kuvituskuva

3D ja virtuaaliympäristöt teatterin yleisötyössä – kokemuksia monialaisista kokeiluista

Kirjoittajat: Juho-Pekka Virtanen, Marika Ahlavuo, Matti Kurkela, Hannu Handolin, Kaisa Jaalama, Hilkka Hyttinen & Hannu Hyyppä.

Älypuhelimista ja tablet-tietokoneista on tullut arkipäivää. Nämä laitteet ovat myös yleinen kanava yhä suurempaan osaan mediasisällöistä. Digitalisaatio mahdollistaakin kulttuuripalveluiden tuomisen uusien kohderyhmien ulottuville. Teknologiamurros on lisäksi tuonut sekä kuluttajien että luovien alojen ammattilaisten käyttöön uusia, edullisia ympäristön taltioinnin työkaluja. Esimeriksi 360°-kameroita on testattu konserttien taltiointiin. Kehittyvien työkalujen hyödyntäminen monialaisessa yhteistyössä luovilla aloilla edellyttää innovaatiojohtamista, soveltuvia laitteistoja, oikein valittuja menetelmiä ja osaamista. Uraauurtavassa “Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan” -hankkeessa pilotoitiin useita innovatiivisia sähköisten kulttuuripalveluiden 3D-tuotantokokeiluja teatteriin monialaista yhteistyötä hyödyntäen. Vastaavanlaisia kokeiluja ei ollut Suomessa aiemmin tehty.

Osallisuutta ja osallistamista digitaalisten työkalujen avulla

Näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutus on kiistatta yksi teatterin kulmakivistä. Laitoksena teatteriin kuitenkin kohdistuu monenlaisia muutospaineita: tiukkenevassa rahoitustilanteessa pitäisi toiminnan mahdollistamisen lisäksi pystyä parantamaan teatterin saavutettavuutta ja monipuolistaa tilojen käyttöä. Samanaikaisesti uudet yleisöt pitäisi pystyä huomioimaan entistä paremmin (Ahlavuo & Hyyppä 2018). Digitalisoinnin tarkoituksena ei olekaan korvata paikallista taide- ja kulttuuritoimintaa, vaan päinvastoin tuottaa monipuolisempia jakelukanavia olemassa olevien toimintatapojen lisäksi (Hautio 2014).

“Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan” oli opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama hanke, jossa tavoitteina oli edistää osallisuutta ja osallistumista kulttuuriin kehittyneiden digitaalisten työkalujen avulla, tukea luovaa työtä ja tuotantoa sekä parantaa alueellisten kulttuuripalveluiden saavutettavuutta. Samalla tavoiteltiin uusia kohderyhmiä, ensisijaisesti nuoria, kiinnostumaan uusista sähköisistä kulttuuripalveluista (Toivanen 2018).

Aalto-yliopiston, Humanistisen ammattikorkeakoulun ja Jyväskylän kaupunginteatterin yhteishanke tuotti ehdotuksia toimintatavoista tulevaisuuden sähköisten kulttuuripalvelujen tuotannon ja jakelun kehittämiseksi. Hankkeen kokeilujen alustaksi valikoitui Jyväskylän kaupunginteatteri, jonka johtaja Hilkka Hyttinen kiinnostui hankkeesta. Teknisestä toteutuksesta hankkeessa vastasivat Aalto-yliopiston 3D-studio ja MeMo-instituutti, jotka yhdistävät Aalto-yliopiston strategian mukaisesti tiedettä, taidetta ja tekniikkaa.

Tuotantokokeilut – kohti tulevaisuuden mahdollisuuksia

Sähköisten kulttuuripalveluiden tuotantokokeilut (Virtanen ym. 2018) koostuivat kolmesta osaprojektista. Teatteriympäristössä pyrittiin sekä soveltamaan teknologiaa innovatiivisesti että löytämään uusia toimintatapoja. Kokeilussa I keskityttiin 360°-videoiden käyttöön teatterin kulissien takaisen toiminnan avaamiseksi. Kokeilussa II testattiin lavasteiden taltiointia ja tarkastelua sekä julkaisua verkossa. Kokeilussa III toteutettiin tarinallinen kaupunginteatterin esittelykierros 3D-mallinnusten ja 360°-videoiden avulla.

Ensimmäisessä kokeilussa edullista panoraamakameraa käytettiin teatterin toimintojen taltioinnissa. Kokeilussa kuvattiin 360°-videoita näyttelijöiden maskeerauksesta ja lavasteiden rakentamisesta teatterin suurelle näyttämölle. Normaalisti yleisö ei pääse näkemään tällaisia esityksen takana olevia työvaiheita. Koko näkymän kattava panoraamakuva antaa katsojalle mahdollisuuden vapaasti katsella ympärilleen.

