Ruuhkaa ja uusia kuvioita sote-kehittämisen markkinoilla 

Kirjoittaja: Timo Sinervo.

Sosiaali- ja terveysala on valtavassa myllerryksessä. Hallituksen sote-uudistus on luonnollisestikin merkittävin muutoksen ajuri, mutta ala muuttuu ja on muuttunut ilman sitäkin nopealla tahdilla. Jäykkänä pidetty kuntasektori on lähempää tarkasteltuna jatkuvassa muutoksen tilassa.

Sote-uudistusta on edelleen vaikea hahmottaa, kun moni yksityiskohta puuttuu. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että maakunnat ovat tulevaisuuden järjestäjätaho ja palveluiden tuotanto jaetaan liikelaitoksiin sekä yhtiöihin.

Sote-uudistus on yhdistelmä erittäin laajaa fuusiota, täysin uuden toiminnan käynnistämistä (maakunta hallinto-organisaationa ja sote-järjestäjänä), laajaa yhtiöittämistä sekä uusien toimintatapojen käyttöönottoa (valinnanvapaus, henkilökohtainen budjetointi). Pelkkä fuusio, jossa yli 200000 työntekijää etsii uutta rooliaan ja tuhannet uudet päälliköt asemaansa, olisi vaativa tehtävä. Jo se, että tammikuun 2019 palkat on maksettu ja asiakkaat pääsevät palveluihin ilman häiriöitä, olisi riittävä tavoite. Useimmissa fuusioissa toiminnan muutos ajoittuu myöhempään aikaan ja fuusio toteutetaan alkuun lähinnä teknisesti.

Mikäli lakiluonnokset menevät läpi kutakuinkin nykymuodoissaan, liikelaitokseen sijoittuvat toiminnot (sairaalat, sosiaalityö, erityispalvelut, viranomaistoiminnot) voivat periaatteessa jatkaa toimintaansa monin osin kuin ennenkin. Organisaatio- ja johtamisrakenteet kuitenkin todennäköisesti muuttuvat ja alkuun on paljon ihmetystä, miten nyt toimitaan ja mistä saa uuden näppäimistön tai hiiren rikkoutuneen tilalle. Toimintatapojen muutoksia toki tarvitaan kaikissa toiminnoissa, samoin yhteistyörakenteet muuttuvat.

Sote-uudistus on yhdistelmä erittäin laajaa fuusiota, täysin uuden toiminnan käynnistämistä, laajaa yhtiöittämistä sekä uusien toimintatapojen käyttöönottoa.

Yhtiöittäminen on merkittävä muutos niin sote-keskusten kuin vanhuspalveluidenkin työntekijöille sekä monille muille. Julkiselle sektorille kilpailu asiakkaista on uutta ja ainakin sote-keskukset luultavasti menettävät osan asiakkaistaan väistämättä, kun uusia toimijoita tulee markkinoille. Julkinen sektori tulee jälkijunassa ja on vasta perustamassa yrityksiä, kun yksityiset jo nyt valtaavat reviirejä itselleen ja viilaavat kynsiään. Julkinen sektori on tottunut miettimään, miten asiakkaat selviävät mahdollisimman vähillä palveluilla ja asiakkaiden houkuttelu on uusi haaste. Asiakaspalvelu ja asiakkaan ongelman kokonaisvaltainen hahmottaminen saattaa olla asia, joka vaatii kehittämistä.

Rakenteet ovat kuitenkin vasta alku ja olennainen on edessä: miten palveluita kehitellään asiakaslähtöisiksi?

Uudistus jatkuu vielä pitkään uusien organisaatioiden pystyttämisen jälkeen. Uudistuksen keskellä tarvitaan luultavasti nopeaa konsultointia, vastauksia käytännön ongelmiin. Toivottavasti rahaa löytyisi joltakin taholta myös muutoksen huolelliseen seurantaan. Olisi sääli, jos viime vuosikymmenten suurin muutoshanke jäisi tutkimatta – eikä siis vain se, mikä oli lopputulos, vaan myös muutosprosessi.

Rakenteiden selvittyä alkavat toimintatapojen muutokset. Muutoksen tukemisessa on varmasti kysyntää erilaiselle kehittämiselle ja tutkimukselle, niin konsulteille, tutkimuslaitoksille, yliopistoille kuin ammattikorkeakouluillekin. Uusien toimintamallien kehittäminen vaatii luultavasti kehittämishankkeita – yhdistettynä koulutukseen, konsultointia, arviointia ja benchmarkingia. Ammattikorkeakoulut ovat avainasemassa siinä mielessä, että työelämä on lähellä. Kysymys onkin, miten tästä työelämäyhteistyöstä saadaan irti paras hyöty.

