Työn ja oppimisen vuoropuhelu uudistaa korkeakoulutusta

Kirjoittajat: Anu Moisio, Liisa Vanhanen-Nuutinen, Hannu Kotila ja Kimmo Mäki.

UAS Journalin numeron (2/2018) teemana on työhön kiinnittyminen korkeakouluopinnoissa. Ammattikorkeakoulut ovat merkittäviä alueen työelämälle; niiden opiskelijat toimivat erilaisissa projekti- ja harjoittelutehtävissä työpaikoilla opintojen aikana, osallistuvat uusien innovaatioiden kehittämiseen yhdessä työelämän edustajien kanssa ja tekevät työtä mm. rahoittaakseen opintojaan.

Tiedolle ja teorioille syntyy merkitys vasta, kun niitä soveltavat ympäristössään toimivat elävät olennot.

Tämä pragmatistinen lähtökohta on ollut aina ammattikorkeakoulupedagogiikan ytimessä. Parhaiten se toteutuu autenttisen työn ja oppimisen integraatiossa. Koko olemassaolonsa ajan ammattikorkeakoulut ovat etsineet ja osin löytäneet luontevia integraation reittejä teorian ja käytännön välille. Työn ja opiskelun jatkuva vuoropuhelu tekee ammattikorkeakouluista kiinnostavia myös kansainvälisillä areenoilla.

Opiskelijat kiinnittyvät työmarkkinoille jo opintojen aikana. Useiden tutkimusten mukaan noin puolet ammattikorkeakouluopiskelijoista tekee säännöllisesti työtä opintojen aikana. Tämä on monelta osin myös hyödyntämätön mahdollisuus. Opiskelu saman alan töissä madaltaa rekrytoitumisen kynnystä valmistumisen yhteydessä. Se myös tarjoaa mahdollisuuden työssä syntyneen osaamisen liittämiseksi osaksi omia opintoja, esimerkiksi opinnollistamisprosessin kautta. Työn opinnollistamisen mahdollisuudet voivat myös tuoda korkeakouluopintojen piiriin opiskelijoita, jotka eivät muuten edes harkitsisi korkeakouluopiskelua.

Opiskelijoiden opintojen aikaisesta työssäkäynnistä kertyvää osaamista on vasta viime vuosina ymmärretty hyödyntää ja sitoa osaksi korkeakouluoppimista. Olemme osaamispolun alussa ja tähän on vain löydettävä ja luotava kunnollisia mahdollisuuksia, joissa työssä syntyvä osaaminen ja opiskelu ruokkivat toinen toisiaan. Painopisteen siirtyminen tutkintojen suorittamiskeskeisyyden ohjaamisesta osaamisen mahdollistamiseen haastavat opetuksen ja ohjauksen rakenteet korkeakoulussa, opettajiston asenteet ja pedagogisen johtamisen. Myös opiskelijoiden tapa ajatella oppimistaan muuttuu, samoin työn paikkojen asiantuntijat joutuvat pohtimaan korkeakouluopiskelijan sparraamista uudestaan. Kyseessä on merkittävä korkeakoulun muutosprosessi, joka vaatii pitkäjänteistä johtamista ja eri osapuolien osallistamista onnistuakseen.

Työelämäprojektit, työharjoittelu ja omaehtoinen työssäkäynti opintojen aikana auttavat opiskelijoita kiinnittymään työhön, suunnittelemaan ja edistämään työuraansa. Useimmat opiskelijat myös työllistyvät valmistuttuaan opiskelupaikkakunnalleen tai sen lähistölle työpaikoille, jotka ovat tulleet tutuiksi opintojen aikana. Kaikki tämä edellä mainittu edellyttää toimivaa työelämäpedagogiikkaa, ohjausta ja yhteistyötä ammattikorkeakoulun ja työelämän välillä.

Tämä teemanumero esittelee erilaisia tapoja hyödyntää varhaista työhön kiinnittymistä. Lisää ratkaisuja kehitellään Toteemi-hankkeen piirissä. Toteemi tutkii ja kehittää käytännönläheisiä malleja työn ja korkeakouluopintojen yhdistämiseen. Toteemi on Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama korkeakoulutuksen kehittämishanke ja sen verkkosivut löytyvät osoitteesta www.amktoteemi.fi

Kirjoittajat

Anu Moisio, prosessijohtaja (3AMK), anu.moisio(at)haaga-helia.fi

Liisa Vanhanen-Nuutinen, yliopettaja, liisa.vanhanen-nuutinen(at)haaga-helia.fi

Hannu Kotila, yliopettaja, projektipäällikkö, hannu.kotila(at)haaga-helia.fi

Kimmo Mäki, yliopettaja, kimmo.maki(at)haaga-helia.fi

Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, Ammatillinen opettajakorkeakoulu


Vanhanen-Nuutinen, L., Saari, J., Kotila, H. & Mäki, M. (2018). Opintojen aikainen työssäkäynti – ongelma vai mahdollisuus ammattikorkeakouluopinnoissa? Eurostudent VI -tutkimuksen artikkelisarja. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki 2018

Resurssitehokkuus vaatii ajattelun muutosta

Kirjoittaja: Sirpa Pietikäinen.

Resurssien käyttö kasvaa jatkuvasti. Maailmassa on entistä enemmän ihmisiä, joilla on koko ajan suhteellisesti enemmän käytettävissä olevaa tuloa, eli mahdollisuutta hankkia tavaroita jatkuvasti kasvavan tavaramäärän valikoimasta. Samalla tuotteiden käyttöiät lyhenevät koko ajan joko keinotekoisella vanhentamisella, muotisesonkien vaihtuessa tai teknologian uusiutuessa.

Yhtälö on maapallon resurssien kannalta kestämätön. Tällä hetkellä kulutamme 1,5 maapallon verran resursseja joka vuosi. Ennusteiden mukaan raaka-aineiden kysyntä kolminkertaistuu maailmanlaajuisesti vuoteen 2050 mennessä.

Resurssitehokkuus on tärkein ilmastonmuutoksen ratkaisija. Käyttöön tulee ottaa ”kymppikerroin”: sama tuotanto ja hyvinvointi kymmenyksellä nykyisistä resursseista, kymmenyksellä nykyisistä päästöistä. Vasta sitten olisi kunnianhimo tarpeeksi korkealle, että sillä olisi todellista merkitystä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ja resurssien käytön tasaamiseksi maapallon kantokyvyn rajoihin.

Tarvittavat askeleet on suunniteltava sen mukaan, missä meidän tulee resurssitehokkuuden suhteen olla. Jos meidän tulee vuonna 2050 tuottaa kymmenyksellä sama hyvinvointi, on meidän pääteltävä tästä mitä toimenpiteitä meidän tulee tehdä päästäksemme tuohon. Ei kannata harjoitella aitajuoksua, jos oikeassa kisassa pitää selviytyä seiväshypystä. Toimien tehokuutta on mitattava. Mikäli arvioidaan, että tulokset eivät ole riittäviä tai oikeanlaisia, tulee toimia mukauttaa.

Kiertotalouden keskeisin päämäärä on jätteen pois-suunnittelu. Kaikki tuotteet ja tavarat tulisi suunnitella niin, ettei niiden käytöstä synny jätettä, vaan edelleen kierrätettävää materiaalia.

Suunnitteluvalinnoilla voidaan edistää tuotteiden paranneltavuutta, korjattavuutta ja uudelleen käytettävyyttä, jotta kallisarvoiset raaka-aineet pysyvät mahdollisimman pitkään juuri siinä käytössä, mihin ne on otettu tai päätyvät arvokkaampaan tai pitempiaikaisempaan käyttöön. Kiertoon menevät raaka-aineet tulee säilyttää korkeantasoisena kierrosta toiseen, kuten tällä hetkellä panttipullojen osalta tehdään.

Samaan aikaan talouden rakenteen pitää muuttua tukemaan kiertotaloutta. Kaikesta mahdollisesta on luotava vuokrattavaa, lainattavaa, jaettavaa. Hyviä malleja on jo kehitetty toimistojen kalusteista, valaistuksesta, mattohuollosta ja tulostimien mustekaseteista vuokrattaviin rakennuskoneisiin.

Modulaarista ajattelutapaa tulee kehittää, jossa laitteiden ja rakennusten osat ovat yhteensopivia, vaihdettavissa ja kierrätettävissä asiakkaan tarpeiden ja halujen mukaisesti. Tätä myös kuluttajat haluavat. Vuoden 2014 Eurobarometri -tutkimuksen mukaan 77 prosenttia eurooppalaisista haluaisi mieluummin korjata vanhat laitteensa kuin ostaa uuden.

Kysymys ei ole vain ympäristö- ja ilmastopolitiikasta. Kiertotaloudessa piilee suuri taloudellinen mahdollisuus. Eurooppa on riippuvaisempi tuontiraaka-aineista, kuin mikään muu talousalue. Kilpailu niukentuvista resursseista vain kiihtyy — voittaja on se, joka osaa tehdä vähemmästä enemmän. Kiertotalouden toteuttaminen voisi luoda Eurooppaan arvioidut 1,2–3 miljoonaa työpaikkaa vuoteen 2030 mennessä.

Resurssitehokkuutta tulee tukea oikein kannustimin. On väliä, tuetaanko jätteiden polttolaitoksia vai biopohjaisten pakkausmateriaalien kehittämistä. Tänä keväänä parlamentissa keskustellaan kestävyysmittareiden ja ympäristövastuullisuutta suosivien kannusteiden tuomisesta finanssisektorille. Julkisen hallinnon tulee olla suunnanosoittaja ja tehdä ympäristökriteereistä pakollisia julkisissa hankinnoissa.

Käsi kädessä kehittyvän säännöstelyn kanssa kulkevat yksittäisten ihmisten toiminta ja valinnat. Osana muovistrategiaa etsitään oikeita kannustimia niin tuottajiin kuin kuluttajiin vaikuttamiseksi. Kuluttajan valinnoilla – laatua, luomua, läheltä – voi vaikuttaa koko ruokajärjestelmän ketjuun ruoka-aineksien alkuperästä ruokahävikkiin saakka. Kiertotaloutta tulisi opettaa kaikilla koulutusasteilla peruskoulusta yliopistoihin, kunnes siitä tulee kuin mantra ja uuden kehittäminen kumpuaa automaattisesti ajatuksesta ”kestävää, korjattavaa, kierrätettävää”. Erityisen tärkeää tämä on ammattikorkeakouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa, joista valmistuvat arjen tekijät.

Suomella on mahdollisuus olla edelläkävijä. SITRA:lla on oikea asenne strategiatyössään ja hankkeissaan. Lisää yhteistyötä suomalaisten toimijoiden kesken kaivataan myös rahoitushankkeiden kehittämiseksi mm. Euroopan strategisten investointien rahastoon ESIR:iin.

Kirjoittaja

Sirpa Pietikäinen, KTM, Europarlamentaarikko, AMK-lehti // UAS Journalin toimituskunnan jäsen, sirpa.pietikainen(at)europarl.europa.eu

Koulutusviennin ensi askeleet otettu – kasvun aika edessä

Kirjoittaja: Lauri Tuomi.

Suomi on koulutuksen ”superpower”. PISA-tuloksemme 10 vuotta sitten toi suomalaisen koulutuksemme laadun koko maailman tietoisuuteen. Koulutuksemme laadun kuva on laajempi kuin PISA-tulokset. Kyse ei ole niinkään siitä mitä opetamme vaan miten opetamme. Maine heijastuu kaikkiin koulutusasteisiin. Korkeakoulujen lukukausimaksujen myötä olemme nyt osa yhtä maailman kasvavinta palveluviennin toimintakenttää.

Maailman koulutusmarkkinoiden kokoa ovat brittien investointipankkiirit määritelleet kustannuslähtöisesti. Tämän arvion mukaan markkinoiden koko on 4000–5000 triljoonaa dollaria. Eri arviot vaihtelevat näkökulmalähtöisesti – joka tapauksessa kyse on miljardiluokan liiketoiminnasta. Suomen osuus on tästä vasta murusia. Karkean arvion mukaan tänä vuonna koulutusviennin arvo on noin 300 miljoonaa euroa.

Varhaiskasvatus ja lukiokoulutus ovat nyt ne joihin katseita kiinnitetään. Myös vapaasivistystyö useine koulutusmuotoineen on liittynyt koulutusviennin toimijakenttään. Lainsäädännön esteitä on purettu viime vuosina aktiivisesti. Lainsäädännön purkua on syytä jatkaa. Myös hidasteiden tunnistaminen on tärkeää. Hidasteet voivat liittyä esimerkiksi verotus käytäntöihin tai akkreditointimallien puuttumiseen.

Koulutusorganisaatioiden koulutusviennin rinnalle on kehittynyt merkittävä suomalainen ns. ”edtech” start up sektori. Näitä yhdistää halu valloittaa maailma parhailla koulutusteknologiaratkaisuilla. Tuotteita ja palveluita kehitetään yhdessä oppilaitosten kanssa. Myös innovatiivisten opettajien omat yritykset yleistyvät. Tällä hetkellä suomalaiset koulutusvientiyritykset ovat vielä joko oppilaitos- tai innovaatiolähtöisiä.

Erityisesti laajoissa koulutusvientitarjouksissa tarvitaan kokonaispalveluiden näkökulmaa. Mielenkiintoinen on kysymys milloin näemme ensimmäisen yritys- ja oppilaitoslähtöisen vientiyrityksen? Voisivatko ammattikorkeakoulut olla tässä edelläkävijöinä vahvan työelämäosaamisen korkeakouluina?

Tehtäväkenttää koulutusviennin vauhdittamiseksi vielä riittää. Tähän tarpeeseen vastaa Education Finland koulutusviennin kasvuohjelma. Tehtävänä on tarjota parhaat palvelut maailman parhaan koulutuksen viejille. Ohjelmassa on tällä hetkellä 51 hyväksyttyä jäsentä. 23 yritystä tai oppilaitosta on kutsuttu koulutusvientivaiheeseen siirtyvien ryhmään. 11 ammattikorkeakoulua on edustettuna joko suoraan tai yhteisyrityksen kautta.

Ohjelman palvelut on rakennettu yhdessä jäsenten kanssa tukemaan skaalautuvaa liiketoimintaa. Jäsenten kasvuvauhti on kova: keskimäärin 212 % (vuosien 2016 ja 2017 koulutusviennin liikevaihdon kasvu). Markkinaläsnäoloon Kiinassa, Kaakkois-Aasiassa, Gulfin alueella ja Latinalaisessa Amerikassa panostetaan. Myös lainsäädännön jäljellä olevien esteiden ja toiminnallisten hidasteiden tunnistaminen on aloitettu.

Ohjelman uutena piirteenä on sijoittuminen opetussektorin sisälle Opetushallitukseen. Tiivis yhteistyö Opetus- ja kulttuuriministeriöön, Työ- ja elinkeinoministeriöön sekä Ulkoministeriöön on olennainen osa toimintaa. Opetushallituksen mittava asiantuntemus kehittämisvirastona on tuonut merkittävän lisän toimintaan. Olennaisinta on kuitenkin yhteistyö koulutusviejien kanssa. Haku ohjelmaan on jatkuva – tervetuloa mukaan!