Toisessa kokeilussa toteutettiin sisätilakartoitusjärjestelmän avulla lavasteiden taltiointi ja käyttö virtuaalisina tiloina. Kartoitusjärjestelmällä tuotettiin lavasteista 3D-mallit, jotka julkaistiin verkkosivuihin yhdistetyssä interaktiivisessa sovelluksessa. Sovelluksessa käyttäjä voi tarkastella lavasteita liikkuen salissa vapaasti ja tutkia niitä eri valaistuksissa (Kuva 1).

Kuva 1. Yhdistämällä 3D-kartoitusta ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja voidaan esimerkiksi lavasteet tuoda tarkasteltavaksi verkkosivuille. Kuvan lavastuksen on suunnitellut Karmo Mende.

Kolmannessa kokeilussa toteutettiin tarinallisia elementtejä sisältävä videoista koostuva virtuaalikävelykierros teatterissa. Videoiden käsikirjoituksesta vastasi Jyväskylän kaupunginteatterin vuonna 2017 perustettu 15–20-vuotiaista nuorista koostuva harrasteryhmä, ”Backstage Group”. Toteutuksen pohjana toimivat sisätilojen 3D-kartoitukset, joiden päälle pystyttiin tuomaan eläviä hahmoja ja haluttuja fiktiivisiä elementtejä. Lopputuloksena tuotettiin 360°-videoita käyttäen ammattitason 3D-mallinnus- ja animointisovelluksia. 360°-videoissa todellisiin tiloihin lisättiin fiktiivisiä elementtejä (Kuva 2).

Kuva 2. Digitaalinen media mahdollistaa todellisten ympäristöjen yhdistämisen kuvitteellisiin hahmoihin ja tapahtumiin. Kuvissa Jyväskylän Kaupunginteatterin Backstage-ryhmän nuoret Amanda Rekonen, Ilona Siistonen ja Siiri Karppinen, keijuna Anne-Mari Alaspää.

Havaintoja kokeiluista

Ajasta ja paikasta riippumattomia kokeiluja toteutettiin Jyväskylän kaupunginteatterin ja MeMon yhteistyönä. Pohjana kokeiluille olivat kuluttajien parantuneet mahdollisuudet kokea visuaalisia sisältöjä ja interaktiivisia 3D-ympäristöjä erilaisten älylaitteiden kautta. Kokeilevalla kehittämisellä saatiin tietoa teknologioiden hyödynnettävyydestä ja monialaisesta, verkostomaisesta työskentelystä. Kokeiluja toteuttaviin ”sprintteihin” osallistui kattavasti tekijöitä eri ammattiryhmistä ja taustoista, esimerkkeinä: 3D-artisti, teollinen muotoilija, teatterin johtaja, tutkija, kulttuurituottaja, studiomanageri, äänisuunnittelija, lavastaja, yleisötyöntekijä, näyttelijä ja nuorten ryhmä ohjaajineen.

Virtasen ym. (2018) mukaan kokeiluissa korostui 3D-aineistojen tuottamisen ja jakamisen helppous ja vastaavasti 3D-mallien käsittelyn vaativuus. 3D-kartoitus ja 360°-videoiden kuvaus ovat helposti omaksuttavia menetelmiä, mutta 3D-mallien käsittely vaatii kuitenkin videoiden editointia enemmän osaamista. Tämä vaikeuttaa 3D-kartoituksen hyödyntämistä monialaisissa projekteissa. Valmiin sisällön jakelun osalta molemmat teknologiat ovat joustavia: 360°-videoita voidaan jakaa Facebookissa ja YouTubessa ja interaktiivisia 3D-sovelluksia voidaan jo nyt yhdistää verkkosivuihin. Uudenlaiset mediat edellyttävät myös uusia ohjauksellisia taitoja. 360°-videoissa on videon tapahtumien lisäksi tarpeen ohjata myös katsojan katseen suuntaa, jotta katsoja varmasti seuraa haluttua näkymää. Interaktiivisissa sovelluksissa joudutaan pohtimaan, missä järjestyksessä vapaasti liikkuva käyttäjä katsoo sovelluksessa olevia sisältöjä, ja miten käyttäjää tarvittaessa ohjataan oikeaan suuntaan.

Innovatiivisten kokeilujen kautta saatiin myös kokemuksia monialaisesta yhteistyöstä. Hyttisen (2018) mukaan teatterin ja taiteen työtapa ja eteneminen hankkeessa olivat kaukana tutkimusorganisaation tavasta toimia. Vaikka hankkeen selkeä tarkoitus oli edetä ”sisältö edellä”, kokeiluja tehtiin kuitenkin hyvin ”tekniikkalähtöisesti”. 3D-mittausjärjestelmiä testattiin ja materiaalia tuotettiin kokeiluluonteisesti teatterin tiloissa, ja suunnitelmia tehtiin vasta syntyneen materiaalin pohjalta (Hyttinen 2018). Mikäli virtuaaliseikkailun tuotantokokeilut toteutettaisiin nyt, niiden suunnitteluun tulisi käyttää enemmän resursseja. Havaintona hankkeessa oli, että myös teattereissa tulisi olla enemmän tuottajia, jotka kokeilisivat ja hyödyntäisivät uusia sisällöntuotantomenetelmiä, kerryttäen siten osaamista. Hankkeen ohjausryhmässäkin mukana olleen digitaiteilija Maria Oivan (2018) mukaan teatterintekijöiden tulisikin uskaltaa tarttua kriittisellä ja kiinnostuneella otteella digitaalisuuden mahdollisuuksiin ja lähteä rohkeasti ”hackaamaan” teknologioita niiden alkuperäistarkoituksia vastaan – kohti omia, yleviä päämääriään.