Nyt olisi kuunneltava herkällä korvalla, mitä työelämä tarvitsee. Yhteydet on monissa asioissa rakennettava uudelleen kun toimijat muuttuvat. Julkisen tilalle tulee yksityisen tai julkisen sektorin omistama yritys monessa kohtaa. Muuttaako tämä jotakin? Mitä osaamista tulevaisuudessa tarvitaan ja miten koulutuksella ja kehittämisellä voidaan vastata tuleviin tarpeisiin? Miten asenteita ja toimintatapoja saadaan uudistettua? Mitä uutta osaamista nykyiset sote-ammattilaiset tarvitsevat jatkossa? Entä ovatko nykyiset tutkintokoulutukset oikein suunnattuja? Jos tavoitellaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä, pitäisikö myös koulutuksessa tätä yhteistyötä lisätä?

Jos sote-uudistus noudattaa valinnanvapauslain luonnoksen ideaa, hajoavat palvelut entistä useammalle toimijalle. Toisaalta maakunnat kokoavat kunnissa hajallaan olevia toimintoja. Palveluiden koordinaatiolle ja palveluohjaukselle tulee entistä suurempi tarve, kun palveluita tuottavat eri omistajien yhtiöt ja liikelaitokset. Tähän mennessä asiakkaille on luotu joustavia, asiakkaiden tarpeiden mukaisia palveluketjuja ja ammattilaisten tiimejä lähinnä kokoamalla ammattilaisia yhteen organisaatioon tai tilaan – joskin kehitys on vasta aluillaan.

Ammattikorkeakoulut ovat lähellä työelämää. Kysymys onkin, miten tästä työelämäyhteistyöstä saadaan irti paras hyöty?

Paljon ja useita palveluita käyttävät asiakkaat kuluttavat valtaosan resursseista. Siksi on selvää, että tämän asiakasryhmän palvelemiseen on panostettava. Toimintatapoja ja asenteita olisi muutettava niin, että ei hoideta vain vanhuksen vasenta polvea. On mietittävä myös, miten muutenkin heikkokuntoinen, yksinäinen ikäihminen pärjää leikatun polvensa kanssa kotonaan, hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Olisi arvioitava asiakkaan muutakin palveluntarvetta ja selvitettävä, mistä asiakkaalle nämä muut palvelut saadaan.

Jatkossa palveluketjuja pitää rakentaa eri toimijoiden välille entistä enemmän. Palveluketjun seuraavaa osaa ei hoidakaan enää kunnan toinen yksikkö. Sen sijaan asiakkaan pitäisi valita, minkä fysioterapeutin tai  kotihoitoyrityksen asiakkaaksi hän haluaa. Kuka tämän työn tekee ja missä? Maakunta, liikelaitos vaiko palveluntuottajayritykset? Onko asiakasohjaukseen tai palveluiden koordinaatioon olemassa sellaisia asiantuntijoita, joka hallitsevat riittävästi sekä sosiaali- että terveyspalvelut? Ajattelevatko nykyiset asiantuntijat riittävästi asiakkaan tarpeita kokonaisvaltaisesti? Entä miten saadaan maakunnan palveluntuottajat toimimaan maakunnan tavoitteiden suuntaisesti?

Kehittämisen ja tutkimuksen ongelmana on varsin usein ollut, että hankkeet ovat pieniä, irrallisia hankkeita. Näitä hankkeita on kunnissa ollut jo lähes riesaksi asti. Usein kysymys on siitä, että tutkimus- ja kehittämisorganisaatiot joutuvat toimimaan rahoituksen ehdoilla: tutkitaan tai kehitetään sitä, mihin saadaan rahoitusta. Tämä ei aina palvele palvelun tilaajien tai tuottajien tarpeita.

Olisiko aika miettiä, miten erilaisilla rahoituksilla saadaan enemmän laajempia, useiden toimijoiden yhteishankkeita, jotka todella palvelisivat maakuntien ja palveluntuottajien tarpeita.

Kirjoittaja

Timo Sinervo, valtiotieteen tohtori, dosentti Tampereen yliopisto, tutkimuspäällikkö, Sosiaali- ja terveydenhuollon tutkimus, THL, timo.sinervo@thl.fi

Korkeakoulut digitaalista todellisuutta luomassa

Kuva: Jarmo Röksä

Kirjoittajat: Tiina Valkendorff, Markus Söderlund, Elina Ylikoski

Yhteiskunnan nopea digitalisoituminen on saattanut korkeakoulut uudenlaisten tehtävien äärelle. Ensinnäkin korkeakouluilla on merkittävä rooli tulevaisuuden digitaalisten toiminta-, oppimis- ja työympäristöjen ennakoinnissa, tutkimisessa ja kehittämisessä. Toiseksi, korkeakoulujen tehtävänä on uudistaa ja tuottaa sellaista osaamista, joka vastaa näihin muutoksiin – niin opiskelijoiden kuin opetushenkilöstönkin osalta. Kolmanneksi korkeakouluissa tulee olla valmiuksia omaksua digitaalisia työvälineitä ja toimintamalleja myös niiden omissa toiminnoissa eli erilaisissa oppimis- ja palveluympäristöissä.