Kirjoittaja

Lauri Tuomi, KTT, ohjelman johtaja, Education Finland -kasvuohjelma, lauri.tuomi(at)oph.fi

 

Lähtisitkö silloin kanssani koulutuksen viejäksi?

Kirjoittajina numeron 4/2017 teematoimittajat: Pirjo Aura, Sami Heikkinen, Elisa Kannasto, Helli Kitinoja, Jaana Muttonen, Mikhail Nemilentsev.

Pieni, 100-vuotias maamme tunnustetaan maailmalla korkeatasoisen ja edistyneen koulutuksen tarjoajana. Suomen nostaessa profiiliaan matkailukohteena se saa entistä enemmän huomiota kansainvälisessä mediassa. Suomi ja suomalaisuus kiinnostaa, ja tuo kiinnostus tarjoaa mahdollisuuden tarjota tuotteitamme ja palveluitamme maailmalle.

Suomalainen koulutusvienti on useiden tarjoajien ja pienten verkostojen sirpaleinen areena. Ammattikorkeakouluilla ja niiden hanketoiminnalla on erityiset mahdollisuudet vastata tuohon sirpalemaisuuteen, sillä ammattikorkeakoulujen laaja osaaminen ja niissä työskentelevät asiantuntijat ovat erinomaisia vastaamaan koulutusviennin haasteeseen. Yhteistyössä on voimaa – myös koulutusviennissä. Tämän numeron artikkeleissa nousee vahvasti esille erilainen yhteistyö koulutusviennin projekteissa.

Toistaiseksi koulutusvienti on pienempien verkostojen tuottamaa. Systemaattista työtä ja toisten osaamista ylistävää osaamisen jakamista on rakennettava yhteisen suomalaisen näkemyksen esiin tuomiseksi. Opettajankoulutusta ja Training for trainers -koulutusta viedään jo maailmalle ja se nähdään selkeänä tuotteena, mutta muilta osin palvelut ja tuotteet ovat vielä sekaisin korissa. Näiden järjestämiseen tarvitaan sitä kuuluisaa aikaa mutta sitäkin enemmän halukkuutta ja innovatiivisuutta. Uusia mahdollisuuksia rakentuu digitaalisuuden kautta. Etäopinnoille ja koulutuksen huippumaassa tuotetulle opetusteknologialle olisi kysyntää, mutta onko meillä valmiuksia vastata siihen? Millä mallilla nuo valmiudet saavutetaan? Korkeakoulujen ja yritysten yhteistyö myös koulutusviennissä rakentaisi molemmille hyötyjä alalla, jossa on vielä paljon koskemattomia ja kehittyviä markkinoita.

Puoli Suomea kattava toimittajaryhmämme koottiin ammattikorkeakoulujen yhteisessä TKI-osaajavalmennuksessa, jossa perehdyimme koulutusvientiin yhtenä tehtävänämme. Yhteinen palo innosti jatkamaan yhteistyötä tämän teemanumeron toimittajuudessa, ja prosessi on ollut opettavainen. Yhteinen osaaminen ja jokaisen erityisala on jo nyt avannut mahdollisuuksia korkeakoulujemme yhteistyöhön. Suun avaaminen, yhteiset Word-pohjat ja Skype-palaverit rakentavat siltoja ja tulevaisuudessa myös koulutusvientiämme.

Tämä teemanumero esittelee koulutusvientiä juuri sellaisena kuin se ammattikorkeakoulukentällä näkyy – pirstaleisena kokeilujen, haasteiden ja onnistumisten kokonaisuutena, joka tuo toteuttajilleen päivittäin uutta. Varsinaista yhteistä näkemystä koulutuksen viennille on haastava rakentaa muilta osin kuin että meidän tulee nähdä Suomen mahdollisuudet ja tunnistaa oma ainutlaatuinen tapamme toimia koulutusasioissa. Tuo tapa myy maailmalla ja sen kautta myös oma osaamisemme kehittyy. Toivomme teemanumeromme rohkaisevan koulutusviennin nykyisiä ja tulevia toimijoita entistä innovatiivisempiin avauksiin aiheen parissa.

Inspiroivin terveisin kohti vuotta 2018,

Teematoimittajat

Kirjoittajat

Pirjo Aura, T&K-koordinaattori, Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, pirjo.aura(at)haaga-helia.fi
Sami Heikkinen, lehtori, liiketalouden ja matkailun ala, Lahden ammattikorkeakoulu, sami.heikkinen(at)lamk.fi
Elisa Kannasto, FM, lehtori, liiketalous ja kulttuuri, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, elisa.kannasto(at)seamk.fi
Helli Kitinoja, TtM, erityisasiantuntija, osaamisen vienti, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, helli.kitinoja(at)seamk.fi
Jaana Muttonen, KM, tutkimuspalvelupäällikkö, Hämeen ammattikorkeakoulu, jaana.muttonen(at)hamk.fi
Mikhail Nemilentsev, KTT, lehtori, liiketalouden koulutusyksikkö, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, mikhail.nemilentsev(at)xamk.fi

Ammattikorkeakoulut modernin innovaatiopolitiikan keskiössä

Kirjoittaja: Bror Salmelin.

Innovaatio on usein käytetty taikasana, jonka odotetaan ratkaisevan kaikki ongelmat. Näitä taikasanoja on hyvin helppo viljellä, sillä silloin pääsee helposti pälkähästä, tarvitsematta miettiä liikaa, tarvitsematta ryhtyä oikeisiin, rohkeutta vaativiin toimiin.

Innovaatioon kuuluu olennaisena osana uteliaisuus ja rohkeus. Uteliaisuus kokeilla ja rohkeus ajatella ja toimia tavanomaisen ulkopuolella. Elämme aikaa, jossa digitalisointi aiheuttaa perustavanlaatuisia muutoksia sekä koko yhteiskunnassa että myös akateemisissa ja teollisissa toimintatavoissa.  Miten olemme valmistautuneet siihen ja miten suomalainen koulutus kykenee vastaamaan osaamishaasteeseen?

Moderni innovaatiokäsitys perustuu enenevästi nelikenttään, jossa käyttäjät, julkinen sektori, akateeminen maailma ja yritykset toimivat yhdessä. Tämä lähestymistapa merkitsee myös innovaatiometodien kehittämistä. Reaalimaailmassa oikeiden käyttäjien kanssa tehtävät kokeilut ja prototyypit näyttävät jo aikaisessa vaiheessa mitkä ideat ovat toteutettavissa ja skaalautuvia. Vastaavasti ”vaikeasti toteutettavat” ratkaisut tulevat tyrmätyiksi hyvin varhaisessa vaiheessa, niin että voimavaroja kyetään suuntaamaan lopputuloksen kannalta oikein.

Kokeilukulttuuri yhteiskehittämisen kanssa (co-creation) onkin uuden avoimen innovaatiopolitiikan ytimessä. Open Innovation 2.0 paradigma perustuu kaikkien osapuolten saumattomaan yhteistyöhön, ja tuo käyttäjät/kansalaiset innovaatioprosessin keskiöön.

Ammattikorkeakoulut alueellisina merkittävinä toimijoina voivat aivan erinomaisesti ottaa roolin eri toimijoiden välillä. Tämä liima parhaimmillaan yhdistää toimijat yhteisen vision alle, ja kaataa raja-aitoja myös eri teknologia- ja sovellusalueiden välillä. Moderni innovaatiopolitiikka ei vain ylitä raja-aitoja vaan poistaa ne yhteisen tavoitteen luomiseksi.

Digitalisointi edellyttää myös aivan uusia taitoja. Perinteisesti on puhuttu vain tietotekniikan käyttäjien taidoista, tai enimmillään tarpeesta saada työmarkkinoille uusia digiosaajia. Tämä ei kuitenkaan riitä. Avoimien innovaatiojärjestelmien synnyttäminen ja kehittäminen edellyttävät aivan uusia valmiuksia, joita nykyinen koulutusjärjestelmä ei tue. Tässä kuvaan neljää päätyyppiä seuraavasti

  • Kuraattori (Curator) vastaa temaattisten kokonaisuuksien rakentamisesta ja siitä, että teeman laatutaso ja avoimuus yhteistyöhön muiden teemojen kanssa säilyy.
  • Sillanrakentaja (Bridger) on aidosti ”kaikesta” kiinnostunut henkilö, joka osaa linkittää eri teemoja, teknologioita, sovelluksia ja ennen kaikkea eri innovaatiokentän pelaajia yhteen. Ideoita törmäyttämällä syntyy innovaatioita, ja innovaatioiden synnyttäminen edellyttää osaamisen löytämistä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Sillanrakentaja yhdistää kuratoidun osaamisen.
  • Orkesterin johtaja (Orchestrator) vastaa yhteisen tavoitteen luomisesta kapellimestarin tavoin. Kapellimestari tuo esille yksittäisten soittajien taidon ja luo näkemyksensä mukaisen nautittavan kokonaisuuden kuuntelijoille. Orkesterinjohtaja kommunikoi vahvasti muiden osapuolten kanssa, jotta saumaton yhteistyö säilyy.
  • Systeemin suunnittelija (System Designer) on taas henkilö, joka tekee nämä edellä mainitut toiminnot mahdollisiksi. Tietotekniikan, ryhmäpsykologian ja sovellusalueiden tunteminen systeemitasolla on toiminnan ytimessä.

Voiko suomalainen koulutusjärjestelmä, ammattikorkeakoulut keskeisenä toimijana luoda koulutusohjelmia avoimien innovaatioympäristöjen synnyttämiseksi Suomeen? Onko tällä avauksella myös vientipotentiaalia? Avoin innovaatio on nousemassa yhä merkittävämmäksi paradigmaksi, jossa itse asiassa suomalainen ja yleensäkin pohjoismainen toimintakulttuuri tekevät avoimen innovaation käyttöönoton helpommaksi kuin useimmissa kilpailijamaissamme.

Euroopan Komission tutkimuspääosasto on vahvasti liputtamassa 3O –strategiaa: Open Innovation, Open Science ja Open to the World. Tämä heijastuu jo nyt ja yhä enenevässä määrin myös EU:n tutkimuspuiteohjelmaan Horizon 2020. Esimerkkejä ovat esimerkiksi Open and Disruptive Innovation -instrumentti (jossa haetaan merkittäviä ideoita, joiden ensimmäiseen prototyyppiin myönnetään suoraa avustusta), suuret projektit tietotekniikan soveltamisen alalla (joissa haetaan käyttäjien varhaista ja saumatonta osallistumista sekä varhaisia reaalimaailmassa toteutettuja prototyyppejä ja pilottiratkaisuja) sekä kilpailut eri temaattisilla alueilla (joissa ongelman ratkaisija saa palkinnon, ja joissa metodia tai teknologioita ei ole määritelty etukäteen).

Avoimet innovaatioympäristöt ovat luonteeltaan inklusiivisia. Teknologian ja yhteiskunnan muuttuessa tämä on yhä tärkeämpää, jotta välttämätön muutos voidaan saada aikaan koko kansakunnan tasolla ja vielä siten, että kipupisteitä voidaan välttää mahdollisuuksien mukaan.  Minusta on tärkeää huomata tässä muutoksessa piilevä mahdollisuus luoda uutta.  Saumaton kaikkien osapuolten yhteistyö on avainasemassa luotaessa kokonaan uusia markkinoita, palveluja ja tuotteita. Aivan liikaa fokus tänä päivänä on vanhan parantamisessa ilman että nähdään uuden mahdollisuus.

Automaatio, robotiikka ja tekoäly nähdään usein välttämättömänä pahana. Kaikki ne muuttavat työnkuvia ja aiheuttavat vanhojen työtehtävien korvautumista uusilla. Kehitys on kuitenkin osoittanut, että yhteiskuntarakenteet ovat selviytyneet tuottavuuden kasvun tuomista rakenteellisista haasteista hyvin. Ihmiselle ominaiset työtehtävät tulevat olemaan luovia, yhteistyötä edellyttäviä ja usein vielä strukturoimattomassa ympäristössä tehtäviä työtehtäviä. Voidaanko suomalaista yhteiskuntaa viedä tähän suuntaan? Mikä on kansalaispalkan merkitys rakenteiden muuttamisen kannalta? Työn tuottavuuden ylläpitäminen on keskeisiä tehtäviä aktiivisen innovaatiopolitiikan lisäksi, jotta sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kehitys voidaan taata.

Suomeen tarvitaan vahva avointa innovaatiota tukeva politiikka, joka perustuu reaalimaailman kokeiluihin, ja saumattomaan yhteistyöhön kaikkien osapuolten kesken.

Tarvitaan rohkeutta ja uutta osaamista.

Ottaako Suomi ja ammattikorkeakoulukenttä tämän muutoshaasteen vastaan?

Hyvä referenssi avoimen innovaation pilareista on löydettävissä seuraavan linkin takaa: https://ec.europa.eu/digital-single-market/en/news/open-innovation-20-%E2%80%93-new-paradigm-and-foundation-sustainable-europe-0

Kirjoittaja

Bror Salmelin, Neuvonantaja, Innovaatiojärjestelmät, Euroopan Komissio

Ruuhkaa ja uusia kuvioita sote-kehittämisen markkinoilla 

Kirjoittaja: Timo Sinervo.

Sosiaali- ja terveysala on valtavassa myllerryksessä. Hallituksen sote-uudistus on luonnollisestikin merkittävin muutoksen ajuri, mutta ala muuttuu ja on muuttunut ilman sitäkin nopealla tahdilla. Jäykkänä pidetty kuntasektori on lähempää tarkasteltuna jatkuvassa muutoksen tilassa.

Sote-uudistusta on edelleen vaikea hahmottaa, kun moni yksityiskohta puuttuu. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että maakunnat ovat tulevaisuuden järjestäjätaho ja palveluiden tuotanto jaetaan liikelaitoksiin sekä yhtiöihin.

Sote-uudistus on yhdistelmä erittäin laajaa fuusiota, täysin uuden toiminnan käynnistämistä (maakunta hallinto-organisaationa ja sote-järjestäjänä), laajaa yhtiöittämistä sekä uusien toimintatapojen käyttöönottoa (valinnanvapaus, henkilökohtainen budjetointi). Pelkkä fuusio, jossa yli 200000 työntekijää etsii uutta rooliaan ja tuhannet uudet päälliköt asemaansa, olisi vaativa tehtävä. Jo se, että tammikuun 2019 palkat on maksettu ja asiakkaat pääsevät palveluihin ilman häiriöitä, olisi riittävä tavoite. Useimmissa fuusioissa toiminnan muutos ajoittuu myöhempään aikaan ja fuusio toteutetaan alkuun lähinnä teknisesti.