Teknologiamurroksen hyödyntämiseen teatterissa tarvitaankin monialaista osaamista ja nykyistä laajempia verkostoja. Teknologia kehittyy nopeasti ja erilaisten laitteistojen lisäksi on hallittava tuotettujen sisältöjen käsittelyyn tarvittavia digitaalisia työkaluja sekä erilaiset jakelukanavat. Laadukkaan digitaalisen sisällön toteuttaminen edellyttää luonnollisesti myös monipuolisen teatterityön ja varsinkin tarinankerronnan osaamista. Käyttökelpoisten teknologioiden tunnistaminen ja tuotannon työprosessien kehittäminen ovat edellytyksiä digitaalisuuden tehokkaampaan hyödyntämiseen kulttuurialalla. Kerryttämällä kokemuksia tällaisesta työstä päästään myös lopulta arvioimaan, kuinka toteutukset vaikuttavat kuluttajakäyttäytymiseen ja taidemuotojen uudistumiseen.

Hanke jätti kuitenkin vielä tukun avoimia kysymyksiä: Millainen rooli uudenlaisella digitaalisella, täydentävällä kulttuuritarjonnalla on mediasisältöjen laajenevassa maailmassa? Kuinka syntynyt osaaminen ja kokemukset teknologian käytöstä voidaan tehokkaasti levittää teatterialalla? Lisäksi kokeilut osoittivat, että tehtäessä digitaalisia toteutuksia joudutaan ratkomaan tekijänoikeuksiin liittyviä uudenlaisia kysymyksiä, tarkastelemaan organisaatioiden osaamistarvetta ja kehittämään uusia monialaisia toimintamalleja.

Teknologioiden avulla onnistuttiin toteuttamaan 3D-ympäristöjä hyödyntäviä uusia kokonaisuuksia tukemaan perinteisiä näytöksiä. Virtuaaliympäristöjä hyödyntävät yhteiskehittelyssä syntyvät sisällöt tukevat kulttuurialan nykyistä toimintaa avaamalla kulissien takaista maailmaa yleisölle ja tuottavat uusia kokemuksellisia teoksia, joissa on esiintyvän taiteen elementtejä. Innovatiiviset digitaaliset sisällöt voivat yhtä aikaa kosiskella uusia yleisöjä ja tukea nykyistä yleisötyötä.

Kiitokset

Kiitämme tutkimuksen mahdollistaneita rahoittajia: OKM “Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan” -hanke, EAKR 3D-kulttuurihubi-hanke ja Suomen Akatemia (Laserkeilaustutkimuksen huippuyksikkö, STN-Combat) sekä Aalto-yliopiston 3D-studio. Kiitämme myös Jyväskylän kaupunginteatteria ja Jyväskylän kaupunginteatterin nuorten ryhmää.

Kirjoittajat

Juho-Pekka Virtanen, taiteiden maisteri, tohtorikoulutettava, Aalto-yliopisto, MeMo-instituutti & Maanmittauslaitoksen paikkatietokeskus, juho-pekka.virtanen(at)aalto.fi

Marika Ahlavuo, kulttuurituottaja (YAMK), tiedetuottaja, Aalto-yliopisto, MeMo-instituutti & Maanmittauslaitoksen paikkatietokeskus, marika.ahlavuo(at)aalto.fi

Matti Kurkela, TkL, taiteiden maisteri, studio manager, Aalto-yliopisto, MeMo-instituutti, matti.kurkela(at)aalto.fi

Hannu Handolin, muotoilija (AMK), 3D-artisti, Aalto-yliopisto, MeMo-instituutti, hannu.handolin(at)aalto.fi

Kaisa Jaalama, HtM, tohtorikoulutettava, Aalto-yliopisto, MeMo-instituutti, kaisa.jaalama(at)aalto.fi

Hilkka Hyttinen, johtaja, Jyväskylän kaupunginteatteri, hilkka.hyttinen(at)jyvaskyla.fi

Hannu Hyyppä, TkT, professori, johtaja, Aalto-yliopisto, MeMo-instituutti & Maanmittauslaitoksen paikkatietokeskus, hannu.hyyppa(at)aalto.fi

Ahlavuo, M. & Hyyppä, H. (2018). Matkailu- ja teatteriala fanittavat maanmittausosaamista. Maankäyttö, 1/2018: s. 5-7. http://www.maankaytto.fi/arkisto/mk118/mk118_2026_ahlavuo_hyyppa.pdf

Hautio, M. (toim.). (2014). Sähköä kulttuuripalveluihin – Selvitys kuntien kulttuuripalveluiden sähköisen tuottamisen mahdollisuuksista. Humanistinen ammattikorkeakoulu, Sarja B: 36. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/78023/978-952-456-178-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y ).