Vuoden 2017 alkuun mennessä suomalaiset korkeakoulut ovat kokeilleet, kehittäneet ja käyttäneet digitaalisia välineitä, menetelmiä, oppimisympäristöjä ja ratkaisuja kaikilla näillä alueilla lukuisin eri tavoin. Nyt voidaankin tarkastella jo varsin moniulotteisesti sitä, mitä digitalisaatio korkeakouluissa merkitsee.

Tämän teemanumeron artikkeleita ovat olleet tuottamassa kirjoittajat eri korkeakouluista ja organisaatioista ympäri Suomen. Tekstit valaisevat laajasti korkeakoulujen toimintaa digitalisaation edistäjinä ja hyödyntäjinä ja osoittavat hyvin, kuinka digitalisaatio koskettaa perinteisten tieto- ja viestintäteknologian alojen lisäksi vahvasti kaikkia aloja kaivostyöstä kasvatukseen, sosiaalityöhön ja matkailuun.

Kirjoitukset kertovat siitä, millaisia kokemuksia digitalisaatiosta on, ja millaista tietoa, osaamista sekä oppimista digitalisaatio on tuottanut. Lisäksi ne tuovat esille sen, millaisia mahdollisuuksia ja hyötyjä korkeakouluissa on havaittu. Digitalisaatio läpäisee eri koulutusalat, ja sen myötä syntyy uudenlaista yhteistyötä ja toimintamalleja, kansainvälisiä verkostoja ja uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Artikkeleista nousee selvästi esille myös digitalisaatioon liittyviä haasteita. Korkeakoulusektorilla – kuten missä tahansa muuallakin – on vanhentunutta konekantaa, yhteensopimattomia järjestelmiä ja aikansa eläneitä työmenetelmiä. Useissa teksteissä tuodaan esille myös se, että eri organisaatioissa ja korkeakouluissa käytössä olevat järjestelmät ja digitaaliset oppimisympäristöt ovat niin erilaisia, että yhteistyö on haasteellista. Internet on paikaton, mutta digitalisoitunut korkeakoulu on yhä melko vahvasti alueeseen sidottu. Paikallisuudessa voi olla etunsa, mutta globalisoituneessa yhteiskunnassa digitalisoituneen korkeakoulun pitäisi pystyä avautumaan myös oman fyysisen toimintaympäristönsä yli. Artikkeleissa tuodaan kuitenkin esille myös hyviä esimerkkejä siitä, millaisia yhteistyömalleja on kehitetty ja miten vahvaa kiinnostusta korkeakouluissa on kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen.

Digitaalinen korkeakoulu tarvitsee tarkoituksenmukaiset digitaaliset työkalut ja ympäristöt.  Viime kädessä ratkaisevassa asemassa ovat kuitenkin ihmiset, jotka niitä kehittävät ja käyttävät. Opiskelijoiden ja henkilökunnan osaaminen ja motivaatio ovat ratkaisevassa asemassa. Ihmisten välillä on merkittäviä eroja siinä, millaisia valmiuksia heillä on digitaalisten ympäristöjen omaksumisessa. Vaikka yhteiskunnassa on puhuttu pitkään diginatiiveista, ovat monet nuoret vailla digitaalisia perustaitoja. Digitaalinen syrjäytyminen on myös tosiasia. Uusien ja jatkuvasti muuttuvien toimintaympäristöjen omaksuminen voi näyttäytyä haasteena, joka kuormittaa ja vie runsaasti aikaa. Toisaalta uusien, avointen ympäristöjen mahdollisuudet voivat innostaa niin opiskelijoita kuin henkilöstöäkin uusien asioiden oppimiseen ja kehittämiseen. Myös opiskelijoilla voi jo korkeakouluissa aloittaessaan olla uudenlaista osaamista annettavanaan tälläkin alueella.

Humanistisessa ammattikorkeakoulussa (Humak) digitalisaatio on nostettu yhdeksi kehittämisohjelmaksi, joka läpäisee koulutuksen, TKI-toiminnan ja yhteiset palvelut. Opiskelijoille ja henkilöstölle kehittämistyö konkretisoituu vuonna 2018 valmistuvana digikampuksena, josta jatkossa löytyvät esimerkiksi erilaiset oppimisen ympäristöt, koulutusten verkkotarjonta, opetuksen tukipalvelut sekä avoimen TKI-toiminnan mahdollistavat tukipalvelut ja ympäristöt. Digitaalisia oppimisympäristöjä on hyödynnetty uudella tavalla muun muassa Humakin ja Metropolia Ammattikorkeakoulun organisoimissa kaikille avoimissa ja maksuttomissa MOOC-verkkokursseissa (Massive Open Online Course) osana digitaalisen nuorisotyön Distanssi-hanketta (Distanssi 2017). Lisäksi Humakissa kehitetään digitaalista mobiilisovelllusta kuvakommunikaatioon juuri alkaneessa KUVAKO-hankkeessa. Lights on! -hankkeessa (Lights on! 2017) taas kulttuurikohteita elävöitetään mobiilipeleillä.  Tämän kaltainen kehitys eli digitalisaation hyödyntäminen uusilla alueilla ja toiminnan tarkoituksenmukainen siirtäminen digitaalisiin ympäristöihin lienee vääjäämätöntä muissakin korkeakouluissa.

