessa käytetään esimerkiksi Room Escape -palveluita ja eläinavusteisia menetelmiä. Tutustumiskohteina ovat olleet 3D-printtaus, kissakahvila ja eri oppilaitokset. Lisäksi nuoret ovat osallistuneet mm. pelinkehittäjä-, matchmaking- ja Dream up -tapahtumiin. Tapahtumia on pidetty alkuun jännittävinä. Hankkeessa käytetyn eKoutsi-mobiilisovelluksen kautta kerätyt palautteet kertovat nuorten kuitenkin pitäneen tapahtumista.

Ryhmätoiminnat päättyvät aina ryhmien yhteiseen Isoon Matkaan, jonka nuoret itse suunnittelevat ja toteuttavat yhdessä projektipäälliköiden kanssa. Lopuksi järjestetään vielä kunkin pilottijakson yhteinen päätöstilaisuus, jossa kaikki ryhmät kertovat omalla tavallaan puolen vuoden ryhmätoiminnastaan ja tuloksistaan (kuva 2). Pilottijaksoja on nyt ollut kaksi, eli kuusi ryhmää on saatu päätökseen.

Päätöstapahtuman visualisointi
Kuva 2. Toisen pilottijakson päätöstapahtuman visualisointi (Kuvitellen Oy).

Nuorten projektipäälliköiden ajatuksia SERPA -ryhmistä ”ei kaduta että tuli lähdettyä mukaan”

Toisen pilottijakson projektipäälliköt haastateltiin heidän ryhmäkokemuksistaan. Projektipäälliköiden mielestä ihmisten kohtaaminen on ollut työskentelyssä keskeistä: ”sai antaa nuorille, mutta myös oppi nuorilta”. He kuvasivat, että ryhmän jälkeen oma itsevarmuus on kasvanut ja ryhmäläisiltä saatu palaute on vahvistanut tätä: ”hienoa kuulla, kun nuori sanoo, että kuuluu johonkin, saa päästää oman persoonan valloilleen”. Projektipäälliköt kuvasivat saaneensa myös ryhmänohjaamis-, yhteistyö- ja esimiestaitoja. Myös tulevaisuuden työelämätaidot olivat konkretisoituneet ja ryhmän kasaan saaminen sekä päiväkirjan kirjoittaminen olivat tuoneet alun vaikeuksien jälkeen onnistumisen kokemuksia.

Haastatteluissa nousi esiin vertaisuuden merkitys ”yksi iso osa suhteesta ja kontaktista ryhmässä”, koska se lisäsi tasa-arvoa ”en kokenut olevani heidän yläpuolella, en ollut liian kaukainen”. Projektipäälliköt olivat tuoneet esiin jonkin verran omia kokemuksiaan ryhmissä ”olen ollut samassa tilanteessa ihan konkreettisesti” ja kokivat sen lähentäneet yhteistyösuhdetta. Oman työttömyys- ja työnhakukokemuksen kautta oli myös helpompi samaistua esimerkiksi Kela-asiointiin ja tunnistaa työttömyyden paineet ”voi tulla helposti muuri, jos on liian kaukana työttömän maailmasta”. Oman kokemuksen kautta oli helpompi myös ymmärtää nuorten erilaiset, negatiivisetkin tunteet, kuten kateuden ja ärsytyksen.

Vertaisuus koettiin tärkeänä asiana, silti projektipäälliköitä mietitytti oma, ajoittain ristiriitainen rooli ryhmänvetäjinä ”nuoret varmasti havaitsivat etten ole työtön vertainen heille, olin kuitenkin töissä”. Ristiriitaisuuteen vaikutti myös sekä työ- ja ryhmänvetämiskokemuksen puute ”oma tunne siitä että mikä roolini on kun en ole perinteinen nuorisotyöntekijä” että aiempi kokemus ”se mihin on tottunut on vetäminen ja jossain vaiheessa oli liikaa suunnittelua vaikka oli kokeiluakin”. He kuvasivat, että ohjaajan asemaan hakeutui, vaikkei se ollut tarkoitus ”puhuin ryhmäläisistä nuorina, vaikka osa oli mua vanhempia”.

Ajoittain oli haastavaa olla rennosti osana nuorten keskustelua ja samalla tiedostaa, että nyt voisi vetää keskustelua takaisin aiheeseen ”pakko välillä pitää vähän järjestyksessä”. Toiminnan vapaaehtoisuus tarkoitti sitä, että kaikki eivät aina tulleet paikalle ja se harmitti välillä ”ei tiennyt kuinka monta tulee tai milloin on seuraava kerta”. Fiiliskyselyssä (eKoutsi) tuli joidenkin keskustelujen jälkeen esiin vaikeita asioita, mikä pohditutti. Toisaalta ryhmäläiset olivat erilaisia persoonallisuuksia eli ”ei voinut olla aina kaikille kivaa, silti tultiin uudestaan seuraavalla viikolla”.

Projektipäälliköt pohtivat paljon kokeilukulttuurin jalkauttamista ja omaa toimintaansa ryhmän vetäjinä ”nyt kun tietää niin olisi voinut vielä enemmän tuoda kokeilukulttuuria”. He pohtivat mitä olisi itse voinut tehdä toisin ”jos olisikin vain antanut mennä, olisi antanut tehdä ja epäonnistua ja olisi siitä oppinut”. Nuorilähtöisyys ja kokeilukulttuuri on helppo ymmärtää paperilla, mutta konkreettisesti ja aidosti nuorten näköinen toiminta on haastavaa. Projektipäälliköt pohtivatkin ”kuinka olla kaikissa rooleissa yhtä aikaa mutta ei ottaa liikaa kantaa mihinkään?”. Entä kuinka mahdollistaa asioita, kun nuoret eivät olleetkaan niin aktiivisia? ”Jos nuorilta ei tullut ideaa, niin sitten istutaan ja ollaan hiljaa”. Toiminta ei saanut kuitenkaan olla liian rentoa, koska ”kyseessä ei ollut leikki- tai iltapäiväkerho”.