Hyttinen, H. (2018). Uutta voi löytää vain hyppäämällä mukavuusalueen ulkopuolelle. Kokemuksia digihankkeen tekemisestä teatterissa. Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan – Katsauksia kulttuurialan digitalisaatioon. Toivanen, P. (toim.). p. 31-36. (Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja; no. 64). https://www.humak.fi/julkaisut/virtuaaliseikkailu-teatterin-maailmaan-katsauksia-kulttuurialan-digitalisaatioon/

Oiva, M. (2018). Digitaalisia avauksia teatterissa – kommentaari. – Katsauksia kulttuurialan digitalisaatioon. Toivanen, P. (toim.). p. 50-62. (Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja; no. 64). https://www.humak.fi/julkaisut/virtuaaliseikkailu-teatterin-maailmaan-katsauksia-kulttuurialan-digitalisaatioon/

Toivanen, P. (2018). Esipuhe – Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan – Katsauksia kulttuurialan digitalisaatioon. Toivanen, P. (toim.). p. 9-12. (Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja; no. 64). https://www.humak.fi/julkaisut/virtuaaliseikkailu-teatterin-maailmaan-katsauksia-kulttuurialan-digitalisaatioon/

Virtanen, J.-P., Kurkela, M., Ahlavuo, M., Handolin, H., Jaalama, K., Hyttinen, H., Salmi, T., Lappalainen, J., Rantala, H. & Hyyppä H. (2018). Virtuaaliseikkailu teatterin maailmaan – 3D-teknologia tukemassa teatterin yleisötyötä. Toivanen, P. (toim.). p. 14-30. (Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja; no. 64). https://www.humak.fi/julkaisut/virtuaaliseikkailu-teatterin-maailmaan-katsauksia-kulttuurialan-digitalisaatioon/

Vastaan- ja vastuunottokyky – havaintoja opetuskokeilusta

Motivoitunut opiskelija pärjää kurssilla toteutusmenetelmästä huolimatta. Löytyisikö menetelmä, joka veisi parhaan kärkijoukon tuloksia eteenpäin, mutta auttaisi myös läpipääsyn kanssa kamppailevia? Tätä testattiin Saimaan ammattikorkeakoulun Liike-elämän matematiikka -kurssilla keväällä 2016. Aiemmin hyvää opiskelijapalautetta saanutta kurssia oli muokattava, koska säästöpaineissa valmisteluresursseja tiukennettiin. Tulokset yllättivät.

Uusi toteutustapa

Oheiseen kuvioon (Kuvio 1.) on kirjattu aiempi toteutustapa sekä sen rinnalle aiheen käsittelytapa kokeilussa. Uuden mallin tavoitteena oli tasoittaa opiskelijoiden työkuormaa, parantaa oppimistuloksia ja vähentää opettajasta hieman turhalta tuntuvaa työtä. Perinteisessä toteutuksessa opettaja sai pelkkiä tenttitehtäviä tarkastettavakseen noin tuhat, kun kurssilaisia oli yli 80. Opetuskokeilussa otettiin käyttöön vertaispisteytettävä näyttötenttimenetelmä. Sen tavoitteena oli, että tenttikin olisi oppimistilanne. Kokeilussa oikea ratkaisutapa käytiin läpi heti tentin jälkeen, jolloin oma suoritus oli vielä muistissa. Toisen opiskelijan paperin pisteyttäminen taas tarjosi mahdollisuuden nähdä, miten joku muu asiaa ajatteli. Oppimisen varmistus toteutettiin oman osaamisen arviointiraportissa. Koska näyttötenttien tekeminen ja pisteyttäminen veivät aikaa, osa kurssin aiheista siirrettiin itseopiskeluun. Itseopiskeluun valittiin aiheita, jotka todennäköisesti eivät tule työelämässä vastaan kaikille opiskelijoille.

Kuvio 1
Kuvio 1. Kurssin toteutus aiemmin sekä yhden aiheen käsittely uuden suunnitelman mukaan.

 

Opiskelijoiden asennoituminen kurssin edetessä

Kurssin toteutustapa käytiin läpi opiskelijoiden kanssa ensimmäisellä tapaamiskerralla. Tämän jälkeen opiskelijoilta pyydettiin sekä sanallisia kommentteja että janalle piirrettävää arviota menetelmän sopivuudesta opiskelijalle itselleen, kun vertailtavana on tavallinen välitenttimenettely. 72 opiskelijaa 88:sta vastasi kyselyyn. Vastanneiden arviot menetelmästä olivat odotuksia positiivisemmat.