Innostavinta digitalisaatiossa – niin meillä Humakissa kuin muuallakin – on kuitenkin katsoa yli instituutioiden hallinnollisten prosessien kauas tulevaisuuteen: Mitä uusia avauksia digitalisaatio tuo tullessaan vaikkapa yhteisöpedagogeille, kulttuurituottajille tai viittomakielen tulkeille? Miten uudet yleisöt tavoitetaan, miten kohtaamisia elävöitetään tai miten kommunikaation esteettömyyttä edistetään virtuaalisissa ympäristöissä? Mitä uutta osaamista tarvitaan nuorten digitaalisessa ohjaamisessa tai seniorikansalaisten osallisuuden kehittämisessä digitaalisessa palveluympäristössä?

Tämän teemanumeron tarkoitus on paitsi koota yhteen jo tehtyä kehittämistyötä, myös herättää uteliaisuutta, kiinnostusta ja kriittisyyttä digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin. Nopeutuva digitalisaatio ja sen seuraukset – vaikkapa työn automatisaatio –  voidaan nähdä joko tulevaisuuden yhteiskunnan pelastajina tai sitten jopa ihmiset syrjäyttävänä voimana. Korkeakouluille on annettu merkittävä rooli tulevaisuuden rakentajana myös tällä alueella – käytetään se viisaasti.

Kirjoittajat

Tiina Valkendorff, VTT, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, tiina.valkendorff(at)humak.fi
Markus Söderlund, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, markus.soderlund(at)humak.fi
Elina Ylikoski, KTT, innovaatiojohtaja, Humanistinen ammattikorkeakoulu, elina.ylikoski(at)humak.fi

Demos Helsinki ja Demos Effect. 2017. Työ 2040 Skenaarioita työn tulevaisuudesta.

Distanssi. 2017. Distanssi-hanke 2016-17. Haettu 21.3.2017 osoitteesta http://distanssi.humak.fi

Lights on! 2017. Light on! -hanke. Haettu 21.3. osoitteesta: http://lightson.humak.fi/

Määttä, J., Pohjanmäki, T. & Timonen, P. (toim.). 2016. Kohti Digikampusta. Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja 22, Helsinki.

Koiranen, I., Räsänen, P. & Södergård, C. 2016. Mitä digitalisaatio on tarkoittanut kansalaisen näkökulmasta? Talous ja yhteiskunta 3/2016. Haettu 21.3.2017 osoitteesta: http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty32016/ty32016pdf/ty32016KoiranenRasanenSodergord.pdf

Yhteinen tulevaisuutemme

Tämä teemanumero muodostaa erinomaisen läpileikkauksen ammattikorkeakoulujen kestävää kehitystä edistävistä kehittämistoimista. Osa niistä lähtee selvästi paikallisista tarpeista ja osa taas luo selkeämmin pohjaa yleisemmille ratkaisuille. Kaikista kuitenkin heijastuu into työskennellä aihepiirin parissa ja näin luoda kestäviä edellytyksiä yhteiselle tulevaisuudellemme.

Vaikka kestävän kehityksen käsitteen taustalla on pitkä historia, se määriteltiin ensimmäisen kerran selkeästi vasta vuonna 1987 Norjan entisen pääministerin Gro Harlem Brundtlandin johtaman Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Our Common Future. Raportin mukaan kestävä kehitys takaa nykyisen yhteiskunnan tarpeet tekemättä myönnytyksiä tulevien sukupolvien kustannuksella. Se tuottaa siis globaaleja tai paikallisia muutoksia, jotka turvaavat tuleville sukupolville vähintäänkin nykyisen tasoisen toimintamahdollisuuden. Sittemmin kestävän kehityksen aihepiiriä on useaan kertaan yritetty määritellä uudelleen. Nykyisellään sitä tarkastellaan usein ympäristön, yhteiskunnan, talouden ja kulttuurin näkökulmista. YK:n jäsenvaltiot ovat pyrkineet konkretisoimaan kestävän kehityksen tematiikkaa asettamalla yhteisiä tavoitteita. Viimeisimpänä jäsenvaltiot sopivat vuonna 2015 vuoteen 2030 ulottuvasta 17 tavoitetta sisältävästä kehitysohjelmasta. Nämä kattavat laajasti inhimillisen toiminnan eri osa-alueet.