SERPA-opit

SERPA-hankkeen vahvuuksia, mahdollisuuksia, uhkia ja heikkouksia on esitelty SWOT-analyysissä (kuvio 1).

Laitinen SWOT
Kuvio 1. SWOT-analyysi SERPA-hankkeen toiminnasta.

Kuten nuorten projektipäälliköiden haastatteluista nousee esiin, aito nuorilähtöinen toiminta on haastavaa, mutta samanaikaisesti antoisaa. Se tarjoaa mahdollisuuden ainutlaatuiseen vertaistukeen, oivalluksiin, osallisuuden kokemuksiin ja oppimiseen. Projektipäälliköiden mukaan kokeilukulttuurissa voisi olla vahvuus, kun ei ole ennakkokokemuksia, odotuksia tai asenteita toimintaa kohtaan. Tällöin ei ole sidoksissa jo opittuihin tapoihin tehdä työtä ja voi ottaa avoimin mielin kokeilun mahdollisuudet vastaan.

Projektipäälliköt pohtivatkin haastatteluissa sitä, miten ympäristö ottaa uuden työtavan vastaan. Kun aiemmin on korostettu ammattilaisen asiantuntijuutta toiminnan järjestämisessä, niin SERPA-ryhmissä ajatus onkin käännetty päälaelleen ja nuorten asiantuntijuus on keskeinen toiminnan liikkeelle paneva voima. Ryhmän vetäjä on mukana prosessissa vertaisena, mahdollistajana ja kanssakulkijana, ei neuvojana, ohjaajana tai asiantuntijana. Vallitsevan toimintakulttuurin muutos vie aikaa, mutta rohkaisevilla kokeiluilla voidaan avata ajatuksia uusille tavoille toimia.

Ryhmien vetäjät tarvitsevat perehdytystä ja tukea, mutta samanaikaisesti vapaat kädet toimia aidosti kokeilukulttuurin periaatteilla. Tämä tuo haasteita ryhmän vetäjän koulutukseen. Kysymyksiä herättää myös nuorten rekrytointi ja motivointi mukaan ryhmiin. Keiden kaikkien pitäisi ottaa vastuuta nuorten ohjaamisesta juuri heille sopiviin palveluihin? Kuinka kääntää ”pakolla” tulleen nuoren vastustuksen aidoksi motivaatioksi osallistua?

SERPA-hankkeen kolmas pilottiryhmävaihe on nyt käynnistynyt ja samanaikaisesti pohditaan toimintamallin juurruttamista hankkeen osatoteuttajien pysyvään toimintaan. Paljon on vielä kysymyksiä ilman vastauksia, mutta ehkä nuoret itse osaavat vastata niihin?

AIHEESEEN LIITTYVIÄ LINKKEJÄ:
Kokeileva Suomi http://kokeilevasuomi.fi/kokeilut
Palvelumuotoilu http://palvelumuotoilu.fi
Palvelumuotoilun työkalupakki www.sdt.fi
Radikaalimpi innovaatiotoimintamalli www.darpa.mil
Työllisyyskokeilujen selvitys, TEM 30/2016 http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/75328/TEMjul_30_2016_16082016.pdf?sequence=1
Uusi osaamisohjelma Euroopalle http://ec.europa.eu/transparency/regdoc/rep/1/2016/FI/1-2016-381-FI-F1-1.PDF

Kirjoittaja

Janne Laitinen, FM, projektiasiantuntija, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, janne.laitinen(at)jamk.fi
Katja Raitio, TtM, lehtori, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, katja.raitio(at)jamk.fi

Raivio, H. & Karjalainen, J. 2013. Osallisuus ei ole keino tai väline, palvelut ovat! Osallisuuden rakentuminen 2010-luvun tavoite- ja toimintaohjelmissa. Teoksessa Taina Era (toim.): Osallisuus – oikeutta vai pakkoa? Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 156.

Ruckenstein, M., Suikkanen, J. & Tamminen, S. 2011. Unohda innovointi. Edita, Helsinki http://www.sitra.fi/julkaisut/sitra291.pdf. Viitattu 30.8.2016.

Tuusa, M., Pitkänen, S., Sheimeikka, R., Korkeamäki, J., Harju, H., Saares, A., Pulliainen, M., Kettunen, A. & Piirainen, K. 2014. Yhdessä tekeminen tuottaa tuloksia. Työ ja yrittäjyys. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 15/2014.

yhteisöllinen ruokailu

Ikääntyvien yhteisöllinen ruokailu

Artikkelissa kuvataan ikäihmisille suunnattua yhteisruokailukokeilua, jonka tavoitteena oli selvittää ikäihmisten ruokailua sosiaalisena tapahtumana, mutta myös laajemmin hyvinvointia lisäävänä tekijänä. Ikäihmisten, vanhusten, kasvava väestönryhmä Etelä-Savossa haastaa opetuksen ja tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan sekä kunnallisen palvelutuotannon uudenlaisiin avauksiin ja kokeiluihin. Mikkelin ammattikorkeakoulun ASKO-hankkeessa (2015) oli tarkoituksena suunnitella ikääntyvien, kotona-asuvien tai kotihoidon asiakkaiden ruokapalvelumalleja, jotka voidaan tarjota asiakkaiden omien tarpeiden ja mieltymysten mukaisesti ruokapalvelujen kustannustehokkuutta unohtamatta.

Yhdessä ruokaileminen on meistä suurimmalle osalle luonnollinen osa elämää. Ruokailu muuttuu ja muuttaa merkitystään kuitenkin mm. silloin, kun joudumme vanhoina hoitolaitoksiin tai sairastuttuamme johonkin sairauteen (American Dietetic Association 2000, Finlayson ym. 2007, Maitre ym. 2013). Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ravinto on yksi tärkeimmistä hyvän vanhenemisen tekijöistä: ruoka ei vaikuta merkittävästi pelkästään fysiologiseen hyvinvointiin, vaan se vaikuttaa myös sosiaaliseen, kulttuuriseen ja psykologiseen elämänlaatuun (American Dietetic Association 2000).