Arviot
Kuvio 2. Opiskelijoiden arviot menetelmän sopivuudesta kurssin alussa.

 

Kyselyllä selvitettiin myös, ketkä aikoisivat opiskella itsenäiseen opiskeluun siirretyt tai siirrettyjä aiheita. Tässäkin tulos yllätti. Oletuksena oli ollut, että vain edellytyksiltään parhaimmat haluaisivat suorittaa tämän lisäpisteitä tuovan ylimääräisen osan. Mutta alustavasti ilmoittautuneita olikin enemmistö kurssilaisista. Kiinnostuneiden joukossa oli monia niitäkin, jotka opettaja oli aiempien opintojen perusteella arvioinut nimenomaan opiskelukuorman keventämistä tarvitseviin. Onkin hyvä pohtia, miten realistisesti opiskelijat osaavat arvioida omia valmiuksiaan ja ajankäyttöään?

Joidenkin opiskelijoiden kyvyssä hahmottaa kokonaisuuksia lienee pulmia: jo parin poissaolokerran tai huonon tuloksen jälkeen osa koki, etteivät he pääse kurssista läpi. Asennetta esiintyi, vaikka kurssin edetessä aina kerrottiin, kuinka suuri osuus pisteistä on kyseisellä hetkellä yhä jakamatta ja kuinka isoja, perusteista asti alkavia aihekokonaisuuksia on yhä käymättä läpi.

Kirjallista palautetta ei kokeilun puolivälissä kerätty, mutta mielialojen laskua suoritusmenetelmään liittyen oli havaittavissa. Moni kommentoi, että olisi helpompaa tenttiä koko kurssi kerralla kuin pienissä osissa. Opettajasta nämä kommentit kuulostivat epärealistisilta, ja sellaisiksi ne myöhemmin enemmän tai vähemmän osoittautuivatkin.

Kurssin edetessä, kun opiskelu- ja vastaustekniikka alkoi olla hallussa, näyttötenttien tulokset pisteiden keskiarvolla mitattuna alkoivat kohota. Aiheet, jotka olivat aiempien kurssien välitenteissä tuottaneet ongelmia, saivat nyt hyviä pisteitä. Näyttötentteihin osallistuneet hallitsivat hankalia aiheita aiempia kursseja selvästi paremmin. Osasyynä keskiarvopisteiden paranemiseen oli toki se, että kurssiin heikommin panostaneet opiskelijat olivat jo luovuttaneet.

Kurssin loppua kohti opiskelijoiden asenteet kääntyivät jälleen positiivisiksi. He huomasivat, kuinka paljon haastavampaa olisi, jos kaikki aiheet olisivat tentittävinä toukokuun koittaessa. Opettajan motivointipuheen myötä osa hyväksymisrajaa hipova ymmärsi, että on ajallisesti helpompaa opiskella viimeiset aiheet kunnolla ja varmistaa kurssin läpipääsy kuin tenttiä kaikki aiheet uusintatentissä.

Toiseksi viimeisellä tapaamiskerralla opiskelijoille annettiin täytettäväksi vastaava menetelmän arviointilomake kuin ensimmäisellä kerralla. Opiskelija-arvioiden muuttumista ei voi tulkita aukottomasti, sillä moni jätti tulematta tenttiin. Vastaajia oli enää 55. Selvää on, että menetelmä jakoi opiskelijoiden mielipiteet. Sanalliset palautteet menetelmästä vaihtelivat täysin epäonnistuneesta erinomaiseen: ”Näyttötentti oli epäonnistunut tapa toteuttaa kurssi”, mutta toisaalta: ”En ole missään aineessa, missään koulussa oppinut asioita näin hyvin kuin tällä kurssilla. On ollut pakko opiskella” tai ”Mielestäni opetustavat ja opetus oli todella toimivaa eli jos on vain kiinnostusta opiskelijalla oppia niin ei pitäisi jäädä ainakaan opetuksesta kiinni.”

Menetelmän tuloksia

Opetusmenetelmäkokeilun tulokset yllättivät. Sen sijaan, että heikoimpia opiskelijoita tukemaan tarkoitettu menetelmä olisi auttanut opiskelijat läpi kohtuullisella kuormalla, tuloksena oli aiempiin toteutuksiin verrattuna moninkertainen määrä hylättyjä suorituksia. Hylättyjen arvosanojen syynä eivät olleet huonot pisteet kaikista näyttötenteistä, vaan että isoon osaan näyttötenttejä ei osallistuttu lainkaan.

Toisaalta menetelmä tuotti myös paljon erinomaisia arvosanoja. Taidoiltaan ja ennen kaikkea opiskeluvalmiuksiltaan edistyneemmät opiskelijat osasivat hyödyntää mahdollisuudet: ”Tenttitapa mahdollisti helposti hyvän arvosanan saamisen ja teki oppimisesta helppoa!” tai ”Näyttötenttitapa sopi hyvin minulle, koska asiat oli pakko oppia ja ne olivat muistissa vielä myöhemminkin. Perustukset tulivat vahvoiksi ja oli mukava oppia lisää.”