Ammattikorkeakoulut ovat muuttumassa perinteisistä oppilaitoksista yhteiskunnallisiksi toimijoiksi, jotka tuottavat osaltaan ratkaisuja ympäröivän maailman ja erityisesti oman alueensa haasteisiin. Jotta tässä onnistutaan, näkökulmaa on muutettava perinteisestä koulutuksen tuottajasta ja hanketoiminnan toteuttajasta yhteisten haasteiden ratkaisijaksi. Ratkaisuja voidaan edelleenkin hakea kouluttamalla opiskelijoita ja hyödyntämällä hankerahoitusta. Oleellista kuitenkin on, että tunnistamme ja sovimme yhdessä ne haasteet, jotka kulloinkin ovat ajankohtaisia. Nämä voivat liittyä esimerkiksi urbaanin ympäristön kehittämiseen, harvaan asuttujen alueiden erityiskysymyksiin, ilmastonmuutoksen hallintaan, energiatehokkuuteen tai kiertotalouteen. Monia näistä aihepiireistä käsitellään myös tämän teemanumeron artikkeleissa, mikä ei tietenkään ole yllätys, sillä esimerkit ovat aika geneerisiä. Kysymys onkin siitä, nähdäänkö esitetyt ratkaisut yksittäisinä tuloksina vai osana laajempaa ongelmanratkaisua.

Edellä kuvattu näkökulman muutos edellyttää strategisia valintoja (ja poisvalintoja) ja laajaa sitoutumista näihin. Korkeakoulua on johdettava uuteen ajattelutapaan, ja siitä on kerrottava myös muulle maailmalle. Valintoihin sitouttaminen vaatii viestintää ja keskustelua. Ilman laadukasta johtamista ja esimiestyötä tämä ei onnistu.

Koulutuksessa joudutaan aina pohtimaan myös pedagogisia ratkaisuja. Kestävään kehityksen aihepiiriä käsitellään usein sekä omina opintojaksoinaan että yhtenä osaamistavoitteena muissa opintojaksoissa. Kumpaakin tapaa tarvitaan erityisesti peruskäsitteiden oppimisessa, mutta oikea ongelmanratkaisu edellyttää kestävän kehityksen alueella lähes aina monialaista yhteistyötä eri toimijoiden ja sidosryhmien kesken. Tarjoammeko opiskelijoillemme mahdollisuuksia tällaiseen oppimiseen?

Ammattikorkeakouluille on luontevaa olla mukana ratkomassa yhteiskunnan ongelmia kestävän kehityksen edistämiseksi. Tämä on varmasti myös tekijöilleen motivoivaa. Oman toimintansa lisäksi korkeakoulu vaikuttaa erityisesti tutkinnon suorittaneiden kautta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ammattikorkeakouluista on valmistunut noin 230 000 opiskelijaa. Sama tai hieman suurempi määrä valmistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. He kaikki ovat luomassa yhteistä tulevaisuuttamme. Onnistummeko välittämään heille kestävän kehityksen ajatusmaailman ja siihen liittyvän ongelmanratkaisukyvyn?

Kirjoittaja

Jyrki Laitinen, vararehtori, Oulun ammattikorkeakoulu, jyrki.laitinen(at)oamk.fi

Report of the World Commission on Environment and Development: Our Common Future. 1987. http://www.un-documents.net/our-common-future.pdf. 8.12.2016.

Sustainable Development Goals. https://sustainabledevelopment.un.org/sdgs. 8.12.2016

Kuva: Metropolian kuva-arkisto

Kokeilukulttuuri on taitolaji

Ammattikorkeakouluissa on kehittämisestä ja ketteristä kokeiluista innostunutta väkeä. Siitä hyvänä osoituksena on tämä käsissäsi oleva ajankohtainen kokeilukulttuurin teemanumero ja sen tarjoama laaja kattaus eri alojen artikkeleita.

Olemme kuluneen neljännesvuosisadan aikana ottaneet paikkamme suomalaisessa yhteiskunnassa korkeakouluttajina ja työelämän kumppaneina. Mutta sen lisäksi olemme toimineet myös esimerkkinä omien organisaatioprosessiemme parantamisessa. Haluamme itse elää niin kuin opetamme. Se on tapa ansaita luottamusta opiskelijoiden, ympäristömme ja yhteistyötahojemme keskuudessa. Tässä lehdessä onkin mukana, paitsi eri koulutusalojen, myös ilahduttavasti esimerkiksi ammattikorkeakoulujen turvallisuusjohtamiseen tai tietotyötä tekevien työn organisoinnin kehittämiseen liittyviä asiatuntija-artikkeleita ja katsauksia.

Mutkikkaiden syy-seuraussuhteiden vuoksi yhteiskunnan uudistaminen poliittisilla päätöksillä on tullut aiempaa vaikeammaksi. Siksi kokeilukulttuurin vahvistaminen on yksi nykyisen hallitusohjelman kärkihankkeita: kokeilemalla valtakunnalliseksi aiottua ratkaisua ensin pienemmässä mittakaavassa voidaan tehdä päätös sen laajemmasta ja pysyvämmästä käyttöönotosta. Myös ammattikorkeakorkeakouluissa, joissa tunnistetaan työelämän käytännöt, on lähdetty ennakkoluulottomasti hyödyntämään kokeilukulttuurin periaatteita ja testaamaan nopeasti uusia toimintakonsepteja koko yhteiskunnan hyväksi.