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ravinto on yksi tärkeimmistä hyvän vanhenemisen tekijöistä: ruoka ei vaikuta merkittävästi pelkästään fysiologiseen hyvinvointiin, vaan se vaikuttaa myös sosiaaliseen, kulttuuriseen ja psykologiseen elämänlaatuun

Yhteisöllinen ruokailu -kokeilu organisoitiin Mikkelin seudun sosiaali- ja terveystoimen kotihoidon ateriapalvelun kanssa ja toteutettiin Mikkelin Sateenkaari ry:n Laurinpuiston asumisyksikössä.

Laurinpuiston yhteisöllisen ruokailun voidaan arvioida onnistuneen erinomaisesti. Asiakkaat, lounaalla käyneet ikäihmiset, ruokailun toteuttajat ja arvioijat sekä vieraat niin kotimaasta kuin ulkomailtakin, olivat ruokailutilanteesta innostuneita ja kiinnostuneita. Myös kotihoidon ateriapalvelun ruuanjakelu ja tarjoilu onnistuivat erinomaisesti. Lounas oli aina ajallaan, kauniisti katettuna ja terveellistä. Lounaalla oli hyvä tunnelma, iloinen puheensorina, ja mikä parasta, ruoka maistui ikäihmisille.

Yhteisöllinen ruokailu -kokeiluissamme vahvistui käsitys siitä, että ruuan oleellisin elementti ei ole se mitä syödään, vaan miten syödään ja kenen kanssa syödään. Kokeilujen aikana keskusteltiin ruuan terveellisyydestä, mutta se ei ole ollut asiakkaille tärkein syy osallistua. Ruokailijoiden tavoitteena oli kokoontua yhteen ja vaihtaa päivän tärkeitä kuulumisia toisten kanssa. Havaintojen perusteella tärkeäksi elementiksi nousi myös itsemääräämisoikeus: asiakkaan itse valitsema aika, milloin osallistuu yhteisölliseen ruokailuun, kenen viereen käy pöydässä istumaan ja mistä aiheesta on milloinkin halukas keskustelemaan. Merkityksellistä oli myös se, että asiakas on voinut itse ottaa ruuan noutopöydästä.

Yhteisöllinen ruokailu jatkuu ja laajenee Mikkelin seudulla. Ruokailua jatketaan Laurinpuiston asumisyksikön uusituissa tiloissa. Ruokailun yhteyteen yhdistetään myös muuta ohjelmaa, kuten jumppatuokioita, kirja- ja lehtipiirejä, musiikkia ja tietokilpailuja. Yhteisöllinen ruokailu laajenee Lehmuskylän, Anttolan ja Haukivuoren kaupunginosiin sekä Ristiinaan ja Suomenniemelle.

Kirjoittajat

Marja-Liisa Laitinen, TKI-asiantuntija, terveydenhuollon maisteri, Mikkelin ammattikorkeakoulu, marja-liisa.laitinen(at)mamk.fi
Anne Puntanen, lähihoitaja, Mikkelin seudun sosiaali- ja terveystoimen kotihoidon ateriapalvelut, anne.puntanen(at)mikkeli.fi

American Dietetic Association 2000. Position of the American Dietetic association: ‘nutrition, aging and the continuum of care. Journal of the American Dietetic Association, Vol. 100 No. 5, 580–95.

Finlayson, G., King, N., & Blundell, J. E. 2007. Is it possible to dissociate ‘liking’ and ‘wanting’ for foods in humans? A novel experimental procedure. Physiology and Behavior, 90(1), 36–42.

Maitre I, Van Wymelbeke V, Amand M, Vigneau E, Issanchou S, Sulmont-Rossé C. 2013. Food pickiness in the elderly: Relationship with dependency and malnutrition. Food Quality and Preference 32 (2014) 145–151.

The Future Competences for Working with Older People

The Future Competences for Working with Older People

Population ageing is a common issue around the Europe. The number of older people is growing and by the year 2030 every third person in the EU will be more than 60 years of age. (DART 2012). Ageing affects the entire society and it will also challenge social and health care services. The growing number of the oldest age groups will indicate increasing need for social and health care services in the future. Moreover, at the same time care services and environments are changing and becoming more diverse, there is an obvious need for new kind of social and health care expertise.

European level cooperation in developing competences in active ageing is undeniable. International cooperation in competence development is needed to enhance the quality of services and to improve the attractiveness of older people care. European collaboration related to ageing is also beneficial when aiming to increase the mobility of workforce in social and health care services. Sharing common competences and expertise in active ageing provides more opportunities for future professionals to work in different international environments.

ELLAN unites European higher education institutions

ELLAN (European Later Life Active Network) project connects Higher Education Institutions extensively around the Europe. The consortium includes 26 partners from 25 European countries. ELLAN project (2013–2016) is funded by the EU´s Lifelong Learning Programme and coordinated by Savonia University of Applied Sciences, School of Health Care (Finland).

ELLAN project promotes European collaboration and exchange of good practices related to working with ageing population. ELLAN reconstructs the diverse educational approaches by developing an agreed European Core Competences Framework (ECCF) for working with older people. During the project the educational network is also sharing innovations in teaching and learning as well as identifying factors that may influence students to choose to work with older people in the future.

Developing competencies through research

The development of the ECCF is based upon five studies which were carried out during the 1st and 2nd year of the project: (1) Literature review exploring competences required in working with older people; (2) Qualitative research focusing on older people’s perceptions about required competences of professionals; (3) Quantitative study exploring professionals’ views of competences needed to support older people; (4) Quantitative research of factors influencing health and social care students’ views of older people; (5) Identification of best practice and innovative teaching and learning methods encouraging students to choose to work with older people.