Opiskelijat, joilla oli opiskeluteknisiä tai mahdollisesti vastuunottokykyyn liittyviä puutteita, vaikuttivat syyttävän heikosta menestyksestään uutta menetelmää: ”Poissaolojen vaikutus tenttipisteisiin rikkoo opiskelijan oikeusturvaa” tai ”Näyttötenttimenetelmän sekavuus vaikeutti oppimista.” Vastuunottokyvyn puutteisiin liittyviä seikkoja tukee tosiasia, että heti kurssin päätyttyä oli mahdollisuus uusintatenttiin, joka toteutettiin perinteisenä tenttinä. Jos näyttötentit olisivat olleet syy, ne olisi voinut jättää tekemättä. Opetukseen olisi voinut osallistua normaalisti ja osaamisen olisi voinut osoittaa uusintatentissä. Näin ei tehty.

Opiskelijat vaikuttavat olevan yllättävän perinteisiä. Syystä tai toisesta luento nähtiin opiskeluna, mutta näyttötenttien yhteistarkistamista ei. Asenne ei muuttunut, vaikka toteutustapa kerrattiin jokaisen näyttötentin alussa. Valitettavan harva opiskelija hyödynsi koko suunnitellun opiskeluprosessin. Vain muutamat tekivät lisäpisteitä tarjonneen oman osaamisen arviointiraportin. Lisäksi kovinkaan moni ei testannut osaamistaan kotitehtävin.

Opettajan näkökulmasta menetelmän suurimmiksi heikkouksiksi nousivat erot opiskelijoiden välillä sekä kyvyssä ottaa vastuuta oppimisestaan että annettujen ohjeiden noudattamisessa. Ensimmäinen vaikutti kurssin suorittamatta jättämiseen, mutta toinen myös muihin opiskelijoihin. Oletuksena kokeilussa oli, että opiskelijoiden vaihe vaiheelta tekemät näyttötenttien yhteispisteytykset tuottaisivat tasaista jälkeä. Kaikki pisteyttämiseen liittyvät seikat kun olivat sekä nähtävissä että kuultavissa. Opettajan tekemät pistokokeenomaiset tarkistukset paljastivat kuitenkin ongelmia. Osa opiskelijoista ei ollut huomioinut pisteytysohjeita, ja opettajan lisätarkistus tuotti lisää pisteitä. Jälkikäteen ajateltuna pisteytysongelma olisi pitänyt ymmärtää jo aiemmin. Aina eivät helpoimmatkaan ohjeet tavoita kaikkia. Miten moniosaiset pisteytysperustelut voisivat silloin olla kaikilla opiskelijoilla riittävän hyvin hallinnassa?

Jos verrataan näyttötenttejä ja perinteistä tenttiä, oliko tuloksissa eroja? Esimerkiksi käyvät aiemmilla toteutuksilla vaikeiksi osoittautuneet aiheet. Investointilaskentatehtävän pisteiden keskiarvo oli näyttötenteissä 4,5 ja uusintatentissä 0,9 pistettä kuudesta. Vuositason reaalisen suhteellisen muutoksen laskeminen oli näyttötenteissä osattu hyvin: pisteiden keskiarvo oli 5,0. Uusintatentissä vastaava pisteiden keskiarvo oli 0,6. Toki uusintatenttiin osallistui ehkä keskimääräistä heikommin suoriutuvia opiskelijoita, mutta mukana oli myös niitä, jotka olivat ennalta ilmoittaneet jättävänsä näyttötentit väliin. Heidän mielestään perinteinen tenttitapa sopi heille paremmin.

Tulevaisuus

Kokonaisuudessaan menetelmä aiheutti opettajalle enemmän työtä kuin mitä alun perin oli ajateltu. Lisäksi ammattikorkeakoulun kurssista keräämä palaute oli kriittisempää. Kun aiempien kurssien yleispalautteen keskiarvo oli ollut 4,5–4,7, näyttötenttimenetelmällä suoritetun kurssin vastaava arvosana oli 3,5.

Menetelmäkokeilu ei jatku, vaikka siitä pitäneet ja siitä luultavasti myös hyötyneet olivat kurssin aikana kerätyissä vastauksissa enemmistönä. Jos matematiikan kursseja olisi useita, opiskelijoita voisi totuttaa menetelmään vähitellen ja saada nyt havaitut ongelmat poistumaan. Yhden kurssin urakaksi heikkouksia on ehkä liikaa.