Kaiken ketteryyden keskellä on hyvä muistaa, ettei kokeilukulttuurin innostavan käsitteen alle kannata koota kaikkea perinteistä kehittämistoimintaa tai pitkän aikavälin suunnittelulle perustuvia hankkeita. Kokeilut olisi hyvä avoimesti määritellä organisaatioissamme ja erottaa ne muista kehittämisen tavoista. On tärkeää aina välillä pysähtyä pohtimaan myös, mikä on hankkeen ja kokeilun ero? Ei ole myöskään syytä ajatella, että koeasetelmat, testikierrokset ja nopeat kurssin muutokset prosessin aikana sopisivat kaikkiin kehittämisen tarpeisiin. Kokeilukulttuuri on yksi hyvä renki muiden joukossa, muttei sovi isännäksi ammattikorkeakouluihinkaan.

Onneksi meillä opetusalalla on hyvät edellytykset pukea heti alusta alkaen sanoiksi ajatuksemme, mitä yksittäisessä kokeilussa tavoittelemme ja miten siitä etenemme suurempaan korkeakoulun vaikuttavuuteen. Jos haluamme arvioida kokeilun todellisia tuloksia, esimerkiksi verrokkiryhmän avulla voimme saada enemmän informaatiota kuin vain uuteen toimintaan osallistuneille kohdennetulla palautekyselyllä. Tarvitaan myös kokeilukulttuuriin liittyvää esimiestyötä, jotta kokeiluja koordinoidaan, yhdenmukaistetaan ja suunnataan kohti yhteisiä tavoitteita. Ilman hyvää johtamista ja organisaation yhteisiä toimintamalleja ei lupaaviakaan kokeiluja hevin viedä ammattikorkeakouluissa seuraavalle, aiempaa kattavammalle tasolle.

Ilman hyvää johtamista ja organisaation yhteisiä toimintamalleja ei lupaaviakaan kokeiluja hevin viedä ammattikorkeakouluissa seuraavalle, aiempaa kattavammalle tasolle.

Kokeilukulttuuri sopii luontevasti meille ammattikorkeakoulujen väelle. Kun luemme tämän teemanumeron artikkeleita, saatamme silti huomata olevamme vielä melko alussa kokeilumenetelmien kehittämisessä ja koordinointia edistävien mallien luomisessa. Vaan entäpä jos pitäisimmekin tätä artikkelikokonaisuutta ensimmäisenä iteraatiokierroksena ja toteuttaisimme vastaavan teemanumeron esimerkiksi kahden vuoden päästä uudelleen? Mitä kaikkea jo osaisimme paremmin? Mitä sellaista esittelisimme ylpeänä, jossa olemme edenneet yksittäisistä kokeiluista laajempaan käyttöönottoon ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen?

Kirjoittaja

Riitta Konkola, toimitusjohtaja-rehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu, riitta.konkola(at)metropolia.fi

Savonia UAS

Hyvinvointi 2.0

Henkilökohtainen hyvinvointi kulkee jo ranteessa ja povitaskussa. Itselläni ranneke mittaa askeleet ja hälyttää, jos istun liian pitkään paikallani. Juoksuharjoitukset tallentavat ajan, matkan ja sykkeen tiedot pilveen ja joka päivä, viikko ja kuukausi saan omasta suorituksesta kannustavan palautteen ja nipun ohjeita parempaan hyvinvointiin. Kännykkä seuraa myös untani. Se komentaa nukkumaan ja herättää aamuisin unen kannalta optimaalisella hetkellä, vaikka en siitä itse ole aina ihan niin vakuuttunut. Puhelin myös suggeroi minut hyvinvointiani edistäville päiväunille, muistuttaa säännöllisestä syömisestä ja vedenjuonnista. Tämä kaikki on tietenkin hauskaa, uteliaan keski-ikäisen teknologiasta innostuneen miehen vapaaehtoista kokeilunhalua, mutta hyvinvoinnin digitalisissa kansallisissa ja globaaleissa ratkaisuissa kyse on paljon suuremmasta asiasta. Digitalisaatio ja sen tuomat mahdollisuudet ovat yhä enemmän osa hyvinvointiamme. Hyvinvointi 2.0 on jo täällä.