The aim of the literature review was to find out which competences of the social and health care professionals working with older people related to the CanMEDS roles are described in the literature. CanMeds model was chosen to be the basis for the competences of ECCF. CanMEDS framework was originally formulated to describe the abilities physicians have to have in order to meet the health care needs of the people they serve. These abilities are grouped thematically under seven roles. A competent physician seamlessly integrates the competences of all seven CanMEDS roles. The CanMEDS roles are Medical Expert (the integrating role), Communicator, Collaborator, Leader, Health Advocate, Scholar, and Professional. The overarching goal of CanMEDS is to improve patient care. The model has been adapted around the world, both within and outside the health professions (Frank et al. 2014). (Figure 1).

figure 1
Figure 1. CanMEDS roles

A total of 228 studies were found. According to the findings, found competences were in general directed to a particular healthcare worker with a wide variety of competences in the different roles. To get insight in the generic competences, a secondary analysis was conducted in which 38 studies were included. The research question was: which generic competences of health and social professionals related to the CanMEDS roles are described in the literature? The conclusion of the literature was that the care and support of older people is very complex. A multidisciplinary team approach is necessary. Collaboration and communication are essential competences to optimize the team approach but also to respond to the individual needs of older persons. Moreover, collaboration with the older person is important. Sometimes communication with older people requires special skills. The CanMEDS roles offers a framework for the needed competences. However, multicultural competences need to be added, and special attention has to be paid to technological competences and the recognition of older people abuse. (Roodbol & Dijkman 2016.)

Attitudes of health and social care students towards older people and also their perceptions of working with older people were examined in a survey. Undergraduate health and social care students (n=955) from five different European countries completed two widely used questionnaires: Attitudes towards Older People Scale (Kogan 1961) and Student´s Perception of Working with Older People Scale (Nolan et al. 2006). According to the results student´s attitudes were generally very positive towards older people. Those with least experience with older people displayed more negative attitudes. However, high reported experience with older people was not conclusively linked to positive attitudes. The main result of the study pointed out the apparent indecision among students to work with older people or choose careers of working with them in the future. (Coffey et al. 2015.)

Older people’s perceptions about the required competences of professionals working with older people were collected by interviews in six of the partner countries. The partners selected a convenience sample of 16 participants (N=96) and used semi-structured interviews for data collection. A common interview script was followed and data analysis was conducted using thematic analysis (Braun and Clarke, 2006). Four major themes were identified: (1) recognizing older people’s individuality as well as their personal and social background; (2) effective communication and positive relationships between professionals and older people; (3) technical competence and expertise as well as team work; (4) vocation, commitment and ethical recommendations. The development of these competencies has potential to improve the quality of care delivered by health and social care professionals to older people. (Soares 2015.)

International cooperation in competence development is needed to enhance the quality of services and to improve the attractiveness of older people care.

Social and health care professionals’ perspective to the competences related to older people was collected by a questionnaire in six partner countries (N=885). The quantitative method used was based on the modified Caring Nurse – Patient Interactions Scale (CNPI-70). The results showed that professionals perceive that it is important to encourage older people to believe in themselves, to motivate them, to acknowledge their potential, to give hope, help and support when needed. Professionalism in care of the older person was experienced as crucial. Health and social care professionals regard as important collaboration, risk assessment and the encouragement of autonomy. A central theme was accepting aging as a physiological process and not just a disease. (Felsmann & Andruszkiewicz 2015.)

A study to identify innovative good practices in education for gerontology was carried out in order to find learning approaches which could positively contribute students to choose a career in gerontology. A template was developed, based on the criteria for innovation and the Senses Framework as described by Nolan et al. (2002). The template was distributed to Higher Education Institutions providing education in Gerontology in five partner countries. Twenty-three templates were completed and analysed. According to the results, innovative teaching methods that take into account the needs of students were found and structured by Miller’s educational model for competence-based learning. The selected best practices will be disseminated throughout Europe. To conclude the study envisaged that the educational practices identified could positively influence students’ attitudes and decisions about working with older people. (Schoofs 2015.)

European Core Competences Framework (ECCF)

The European Core Competences Framework is based on the view that professionals are working in different roles while working with older people. The framework describes the minimum set of competences that constitutes a common baseline for all professionals in social and health care working with older people. The developed competences are described for the roles of CanMEDS model (Figure 1). The competences are formulated on the European Qualifications Framework (EQF) level 6 (Bachelor) and 7 (Master). The ECCF will be formulated by bringing together the results of the studies described above and verified by using Delphi technique, involving 24 experts from 8 countries in order to find consensus of the developed framework. Following the CanMeds model seven roles will be described: expert, communicator, collaborator, organizer, health and welfare advocate, scholar and professional. (Dijkman & Roodbol 2015.)

Conclusion

The ECCF can be used in developing curricula of social and health care professionals. The desired outcome of this project is improved quality of higher education of social and health care professionals working with older people. The ECCF will be presented at the 23rd Nordic Congress on Gerontology in Tampere, Finland, June 2016, and will be available at the project website after that.

Writers

Jukka Aho, Senior Lecturer, MNSc., Savonia University of Applied Sciences, jukka.aho(at)savonia.fi
Marjut Arola, Principal Lecturer, Lic.Soc.Sc., Karelia University of Applied Sciences, marjut.arola(at)karelia.fi
Irma Mikkonen, Principal Lecturer, PhD, Savonia University of Applied Sciences, Irma.mikkonen(at)savonia.fi

Braun, V. & Clarke, V. (2006). Using thematic analysis in psychology. Qualitative Research in Psychology 3, 77-101.

Coffey, A., Buckley, C., Gaidys, U., Sansoni, J., Arola, M., Deimante-Hartmane, D., Corvo, E., Auer, S., Petersen-Ewert, C., & Tyrrell, M. (2015). Beliefs of students about growing older and perceptions of working in gerontology. Nursing older people. The journal for professionals working in gerontological care 27 (1), 33-37.

DART – Declining, Ageing and Regional Transformation 2012. Final report. http://www.dart-project.eu/fileadmin/OrdnerRedakteure/0103_Achievements/DART_final_report_web.pdf. Accessed 23.2.2016.