Mikäli lakiluonnokset menevät läpi kutakuinkin nykymuodoissaan, liikelaitokseen sijoittuvat toiminnot (sairaalat, sosiaalityö, erityispalvelut, viranomaistoiminnot) voivat periaatteessa jatkaa toimintaansa monin osin kuin ennenkin. Organisaatio- ja johtamisrakenteet kuitenkin todennäköisesti muuttuvat ja alkuun on paljon ihmetystä, miten nyt toimitaan ja mistä saa uuden näppäimistön tai hiiren rikkoutuneen tilalle. Toimintatapojen muutoksia toki tarvitaan kaikissa toiminnoissa, samoin yhteistyörakenteet muuttuvat.

Sote-uudistus on yhdistelmä erittäin laajaa fuusiota, täysin uuden toiminnan käynnistämistä, laajaa yhtiöittämistä sekä uusien toimintatapojen käyttöönottoa.

Yhtiöittäminen on merkittävä muutos niin sote-keskusten kuin vanhuspalveluidenkin työntekijöille sekä monille muille. Julkiselle sektorille kilpailu asiakkaista on uutta ja ainakin sote-keskukset luultavasti menettävät osan asiakkaistaan väistämättä, kun uusia toimijoita tulee markkinoille. Julkinen sektori tulee jälkijunassa ja on vasta perustamassa yrityksiä, kun yksityiset jo nyt valtaavat reviirejä itselleen ja viilaavat kynsiään. Julkinen sektori on tottunut miettimään, miten asiakkaat selviävät mahdollisimman vähillä palveluilla ja asiakkaiden houkuttelu on uusi haaste. Asiakaspalvelu ja asiakkaan ongelman kokonaisvaltainen hahmottaminen saattaa olla asia, joka vaatii kehittämistä.

Rakenteet ovat kuitenkin vasta alku ja olennainen on edessä: miten palveluita kehitellään asiakaslähtöisiksi?

Uudistus jatkuu vielä pitkään uusien organisaatioiden pystyttämisen jälkeen. Uudistuksen keskellä tarvitaan luultavasti nopeaa konsultointia, vastauksia käytännön ongelmiin. Toivottavasti rahaa löytyisi joltakin taholta myös muutoksen huolelliseen seurantaan. Olisi sääli, jos viime vuosikymmenten suurin muutoshanke jäisi tutkimatta – eikä siis vain se, mikä oli lopputulos, vaan myös muutosprosessi.

Rakenteiden selvittyä alkavat toimintatapojen muutokset. Muutoksen tukemisessa on varmasti kysyntää erilaiselle kehittämiselle ja tutkimukselle, niin konsulteille, tutkimuslaitoksille, yliopistoille kuin ammattikorkeakouluillekin. Uusien toimintamallien kehittäminen vaatii luultavasti kehittämishankkeita – yhdistettynä koulutukseen, konsultointia, arviointia ja benchmarkingia. Ammattikorkeakoulut ovat avainasemassa siinä mielessä, että työelämä on lähellä. Kysymys onkin, miten tästä työelämäyhteistyöstä saadaan irti paras hyöty.

Nyt olisi kuunneltava herkällä korvalla, mitä työelämä tarvitsee. Yhteydet on monissa asioissa rakennettava uudelleen kun toimijat muuttuvat. Julkisen tilalle tulee yksityisen tai julkisen sektorin omistama yritys monessa kohtaa. Muuttaako tämä jotakin? Mitä osaamista tulevaisuudessa tarvitaan ja miten koulutuksella ja kehittämisellä voidaan vastata tuleviin tarpeisiin? Miten asenteita ja toimintatapoja saadaan uudistettua? Mitä uutta osaamista nykyiset sote-ammattilaiset tarvitsevat jatkossa? Entä ovatko nykyiset tutkintokoulutukset oikein suunnattuja? Jos tavoitellaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä, pitäisikö myös koulutuksessa tätä yhteistyötä lisätä?

Jos sote-uudistus noudattaa valinnanvapauslain luonnoksen ideaa, hajoavat palvelut entistä useammalle toimijalle. Toisaalta maakunnat kokoavat kunnissa hajallaan olevia toimintoja. Palveluiden koordinaatiolle ja palveluohjaukselle tulee entistä suurempi tarve, kun palveluita tuottavat eri omistajien yhtiöt ja liikelaitokset. Tähän mennessä asiakkaille on luotu joustavia, asiakkaiden tarpeiden mukaisia palveluketjuja ja ammattilaisten tiimejä lähinnä kokoamalla ammattilaisia yhteen organisaatioon tai tilaan – joskin kehitys on vasta aluillaan.

Ammattikorkeakoulut ovat lähellä työelämää. Kysymys onkin, miten tästä työelämäyhteistyöstä saadaan irti paras hyöty?

Paljon ja useita palveluita käyttävät asiakkaat kuluttavat valtaosan resursseista. Siksi on selvää, että tämän asiakasryhmän palvelemiseen on panostettava. Toimintatapoja ja asenteita olisi muutettava niin, että ei hoideta vain vanhuksen vasenta polvea. On mietittävä myös, miten muutenkin heikkokuntoinen, yksinäinen ikäihminen pärjää leikatun polvensa kanssa kotonaan, hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Olisi arvioitava asiakkaan muutakin palveluntarvetta ja selvitettävä, mistä asiakkaalle nämä muut palvelut saadaan.

Jatkossa palveluketjuja pitää rakentaa eri toimijoiden välille entistä enemmän. Palveluketjun seuraavaa osaa ei hoidakaan enää kunnan toinen yksikkö. Sen sijaan asiakkaan pitäisi valita, minkä fysioterapeutin tai  kotihoitoyrityksen asiakkaaksi hän haluaa. Kuka tämän työn tekee ja missä? Maakunta, liikelaitos vaiko palveluntuottajayritykset? Onko asiakasohjaukseen tai palveluiden koordinaatioon olemassa sellaisia asiantuntijoita, joka hallitsevat riittävästi sekä sosiaali- että terveyspalvelut? Ajattelevatko nykyiset asiantuntijat riittävästi asiakkaan tarpeita kokonaisvaltaisesti? Entä miten saadaan maakunnan palveluntuottajat toimimaan maakunnan tavoitteiden suuntaisesti?

Kehittämisen ja tutkimuksen ongelmana on varsin usein ollut, että hankkeet ovat pieniä, irrallisia hankkeita. Näitä hankkeita on kunnissa ollut jo lähes riesaksi asti. Usein kysymys on siitä, että tutkimus- ja kehittämisorganisaatiot joutuvat toimimaan rahoituksen ehdoilla: tutkitaan tai kehitetään sitä, mihin saadaan rahoitusta. Tämä ei aina palvele palvelun tilaajien tai tuottajien tarpeita.

Olisiko aika miettiä, miten erilaisilla rahoituksilla saadaan enemmän laajempia, useiden toimijoiden yhteishankkeita, jotka todella palvelisivat maakuntien ja palveluntuottajien tarpeita.

Kirjoittaja

Timo Sinervo, valtiotieteen tohtori, dosentti Tampereen yliopisto, tutkimuspäällikkö, Sosiaali- ja terveydenhuollon tutkimus, THL, timo.sinervo@thl.fi

Korkeakoulut digitaalista todellisuutta luomassa

Kuva: Jarmo Röksä

Kirjoittajat: Tiina Valkendorff, Markus Söderlund, Elina Ylikoski

Yhteiskunnan nopea digitalisoituminen on saattanut korkeakoulut uudenlaisten tehtävien äärelle. Ensinnäkin korkeakouluilla on merkittävä rooli tulevaisuuden digitaalisten toiminta-, oppimis- ja työympäristöjen ennakoinnissa, tutkimisessa ja kehittämisessä. Toiseksi, korkeakoulujen tehtävänä on uudistaa ja tuottaa sellaista osaamista, joka vastaa näihin muutoksiin – niin opiskelijoiden kuin opetushenkilöstönkin osalta. Kolmanneksi korkeakouluissa tulee olla valmiuksia omaksua digitaalisia työvälineitä ja toimintamalleja myös niiden omissa toiminnoissa eli erilaisissa oppimis- ja palveluympäristöissä.

Vuoden 2017 alkuun mennessä suomalaiset korkeakoulut ovat kokeilleet, kehittäneet ja käyttäneet digitaalisia välineitä, menetelmiä, oppimisympäristöjä ja ratkaisuja kaikilla näillä alueilla lukuisin eri tavoin. Nyt voidaankin tarkastella jo varsin moniulotteisesti sitä, mitä digitalisaatio korkeakouluissa merkitsee.

Tämän teemanumeron artikkeleita ovat olleet tuottamassa kirjoittajat eri korkeakouluista ja organisaatioista ympäri Suomen. Tekstit valaisevat laajasti korkeakoulujen toimintaa digitalisaation edistäjinä ja hyödyntäjinä ja osoittavat hyvin, kuinka digitalisaatio koskettaa perinteisten tieto- ja viestintäteknologian alojen lisäksi vahvasti kaikkia aloja kaivostyöstä kasvatukseen, sosiaalityöhön ja matkailuun.

Kirjoitukset kertovat siitä, millaisia kokemuksia digitalisaatiosta on, ja millaista tietoa, osaamista sekä oppimista digitalisaatio on tuottanut. Lisäksi ne tuovat esille sen, millaisia mahdollisuuksia ja hyötyjä korkeakouluissa on havaittu. Digitalisaatio läpäisee eri koulutusalat, ja sen myötä syntyy uudenlaista yhteistyötä ja toimintamalleja, kansainvälisiä verkostoja ja uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Artikkeleista nousee selvästi esille myös digitalisaatioon liittyviä haasteita. Korkeakoulusektorilla – kuten missä tahansa muuallakin – on vanhentunutta konekantaa, yhteensopimattomia järjestelmiä ja aikansa eläneitä työmenetelmiä. Useissa teksteissä tuodaan esille myös se, että eri organisaatioissa ja korkeakouluissa käytössä olevat järjestelmät ja digitaaliset oppimisympäristöt ovat niin erilaisia, että yhteistyö on haasteellista. Internet on paikaton, mutta digitalisoitunut korkeakoulu on yhä melko vahvasti alueeseen sidottu. Paikallisuudessa voi olla etunsa, mutta globalisoituneessa yhteiskunnassa digitalisoituneen korkeakoulun pitäisi pystyä avautumaan myös oman fyysisen toimintaympäristönsä yli. Artikkeleissa tuodaan kuitenkin esille myös hyviä esimerkkejä siitä, millaisia yhteistyömalleja on kehitetty ja miten vahvaa kiinnostusta korkeakouluissa on kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen.

Digitaalinen korkeakoulu tarvitsee tarkoituksenmukaiset digitaaliset työkalut ja ympäristöt.  Viime kädessä ratkaisevassa asemassa ovat kuitenkin ihmiset, jotka niitä kehittävät ja käyttävät. Opiskelijoiden ja henkilökunnan osaaminen ja motivaatio ovat ratkaisevassa asemassa. Ihmisten välillä on merkittäviä eroja siinä, millaisia valmiuksia heillä on digitaalisten ympäristöjen omaksumisessa. Vaikka yhteiskunnassa on puhuttu pitkään diginatiiveista, ovat monet nuoret vailla digitaalisia perustaitoja. Digitaalinen syrjäytyminen on myös tosiasia. Uusien ja jatkuvasti muuttuvien toimintaympäristöjen omaksuminen voi näyttäytyä haasteena, joka kuormittaa ja vie runsaasti aikaa. Toisaalta uusien, avointen ympäristöjen mahdollisuudet voivat innostaa niin opiskelijoita kuin henkilöstöäkin uusien asioiden oppimiseen ja kehittämiseen. Myös opiskelijoilla voi jo korkeakouluissa aloittaessaan olla uudenlaista osaamista annettavanaan tälläkin alueella.

Humanistisessa ammattikorkeakoulussa (Humak) digitalisaatio on nostettu yhdeksi kehittämisohjelmaksi, joka läpäisee koulutuksen, TKI-toiminnan ja yhteiset palvelut. Opiskelijoille ja henkilöstölle kehittämistyö konkretisoituu vuonna 2018 valmistuvana digikampuksena, josta jatkossa löytyvät esimerkiksi erilaiset oppimisen ympäristöt, koulutusten verkkotarjonta, opetuksen tukipalvelut sekä avoimen TKI-toiminnan mahdollistavat tukipalvelut ja ympäristöt. Digitaalisia oppimisympäristöjä on hyödynnetty uudella tavalla muun muassa Humakin ja Metropolia Ammattikorkeakoulun organisoimissa kaikille avoimissa ja maksuttomissa MOOC-verkkokursseissa (Massive Open Online Course) osana digitaalisen nuorisotyön Distanssi-hanketta (Distanssi 2017). Lisäksi Humakissa kehitetään digitaalista mobiilisovelllusta kuvakommunikaatioon juuri alkaneessa KUVAKO-hankkeessa. Lights on! -hankkeessa (Lights on! 2017) taas kulttuurikohteita elävöitetään mobiilipeleillä.  Tämän kaltainen kehitys eli digitalisaation hyödyntäminen uusilla alueilla ja toiminnan tarkoituksenmukainen siirtäminen digitaalisiin ympäristöihin lienee vääjäämätöntä muissakin korkeakouluissa.

Innostavinta digitalisaatiossa – niin meillä Humakissa kuin muuallakin – on kuitenkin katsoa yli instituutioiden hallinnollisten prosessien kauas tulevaisuuteen: Mitä uusia avauksia digitalisaatio tuo tullessaan vaikkapa yhteisöpedagogeille, kulttuurituottajille tai viittomakielen tulkeille? Miten uudet yleisöt tavoitetaan, miten kohtaamisia elävöitetään tai miten kommunikaation esteettömyyttä edistetään virtuaalisissa ympäristöissä? Mitä uutta osaamista tarvitaan nuorten digitaalisessa ohjaamisessa tai seniorikansalaisten osallisuuden kehittämisessä digitaalisessa palveluympäristössä?

Tämän teemanumeron tarkoitus on paitsi koota yhteen jo tehtyä kehittämistyötä, myös herättää uteliaisuutta, kiinnostusta ja kriittisyyttä digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin. Nopeutuva digitalisaatio ja sen seuraukset – vaikkapa työn automatisaatio –  voidaan nähdä joko tulevaisuuden yhteiskunnan pelastajina tai sitten jopa ihmiset syrjäyttävänä voimana. Korkeakouluille on annettu merkittävä rooli tulevaisuuden rakentajana myös tällä alueella – käytetään se viisaasti.

Kirjoittajat

Tiina Valkendorff, VTT, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, tiina.valkendorff(at)humak.fi
Markus Söderlund, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, markus.soderlund(at)humak.fi
Elina Ylikoski, KTT, innovaatiojohtaja, Humanistinen ammattikorkeakoulu, elina.ylikoski(at)humak.fi

Demos Helsinki ja Demos Effect. 2017. Työ 2040 Skenaarioita työn tulevaisuudesta.