Kyse ei ole vain viihdekäytöstä tai vapaaehtoisesta kontrollista vaan todellisesta terveydenhoidosta ja hyvinvointia edistävistä ennaltaehkäisevistä toimista. Hyvinvointi 2.0 ja sen innovaatiot nostavat esille myös vaateita tehokkuudesta ja rahasta. Digitalisaation ylipäätään katsotaan mahdollistavan monilla aloilla – myös terveys- ja hyvinvointialalla – kilpailukykyloikan, joka yhdessä tuottavuuden tehostumisen ja uusien innovaatioiden kanssa on juuri se veturi, joka mahdollistaa uudenlaiset sote-ratkaisut. Toisin sanoen, terveyden ja hyvinvoinnin digitalisaatio on oikeastaan niitä harvoja, ellei peräti ainoita toimenpiteitä, jotka voivat tuoda tässä muutoksessa kansantaloudelle merkittäviä kustannussäästöjä. Tosin alkuvaiheessa voi käydä toisin päin – kustannukset kasvavat järjestelmien käyttöönoton ja kouluttautumisen vuoksi entistä korkeimmiksi.

Terveyden ja hyvinvoinnin digitalisaatio on oikeastaan niitä harvoja, ellei peräti ainoita toimenpiteitä, jotka voivat tuoda tässä muutoksessa kansantaloudelle merkittäviä kustannussäästöjä.

Terveyden ja hyvinvoinnin digitalisaatio on jo oleellinen osa ammattikorkeakoulujen monialaisia ja ilmiöpohjaisia painoaloja. Jonkin aikaa sitten valmistunut ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston asettaman työryhmän tekemä rakenteellisen kehittämisen raportti ”Kohti maailman parasta korkeakoululaitosta” tuo hyvin esille valtakunnallisesti ammattikorkeakoulujen painoalat. Niiden joukosta löytyy useita älykkäät ratkaisut, soveltavat hyvinvointiteknologia, uudistuvat hyvinvointipalvelut -nimikkeillä varustettuja terveyden ja hyvinvoinnin digitaalisiin ratkaisuihin virittäytyneitä osaamiskokonaisuuksia. Tämä kertoo asiaan liittyvästä osaamisen kasvattamisesta, vilkkaasta TKI-toiminnasta, yritysyhteistyöstä ja uuden tiedon integroinnista opetukseen. Olemme tässäkin asiassa ajan hermolla.

Digitalisuuteen liittyy myös robotiikka, joka sekin on jo hyvin edustettuna joidenkin ammattikorkeakoulujen strategisissa painoaloissa. Hyvinvointi- ja terveysrobotiikka on kansainvälisesti erittäin nouseva ala ja meillä Suomessakin se näkyy yhä enemmän erilaisten pilottikokeilujen saaman julkisuuden myötä. Valvovat, seurustelevat, viihdyttävät ja hoivaavat robotit ovat tulleet jäädäkseen. Minullakin on jo siivousrobotti, joka väsymättä vaikka kahdesti päivässä imuroi koko talon tarkasti ja nurisematta. Se jos jokin tuo itselleni henkistä hyvinvointia ja ennaltaehkäisee ainakin imuroinnin aiheuttamaa akuuttia kotityöstressiä. Samalla se valmistelee minua tulevaisuuteen, siis kohtaamaan tyynesti ja positiivisesti oman henkilökohtaisen ikäihmisen hoivarobottini.

Artikkelikuva: Savonia ammattikorkeakoulu

Kirjoittaja

Petri Raivo, rehtori, Karelia-ammattikorkeakoulu, petri.raivo(at)karelia.fi

kuvituskuva

Digitalisaatio on jo täällä!

Kuva: Lahti UAS

Digitalisaatio koulutuksessa vaikuttaa oppimisen kulttuuriin. Teknologian voi nähdä uhkana tai sen voi nähdä oppimista palvelevana mahdollisuutena. Varmaa on vain, että digitalisaatio saa aikaan muutoksia tulevaisuuden korkeakoulutettujen työn tekemisessä ja osaamisvaatimuksissa. (Wood & Smith 2014; EK 2015.)

Teknologia mahdollistaa uudenlaisten verkostojen syntymisen sekä jatkuvan vuorovaikutuksen erilaisilla foorumeilla. Ajan ja tilan laajeneminen teknologian kehittymisen myötä on vaikuttanut koulutuksen perustaan ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, kun suljetuista luokkahuoneista on astuttu globaaleille oppimisen foorumeille, joissa materiaalia ja oppimisen reflektointia jaetaan isollakin joukolla.

Opintopolkujen jousto ja sujuvuus sekä opiskeluaikojen lyhentäminen ovat yhteiskunnallisia tavoitteita, joita toteutetaan vahvasti nimenomaan digitalisaation suomin mahdollisuuksin. Digitaaliset ratkaisut oppimisessa lisäävät myös koulutuksen laatua: digitaalisen jäljen voi jättää verkkokurssille monin eri tavoin, hankaliin ja vaikeisiin asioihin voi palata uudestaan oman yksilöllisen tarpeen mukaisesti ja tutkittu tieto on helposti saatavilla eAineistojen avulla. Lisäksi koulutuksen sisällöt kehittyvät ja laatua saadaan nostetuksi, koska käytetyt oppimateriaalit ja kurssit suunnitellaan ja jaetaan avoimesti.  Digitalisaatio on siis osaltaan tehnyt opetuksesta saavutettavampaa ja laadukas verkkopedagogiikka antaa parhaimmillaan tehokkaat oppimisen eväät sekä mahdollistaa samalla joustavan ja omaehtoisen pohdinnan ja aikataulut.