Dijkman, B. & Roodbol, P. (2015). European Competence Framework for working with older persons by professional´s health and social care. Report draft.

ELLAN – European Later Life Active Network. Accessed 23.2.2016 http://ellan.savonia.fi/

Felsmann, M. & Andruszkiewicz, A. (2016). The opinions of health and social care professionals on important competencies in caring for older people. Report draft.

Frank, J.R., Snell, L.S. & Sherbino J. (eds.) (2014). Draft CanMEDS 2015 Physician Competency Framework – Series III. Ottawa: The Royal College of Physicians and Surgeons of Canada; 2014 September. Accessed 6.4.2016 http://www.royalcollege.ca/portal/page/portal/rc/common/documents/canmeds/framework/canmeds2015_framework_series_III_e.pdf

Kogan, N. (1961). Attitudes toward old people: the development of a scale and an examination of correlates. Journal of Abnormal and Social Psychology 63, 44-54.

Nolan, M.R., Brown, J., Davies, S., Nolan, J. & Keady, J. (2006). The Senses Framework: improving care for older people through a relationship-centered approach. Getting research in Practice (GRiP) Report No 2. Accessed 3.4.2016 http://shura.shu.ac.uk/280/

Roodbol, P.F. & Dijkman, B. L. (2016). Generic competences for health and social workers working with older persons. Literature Review: A secondary analysis. Report draft.

Schoofs, G. (2015). Motivating Health and Social Care students to choose a career in Gerontology through innovative education. Report draft.

Soares, C. (2015). Older people’s views on professional competences. Report draft.

Kuntoutujan polku palvelukodista farmille

Kotilo ry. on Savonlinnassa toimiva yhdistys, joka tarjoaa sosiaalipsykiatrista kuntoutusta ja asumispalvelua 35 mielenterveyskuntoutujalle. Yksikköinä ovat 26-paikkainen kuntoutuskoti Kotilo ja 7-paikkainen kuntoutumiskoti Erika, jonka yhteydessä toimii 3-paikkainen ryhmäkoti. Lisäksi yhdistyksellä on harraste-, ryhmä- ja työtoimintaa tarjoava päiväkeskus Touhula sekä Klubitalo-toimintaa omassa yksikössään LinnaKlubilla.

Mikkelin ammattikorkeakoulu on yhteistyössä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin sekä Etelä-Savon hoiva- ja maatilayrittäjien kanssa kehittänyt vuonna 2014 käynnistyneen ja Euroopan Unionin Sosiaalirahaston (ESR) osarahoittaman Hoivafarmi-hankkeen avulla maatiloilla toteutettavaa erityisryhmien päivä- ja työtoimintaa. Hoivafarmia ovat edeltäneet esiselvitys green care -palvelutoiminnan mahdollisuuksista Etelä-Savossa sekä luontolähtöisiä palvelukonsepteja ja verkostoja kehittänyt Luontohoiva-hanke.

Lokakuun 2016 loppuun saakka kestävän kehittämistyön tavoitteena on tarjota alueen sosiaali- ja terveysalan palveluyksiköille sekä alan palvelutoimintaa suunnitteleville tai jo toteuttaville maatiloille välineitä luontoympäristöjen ja -elementtien hyödyntämiseksi ammatillisesti ohjatussa kuntoutus-, kasvatus-, hoito- ja hoivatyössä. Kehittämisajatuksia on saatu edeltävistä hankkeista, eurooppalaisen hoivamaatalouden (social farming, care farming) pitkästä perinteestä ja siihen liittyvästä tutkimuksesta, jotka vakuuttivat maatilojen potentiaalista kuntouttavan ja hyvinvointia edistävän luontolähtöisen toiminnan monipuolisina toteutusympäristöinä.

Kuntoutumispolulle terapeuttisen pihan kautta

Kotilo on ollut mukana monitoimijaisessa luonto- ja farmitoiminnan kehittämisessä usean vuoden ajan. Yhdistyksen osallistumista kehittämistyöhön kannusti aikanaan Luontohoiva-hankkeessa tehty vaikuttavuustutkimus sekä saatavilla oleva tutkimustieto luontoympäristöjen rauhoittavista ja toisaalta aktivoivista vaikutuksista (Yli-Viikari 2011, Rappe 2003).

Kehittämistyön alkuvaiheessa Kotilon henkilökuntaa osallistui koulutuksiin, joissa perehdyttiin green care -ajatteluun, verkostoiduttiin alueen muiden palvelutuottajien kanssa sekä tehtiin opintomatkoja suomalaisiin ja kansainvälisiin kohteisiin, kuten luontolähtöisiä palveluja tarjoaviin palvelu- ja hoivakoteihin, maatiloille sekä puutarha- ja eläinavusteista päivätoimintaa tarjoaviin toimintakeskuksiin.

Koulutuksen ja verkostoitumisen rinnalla Kotilossa käynnistettiin pihasuunnitteluprojekti, johon hanke tarjosi asiantuntija-apua. Kehittämistyön tuotoksena pihalle rakennettiin kasvihuone, laaja kukka- ja pensasalue sekä lisättiin pihan viihtyisyyttä. Kasvihuoneen kasvien ja kukkien taimikasvatus on osa yksikön päivätoimintaa ja alkaa jo keväällä. Piha on puolestaan kesäisin suosittu oleskelupaikka.

kuva 1
Kuva 1. Pihaa vasta kunnostetaan.

Pihan varustamisen lisäksi Kotilon toimintaan lisättiin erilaisia luontoretkiä, ja Luontohoiva-projektin myötä verkostoiduttiin toisen kuntoutumiskodin kanssa. Verkostoituminen toteutui muun muassa kesäretkinä maaseudulla sijaitsevaan kuntoutumiskotiin.

