Vapaa ammatinvalinta tuntuu nykyään lähes jokaisesta nuoresta kansalaisen perusoikeudelta, sitkeästä ”mun jutun” tavoittelijasta ehkä jopa ihmisoikeuskysymykseltä. Mielenkiintoista olisi nähdä, miten yhteiskuntamme toimisi, jos kaikki pääsisivät haluamalleen alalle ilman, että joku taho aloituspaikkoja suuntaamalla ohjailisi kehitystä!
Tilastotieto Pohjois-Pohjanmaan ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen ensisijaisten hakijoiden jakaumasta muutamalta viime vuodelta kertoo mielenkiintoisia asioita. Jos kaikki olisivat päässeet ykkösvaihtoehtoonsa, maakunta täyttyisi pikku hiljaa muusikoista, kauneudenhoitoalan ammattilaisista, artesaaneista, majoitus- ja ravitsemisalan sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista. Sen sijaan kone-, metalli- ja energiatekniikan, metsä- ja maatalouden sekä kotitalouspalvelujen osaajia saataisiin houkutella muualta.
Ammattikorkeakoulutuksen osalta kova kiinnostus hakijoilla on hoitoon ja hoivaan, fysioterapiaan, liiketalouteen ja viestintään. Vähäistä vetovoimaa on aloilla, joissa ollaan tekemisissä pohjoisen Suomen menneitten mutta myös tulevien vahvuuksien, luonnonvarojen ja ympäristön kanssa.
Alueellisen elinkeinoelämän kannalta tulevaisuus vaikuttaa nykyiselläkin aloituspaikkajaolla tuskalliselta. Pohjoisessa Suomessa, itse asiassa koko kalottialueella, rakennetaan lähivuodet teitä, kaivoksia, rakennuksia, erilaisia energialaitoksia, kuljetetaan maata, kaivannaisia, kaasua, puuta ja elintarvikkeita. Työvoimatarpeen arvioidaan olevan yksistään näillä aloilla lähivuosina jopa kymmeniä tuhansia. Kun tähän lisätään erilaiset elinkeinoelämän palvelut, huolto ja ylläpito, toimintojen ja prosessien digitalisoituminen sekä lisääntyvän asukasmäärän muut tarpeet, sopii kysyä, onko koulujärjestelmämme Pohjois-Suomessa osannut ennakoida riittävästi, mitä ympärillä on alkanut tapahtua.
Elinkeinoelämän ja koulutuksen kohtaannon ongelmaa ei pode vain Pohjois-Suomi vaan koko Eurooppa. Talouskriisin aikana valmistavasta teollisuudesta on kadonnut Euroopassa neljä miljoonaa työpaikkaa, mutta samaan aikaan alalla on avoinna neljä miljoonaa työpaikkaa. Pois potkittujen osaaminen ja koulutus eivät ole enää vastanneet muuttuvan teollisuuden tarpeita. Samanlaisia esimerkkejä löytyy muiltakin aloilta.
Suomessa kohtaanto-ongelmia paikataan panemalla vuosittain satoja miljoonia euroja työvoimapoliittiseen koulutukseen, jossa opetellaan uutta ammattia, kun entisellä ei työllisty. Tämä on sinällään toimiva järjestelmä, jonka perään monessa Euroopan maassa haikaillaan.
Työnantajilta kantautuu viestejä, että monen nuoren oma asenne estää pitkäkestoiset työsuhteet, kun työssä ei olekaan aina kivaa eikä heti pääse pomon paikalle. Liian helpoksi on tehty vaihtoehto jäädä lokoilemaan yhteiskunnan maksamalla taskurahalla yhteiskunnan maksaman koulutusputken jälkeen.
Lääkkeitä löytyisi, työpaikkoja olisi tarjolla, jos on uskallusta heittäytyä. Jokaisessa maakunnassa on mahdollisuuksia, jos suuntaa katseensa pois maakunnan pääkaupungista. Maaseutupaikkakunnilla on nopeasti eläköityvällä julkisella sektorilla ja esimerkiksi uusiutuvan energian sektorilla työpaikkoja, kokonaisilla toimialoilla uhkaa työvoimapula ja Pohjoiskalotin alueella on puutetta lähes kaikkien alojen osaajista. Mahdollisuuksien hyödyntämisen hinta on irtoaminen tutuista ympyröistä.
Jos kävisi niin, että noita kasvavan pohjoisen ulottuvuuden työpaikkoja ei saada täytetyksi suomalaisilla, ruotsalaisilla ja norjalaisilla, on realistista ajatella, että siellä tekevät työn valkovenäläiset, puolalaiset, kroatialaiset, espanjalaiset jne. He asuvat vaatimattomasti, säästävät ja lähettävät rahansa kotimaihinsa. Työperäinen maahanmuutto on positiivinen asia, mutta täällä jo olevien suomalaisten tulevaisuus huolestuttaa. Huolestuttaa siksi, että jostain olisi tultava ne rahat, joilla yhteiskunta maksaa koulutuksesta, terveydenhoidosta, ylläpitää erilaisia yleishyödyllisiä instituutioita ja antaa työttömyyskorvauksia, joihin maallamme nytkin menee jo miljoonia euroja päivässä. Tälle rahalle olisi käyttöä vaikkapa rapistuvan tieverkostomme uusimisessa.
Olen omassa työssäni saanut jo 15 vuotta seurata toisaalta elinkeinoelämän osaamistarpeiden muuttumista ja toisaalta työttömyyden rakenteen muutoksia. Vielä puolenkymmentä vuotta sitten vannottiin erikoistumisen nimeen, mutta silloinkin työnantajat hakivat käytännössä ”hyviä tyyppejä”. Lähivuosien työmahdollisuudet painottavat monialaista, muuntautumiskykyistä osaamista, koska useimmille edessä on ammatin vaihto, jopa pariin kertaan työuran aikana. Kokemuksesta alan itse kallistua kannattamaan koulutusmallia, jossa vankan yleissivistyksen pohjalle peruskoulun tai lukion jälkeen luodaan nykyistä yleisluontoisempia perusvalmiuksia toimia erilaisissa ammateissa siten, että alalla tarvittavan erikoisosaamisen antaisi työnantaja oppisopimustyyppisesti yhteistyössä aikuiskoulutuksen ja ammattikorkeakoulun kanssa. Tällä mallilla saisi eväitä myös kehittyäkseen työelämätaidoiltaan hyväksi tyypiksi. Pitkässä juoksussa opinahjot lunastavat paikkansa vain kouluttamalla osaajia, joilla on sekä ammattitaito että asenne kohdallaan.
Auvoinen tulevaisuus, jossa kaikki järjestyy mieluummin opiskelupaikkakunnalla ilman yksilöiden isompia ponnisteluja, ei odottele missään. Tulevaisuus on tehtävä. Mitä myöhemmin realiteetit tunnustetaan, sen kipeämpää se tulee tekemään. Ei riitä että työvoimaviranomaiset ja elinkeinoelämä kantavat yksin huolta. Myös yksilöiden on otettava nykyistä suurempaa vastuuta työllistymisestään valitsemalla aloja, joissa on oikeasti töitä jossakin päin maata, koska yhteisen, oleilun mahdollistaman kukkaron pohja alkaa jo häämöttää.
Kirjoittaja
Leila Helaakoski, johtaja, Pohjois-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, leila.helaakoski@ely-keskus.fi