Distanssi. 2017. Distanssi-hanke 2016-17. Haettu 21.3.2017 osoitteesta http://distanssi.humak.fi

Lights on! 2017. Light on! -hanke. Haettu 21.3. osoitteesta: http://lightson.humak.fi/

Määttä, J., Pohjanmäki, T. & Timonen, P. (toim.). 2016. Kohti Digikampusta. Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja 22, Helsinki.

Koiranen, I., Räsänen, P. & Södergård, C. 2016. Mitä digitalisaatio on tarkoittanut kansalaisen näkökulmasta? Talous ja yhteiskunta 3/2016. Haettu 21.3.2017 osoitteesta: http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty32016/ty32016pdf/ty32016KoiranenRasanenSodergord.pdf

Yhteinen tulevaisuutemme

Tämä teemanumero muodostaa erinomaisen läpileikkauksen ammattikorkeakoulujen kestävää kehitystä edistävistä kehittämistoimista. Osa niistä lähtee selvästi paikallisista tarpeista ja osa taas luo selkeämmin pohjaa yleisemmille ratkaisuille. Kaikista kuitenkin heijastuu into työskennellä aihepiirin parissa ja näin luoda kestäviä edellytyksiä yhteiselle tulevaisuudellemme.

Vaikka kestävän kehityksen käsitteen taustalla on pitkä historia, se määriteltiin ensimmäisen kerran selkeästi vasta vuonna 1987 Norjan entisen pääministerin Gro Harlem Brundtlandin johtaman Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Our Common Future. Raportin mukaan kestävä kehitys takaa nykyisen yhteiskunnan tarpeet tekemättä myönnytyksiä tulevien sukupolvien kustannuksella. Se tuottaa siis globaaleja tai paikallisia muutoksia, jotka turvaavat tuleville sukupolville vähintäänkin nykyisen tasoisen toimintamahdollisuuden. Sittemmin kestävän kehityksen aihepiiriä on useaan kertaan yritetty määritellä uudelleen. Nykyisellään sitä tarkastellaan usein ympäristön, yhteiskunnan, talouden ja kulttuurin näkökulmista. YK:n jäsenvaltiot ovat pyrkineet konkretisoimaan kestävän kehityksen tematiikkaa asettamalla yhteisiä tavoitteita. Viimeisimpänä jäsenvaltiot sopivat vuonna 2015 vuoteen 2030 ulottuvasta 17 tavoitetta sisältävästä kehitysohjelmasta. Nämä kattavat laajasti inhimillisen toiminnan eri osa-alueet.

Ammattikorkeakoulut ovat muuttumassa perinteisistä oppilaitoksista yhteiskunnallisiksi toimijoiksi, jotka tuottavat osaltaan ratkaisuja ympäröivän maailman ja erityisesti oman alueensa haasteisiin. Jotta tässä onnistutaan, näkökulmaa on muutettava perinteisestä koulutuksen tuottajasta ja hanketoiminnan toteuttajasta yhteisten haasteiden ratkaisijaksi. Ratkaisuja voidaan edelleenkin hakea kouluttamalla opiskelijoita ja hyödyntämällä hankerahoitusta. Oleellista kuitenkin on, että tunnistamme ja sovimme yhdessä ne haasteet, jotka kulloinkin ovat ajankohtaisia. Nämä voivat liittyä esimerkiksi urbaanin ympäristön kehittämiseen, harvaan asuttujen alueiden erityiskysymyksiin, ilmastonmuutoksen hallintaan, energiatehokkuuteen tai kiertotalouteen. Monia näistä aihepiireistä käsitellään myös tämän teemanumeron artikkeleissa, mikä ei tietenkään ole yllätys, sillä esimerkit ovat aika geneerisiä. Kysymys onkin siitä, nähdäänkö esitetyt ratkaisut yksittäisinä tuloksina vai osana laajempaa ongelmanratkaisua.

Edellä kuvattu näkökulman muutos edellyttää strategisia valintoja (ja poisvalintoja) ja laajaa sitoutumista näihin. Korkeakoulua on johdettava uuteen ajattelutapaan, ja siitä on kerrottava myös muulle maailmalle. Valintoihin sitouttaminen vaatii viestintää ja keskustelua. Ilman laadukasta johtamista ja esimiestyötä tämä ei onnistu.

Koulutuksessa joudutaan aina pohtimaan myös pedagogisia ratkaisuja. Kestävään kehityksen aihepiiriä käsitellään usein sekä omina opintojaksoinaan että yhtenä osaamistavoitteena muissa opintojaksoissa. Kumpaakin tapaa tarvitaan erityisesti peruskäsitteiden oppimisessa, mutta oikea ongelmanratkaisu edellyttää kestävän kehityksen alueella lähes aina monialaista yhteistyötä eri toimijoiden ja sidosryhmien kesken. Tarjoammeko opiskelijoillemme mahdollisuuksia tällaiseen oppimiseen?

Ammattikorkeakouluille on luontevaa olla mukana ratkomassa yhteiskunnan ongelmia kestävän kehityksen edistämiseksi. Tämä on varmasti myös tekijöilleen motivoivaa. Oman toimintansa lisäksi korkeakoulu vaikuttaa erityisesti tutkinnon suorittaneiden kautta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ammattikorkeakouluista on valmistunut noin 230 000 opiskelijaa. Sama tai hieman suurempi määrä valmistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. He kaikki ovat luomassa yhteistä tulevaisuuttamme. Onnistummeko välittämään heille kestävän kehityksen ajatusmaailman ja siihen liittyvän ongelmanratkaisukyvyn?

Kirjoittaja

Jyrki Laitinen, vararehtori, Oulun ammattikorkeakoulu, jyrki.laitinen(at)oamk.fi

Report of the World Commission on Environment and Development: Our Common Future. 1987. http://www.un-documents.net/our-common-future.pdf. 8.12.2016.

Sustainable Development Goals. https://sustainabledevelopment.un.org/sdgs. 8.12.2016

Kuva: Metropolian kuva-arkisto

Kokeilukulttuuri on taitolaji

Ammattikorkeakouluissa on kehittämisestä ja ketteristä kokeiluista innostunutta väkeä. Siitä hyvänä osoituksena on tämä käsissäsi oleva ajankohtainen kokeilukulttuurin teemanumero ja sen tarjoama laaja kattaus eri alojen artikkeleita.

Olemme kuluneen neljännesvuosisadan aikana ottaneet paikkamme suomalaisessa yhteiskunnassa korkeakouluttajina ja työelämän kumppaneina. Mutta sen lisäksi olemme toimineet myös esimerkkinä omien organisaatioprosessiemme parantamisessa. Haluamme itse elää niin kuin opetamme. Se on tapa ansaita luottamusta opiskelijoiden, ympäristömme ja yhteistyötahojemme keskuudessa. Tässä lehdessä onkin mukana, paitsi eri koulutusalojen, myös ilahduttavasti esimerkiksi ammattikorkeakoulujen turvallisuusjohtamiseen tai tietotyötä tekevien työn organisoinnin kehittämiseen liittyviä asiatuntija-artikkeleita ja katsauksia.

Mutkikkaiden syy-seuraussuhteiden vuoksi yhteiskunnan uudistaminen poliittisilla päätöksillä on tullut aiempaa vaikeammaksi. Siksi kokeilukulttuurin vahvistaminen on yksi nykyisen hallitusohjelman kärkihankkeita: kokeilemalla valtakunnalliseksi aiottua ratkaisua ensin pienemmässä mittakaavassa voidaan tehdä päätös sen laajemmasta ja pysyvämmästä käyttöönotosta. Myös ammattikorkeakorkeakouluissa, joissa tunnistetaan työelämän käytännöt, on lähdetty ennakkoluulottomasti hyödyntämään kokeilukulttuurin periaatteita ja testaamaan nopeasti uusia toimintakonsepteja koko yhteiskunnan hyväksi.

Kaiken ketteryyden keskellä on hyvä muistaa, ettei kokeilukulttuurin innostavan käsitteen alle kannata koota kaikkea perinteistä kehittämistoimintaa tai pitkän aikavälin suunnittelulle perustuvia hankkeita. Kokeilut olisi hyvä avoimesti määritellä organisaatioissamme ja erottaa ne muista kehittämisen tavoista. On tärkeää aina välillä pysähtyä pohtimaan myös, mikä on hankkeen ja kokeilun ero? Ei ole myöskään syytä ajatella, että koeasetelmat, testikierrokset ja nopeat kurssin muutokset prosessin aikana sopisivat kaikkiin kehittämisen tarpeisiin. Kokeilukulttuuri on yksi hyvä renki muiden joukossa, muttei sovi isännäksi ammattikorkeakouluihinkaan.

Onneksi meillä opetusalalla on hyvät edellytykset pukea heti alusta alkaen sanoiksi ajatuksemme, mitä yksittäisessä kokeilussa tavoittelemme ja miten siitä etenemme suurempaan korkeakoulun vaikuttavuuteen. Jos haluamme arvioida kokeilun todellisia tuloksia, esimerkiksi verrokkiryhmän avulla voimme saada enemmän informaatiota kuin vain uuteen toimintaan osallistuneille kohdennetulla palautekyselyllä. Tarvitaan myös kokeilukulttuuriin liittyvää esimiestyötä, jotta kokeiluja koordinoidaan, yhdenmukaistetaan ja suunnataan kohti yhteisiä tavoitteita. Ilman hyvää johtamista ja organisaation yhteisiä toimintamalleja ei lupaaviakaan kokeiluja hevin viedä ammattikorkeakouluissa seuraavalle, aiempaa kattavammalle tasolle.

Ilman hyvää johtamista ja organisaation yhteisiä toimintamalleja ei lupaaviakaan kokeiluja hevin viedä ammattikorkeakouluissa seuraavalle, aiempaa kattavammalle tasolle.

Kokeilukulttuuri sopii luontevasti meille ammattikorkeakoulujen väelle. Kun luemme tämän teemanumeron artikkeleita, saatamme silti huomata olevamme vielä melko alussa kokeilumenetelmien kehittämisessä ja koordinointia edistävien mallien luomisessa. Vaan entäpä jos pitäisimmekin tätä artikkelikokonaisuutta ensimmäisenä iteraatiokierroksena ja toteuttaisimme vastaavan teemanumeron esimerkiksi kahden vuoden päästä uudelleen? Mitä kaikkea jo osaisimme paremmin? Mitä sellaista esittelisimme ylpeänä, jossa olemme edenneet yksittäisistä kokeiluista laajempaan käyttöönottoon ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen?

Kirjoittaja

Riitta Konkola, toimitusjohtaja-rehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu, riitta.konkola(at)metropolia.fi

Savonia UAS

Hyvinvointi 2.0

Henkilökohtainen hyvinvointi kulkee jo ranteessa ja povitaskussa. Itselläni ranneke mittaa askeleet ja hälyttää, jos istun liian pitkään paikallani. Juoksuharjoitukset tallentavat ajan, matkan ja sykkeen tiedot pilveen ja joka päivä, viikko ja kuukausi saan omasta suorituksesta kannustavan palautteen ja nipun ohjeita parempaan hyvinvointiin. Kännykkä seuraa myös untani. Se komentaa nukkumaan ja herättää aamuisin unen kannalta optimaalisella hetkellä, vaikka en siitä itse ole aina ihan niin vakuuttunut. Puhelin myös suggeroi minut hyvinvointiani edistäville päiväunille, muistuttaa säännöllisestä syömisestä ja vedenjuonnista. Tämä kaikki on tietenkin hauskaa, uteliaan keski-ikäisen teknologiasta innostuneen miehen vapaaehtoista kokeilunhalua, mutta hyvinvoinnin digitalisissa kansallisissa ja globaaleissa ratkaisuissa kyse on paljon suuremmasta asiasta. Digitalisaatio ja sen tuomat mahdollisuudet ovat yhä enemmän osa hyvinvointiamme. Hyvinvointi 2.0 on jo täällä.

Kyse ei ole vain viihdekäytöstä tai vapaaehtoisesta kontrollista vaan todellisesta terveydenhoidosta ja hyvinvointia edistävistä ennaltaehkäisevistä toimista. Hyvinvointi 2.0 ja sen innovaatiot nostavat esille myös vaateita tehokkuudesta ja rahasta. Digitalisaation ylipäätään katsotaan mahdollistavan monilla aloilla – myös terveys- ja hyvinvointialalla – kilpailukykyloikan, joka yhdessä tuottavuuden tehostumisen ja uusien innovaatioiden kanssa on juuri se veturi, joka mahdollistaa uudenlaiset sote-ratkaisut. Toisin sanoen, terveyden ja hyvinvoinnin digitalisaatio on oikeastaan niitä harvoja, ellei peräti ainoita toimenpiteitä, jotka voivat tuoda tässä muutoksessa kansantaloudelle merkittäviä kustannussäästöjä. Tosin alkuvaiheessa voi käydä toisin päin – kustannukset kasvavat järjestelmien käyttöönoton ja kouluttautumisen vuoksi entistä korkeimmiksi.

Terveyden ja hyvinvoinnin digitalisaatio on oikeastaan niitä harvoja, ellei peräti ainoita toimenpiteitä, jotka voivat tuoda tässä muutoksessa kansantaloudelle merkittäviä kustannussäästöjä.

Terveyden ja hyvinvoinnin digitalisaatio on jo oleellinen osa ammattikorkeakoulujen monialaisia ja ilmiöpohjaisia painoaloja. Jonkin aikaa sitten valmistunut ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston asettaman työryhmän tekemä rakenteellisen kehittämisen raportti ”Kohti maailman parasta korkeakoululaitosta” tuo hyvin esille valtakunnallisesti ammattikorkeakoulujen painoalat. Niiden joukosta löytyy useita älykkäät ratkaisut, soveltavat hyvinvointiteknologia, uudistuvat hyvinvointipalvelut -nimikkeillä varustettuja terveyden ja hyvinvoinnin digitaalisiin ratkaisuihin virittäytyneitä osaamiskokonaisuuksia. Tämä kertoo asiaan liittyvästä osaamisen kasvattamisesta, vilkkaasta TKI-toiminnasta, yritysyhteistyöstä ja uuden tiedon integroinnista opetukseen. Olemme tässäkin asiassa ajan hermolla.

Digitalisuuteen liittyy myös robotiikka, joka sekin on jo hyvin edustettuna joidenkin ammattikorkeakoulujen strategisissa painoaloissa. Hyvinvointi- ja terveysrobotiikka on kansainvälisesti erittäin nouseva ala ja meillä Suomessakin se näkyy yhä enemmän erilaisten pilottikokeilujen saaman julkisuuden myötä. Valvovat, seurustelevat, viihdyttävät ja hoivaavat robotit ovat tulleet jäädäkseen. Minullakin on jo siivousrobotti, joka väsymättä vaikka kahdesti päivässä imuroi koko talon tarkasti ja nurisematta. Se jos jokin tuo itselleni henkistä hyvinvointia ja ennaltaehkäisee ainakin imuroinnin aiheuttamaa akuuttia kotityöstressiä. Samalla se valmistelee minua tulevaisuuteen, siis kohtaamaan tyynesti ja positiivisesti oman henkilökohtaisen ikäihmisen hoivarobottini.