Asiakasvaikutusten arviointi osa kehittämistyötä

Kehittämistyön rinnalla toteutettiin asiakasvaikutusten arviointia, jonka tarkoituksena oli tehdä näkyväksi toiminnan mahdollisesti aikaansaamia muutoksia asiakkaiden toimintakyvyssä ja hyvinvoinnissa. Asiakasvaikutustutkimus osoitti luontolähtöisen toiminnan lisänneen aktiivisuutta asukkaiden parissa. Yksi tutkimukseen haastateltu työntekijä kuvasi muutosta seuraavasti:

”Ja se, että kuinka on kunto kasvanut ja ehkä se ihminen, jonka itsetunto on ollut aika nollassa, niin sit, kun huomataan metsässä, että sä pysyt kaikkien muitten perässä, ja että sä et ookaan se, jota joutuu aina auttamaan, niin se oli sellainen ihana hetki.”

Asiakashaastatteluissa tuli esiin tekijöitä, jotka mahdollistavat onnistuneen luontokokemuksen. Esiin nousivat kiireettömyys sekä ohjaajan taidot ja varmuus, jotka synnyttävät turvallisuuden tunteen. Kannustus ja asiakkaiden toimintakyvyn tuntemus koettiin niin ikään tärkeiksi tekijöiksi. Ohjaajalta odotettiin aitoutta, omaa motivaatiota ja innostuneisuutta. Parhaita kokemuksia luontotoiminnasta olivat itsensä ylittäminen, onnistumisen kokemukset ja omaehtoinen toiminta. Luonnossa koettu esteettisyys ja lumoutuminen koettiin rauhoittaviksi ja mielialaa nostaviksi elementeiksi. Haastatteluissa esiin nousivat myös luontoympäristöt, jotka virittivät muistoja. Tällaisia olivat esimerkiksi vanhat hirsiseinät ja rakennukset. Asiakkaiden havaintoihin kuuluivat myös luonnossa koettu yhteisöllisyys ja ylipäätään myönteinen yhdessä oleminen. Luontolähtöisen toiminnan rauhoittavia vaikutuksia kuvasi yksi asiakas seuraavasti:

”Voi hetkeks unohtaa hölyn pölyn ajatukset ja keskittyy tekemään jotakin, se rauhoittaa. Vaikuttaa positiivisesti.

Haastattelut osoittivat luontolähtöisen toiminnan onnistumisen edellytyksiksi vastuullisen työskentelyn ja sitoutumisen. Mikäli ammatillista luontolähtöistä toimintaa, esimerkiksi ohjattua puutarhatoimintaa, aiotaan toteuttaa tavoitteellisesti kuntoutumisen tukena, työskentelyn tavoitteet ja sisällöt tulisi kirjata asiakkaan kuntoutussuunnitelmaan. Työtehtävät tulee myös suunnitella kunkin toimintakyvyn mukaisesti ja niihin sitoutua pitkäjänteisesti. Esimerkiksi puutarhatoiminnassa ihanteellisena vähimmäiskestona kuntouttavalle toiminnalle on kasvukausi, jolloin pääsee näkemään kasvien elinkaaren (Nikkilä 2003, 30).

Farmilta uusia kuntoutusmahdollisuuksia

Luontohoiva-hankkeen aikana vahvistuneen puutarhatoiminnan jatkoksi Kotilo lähti mukaan Hoivafarmi-hankkeeseen. Tavoitteena oli kehittää maatilalla toteutettavasta kuntouttavasta päivätoiminnasta palvelutuote. Maatilalle tehdyn tutustumiskäynnin jälkeen säännölliseen maatilatoimintaan ilmoittautui kolme kuntoutujaa. Kuntouttavan päivätoiminnan lisäksi toiseksi palvelukonseptiksi muotoutui ryhmien maatilalle tekemät päiväretket. Päiväretkiä tehdään myös Klubitalolta, joka on osa Kotilon toimintaa.

Päivätoimintakonseptia on kehitetty yhteistyössä Kotilon työntekijöiden ja asiakkaiden, tilan omistajien sekä Hoivafarmin hanketyöntekijöiden kanssa. Ammatilliseen green care -toimintaan pohjautuvan päivätoiminnan perustana ovat asiakkaan tarpeet ja toiveet huomioiva kuntouttava ja tavoitteellinen työskentely. Käytännössä tämä on edellyttänyt muun muassa ohjausvastuiden määrittelyä tilanomistajien ja maatilalla ohjaustyöhön osallistuvien Kotilon työntekijöiden kesken, strukturoidun päiväohjelman rakentamista, työskentelyn kuntoutuksellisten tavoitteiden näkyväksi tekemistä sekä palvelun hinnoittelua.

Maatila tarjoaa normaaleja maatilan arkeen ja vuodenkiertoon liittyviä työtehtäviä, jotka asiakas voi kokea merkityksellisiksi ja motivoiviksi. Maatilapäivä jäsentää ja monipuolistaa arkea, ja kokemuksellisuus kannustaa aktiiviseen osallistumiseen. Yhdessä nämä voivat tukea asiakkaan kuntoutumista ja arjen mielekkyyttä (Suomi ym. 2016).

Ensimmäisen toimintakesän ja -syksyn jälkeen tehdyt työntekijähaastattelut toivat esiin alustavia havaintoja maatilatyöskentelystä kolmen asiakkaan kohdalla. Kaksi yksikön työntekijää kertoivat havainneensa erityisesti yhden asiakkaan kohdalla itseluottamuksen ja tunteiden hallinnan vahvistumista. Haastateltu työntekijä kiteytti maatilapäivien tarjoaman yhteisöllisyyden ja toiminnallisuuden seuraavasti:

”Kaikki pääsee mukaan ja tasa-arvo näkyy, kaikille tarjotaan samanlaisia töitä, sekin lisää itsetuntoa. Kaikki tehdään samaa. Tehtävät eivät ole niin äärettömän vaikeita. Pystytään samaan kuin muut. Siitä tulee itseluottamusta.”

 

kuva 2
Kuva 2. Opintokäynti belgialaisella hoivafarmilla, jolta haettu oppia tuotekehitystyöhön.