Kaikilla kursseilla opiskelijat tuntuvat jakautuvan aiempaa selvemmin hyvin pärjääviin ja hylättyjä suorituksia kerääviin. Mikä olisi menetelmä, joka auttaisi kaikkia? Miten tällaisen opiskelumenetelmän kehittäminen on mahdollista, jos opetukseen ja erityisesti sen valmisteluun annettu aika niukkenee edelleen? Menetelmästä riippumatta oleellisin kysymys kuitenkin lienee, miten saisi opiskelijat ymmärtämään sen korvaamattoman suuren merkityksen, joka heidän omalla toiminnallaan ja toimintatavoillaan on opiskelussa ja oppimisessa.

Menetelmäkokeilu tuotti paljon ajateltavaa. Positiivisiksi esimerkeiksi jäävät ne muutamat opiskelijat, jotka olivat varmistaneet suorituksillaan parhaan arvosanan kurssista jo ennen viimeistä näyttötenttiä – mutta tulivat silti tekemään sen viimeisenkin! Olkoot he esimerkkejä asenteesta, jonka voimin opettajakin jaksaa.

Info: Tietoja menetelmästä

  • 4 opintopisteen kurssilla oli yhteensä 13 näyttötenttiä. Huonoin tulos jätettiin kaikilta huomiotta. Tämän tarkoituksena oli paikata esim. sairastumisesta aiheutuvaa poissaoloa.
  • Kussakin näyttötentissä oli rajattu aihe, josta oli 6 pisteen kysymys tai kaksi pienempää 3 pisteen kysymystä.
  • 5 minuuttia järjestelyihin ja opastukseen
  • 15 minuuttia laskuaikaa
  • 5 minuuttia aikaa puhtaaksi kirjoittamiseen
  • noin 20 minuuttia tarkistukseen ja pisteyttämiseen
  • Näyttötenttipaperit olivat nimettömiä. Kullakin opiskelijalla oli 2-numeroinen ID-numero. Sekä tenttijä että pisteyttäjä kirjasivat numeronsa tenttipaperiin.

Artikkelin kuva: Hämeen ammattikorkeakoulun kuvapankki

Kirjoittaja

Anu Nuutinen, lehtori, YTM, HHJ, Saimaan ammattikorkeakoulu, anu.nuutinen(at)saimia.fi

Pelastetaan maailma annos annokselta – lähiruokakokeilu

Mitä, missä, milloin                

Lähiruokaa resurssiviisaasti julkisiin keittiöihin -hankkeessa pilotoitiin lähiporkkanan ja -kalan käyttöä Jyväskylän kaupungin ruokapalvelussa. Pilotoijina olivat päiväkoti-ikäiset ja koululaiset Jyväskylän Vesangassa syksyn 2014 aikana. Kokeiluprojekti kesti vajaan vuoden, 9 kuukautta. Budjetti oli noin 100 000 € ja henkilöresursseja käytettiin melkein 8 htkk. Projektin aikana järjestettiin useita tiedotustilaisuuksia niin sidosryhmille (kaupungin hallitus, valtuusto, kuluttajat) kuin ammattikeittiöiden henkilökunnalle ja pilottiin osallistuville.

 

Kuva 1 ja 2 Lähiruokapostikortit. Kuvat Anu Raulo.

Erinomaisia tuloksia

Porkkanan menekki lisääntyi pilotointikohteessa 20 % syksyn aikana ja särkijalosteella korvattiin onnistuneesti tuontikalaa sekä todistettiin pilotin kautta, että lähiruoan käyttö on mahdollista kaupungin ruokapalveluissa. Kokeilun ansiosta särkijaloste jäi päiväkotilasten ja nousi myös vanhusten ruokalistoille Jyväskylän kaupungin ruokapalveluissa. Aihe oli myös ajassa kiinni ja kiinnosti mediaa niin hankkeen aikana kuin sen jälkeenkin.

Kokeilulla pystyttiin osoittamaan ruokapalvelun toimijoille ja päättäjille, että lähikalan käyttö on myös aluetaloudellisesti merkittävää ja ympäristöystävällistä. Särjen ilmastovaikutus oli alle puolet pienempi kuin seillä ja alle kuudennes siitä, mitä tonnikalalla. Norjassa tuotetun lohen ilmastovaikutus on yli kuusinkertainen verrattuna särkeen. Seillä ja tonnikalalla on pienet ja norjalaisella lohella merkittävät vesistöä rehevöittävät vaikutukset. Särjen kalastus puolestaan pienentää järvien rehevöitymistä reilusti enemmän (-60 g PO4-ekv/kg) kuin norjalainen sitä suurentaa (40 g PO4-ekv/kg). Tämän hetkinen kalastus Päijänteestä poistaa noin puolet siitä fosforin määrästä, jolla Jyväskylän puhdistamo kuormittaa vesistöä. Kalastusta voisi helposti lisätä, työllistää kalastajia ja samalla puhdistaa vesistöä.

 

Heikkilä, Ilmastovaikutus
Kuva 3. Kalaosuuden ilmastovaikutus kg CO2-ekv/kg.