Artikkelikuva: Savonia ammattikorkeakoulu

Kirjoittaja

Petri Raivo, rehtori, Karelia-ammattikorkeakoulu, petri.raivo(at)karelia.fi

kuvituskuva

Digitalisaatio on jo täällä!

Kuva: Lahti UAS

Digitalisaatio koulutuksessa vaikuttaa oppimisen kulttuuriin. Teknologian voi nähdä uhkana tai sen voi nähdä oppimista palvelevana mahdollisuutena. Varmaa on vain, että digitalisaatio saa aikaan muutoksia tulevaisuuden korkeakoulutettujen työn tekemisessä ja osaamisvaatimuksissa. (Wood & Smith 2014; EK 2015.)

Teknologia mahdollistaa uudenlaisten verkostojen syntymisen sekä jatkuvan vuorovaikutuksen erilaisilla foorumeilla. Ajan ja tilan laajeneminen teknologian kehittymisen myötä on vaikuttanut koulutuksen perustaan ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, kun suljetuista luokkahuoneista on astuttu globaaleille oppimisen foorumeille, joissa materiaalia ja oppimisen reflektointia jaetaan isollakin joukolla.

Opintopolkujen jousto ja sujuvuus sekä opiskeluaikojen lyhentäminen ovat yhteiskunnallisia tavoitteita, joita toteutetaan vahvasti nimenomaan digitalisaation suomin mahdollisuuksin. Digitaaliset ratkaisut oppimisessa lisäävät myös koulutuksen laatua: digitaalisen jäljen voi jättää verkkokurssille monin eri tavoin, hankaliin ja vaikeisiin asioihin voi palata uudestaan oman yksilöllisen tarpeen mukaisesti ja tutkittu tieto on helposti saatavilla eAineistojen avulla. Lisäksi koulutuksen sisällöt kehittyvät ja laatua saadaan nostetuksi, koska käytetyt oppimateriaalit ja kurssit suunnitellaan ja jaetaan avoimesti.  Digitalisaatio on siis osaltaan tehnyt opetuksesta saavutettavampaa ja laadukas verkkopedagogiikka antaa parhaimmillaan tehokkaat oppimisen eväät sekä mahdollistaa samalla joustavan ja omaehtoisen pohdinnan ja aikataulut.

Korkeakoulun yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen merkitys korostuu jatkuvassa yhteistyössä työelämän kanssa. Koulutuksen merkitys ei liity enää tiedon jakamiseen vaan yhteiseen tiedon jalostukseen, soveltamiseen ja käyttöön ongelmanratkaisun ytimessä. Vuorovaikutus yhteiskunnan eri tasoilla avoimesti mahdollistuu pitkälti teknologian avulla. Sosiaalisten yhteisöjen ja instituutioiden rajat hämärtyvät ja verkostot elävät jatkuvaa muutosta. Verkossa piilee myös inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus, kun sosiaalinen osaaminen ja tunneäly haastetaan erilaisissa tiimeissä ja aidoissa ongelmanratkaisutilanteissa virtuaalisesti. (Teclehaimanot & Hickman 2011; Aira 2012.)

[easy-tweet tweet=”Kehityksessä on mahdollisuus saada opiskelija oppimisen keskiöön ja digitaalisuus palvelemaan oppimisen tulevaisuutta.” hashtags=”uasjournal, digitalisaatio”]

Teknologia oppimisessa vaikuttaa myös korkeakoulujen strategiseen tahtotilaan: miten vastataan globaaliin koulutustarjontaan ja toisaalta miten huolehditaan erilaisten oppijoiden ja erilaisten opettajien oppimisesta ja osaamisesta?

Opettajuus kehittyy ja muuttuu ennen kaikkea yhteisessä vuorovaikutuksessa, tasavertaisella luovalla ideoinnilla ja analyyttisellä pohdinnalla sekä ottamalla uusia välineitä haltuun – rohkeasti kokeilemalla. Kaikki voivat synnyttää jotain uutta ja löytää oman digitaalisen polkunsa. Teknologia tarjoaa mahdollisuuksia erilaisten oppimistilojen rakentamiseen ja murtaa samalla ajatusta oppimisen aikaan ja paikkaan sidotusta formaalista luonteesta. (Mäki 2012; Norton & Hathaway 2015.)

On meistä kiinni, millaisen tulevaisuuden haluamme rakentaa. Digitalisaatioon liitetään paljon epäilevää muutospuhetta ja huolta: kuka putoaa digikelkasta, miten suomalaisen koulutuksen käy, osaavatko opettajat tarpeeksi? Kehityksessä, jossa nyt elämme, on mahdollisuus saada opiskelija aidosti oppimisen keskiöön ja digitaalisuus palvelemaan oppimisen tulevaisuutta. Uhkakuvien edessä on luotettava, että uudet tuulet kantavat.

Korkeakoulujen merkitys muuttuvassa maailmassa on rakentaa osaamista tulevaisuutta varten. Miten siis korkeakoulujen oppimisympäristöjen tulisi kehittyä, jotta tulevaisuuden osaamista syntyy? Millaista oppimisen kulttuuria haluamme luoda? Miten digitalisaatio vaikuttaa oppimisen arkipäivässä? Nämä ovat kysymyksiä, joita jää pohtimaan lukiessa tämän julkaisun artikkeleita. Varmaa on, että korkeakoulujen tehtävänä on ohjata opiskelijoita avoimeen, yhä digitalisoituvaan maailmaan vastuullisina toimijoina, joilla on intohimoa, sivistystä ja osaamista sopivassa suhteessa menestyä tulevaisuuden työelämässä.

Kirjoittaja

Susanna Niinistö-Sivuranta, opetuksesta vastaava vararehtori, KT, Laurea-ammattikorkeakoulu, susanna.niinisto-sivuranta(at)laurea.fi

EK 2015: Digitalous ja korkeakoulutus. Esiselvitys. EK, Aalto ja Laurea-ammattiikorkeakoulu. saatavilla: http://ek.fi/mita-teemme/innovaatiot-ja-osaaminen/digitalous-ja-korkeakoulutus/

Mäki, K. 2012. Opetustyön ammattilaiset ja mosaiikin mestarit: työkulttuurit ammattikorkeakouluopettajan toiminnan kontekstina. Jyväskylä studies in business and economics 1457-1986; 109. Akateeminen väitöskirja.

Norton, P. & Hathaway, D. 2015. Teachers’ Online Experience: Is There A Covert Curriculum in Online Professional Development? Journal of Technology and Teacher Education vol 23.

Teclehaimanot, B. & Hickman, T. 2011. Student-Teacher Interaction on Facebook: What Students Find Appropriate. TechTrends 55 (3), 19–30.

Wood, A.F. & Smith, M.J. 2014. Online Communication: Linking Technology, Identity, & Culture. Psychology Press, New York.

Ammattikorkeakoulujen työelämälähtöinen TKI-toiminta vahvistuu

Hallitus on asettanut ohjelmassaan tavoitteet, joilla Suomesta luodaan avoin ja kansainvälinen, korkeaan osaamiseen ja kestävään kehitykseen perustuva yhteiskunta. Tavoitteet ovat työllisyyden ja kilpailukyvyn vahvistaminen, osaamisen ja koulutuksen uudistaminen, hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen, biotalouden ja puhtaiden ratkaisujen vauhdittaminen sekä toimintatapojen uudistaminen.

Osaamisen ja koulutuksen osalta tavoitteena on luoda Suomesta maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta. Hallituskauden keskeisimmät tavoitteet osaamiselle ja koulutukselle liittyvät oppimisympäristöjen modernisointiin sekä digitalisaation ja uuden pedagogiikan mahdollisuuksien hyödyntämiseen oppimisessa. Koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten määrän sekä koulutuksen keskeyttäneiden määrän halutaan laskevan. Lisäksi tavoitellaan koulutuksen ja työelämän välisen vuorovaikutuksen lisääntymistä, tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laadun ja vaikuttavuuden nousua sekä entistä vahvempaa kansainvälistymistä koulutuksessa ja tutkimuksessa.

Hallitus toteuttaa tavoitteitaan kärkihankkeiden kautta. Tutkimustoiminnassa osaamisen ja koulutuksen kärkihankkeilla pyritään resurssien tehokkaampaan ja vaikuttavampaan hyödyntämiseen. Edelleen tavoitellaan sitä, että kaupallistaminen etenee ja että tutkimuksesta saadaan uutta kasvua Suomeen. Keinoina tavoitteiden saavuttamiseksi nähdään korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten työnjaon ja yhteistyön selkeyttäminen sekä osaamisen kokoaminen kilpailukykyisiksi keskittymiksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi kaksi vuotta sitten 10 miljoonan euron erillisrahoituksen ammattikorkeakoulujen työelämälähtöiseen TKI-toimintaan. Erillisrahoituksen taustalla oli jo tuolloin osaamisperusteisen kasvun vauhdittaminen. Ammattikorkeakouluilta pyydettiin esityksiä hankkeiksi, joilla vahvistettaisiin ammattikorkeakoulujen edellytyksiä työelämälähtöiseen opetus-, tutkimus- ja kehitystyöhön. Alueellisen vaikuttavuuden vahvistamiseksi hankkeiden tuli olla riittävän laajoja. Myös yhteishankkeisiin kannustettiin.

Ammattikorkeakoulujen työelämälähtöisen TKI-toiminnan lisäpanostuksen tavoitteena on lisätä ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehitystyön laatua ja vaikuttavuutta. Keskeisinä keinoina on nähty henkilökunnan pätevöityminen, TKI-toiminnan vahvempi kytkentä koulutukseen sekä laajamittainen asiantuntija- ja opiskelijavaihdon kehittäminen ammattikorkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja työelämän välille. Näillä keinoilla tavoitellaan vahvempaa tiedon ja osaamisen siirtoa korkeakoulujen ja työelämän välisessä vuorovaikutuksessa.

Erillisrahoituksella on rahoitettu kaikkiaan 17 hanketta, joista kaksi toteutetaan koko ammattikorkeakoulusektorin yhteisinä verkostohankkeina. Kahden vuoden aikana hankkeissa on saatu paljon aikaan; on mm. järjestetty laajamittaista osaajavaihtoa työelämän kanssa, on verkostoiduttu aiempaa vahvemmin kansainvälisesti ja on kytketty YAMK-tutkintoa tiiviimmin TKI-toimintaan. Ammattikorkeakoulujen TKI-osaajavalmennus on jatkumassa ammattikorkeakoulujen yhteisenä toimintana, mikä on erityisen ilahduttavaa pitkäjänteisen kehittämistyön kannalta. On toivottavaa, että muidenkin hankkeiden osalta erillisrahoituksen päättyessä pystytään luomaan toimintatavat tai rakenteet, joilla hyvät käytännöt saadaan osaksi ammattikorkeakoulujen perustoimintaa, koulutusta ja tutkimusta.

Tässä lehdessä julkaistavia hankkeiden raportteja lukiessa on hyvä pohtia seuraavia kysymyksiä:

  • Mitä ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan laatu ja vaikuttavuus ovat?
  • Miten ja millaisin toimin tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laatu ja vaikuttavuus saadaan nousuun ammattikorkeakoulujen toimin hallituskauden aikana?
  • Miten ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan hyödynnettävyyttä ja kaupallistamista voidaan tehostaa?
  • Miten erillisrahoitusta saaneet 17 hanketta parantavat TKI-toiminnan laatua ja vaikuttavuutta kansallisesti ja kansainvälisesti?

Kysymykset ovat keskeisiä kunkin ammattikorkeakoulun nyt pohtiessa seuraavan sopimuskauden 2017–2020 strategisia tavoitteita ja toimenpiteitä. Ammattikorkeakoulujen vahvistuva rooli työelämälähtöisessä TKI-toiminnassa näkyy toivottavasti myös strategisessa päätöksenteossa.

Kirjoittajat

Eeva Kaunismaa, opetusneuvos, Opetus- ja kulttuuriministeriö, eeva.kaunismaa@minedu.fi

Maarit Palonen, opetusneuvos, Opetus- ja kulttuuriministeriö, maarit.palonen@minedu.fi

Strategy-based international partnership of higher education institutions – Partnership practices and results

The mission of the Journal of Finnish Universities of Applied Sciences (the UAS Journal) is to report on the research and development activities at universities of applied sciences in order to facilitate cooperation, promote actions, advance transparency, and further regional vitality. The UAS Journal focuses on education, research and development activities in the fields of practice-oriented higher education in Finland. Since 2014 annually one number has been published totally in English.

This International Issue (no 3/2015) of the UAS Journal is focused on practices and results of strategy-based international partnerships of Finnish Universities of Applied Sciences. Higher education institutions (HEIs) are seen as key players to the internationalisation of the economy and society. To success in this demanding task, HEIs have increased cooperation with foreign HEIs by deepening existing partnerships and creating new partnerships. In addition to the volume on international cooperation, HEIs are increasingly paying attention to the quality and added value of cooperation. In order to get more benefit from international cooperation, HEIs have created strategy-based international partnerships. These partnerships are no longer just about signed memorandums of understanding and student/staff mobility but increasingly international curriculum development, double and joint degrees, as well as research, development and innovation (RDI) cooperation. International strategic partnerships can improve the quality of different dimensions of higher education, not only in education and RDI but also management, campus life etc. As an example of this kind of strategic international cooperation, FUAS Federation of Universities of Applied Sciences and KU Leuven Association (Belgium) has signed the strategic partnership agreement in 2012. The partnership is focused on benchmarking different cooperation models in higher education, compare national developments in higher education, and share insights on the development of innovation systems, the role of regional development in higher education, and the development of working-life oriented educational programmes and the integration of research in education. In practice the cooperation is implemented via strategy workshops, strategic staff and researcher exchanges, benchmarking seminars, and study visits.

In this issue, we were interested in empirical case examples, best practices and lessons learned from the following topics:

  • resent development of international strategy-based partnerships
  • collaboration process and activities for creating international strategic partnership
  • risks and challenges facing international strategic partnerships
  • success factors for international strategic partnerships
  • key characteristics of effective international strategic partnership management
  • concreate results and experiences from international strategic partnerships.

As a result we got manuscripts which describe five types of articles: 1) general discussions about internationalisation of HEIs, 2) strategic partnership agreement based development of HEIs, 3) international networks, 4) international project cooperation, and 5) international education cooperation.

The first two articles talk about different forms of international cooperation and motives behind international cooperation. The first article by Tero Ahvenharju et al. defines four types of international activities at universities of applied sciences. Authors talk for example the role of student/staff mobility and participation to the networks in creation of strategic partnerships. They ask important questions such as “do we know our partners?” The second article by Minna Liski emphasises motives behind strategic partnerships and talks about individual level aspect and the role of personal characteristics in successful international partnerships. The basic idea in this discussion is the fact that even if strategic partnership agreements are done between higher education organisations the real cooperation is done between individuals.