Green Care brändiksi Kotilolle

Kotilo on kehittänyt luontolähtöistä toimintaansa pian viiden vuoden ajan. Luontolähtöisyys antaa lisäarvoa toiminnan laatuun. Ammatillisen ja tavoitteellisen green care -toiminnan kehittämiseksi maassamme käynnistyi vuonna 2015 valtakunnallinen Green Care -koordinaatiohanke, jonka tavoitteena on tukea alueellisten green care -hankkeiden verkostoitumista, jakaa alan tietämystä ja määritellä vuoteen 2020 ulottuva green care -strategia (Green Care -kehittämistoiminta… 2016).

Koordinaatiohanke on lähtenyt konkretisoimaan green care -brändiä muun muassa kehittämällä laatumerkkiä ammatillista luontolähtöistä toimintaa toteuttaville alan yrittäjille ja muille palveluntuottajille. Laatumerkkityötä koordinoi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Laatumerkin saadakseen palveluntuottajan tulee osoittaa tarjoamansa luontolähtöisen palvelun lähtökohdat, tavoitteet, sisällöt ja keskeiset green care -laadunhallinnan välineet, kuten turvallisuus- ja omavalvontasuunnitelma (Green care -palveluja koskeva laatumerkkityö käynnistynyt 2016).

Tässä artikkelissa kuvattu kehittämistarina on esimerkki TKI-toiminnan ja palveluja tarjoavien tahojen yhteistyöstä, josta syntyy uusia toimintamalleja, asiakastyön menetelmiä ja palveluja hyvinvointialalle. Kotilon tavoitteena on hankkia jatkossa green care -laatustandardi, joka koetaan kilpailutekijänä tarjottaessa sosiaalipsykiatrista kuntoutusta ja asumispalveluja. Luontolähtöisestä toiminnasta on tullut kehittämistyön myötä pysyvä osa Kotilon toimintaa.

Artikkelin kuvat: Johanna Hirvonen

Kirjoittajat

Johanna Hirvonen, yliopettaja, FT, Mikkelin ammattikorkeakoulu, johanna.hirvonen(at)mamk.fi
Leena Uosukainen, yliopettaja, KT, Mikkelin ammattikorkeakoulu, leena.uosukainen(at)mamk.fi

Green Care -kehittämistoiminta saa tuekseen koordinaatiohankkeen. 2016. WWW-dokumentti www.gcfinland.fi/file/original/922352?contentId=922352&v=1450433483000. Luettu 4.4.2016.

Green Care -palveluja koskeva laatumerkkityö käynnistynyt 2016. Tiedote. WWW-dokumentti www.gcfinland.fi/file/original/921705?contentId=921705&v=1449814278000. Päivitetty 25.11.2015. Luettu 4.4.2016.

Nikkilä, K. (2003). Puutarhaterapiaopas. Puutarhaterapia – opastusta ja työvälineitä puutarhanhoidon ja terapian toteuttamiselle ihmisen parhaaksi.

Rappe, E. (2003). Puisto, puutarha ja koettu hyvinvointi. Teoksessa E. Rappe, E. Linden & T. Koivunen (toim.) Puisto, puutarha ja hyvinvointi. Viherympäristöliitto.

Suomi, A., Juusola, M. & Anundi, E. (2016). Vihreä hoiva ja voima. Terapia- ja valmennuskeskus Helsingin Majakka.

Yli-Viikari, A. (2011). Luonnon vaikutukset hyvinvointiin. Careva-hanke. PDF-dokumentti. portal.mtt.fi/portal/ page/portal/mtt/hankkeet/greencare/mita/vaikuttavuus/sitra3_0.pdf. Luettu 4.4.2016.

kuvituskuva

Digitalisaatio mahdollistaa Väyläopinnot

Digitalisaatio haastaa oppilaitokset uudenlaiseen avoimuuden ja yhteistyön aikaan, jossa tiedon omistajuus saa uuden merkityksen. Opettajankouluttaja, tutkija Essi Ryymin Hämeen ammattikorkeakoulusta tarkastelee koulutuksen digitalisaatiota ja sen johtamista koko ilmiötä hyvin avaavassa blogikirjoituksessaan. Samaan aikaan digitalisaatioon heräämisen kanssa suomalainen korkeakoulujärjestelmä kärsii pitkistä opintopoluista, joiden vuoksi työelämään siirtymisen kesto on varsin pitkä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 2016–2019 kuvataan toisen asteen ammatillisen koulutuksen erääksi keskeiseksi painopistealueeksi virtuaalisten opintojen kehittäminen ja toisaalta perään kuulutetaan sujuvia siirtymiä korkea-asteen koulutukseen. Samaan aikaan OAJ:n tuore julkaisu kertoo perusopetuksen digiloikan olevan vielä varsin lyhyt. Myös toisen asteen opiskelijoista vain joka toinen käyttää päivittäin tvt-tekniikkaa opinnoissaan. Korkeakoulujen osalta tilanne on parempi ja ammattikorkeakouluissa yliopistojakin parempi. Väyläopinnot, joissa toisen asteen opiskelijat suorittavat digitaalisia verkko-opintoja ammattikorkeakoulussa, voivat toimia myös henkilöstön osaamisen jakamisen ja kehittämisen väylänä.

Pilottien kautta pysyvään toimintaan

Syksyllä 2014 aloitimme yhteistyön Porvoon ammattiopiston Amiston kanssa Väyläopintojen rakentamiseksi, jossa pilottina toimi syksyllä 2015 aloitettu väylä lähihoitajasta sairaanhoitajaksi ja /tai terveydenhoitajaksi. Väyläopintojen tavoitteena on muodostaa sujuvia opintopolkuja, lyhentää opintojen kokonaiskestoa, nopeuttaa työelämään siirtymistä ja mahdollistaa motivoituneiden opiskelijoiden opiskelu omassa toisen asteen oppilaitoksessaan.

[easy-tweet tweet=”Digitalisaatio tulee muuttamaan suomalaista koulutusta. ” hashtags=”uasjournal, digitalisaatio”]

 

Väyläopinnot
Kuvio 1. Väyläopintojen hyötyjä eri osapuolille.