 

Heikkilä, kuva 4
Kuva 4. Kalaosuuden rehevöittävä vaikutus g PO4-ekv/kg.
Kuva 5. Tonnikalan ja särjen ympäristövaikutusten vertailu.

 

Tartu mahdollisuuksiin ja kokeile!

Hankkeessa kehitetty kokeilumalli on esimerkkinä lähiruoan käytön edistämisestä

  1. Haluan kokeilla – vain mielikuvitus ja halu ovat rajana. Etsi mahdollisuudet! Verkostoidu, keskustele ja etsi samanhenkisiä ihmisiä.
  2. Tutustu, tapaa ja kartoita – tee pohjatyö, suunnitelkaa yhdessä.
  3. Suunnittele kokeilu – aloita pienestä, anna itsellesi lupa epäonnistua, opi käytännössä, pienennä ennakkoluuloja, sovi selkeät tavoitteet ja aikataulu.
  4. Järjestä koulutuksia – tiedota, sitouta ja motivoi!
  5. Tee tuotekehitystä – anna palautetta, ole avoin ja innovatiivinen, kuuntele muita.
  6. Toteuta kokeilu – viestitä, selkeä vastuutus, keskustele, kerää palautetta ja opi.
  7. Laajenna kokeilut käytäntöön – kilpailutuskriteerit ja hankinta.

 

Kokeilun elinkaari
Kuva 6. Kokeilun elinkaari.

Onnistuneen kokeilun pohjana yhteinen tahtotila ja tarve                           

Kokeilu todettiin toimivaksi ja hyväksi vaihtoehdoksi silloin kun aihe on rajattu ja tavoitteet konkreettiset ja selvät. Onnistumisen edellytyksenä oli kaikkien osapuolien tahto, motivaatio ja innostus viedä kokeilu päätökseen. Yhteinen suunnittelu, ajantasainen ja jatkuva seuranta takasi mahdollisuuden reagoida nopeasti ja muuttaa toimintaa tilanteeseen sopivaksi. Projektin hallinta tiimityönä ja luottamus toimijoiden kesken edesauttoi kokeilun onnistumista. Nopean kokeilun aikana haasteeksi nousi esiin eri osapuolien aikataulujen erilaisuudet ja mahdollisuudet vaikuttaa esim. hankinnan aikatauluihin.

Tämän kokeilun tuloksena särkijaloste jäi päiväkotilasten ja nousi myös vanhusten ruokalistoille Jyväskylän kaupungin ruokapalveluissa. Samalla lähiruokavalikoimaa on laajennettu ja tullaan laajentamaan muillakin osa-alueilla: esim. viljat ja marjat.

Kokeilumallilla kannattaa lähteä liikkeelle!

Kokeilun periaatteet ja malli ovat sovellettavissa erilaisiin tilanteisiin, joissa löytyy innostus ja halu kokeilla. Malli kannustaa aktiiviseen viestintään, kehittämiseen pienin askelin, tuotekehitykseen asiakasta kuunnellen ja verkostoitumiseen, jotka edesauttavat kokeilun toteutumisen onnistumista.

Haasteena kokeilumallissa on pilkkoa tavoitteet tarpeeksi pieniksi, mutta toteutettaviksi palasiksi ja löytää sopiva tavoiteaikataulu. On myös hyvä muistaa itse ja muistuttaa esim. sidosryhmiä luvasta ja mahdollisuudesta myös epäonnistua.

Lisätietoa hankkeesta ja toteuttajista

http://ruokacentria.com/index.php/lahiruokaa-resurssiviisaasti-julkisiin-keittioihin/
http://www.sitra.fi/hankkeet/lahiruokaa-resurssiviisaasti-julkisille-keittioille

Tämä projekti sai kunniamaininnan ja oli Suomen kolmen parhaan projektin joukossa Projektiyhdistyksen Vuoden projekti 2015 – kilpailussa. Kilpailun tuomaristo arvioi projektin ”mutkattomaksi ja maukkaasti paketoiduksi”.

Kirjoittajat

Hilkka Heikkilä, filosofian lisensiaatti, projektipäällikkö, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, hilkka.heikkila(at)jamk.fi
Leena Pölkki, restonomi amk, projektipäällikkö, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, leena.polkki(at)jamk.fi

Pölkki, L., Heikkilä, H and Raulo, A, (2014). Lähiruokaa resurssiviisaasti julkisiin keittiöihin, loppuraportti.  Haettu 9.9.2016 osoitteesta http://ruokacentria.com/wpcontent/uploads/2015/01/Loppuraportti.pdf

Pölkki, L., Heikkilä, H and Raulo, A, (2014): Matkalla kohti lähiruokaa – opas. Haettu 9.9.2016 osoitteesta http://ruokacentria.com/wp-content/uploads/2015/03/Matkalla-kohti-l%C3%A4hiruokaa_Opit-Jyv%C3%A4skyl%C3%A4n-l%C3%A4hiruokakokeilusta-2014.pdf