The strategic partnership agreement based development examples consist of three articles. The article by Jaana Ignatius et al. describes the strategic partnership between the Federation of Universities of Applied Sciences (FUAS Federation) and the KU Leuven association in the field of quality management. The next article by Jenni Leinonen opens Metropolia International Non-Teaching Staff Training Week as a method to support international networking, benchmarking and sharing best practices among international partner HEIs. The third article by Maija Hirvonen et al. reports about the cooperation between JAMK Univeristy of Applied Sciences, and Häme University of Applied Sciences and Tribhuvan University (Nepal) in the field of teacher education.

The international network focused articles document experiences from two different types of networks. The first article by Juha Kettunen is a description of establishment, activities and results of the CARPE network – the Consortium on Applied Research and Professional Education.The second article by Marina Weck and Lauri Tenhunen reports experiences from the knowledge-based innovation network METNET which aims to support regional innovation systems by consolidating the expertise and efforts of the reginal steel construction and technology industries in research and development and by sharing knowledge and technology services, new production-related solutions and operating models among the steel industry.

The international project examples consist of four project descriptions. The article by Janika Kyttä et al. describes experiences from Finnish-Chinese project which aims to improve strategic partnership activities between the partner universities and to promote future cooperation between Finnish and Chinese companies. The second article by Hanna Hopia et al. is an example of the international project cooperation focused on multicultural competencies. The third article by Minna Keinänen-Toivola et al. describes a research project cooperation between Satakunta University of Applied Sciences and Polytechnic of Namibia. The last project example by Marja Silén-Lipponen and Annikki Jauniainen describes experiences from international project cooperation related to the recognition of prior learning with German and Estonian partners.

The last two articles describes educational cooperation practices. The first article by Seija Mahlamäki-Kultanen et al. focuses on a pilot teacher education designed for vocational and higher education teachers in Brazil. The second article by Ville Lehto et al. is a description of a joint business simulation course carried out in cooperation with Kalsruhe Hochschule, Laurea University of Applied Sciences and Saimia University of Applied Sciences.

As seen from the short article descriptions above, there is only a few articles that documents and analyses strategy-based partnerships, and none about success factors of international partnerships or characteristics of effective partnership management. This indicates that although there is a growing number of international strategic partnerships in Europe, the strategy-based international cooperation takes only the first steps in Finnish universities of applied sciences. The individual international projects described in this volume are good examples of current international activities in a way to strategic partnerships.

Author

Theme editor Ulla Kotonen
Development Manager, Lahti University of Applied Sciences, ulla.kotonen@lamk.fi

Verkko-opetuksesta digitalisoituneeseen koulutukseen – opetussuunnitelman uudistamista vai peräti korkeakoulujen rakenteellista kehittämistä suurempi haaste?

Olemme kehittäneet verkko-opetusta suomalaisissa ammattikorkeakouluissa pian kahden vuosikymmenen ajan. Sille on tarjonnut edellytykset kehittyvä tekniikka, ja erityisen tarpeen on luonut opiskelijoiden työssäkäynnin lisääntyminen. Mahdollista siitä ovat tehneet innovatiiviset opettajat, jotka ovat rohkeasti rakentaneet uusia pedagogisia ratkaisuja ja soveltaneet opetuksessa nopeasti kehittyvää teknologiaa. Yhä useamman opiskelijan yhdistäessä työn ja opiskelun on kysyntä lisääntynyt myös ympärivuotiselle opiskelulle. On myös syntynyt kasvava tarve kesäopinnoille. Tähänkin tarpeeseen ammattikorkeakouluissa on vastattu, yhä useammin tarjoamalla verkko-opintoja. Oppiminen on järjestetty verkko-opetusta hyödyntäen ammattikorkeakouluissa siten, että opiskelu on joustavampaa riippumatta paikasta ja myös ajasta. Ei ole yllätys, että opettajat tuovat nykyään voimakkaasti esille opettajan osaamisvaatimuksiin kuuluvan verkossa tapahtuvan opetuksen ja ohjaamisen sekä tietotekniset taidot (Eskola-Kronqvist, Mäki-Hakola, Mäntylä ja Nikander 2015, 21).

Samaan aikaan kehitettäessä verkko-opetusta olemme kehittäneet merkittävästi ammattikorkeakoulujen työelämäyhteistyötä. Se on ollut ammatilliselle korkeakoulutukselle tärkeää ja luontevaa. Ammattikorkeakoulupedagogiikka on kehittynyt ja eri korkeakouluissa on syntynyt luovia pedagogisia sovelluksia ja toimintamalleja, jotka ovat lisänneet vuorovaikutusta ja yhteistyötä yritysten ja yhteisöjen kanssa. Asiantuntijatyön modernisaatio muuttaa paljon ja entistä nopeammin ammatteja, jolloin työelämäyhteistyöhön nojaava ammattikorkeakoulupedagogiikka on merkittävää niin opiskelijoiden ammatillisen kasvun kuin urasuunnittelun ja työllistymisen näkökulmasta (Koski ja Mahlamäki-Kultanen 2014, 69). Ammattikorkeakoulujen tuntuvasti kasvanut tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta on samaan aikaan tarjonnut mahdollisuuden ja luonut myös paineen ammattikorkeakoulupedagogiikan kehittymiselle työelämäyhteistyötä vahvistavaan suuntaan. Olemme näin vastanneet yritysten ja yhteisöjen kasvaneeseen tarpeeseen tehdä korkeakouluyhteistyötä ammattikorkeakoulujen kanssa.

Usein ammattikorkeakoulutoiminnassa lähestymme kehittämistä opetussuunnitelman uudistamisen kautta. Tyypillisesti jotkut osat opetussuunnitelmasta – opintokokonaisuudet ja opintojaksot – on valjastettu vastaamaan kehittämishaasteeseen. Sekä verkko-opetuksen että työelämäyhteistyön kehittämisessä olemme saaneet aikaan erinomaisia tuloksia ottamalla ne huomioon näin opetussuunnitelmassa. Olemme tunnistaneet haasteen, huomioineet sen opetussuunnitelmassa ja allokoineet siihen resurssejamme. Se on toiminut vähintäänkin hyvin. Miksi siis koulutuksen digitalisointi olisi opetussuunnitelman uudistamista tai peräti korkeakoulujen rakenteellista kehittämistä suurempi haaste? Digitalisaatiota ei ole mahdollista irrottaa osaksi opetussuunnitelmaa tai jonkin ammattikorkeakoulun osan tehtäväksi, vaan meidän kaikkien on kohdattava se samaan aikaan. Digitalisaatio haastaa osaamisemme, toimintatapamme ja kaiken tekemisemme. Suomen tutkimus- ja innovaationeuvosto (2015) kuvaa, että digitalisaatio sekä aineettoman pääoman ja arvonluonnin merkityksen kasvu muuttavat yhteiskuntaa, taloutta ja TKI-toimintaa perinpohjaisesti. Tavat toimia ja tehdä asioita muuttuvat.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2014) kannusti meitä Tulevaisuuskatsauksessaan kehittämään ammattikorkeakoulujen työelämäyhteistyötä entisestään siten, että koulutusjärjestelmä kehittyy nykyistä tiiviimmin työelämään integroituvana kokonaisuutena. Tämän osaamme hyvin, ja entistä vahvemman työelämäyhteistyön varaan meidän kannattaa rakentaa ammattikorkeakouluissa myös tulevaisuudessa. Keskeinen opetus- ja kulttuuriministeriön Tulevaisuuskatsauksessa tunnistama vaade on pitkään kestäneen rakenteellisen kehittämisen lisäksi amattikorkeakoulujen ja yliopistojen digitalisoituminen. Suomen korkeakoulujärjestelmä ei voi olla kokonaisuutena kilpailukykyinen ja laadukas ilman koulutuksen digitalisoitumista. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamassa kansainvälisen asiantuntijaryhmän (Technopolis Group) raportissa (2015, 74–75) todetaan, että sinänsä hyvin toimiva Suomen korkeakoulujärjestelmä – eli suomalaiset ammattikorkeakoulut ja yliopistot – on hyvin tiedostanut koulutuksen digitalisoitumisen tarpeen. Miten vastaamme siihen?

Emme voi vastata digitalisoitumisen vaateeseen vain opetussuunnitelmauudistuksella tai rakenteellisella kehittämisellä. Tarvitsemme kykyä ajatella ja tehdä kaikki toisin. Sähköisen asioinnin ja sähköisten palvelujen kehittäminen vie kehitystä ammattikorkeakouluissa eteenpäin jonkin verran, mutta ei riittävästi. Digitaalisuus on pian osa kaikkea oppimista ja opettamista, jolloin se asettaa uusia vaatimuksia opettajuudelle, ammattikorkeakoulupedagogiikalle ja käytännön opetustoiminnalle – meille kaikille!

Kirjoittaja

Jouni Koski, rehtori, toimitusjohtaja, FT, Laurea-ammattikorkeakoulu, jouni.koski@laurea.fi

Eskola-Kronqvist A., Mäki-Hakola H., Mäntylä R., ja Nikander L. 2015, Opettajat rakennemuutoksessa – muutosta luvassa. Rakennemuutoksen vaikutuksia opettajan osaamistarpeisiin, esiselvitysraportti.

Koski J. ja Mahlamäki-Kultanen S. 2014. Real-world pedagogical approach to the career planning of students at universities of applied sciences and support for professional identity. Teoksessa K. Raij (toim.) Learning by developing action model.
https://www.laurea.fi/dokumentit/Documents/36%20%20Raij%20LbD%20Action%20Model.pdf. (luettu 2.4.2015)

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2014. Tulevaisuuskatsaus. http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2014/tulevaisuuskatsaus.html (luettu 3.4.2015)

Melin, G., Zuijdam, F., Good, B., Angelis, J., Enberg, J., Fikkers, D. J., Puukka, J., Swenning, A., Kosk, K., Lastunen, J. & Zegel, S. 2015. Towards a future proof system for higher education and research in Finland. Publications of the Ministry on Education and Culture. Finland 2015:11.http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm11.pdf?lang=en (luettu 3.4.2015)

Tutkimus- ja innovaationeuvosto. 2015. Uudistuva Suomi: Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020. http://www.tem.fi/files/41903/Tutkimus-_ja_innovaatiopolitiikan_suunta_2015_-_2020.pdf (luettu 4.4.2015)

Ammattikorkeakoulut kantavat yhteiskunnallisen vastuunsa

Ammattikorkeakoulut ovat parinkymmenen vuoden aikana ottaneet paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa paitsi kouluttajina myös työelämän uudistajina ja kehittäjinä. Vuoden vaihteessa valmistunut ammattikorkeakoululainsäädännön uudistus yhtenäisti ammattikorkeakoulujen hallintorakenteita ja kasvatti merkittävästi niiden autonomiaa. Oman päätösvallan kasvattamisen on tehnyt mahdolliseksi ammattikorkeakoulujen vastuullinen toiminta ja aluevaikuttavuus, jonka myös meidän sidosryhmämme ovat noteeranneet.

Maailma näyttää elävän jälleen kerran voimakasta murroskautta. Globaalin talouden muutokset ja esimerkiksi digitalisaation kehitys edellyttävät Suomeltakin isoja rakenteellisia muutoksia ja monien totuttujen toimintatapojen päivittämistä. Tässä kehitystilanteessa suomalaisten katseet kääntyvät yhä useammin ammattikorkeakoulujen suuntaan. Uuden lainsäädännön myötä kasvavat myös odotukset ammattikorkeakoulujen työelämää kehittävää tutkimus- ja kehittämistoimintaa kohtaan.

Tässä tilanteessa meidän on entistä määrätietoisemmin etsittävä keinoja, joilla luomme uusia innovaatioita vahvistamaan suomalaista hyvinvointia. Mikä taho olisikaan luonnollisempi toimija uudistamaan ja kehittämään työ- ja elinkeinoelämää ja sen prosesseja kuin ammattikorkeakoulut, jotka jo perinteisesti kouluttavat suuren osan kehittämistehtävissä toimivista ammattilaisista. Tällaista yhteiskuntavastuuta ammattikorkeakouluilta nyt odotetaan, ja siihen tehtävään meidän tulee tarttua.

Ammattikorkeakoulujen vahvuutena on monialaisuus ja vahva sitoutuminen yhteistyöhön oman alueen eri toimijoiden kanssa, mistä tämäkin julkaisu on loistava esimerkki.

Kirjoittaja

Markku Lahtinen, rehtori, Tampereen ammattikorkeakoulu, markku.lahtinen@tamk.fi

Työelämä uudistuu jo – uudistuvatko ammattikorkeakoulut

’Aika entinen ei koskaan enää palaa’ – lauloi Junnu Vainio aikoinaan. Tämä pitää paikkansa myös työn ja työelämän suhteen. Työelämä entinen ei todellakaan enää koskaan palaa.

Suomi on kyntänyt jo vuosia vähenevän, negatiivisen ja nollakasvun kurimuksessa. Olemme menettäneet globaaleja markkinaosuuksiamme. Kilpailukykymme, jota vielä jokin aika sitten kehuttiin maailman parhaaksi, on kärsinyt pahoja kolauksia. Jo vuonna 2012 arveltiin, että Suomen teollisesta tuotannosta on poistunut pysyvästi yli 59 000 työpaikkaa. Nuo menetykset ovat tuskin parissa vuodessa ainakaan pienentyneet.

Tilastokeskuksen uusimpien lukujen mukaan juuri nyt Suomessa on 60 000 yritystä enemmän kuin vuonna 1990, mutta kokonaishenkilöstömäärä on pysynyt samalla tasolla. Toisin sanoen, yritysten työllisyys ei ole kasvanut 25 vuoteen. Eniten työnantajat ovat vähentyneet teollisuudesta ja pääosa kansantalouden työllisyyden lisäyksestä on tapahtunut kuntien ja kuntayhtymien palvelutuotannossa. Eipä ihme, että kestävyysvaje on ollut jo usean vuoden ajan talouspoliittisena iskusanana. Julkinen talous on tehotonta tai ainakin se on liian iso vallitsevaan taloudelliseen todellisuuteen. Tehostamisen, työn uudelleen ajattelemisen ja kokonaisvaltaisen työelämäuudistamisen pitäisi koskea myös koko yhteiskuntaa, mutta muutos on hidasta, aivan liian hidasta. Kun nousu joskus taas alkaa on meidän rakennettava – ainakin henkisesti – merkittävä osa tuotannostamme uudelleen ja kokonaan uudella tavalla. Uuden työn käsite on tässä avainasemassa.