Uudenmaan alue on laaja, jossa välimatkat toisen asteen oppilaitosten ja korkeakoulujen välillä voivat olla pitkiä. Aiemmissa Väylä-opintojen projekteissa ja hankkeissa oli todettu opiskelijoiden sitoutumisen opintoihin olevan haasteellista välimatkojen ja omien toisen asteen opintojen yhteensovittamisen kanssa suhteessa korkeakouluopintoihin. Väylä-opinnoista haluttiin muodostaa sujuva, selkeä, yksinkertainen ja monistettavissa oleva malli. Tämän vuoksi Väyläopintojen toteuttamisen lähtökohdaksi muodostuivat verkko-opinnot, jotka olisivat aikaan ja paikkaan sitomattomia. Näin toisen asteen opiskelijan henkilökohtainen opiskelusuunnitelma toteutuisi myös toisella asteella suunnitellusti.

Avoimen ammattikorkeakoulun kautta on opintoja ollut mahdollista suorittaa, mutta yksittäisen opiskelijan uratoiveiden näkökulmasta avoimen tarjontaa ollut vaikeata hahmottaa. Väylä-opinnoissa on rakennettu valmiita polkuja, joissa Väylä -opinnot ovat osa tulevaa mahdollista korkeakoulututkintoa ja sen tutkinnon ydinosaamista.

Nykytilanteessa Laurean Väyläopinnot ovat laajentuneet laaja-alaiseksi Uudenmaan alueen yhteistyöksi, jossa mukana ovat Amisto, Keuda, PointCollege ja Rikosseuraamusalan koulutuskeskus. Tavoitteena on, että vuonna 2017 Laureassa 100 opiskelijaa suorittaa vuodessa 10 opintopisteen väyläopintojen kokonaisuuden. Tulevaisuus tulee näyttämään mihin väyläopinnot kehittyvät. Eräänä mahdollisena tulevaisuutena näkisimme Väylä-opintojen portaalin, jossa digitaaliset oppimisympäristöt olisivat tarjolla kaikille suomalaisille toisen asteen opiskelijoille riippumatta asuinpaikkakunnasta. Tulevaisuudessa tarvitaan avoimia oppimisympäristöjä avoimen tieteen periaattein, jotka mahdollistavat ympärivuotisen opiskelun ajasta ja paikasta riippumatta.

On tärkeää tunnistaa ja tunnustaa, että digitalisaatio sinänsä ei ole autuaaksi tekevä ratkaisu. Digitaaliset opinnot parhaimmillaan tavoittavat opiskelijat ja motivoivat heitä ajantasaisuudellaan ja opiskelumateriaalin saatavuudellaan sekä niveltymällä nuoren elämään muutenkin, kuten opiskelussa käytettyjen välineiden muodossa. Toisaalta, olisi nuorten ihmisten tasapäistämistä ajatella, että kaikki automaattisesti motivoituisivat tai pitäisivät digitaalisista opinnoista pelkästään toteutustavan vuoksi. Nuorten sinänsä hyvät tietotekniset taidot eivät aina vastaa digitaalisessa opiskelussa tarvittavia taitoja, ja myös nuorten käsitykset omista taidoistaan saattavat olla epärealistisia. Tästä syystä onnistuneet digitaalisesti toteutetut Väylä-opinnot edellyttävät sekä merkityksellistä yhteyttä sisältöön ja pedagogiikkaan, myös riittävää tukea ja ohjausta niin itseohjautuvaan ajasta ja paikasta riippumattomaan opiskeluun kuin sisältöön. (Lampelto 2015, 26; Kumpulainen & Mikkola 2015, 22). Parhaimmillaan hyvin laadittu digitaalinen opintokokonaisuus jäsentää opittavaa asiaa sekä ohjaa korkeakouluopintoja vasta kokeilevaa Väylä-opiskelijaa relevanttien lähteiden käyttöön. Myös ohjauksen näkökulmasta digitalisaatio ja some tarjoavat mahdollisuuksia – tukea tarvitaan, mutta onko kaiken tuen tultava opettajalta?

Kirjoittajat

Kati Komulainen, johtaja, TtT, Laurea-ammattikorkeakoulu, kati.komulainen(at)laurea.fi
Tuija Eloranta, Sosiaali- ja terveysalan opettaja, ammatillinen erityisopettaja, Porvoon ammattiopisto Amisto, tuija.eloranta(at)amisto.fi

Kumpulainen, K. & Mikkola, A. 2015. Oppiminen ja koulutus digitaalisella aikakaudella. Julkaisussa: Kuusikorpi, M. (toim.). 2015. Digitaalinen oppiminen ja oppimisympäristöt.

Lampelto, P. 2015. Ammatillisen koulutuksen digitalisaation nykytilanne koulutuspalveluissa. AMKE ry:n jäsenkyselyn yhteenvetoraportti.

Laurea-ammattikorkeakoulu. 2015. Väyläopinnot käyntiin Porvoossa. Laurea-ammattikorkeakoulun tiedote. Julkaistu 31.8.2015. Luettu 25.2.2016. https://www.laurea.fi/tiedotteet/Sivut/Vaylaopinnot-kayntiin-Porvoossa.aspx

Opetusalan ammattijärjestö. 2016. Askelmerkit digiloikkaan. OAJ:n julkaisusarja 3:2016. Luettu 25.2.2016. http://www.oaj.fi/cs/Satellite?c=Page&pagename=OAJWrapper&childpagename=OAJ%2FPage%2Fsisalto&cid=1398855048744&contentID=1408913239906

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2016. Toiminta- ja taloussuunnitelma 2016–2019. Luettu 25.2.2016. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm2.pdf?lang=fi

Ryymin, E. 2016. Koulutuksen digitalisaatio tapahtuu. Tai sitten sitä johdetaan. Luettu 25.2.2016. https://digilearnit.wordpress.com/2015/05/15/koulutuksen-digitalisaatio-tapahtuu-tai-sitten-sita-johdetaan/