Korkeakoulun yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen merkitys korostuu jatkuvassa yhteistyössä työelämän kanssa. Koulutuksen merkitys ei liity enää tiedon jakamiseen vaan yhteiseen tiedon jalostukseen, soveltamiseen ja käyttöön ongelmanratkaisun ytimessä. Vuorovaikutus yhteiskunnan eri tasoilla avoimesti mahdollistuu pitkälti teknologian avulla. Sosiaalisten yhteisöjen ja instituutioiden rajat hämärtyvät ja verkostot elävät jatkuvaa muutosta. Verkossa piilee myös inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus, kun sosiaalinen osaaminen ja tunneäly haastetaan erilaisissa tiimeissä ja aidoissa ongelmanratkaisutilanteissa virtuaalisesti. (Teclehaimanot & Hickman 2011; Aira 2012.)

Kehityksessä on mahdollisuus saada opiskelija oppimisen keskiöön ja digitaalisuus… Click to Tweet

Teknologia oppimisessa vaikuttaa myös korkeakoulujen strategiseen tahtotilaan: miten vastataan globaaliin koulutustarjontaan ja toisaalta miten huolehditaan erilaisten oppijoiden ja erilaisten opettajien oppimisesta ja osaamisesta?

Opettajuus kehittyy ja muuttuu ennen kaikkea yhteisessä vuorovaikutuksessa, tasavertaisella luovalla ideoinnilla ja analyyttisellä pohdinnalla sekä ottamalla uusia välineitä haltuun – rohkeasti kokeilemalla. Kaikki voivat synnyttää jotain uutta ja löytää oman digitaalisen polkunsa. Teknologia tarjoaa mahdollisuuksia erilaisten oppimistilojen rakentamiseen ja murtaa samalla ajatusta oppimisen aikaan ja paikkaan sidotusta formaalista luonteesta. (Mäki 2012; Norton & Hathaway 2015.)

On meistä kiinni, millaisen tulevaisuuden haluamme rakentaa. Digitalisaatioon liitetään paljon epäilevää muutospuhetta ja huolta: kuka putoaa digikelkasta, miten suomalaisen koulutuksen käy, osaavatko opettajat tarpeeksi? Kehityksessä, jossa nyt elämme, on mahdollisuus saada opiskelija aidosti oppimisen keskiöön ja digitaalisuus palvelemaan oppimisen tulevaisuutta. Uhkakuvien edessä on luotettava, että uudet tuulet kantavat.

Korkeakoulujen merkitys muuttuvassa maailmassa on rakentaa osaamista tulevaisuutta varten. Miten siis korkeakoulujen oppimisympäristöjen tulisi kehittyä, jotta tulevaisuuden osaamista syntyy? Millaista oppimisen kulttuuria haluamme luoda? Miten digitalisaatio vaikuttaa oppimisen arkipäivässä? Nämä ovat kysymyksiä, joita jää pohtimaan lukiessa tämän julkaisun artikkeleita. Varmaa on, että korkeakoulujen tehtävänä on ohjata opiskelijoita avoimeen, yhä digitalisoituvaan maailmaan vastuullisina toimijoina, joilla on intohimoa, sivistystä ja osaamista sopivassa suhteessa menestyä tulevaisuuden työelämässä.

Kirjoittaja

Susanna Niinistö-Sivuranta, opetuksesta vastaava vararehtori, KT, Laurea-ammattikorkeakoulu, susanna.niinisto-sivuranta(at)laurea.fi

EK 2015: Digitalous ja korkeakoulutus. Esiselvitys. EK, Aalto ja Laurea-ammattiikorkeakoulu. saatavilla: http://ek.fi/mita-teemme/innovaatiot-ja-osaaminen/digitalous-ja-korkeakoulutus/

Mäki, K. 2012. Opetustyön ammattilaiset ja mosaiikin mestarit: työkulttuurit ammattikorkeakouluopettajan toiminnan kontekstina. Jyväskylä studies in business and economics 1457-1986; 109. Akateeminen väitöskirja.

Norton, P. & Hathaway, D. 2015. Teachers’ Online Experience: Is There A Covert Curriculum in Online Professional Development? Journal of Technology and Teacher Education vol 23.

Teclehaimanot, B. & Hickman, T. 2011. Student-Teacher Interaction on Facebook: What Students Find Appropriate. TechTrends 55 (3), 19–30.

Wood, A.F. & Smith, M.J. 2014. Online Communication: Linking Technology, Identity, & Culture. Psychology Press, New York.