Kaikessa tässä kurimuksessa on jotenkin kummallista, että kansainvälisissä rankkauksissa, kuten vaikkapa 144 maan World Economic Forumin kilpailukykymittarilla Suomi on yhä heti Sveitsin, Singaporen ja Yhdysvaltojen jälkeen neljäntenä. Tämä tarkoittaa, että WEF:n 12 indikaattorin vertailussa täytyy olla monia sellaisia mittareita, joissa olemme ykkösiä tai ainakin lähellä sitä. Esimerkiksi sellaisissa merkittävissä mittareissa kuten terveyden ja perusopetuksen sekä koulutuksen ja työssä oppimisen osalta olemme kirkkaita kultamitalisteja. Tähän ei voi todeta kuin saman, jonka elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja Vesa Vihriälä lausuu Kanava-lehden numerossa 6:2014: Suomi on näihin vahvuuksiin nähden alisuoriutuja. Vaikka rakenteet ovat iskukunnossa, on kilpailukyky – siis kustannukset, tehokkuus ja tuote hakusessa. Tämä jos mikä vaatii uudenlaista työtä ja työelämää.

Pienevät resurssit ja niiden tehokas käyttö ovat jo tämän ajan a new normal. Olemme siirtymässä niukkuuden maailmaan, jossa keskeisenä asiana myös työelämässä on uudenlainen kimmoisuus – resilienssi. Työelämän resilienssillä pyritään kuvaamaan yhteisön ja jokaisen yksilön kykyjä sopeutua ennakoimattomiin muutoksiin. Resilienssi on paitsi sopeutumista yllättävään myös oppimista yllättävästä ja siten jopa hyötymistä yllättävästä. Resilienssin kyky ei ole annettu ominaisuus, se kehittyy oppimisen myötä, kohtuullisia haasteita kohtaamalla. Kyse on juuri niistä asioista, joita suomalaisen ammattikorkeakouluopetuksen pitäisi yhdessä työelämän kanssa tutkia, testata ja opettaa. Ja sitähän me teemmekin paljon enemmän kuin monet muut, mutta emme tietenkään vielä riittävästi ja kattavasti.

Uudenlaisella työn käsitteellä ja korkealla osaamisella sekä niiden tuomalla kimmoisalla mukautumiskyvyllä me onnistumme. Mutta sitä ennen on siivottava oma pesä ja kehitettävä uuden työn ja työelämän haasteita paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös omien organisaatioidemme sisällä. Haasteita riittää molemmissa.

Kirjoittaja

Petri Raivo, rehtori, Karelia-ammattikorkeakoulu, petri.raivo@karelia.fi

Ammattikorkeakoulut yrittämisen, yrittäjyyden ja innovaatiotoiminnan ytimessä

Suomesta ollaan hartiavoimin tekemässä maailman osaavinta kansakuntaa. Osaaminen lienee sitä, että oikeita asioita tehdään oikein. Osaamista tarvitaan kaikkialla yhteiskunnassa. Suomalaista koulujärjestelmää on kehitetty ja kehitetään edelleen tuottamaan yhteiskunnan tarvitsemia osaajia erilaisiin tarpeisiin eri puolille maailmaa.

Ammattikorkeakouluissa tarjottavan ammatillisen korkea-asteen koulutuksen ja tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan (TKI) merkitys yritys- ja elinkeinoelämän kehittämisessä on laajalti tunnistettu ja tunnustettu. Osaaminen, terve itsetunto ja halu mennä eteenpäin ovat ammattikorkeakouluista valmistuneiden ominaispiirteitä – hienoa!

Korkeakoulujen merkitys yhteiskunnan kehittämisen moottoreina on kiistaton. Koko suomalaisen koululaitoksen tulee asennoitua riittävällä vakavuudella siihen, että tulevaisuuden tekijät ovat parhaillaan kasvamassa organisaatioissamme. Määrärahojen vähentyminen näyttää valitettavalta todellisuudelta, johon meidän on pystyttävä reagoimaan.

Yhteistyötä on tehtävä, omaan napaan katsominen ei rakenna Suomea kohti maailman osaavinta kansakuntaa. Resurssit on pystyttävä käyttämään tehokkaasti, oikein ja yhteistyössä. Koulutus on pitkän aikavälin yhteiskunnallinen investointi.

Vaikka korkeakoulujen yritys- ja elinkeinoelämäyhteistyöstä on puhuttu pitkään, haasteita on matkan varrella riittänyt. Perinteisesti yliopistot ovat tehneet tuloksellista yhteistyötä suurten yritysten kanssa. Pienet ja keskisuuret (PK) sekä aloittelevat yritykset (start-upit) ovat erityisesti ammattikorkeakouluille mielenkiintoisia yhteistyötahoja.

Tiedämme, että tulevaisuuden työpaikat syntyvät nimenomaan PK-sektorille. Jatkossa kasvava määrä korkeakouluista valmistuvista opiskelijoista toteuttaa haaveitaan perinteisiin työsuhteisiin nähden poikkeavin tavoin, mm. yrittäjinä. Hyvinvointi syntyy työstä.

Tutkintoon johtavan koulutuksen lisäksi ammattikorkeakouluilla on useita keinoja vastata PK-sektorin ja aloittavien yritysten tarpeisiin. Erillis- ja täydennyskoulutuspalveluiden avulla pystymme vastaamaan äkillisiin, mittakaavaltaan rajattuihin osaamistarvevajeisiin kansallisesti, alueellisesti ja paikallisesti.

Ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan vahvuutena on kyky kohdentaa resurssit yksittäisten yritysten ongelmista laajojen, jopa globaalien verkostojen ja ongelmien ratkaisuun. TKI:n avulla korkeakoulut synnyttävät ja siirtävät viimeisintä tietoa yritys- ja elinkeinoelämän tarpeisiin. Kehittämistoiminnan integroinnista opintoihin ja siten opiskelijoiden arkeen on erinomaisia esimerkkejä eri puolilta Suomea.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen ns. duaalimallin mukainen työnjako näkyy korkeakoulusektoreiden toisistaan poikkeavina rahoitusperusteina. Toisin kuin yliopistoilla, ammattikorkeakoulujen keskeisin tehtävä on tuottaa työ- ja elinkeinoelämälle tulevaisuuden osaajia. Koulutuksen osuus ammattikorkeakoulujen kokonaisrahoituksesta on 85 %. Nykyisen rahoitusmallin mukaisesti TKI-toiminnan osuus perusrahoituksesta on 15 %.

Korkeakoulujen ja yritysten yhteistyö on pinnalla kaikkialla. Esimerkiksi Britanniassa ollaan perustamassa uudelleen suomalaista AMK-järjestelmää vastaavaa sektoria. Keskeisimpänä perusteena on yritys- ja elinkeinoelämän huutava tarve ammatillisesti orientoituneelle, korkeasti koulutetulle työvoimalle.

Toinen keskeinen peruste sektorin tarpeelle on nimenomaan PK-sektorin kehittämistarpeisiin vastaaminen. Britanniassa on huomattu, että korkeakoulujen ja PK-yritysten yhteistyö on muodoiltaan hyvin monimuotoista. Yritystoiminta on monesti vasta kehittymässä, jolloin toimintamallien kirjo, tavoitteet yms. vaihtelevat runsaasti. Yhtä tapaa toimia ei siten kannata yrittääkään, joka itse asiassa on monelle korkeakoululle suuri haaste.

Toinen Britanniassa havaittu periaate korkeakoulujen ja yritysten yhteistyössä on, että yhteistyö ei voi olla vain yhdensuuntaista. Molempien osapuolten tulee aidosti hyötyä yhdessä tekemisestä. Luottamus ja yhteinen tahtotila on oleellista, koska toimintasyklit ovat erilaisia. Sitoutumisen kautta haasteet esimerkiksi tekijänoikeuksiin liittyen pystytään ratkaisemaan.

Edellä kuvatuissa havainnoissa ei sinällään ole mitään uutta. Suomessa ammattikorkeakoulujen tehtävänä on erityisesti PK-sektorin kehittäminen ja kansainvälistäminen. Vallitsevan duaalimallin mukaisesti tiedekorkeakoulujen, yliopistojen, pääasiallisena tehtävänä on akateeminen tutkimus. Toisin sanoen yliopistot tuottavat akateemista tietoa, jota ammattikorkeakoulut oman tehtävänsä mukaisesti soveltavat yritys- ja elinkeinoelämän tarpeisiin luoden uusia innovaatioita, palvelukonsepteja sekä yrittäjyyttä.

Ammattikorkeakoulujen toiminta tukeutuu vahvasti alueperustaisuuteen. Laaja-alainen yritysyhteistyö on korkeakoulujen yksi keskeisimmistä tavoista palvella yhteiskuntaa. Vaikka erityisesti tutkintoon johtavan koulutuksen järjestämisessä tulee katsoa aivan akuuttien työelämätarpeiden lisäksi pitkälle tulevaisuuteen, työelämän tarjoamia mahdollisuuksia tulisi pystyä hyödyntämään nykyistä tehokkaammin.

Useissa Euroopan maissa on esimerkiksi menestyksellisesti hyödynnetty matalan byrokratian Innovaatioseteliä, jonka avulla yritykset ovat voineet hyödyntää korkeakoulujen osaamista omien tuotteiden, palveluiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Innovaatio- ja yritystoiminnan kehittämisen edistämisessä myös ministeriöiden välisen yhteistyön kehittäminen on oleellista. Suomessa olisi otollinen aika siirtyä myös lainsäädännöllisesti mahdollistavaan aikakauteen sääntelyn ja rajoitteiden lisäämisen sijaan.

Erilaisuus on huono tekosyy olla paneutumatta toistemme kehittämistarpeisiin ja -haasteisiin. Yhteinen ymmärrys, erityisesti oikein ymmärrys syntyy vain keskustelemalla. Maailman paras integraattori – kupillinen kuumaa kahvia – toimii tässäkin suhteessa!

Kirjoittaja

Turo Kilpeläinen, Rehtori, toimitusjohtaja, KTT, Kajaanin ammattikorkeakoulu, turo.kilpelainen@kamk.fi

Ammattikorkeakoulujen vaikutus alueidensa kilpailukykyyn ja yritystoimintaan

Ammattikorkeakouluilla on merkittävä vaikutus kansallisen ja alueellisen osaamispohjan uudistamisessa sekä alueellisen kilpailukyvyn vauhdittamisessa ja yritystoiminnan edistämisessä. Suomen kilpailukyvyn kehittäminen on olennaisella tavalla sidoksissa ammattikorkeakoulujen lakisääteiseen tehtävään tuottaa osaavia asiantuntijoita ja ammattilaisia yhteiskunnan ja alueiden tarpeisiin, tehdä aluekehitystä palvelevaa ja yhteiskuntaa uudistavaa, soveltavaa tutkimusta sekä kehitys- ja innovaatiotoimintaa. Näiden lisäksi erityisen merkittävää on ammattikorkeakoulujen aluekehitystehtävä, jossa eri puolilla Suomea vastataan alueiden omaleimaisiin tarpeisiin ja kehityshaasteisiin.

Vuoden 2014 alussa voimaan tulleissa uudistetuissa toimiluvissaan ammattikorkeakoulut ovat määrittäneet visionsa vuodelle 2020 ja siihen liittyen tarkentaneet koulutukseen ja TKI-toimintaan liittyviä strategisia painopistealueitaan ja profiileitaan. Ne on luotu vahvassa yhteistyössä kunkin alueen koulutustarpeen ennakointiin perustuen, kaupunkiseutujen ja maakuntien strategialinjausten suunnassa sekä eurooppalaisen korkeakoulualueen (European Higher Education Area) kehittämisen linjausten mukaan. Yhteisen intressin ja toisaalta työnjaon löytymistä alueilla edistää myös ammattikorkeakoulujen välinen yhteistyö, aktiivinen yritysyhteistyö, yliopistoyhteistyö ja muu verkottuminen alueellisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti.

Innovaatiotoiminnan liittäminen osaksi ammattikorkeakoulun tehtävää uudessa ammattikorkeakoululaissa on hyvin perusteltua ja kannatettavaa. Ammattikorkeakoulut tuovat innovaatiotoiminnan kautta alueelle lisäarvoa uuden palvelukehityksen, innovaatioiden, tuotekehityksen, keksintöjen ja patenttien kautta synnyttäen myös aitoa uutta kasvuyritystoimintaa. Opiskelijayrittäjyyden kehittäminen on monen ammattikorkeakoulun strategisena tavoitteena ja siinä on näyttöjä jo hyvin toimivista, uudenlaisista rakenteista ja yrittäjyyttä kehittävistä toimintamalleista ja ympäristöistä. Ammattikorkeakoulut ovat hyvin löytäneet paikkansa alueellisessa innovaatiojärjestelmässä, joskin rahoitusinstrumentteja tarkoituksenmukaisesti suuntaamalla päästäisiin varmasti nykyistä vaikuttavampiin tuloksiin. Useissa maissa on kohdennettu TKI-toiminnan rahoitusta ammattikorkeakouluille. Ammattikorkeakoulujen uudessa rahoitusmallissa 15 % tulospohjaisesta rahoituksesta on suunnattu TKI-toimintaan, mikä varmasti jatkossa lisää ammattikorkeakoulujen vaikuttavuutta. Alueellisesti olisikin tästä näkökulmasta tarkoituksenmukaista suunnata hankehakuja ammattikorkeakoulun kautta ja lisätä näin alueelle suuntautuvaa hanketoiminnan kokonaisrahoitusta.

Alueiden kilpailukykyä vauhdittavat TKI-toiminnan lisäksi erityisesti ammatillisesti suuntautuneet korkeakouluopiskelijat sekä ammattikorkeakoulututkinnoissa että ylemmissä ammattikorkeakoulututkinnoissa. Eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen (European Qualifications Framework) mukaisesti ammattikorkeakouluissa tuotettavat tutkinnot ovat tasoa 6 (Bachelor) ja 7 (Master). Ylempi ammattikorkeakoulututkinto vastaa ylempää korkeakoulututkintoa ja antaa kelpoisuuden moniin haastaviin tehtäviin sekä kelpoisuuden tieteellisiin jatko-opintoihin. Ammattikorkeakoulut ovat vetovoimaisia ja ammattikorkeakoulusta valmistuneiden opiskelijoiden työllistyminen on keskimäärin ottaen hyvällä tasolla, mikä osaltaan kertoo työelämän ja ammatillisen, yhteiskunnan osaamispohjaa rikastavan korkeakoulutasoisen osaamisen tarpeesta.

Erityisesti ylempien ammattikorkeakoulututkintojen merkitys yritystoiminnan kehittämisessä on tärkeää, koska opiskelijat ovat jo opintojensa aikana lähes kaikki päätoimisessa työssä ja siten heillä on mahdollisuus kehittää omaa alaansa ja uudistaa työelämää. Lisäksi tuhansien opiskelijoiden harjoittelut ja opinnäytetyöt tarjoavat merkittäviä kehityspanoksia, joita alueen toimijat ovat jo oppineet hyödyntämään. Ammatilliset korkeakoulututkinnot ovatkin Suomen erityinen valtti työelämän murroksessa ja tulevaisuuden haasteissa.

Alueiden kansainvälistymisen tukeminen, kansainväliset opiskelijat ja tutkijat, kansainvälisen osaamisen siirto sekä kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankkiminen ovat keskeisiä tavoitteita ammattikorkeakoulujen aluekehitystyössä ja alueiden liittymisessä osaksi laajempaa kansainvälistä yhteisöä. Alueellisen innovaatiojärjestelmän näkökulmasta ammattikorkeakoulut toimivat merkittävässä roolissa alueidensa kansainvälistä kilpailukykyä kehitettäessä ja siksi alueet hyötyvät ammattikorkeakoulujen vaikuttavasta kansainvälisestä toiminnasta.

Yli kahdenkymmenen vuoden kehityskaarensa aikana ammattikorkeakoulut ovat lunastaneet lupauksensa, ottaneet paikkansa ja löytäneet roolinsa ammatillisen korkeakoulutuksen sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan tuottajana sekä alueidensa kehityksen vauhdittajina. Korkeakoulutuksen rakenteita tarkasteltaessa on tärkeää jatkossakin kehittää näiden kahden erityyppisen korkeakoulusektorin toimintaa muuttuvassa kansallisessa ja kansainvälisessä toimintaympäristössä ja uusissa osaamisen kehittämisen haasteissa.

Kirjoittaja

Outi Kallioinen, rehtori, Lahden ammattikorkeakoulu, Outi.Kallioinen@lamk.fi

Venäjä-kumppanuudet vaativat panostusta ja sitkeää työtä

Suomalaisten korkeakoulujen yhteydet Venäjälle ovat maantieteellisestä läheisyydestä huolimatta yllättävän ohuet. Vaikka valtiovallan prioriteeteissa Venäjän merkitys on tunnustettu ja nousussa, niin korkeakoulujen yhteistyössä suuren naapurin kanssa tämä ei vielä ole näkynyt kovin konkreettisina tekoina. Verrattuna moneen muuhun maahan niin liikkuvuus kuin muukin kansainvälinen yhteistyö on vähäistä.

Korkeakoulut näkevät Venäjän kyllä yleisellä tasolla suurena mahdollisuutena ja suopeaa kehittämisen henkeä on ilmassa. Suomen lähialueella oleva suurkaupunki Pietari on lähempänä kuin muut vastaavankokoiset metropolit. Näinhän usein toivorikkaasti sanotaan.

Ehkä maantieteellinen läheisyytemme on luonut meille vaarallistakin näköharhaa.  Käytännön yhteistyössä voidaan monesti nähdä, että etäisyyttä Pietariin ei voi mitata pelkästään kilometreissä. Hyvin monissa asioissa Lontoo tai New York ovat lähempänä.

Jos Venäjä-yhteistyössä halutaan edetä mahdollisuudesta menestykseksi, meidän tulisi ehkä ryhtyä mittaamaan etäisyyttä pikemminkin kulttuurissa ja ajattelussa ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan tuon kuilun yli harppaamiseen. Ennen kuin joskus ammottavilta vaikuttavat aukot venäläisten ymmärtämisessä pystytään kuromaan umpeen, ei korkeakoulujen yhteistyössä päästä tavanomaista opiskelija- tai henkilöstövaihtoa pidemmälle.

Suurin kompastuskivi yhteistyön tiellä on suhtautumisemme venäläisiin korkeakouluihin, sillä sitä tuntuu leimaavan käsitys länsimaalaisten ja sen mukana myös meidän suomalaisten toimintatapojen ja osaamisen ylivertaisuudesta. Ajattelemme, että venäläiset ovat vielä reaalisosialismista toipuessaan jonkin verran meitä jäljessä kehityksessään. Ajattelemme, että ottaa vielä joitakin vuosia aikaa ennen kuin venäläiset ovat samalla tasolla meidän ja muiden eurooppalaisten korkeakoulujen kanssa. Tunnumme ajattelevan, että jokaisen venäläisen sisällä asuu pieni suomalainen, joka oikein opastettuna ja seuraavassa kehityksensä vaiheessa muuttuu meidän kaltaiseksemme.

Jos haluamme saada tuloksia venäläisten korkeakoulujen kanssa tehtävässä yhteistyössä, meidän tulisi löytää aikaisempaa vastavuoroisempi suhtautuminen yhteistyökumppaneihimme. Näyttää siltä, että korkeakouluissa lähestymme venäläisiä omine yhteistyöaloitteinemme, jotka olemme laatineet omista tavoitteistamme ja lähtökohdistamme. Venäläiset eivät välttämättä aina edes ymmärrä, mihin näillä pyrimme ja miksi heidän kannattaisi olla niissä mukana.

Suomalaisten ammattikorkeakoulujen tulisi pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen venäläisten korkeakoulujen kanssa. Se ei synny ilman vuosikausien panostusta ja sitkeää työtä. Venäjällä kaikki joko onnistuu tai kaatuu henkilökohtaisten suhteiden mukana. Hokkuspokkus-konsteja ei tässä yhteistyössä ole olemassa. Ei ole olemassa mallia, jossa muutamassa vuodessa saadaan yhteistyö rullaamaan sujuvasti. Venäjällä pärjää vain aidolla kumppanuudella, jossa luottamuksen ja rehellisen keskusteluyhteyden rakentaminen kestää vuosia.

Kirjoittaja

Anneli Pirttilä, rehtori, Saimaan ammattikorkeakoulu, anneli.pirttila@saimia.fi

Verkossa ei muuhun pysty kuin uutta oppimaan

Vahvimman jalansijan suomalaisten ammattikorkeakoulujen verkko-opetuksesta on täällä hetkellä saanut nk. blended learning -tyyppinen opiskelu, jolle on ominaista lähiopetuksen ja verkko-opiskelun jaksottuminen sekä erityyppisten oppimisympäristöjen sulautuminen. Tällaisissa yhdistelmätoteutuksissa työskennellään sekä verkossa että face-to-face ja osa ryhmästä voi istua luokassa muiden osallistuessa samaan aikaan tilaisuuteen verkon välityksellä. Erilaisia pedagogisia valintoja, kuten Laureassa kehittämispohjaista oppimista (LbD), voidaan toteuttaa verkon välityksellä. Ammattikorkeakouluissa on yhä enemmän tarjolla myös kokonaan virtuaalisia opintojaksoja ja virtuaalitutkintoja.

Runsaat kymmenen vuotta sitten eräs verkkopedagogiikan tutkija ennusti, että virtuaaliopintojen määrä tulee nopeasti kasvamaan ja niiden avulla opiskellaan enimmäkseen nopeasti tuotettuja, huonolaatuisia sisältöjä. Vähenevän lähiopetuksen arvon arveltiin kasvavan. Tähän mennessä verkko-opintojen määrä on kuitenkin pysynyt melko maltillisena ja sen laatukin on saattanut vielä vaihdella, kun on toimittu suljetuissa ympäristöissä. Esimerkiksi Saarisen (2002) tutkimassa suomalaisessa korkeakoulussa tietoverkot olivat toimineet pitkälti opetusmateriaalien jakelukanavana. Nopeasti kasvanut avointen ja ilmaisten verkkokurssien, Massive Open Online Courses (MOOC), suosio on kuitenkin muuttamassa kehityksen suuntaa.

Avoimet MOOC-kurssit mahdollistavat oppimisen kenelle tahansa ja niihin valitaan usein organisaatioidensa parhaita laatutuotteita. Ilmaisten kurssien järjestäminen ei ole taloudellisesti suoraan kannattavaa, mutta ne tukevat korkeakoulun brändiä ja voivat toimia väylänä tutkinto-opiskeluun. Maineikkaiden kansainvälisten yliopistojen MOOC-kurssit ovat jo nyt näyttämässä suuntaa koulutuksen markkinoinnille ja verkkopedagogisille ratkaisuille. MOOCeissa etsitään mm. uusia ohjauksen, opiskelijoiden verkostoitumisen ja vertaisarvioinnin tapoja. Itse opiskelin keväällä viiden viikon verkkokurssin, johon rekisteröityi 42 874 henkilöä, mutta kolmannella viikolla aktiivisia toimijoita oli enää 17 %. MOOC-kursseille on lupa ilmoittautua, vaikka tavoitteena ei olisikaan opintojen loppuun saattaminen ja todistuksen saaminen.

Mikä sitten tulee olemaan formaalin oppimisen ja korkeakoulujen rooli, jos tulevaisuudessa monet tiedot ja taidot voidaan oppia omin päin ilman tutkintotavoitteista opiskelua?  Tietojenkäsittelytieteen professori esitti Osaaminen tietoyhteiskunnassa -seminaarissa syyskuussa 2013 kysymyksen  ”Syntyvätkö parhaat osaajat autotallissa (vrt. Steve Jobs) vai korkeakoulussa?”. Ammattikorkeakoulujen pedagogisen tehtävän ja aluekehitystehtävän integroituminen tuottavat kuitenkin varmasti ainutlaatuista osaamista, jota työelämässä tarvitaan. Opetuksen ja ohjauksen laatu, opitun varmistaminen ja todistusten myöntäminen tietyistä pätevyyksistä sekä kehittämisverkostojen luominen ja ylläpitäminen tulevat olemaan korkeakoulujen vahvuuksia.

Muita ajankohtaisia verkko-opetuksen ilmiöitä tällä hetkellä ovat mobiilioppiminen, videot ja virtuaalipelit. Opiskelijat käyttävät yhä enemmän kännyköitä ja tablettitietokoneita ja haluavat opiskella sekä päästä oman korkeakoulun palveluihin sieltä, missä kulloinkin liikkuvat. Videoiden opetuskäyttö on saanut uuden tulemisen nk. flipped classroom (käänteinen luokkahuone) -mallista, jonka mukaan opiskelijat opiskelevat etukäteen videolta oppisisältöjä ja ryhmä kokoontuu opettajan johdolla yhteen keskustelemaan niistä ja soveltamaan opittuja tietoja erilaisissa ongelmissa tai hankkeissa. Uusi opettajan taito onkin tuottaa erityyppisiä digitaalisia sisältöjä, kuten videoita, mutta myös opiskelijat tuottavat esityksiä, raportteja ja erilaisia näytteitä osaamisestaan videona. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tehdä itse, sillä valmiita oppimateriaaleja on internet täynnä.

Oppimiseen liittyvän pelaamisen on ennustettu tulevan korkeakouluihin 2–3 vuoden kuluessa (Horizon Report). Vaikka ajatus pelaamisesta on monelle vielä vieras, niin simulaatiopedagogiikka on tuonut monella alalla syvyyttä opetukseen. Kyse ei ole vain mekaanisesta jäljittelystä, vaan opiskeltavan ilmiön kokonaisvaltaisesta tutkimisesta ja harjoittelusta.

Opetustarjonnan valintojen runsaus on korkeakouluopiskelijoiden etu. Tähän mennessä oman organisaationi opiskelijat ovat voineet valita virtuaaliopintoja oman ammattikorkeakoulun lisäksi myös FUAS-tarjonnasta, Virtuaaliammattikorkeakoulusta ja avoimesta yliopistosta. Myös muutamia MOOC-opintoja on jo hyväksytty opiskelijan suoritukseksi.

Opiskelijoiden motivaatio ja sitoutuminen opiskeluun ovat koetuksella, kun ajasta ja huomiosta kilpailevat monet muutkin asiat. Väliin voi tulla monia muuttujia. Kesäopintojen opettaja kertoi kadottaneensa opiskelijat Suomen aurinkoisina viikkoina, mutta sateisena päivänä opiskelijat palasivat verkkoon opiskelemaan.

Irma Mänty toimii kehityspäällikkönä Laurean LbD ja osaamisen johtaminen -yksikössä. Mänty on Suomen eOppimiskeskus ry:n hallituksen jäsen ja hänellä on laaja alan yhteysverkosto.

Kirjoittaja

Irma Mänty, kehityspäällikkö, verkko-oppiminen, Laurea-ammattikorkeakoulu, irma.manty@laurea.fi

Horizon Report, Higher Education 2013, http://www.nmc.org/pdf/2013-horizon-report-HE.pdf Luettu 10.8.2013.

Saarinen, L, 2002, Enhancing ICT supported distributed learning through action design research,  Aalto University publication series. Doctoral dissertations, 1799-4934 ; 92/2012. http://epub.lib.aalto.fi/fi/diss/?cmd=show&dissid=456 Luettu 10.9.2013.

Kohti oleiluyhteiskuntaa?

Vapaa ammatinvalinta tuntuu nykyään lähes jokaisesta nuoresta kansalaisen perusoikeudelta, sitkeästä ”mun jutun” tavoittelijasta ehkä jopa ihmisoikeuskysymykseltä. Mielenkiintoista olisi nähdä, miten yhteiskuntamme toimisi, jos kaikki pääsisivät haluamalleen alalle ilman, että joku taho aloituspaikkoja suuntaamalla ohjailisi kehitystä!

Tilastotieto Pohjois-Pohjanmaan ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen ensisijaisten hakijoiden jakaumasta muutamalta viime vuodelta kertoo mielenkiintoisia asioita. Jos kaikki olisivat päässeet ykkösvaihtoehtoonsa, maakunta täyttyisi pikku hiljaa muusikoista, kauneudenhoitoalan ammattilaisista, artesaaneista, majoitus- ja ravitsemisalan sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista. Sen sijaan kone-, metalli- ja energiatekniikan, metsä- ja maatalouden sekä kotitalouspalvelujen osaajia saataisiin houkutella muualta.

Ammattikorkeakoulutuksen osalta kova kiinnostus hakijoilla on hoitoon ja hoivaan, fysioterapiaan, liiketalouteen ja viestintään. Vähäistä vetovoimaa on aloilla, joissa ollaan tekemisissä pohjoisen Suomen menneitten mutta myös tulevien vahvuuksien, luonnonvarojen ja ympäristön kanssa.

Alueellisen elinkeinoelämän kannalta tulevaisuus vaikuttaa nykyiselläkin aloituspaikkajaolla tuskalliselta. Pohjoisessa Suomessa, itse asiassa koko kalottialueella, rakennetaan lähivuodet teitä, kaivoksia, rakennuksia, erilaisia energialaitoksia, kuljetetaan maata, kaivannaisia, kaasua, puuta ja elintarvikkeita. Työvoimatarpeen arvioidaan olevan yksistään näillä aloilla lähivuosina jopa kymmeniä tuhansia. Kun tähän lisätään erilaiset elinkeinoelämän palvelut, huolto ja ylläpito, toimintojen ja prosessien digitalisoituminen sekä lisääntyvän asukasmäärän muut tarpeet, sopii kysyä, onko koulujärjestelmämme Pohjois-Suomessa osannut ennakoida riittävästi, mitä ympärillä on alkanut tapahtua.

Elinkeinoelämän ja koulutuksen kohtaannon ongelmaa ei pode vain Pohjois-Suomi vaan koko Eurooppa. Talouskriisin aikana valmistavasta teollisuudesta on kadonnut Euroopassa neljä miljoonaa työpaikkaa, mutta samaan aikaan alalla on avoinna neljä miljoonaa työpaikkaa. Pois potkittujen osaaminen ja koulutus eivät ole enää vastanneet muuttuvan teollisuuden tarpeita. Samanlaisia esimerkkejä löytyy muiltakin aloilta.

Suomessa kohtaanto-ongelmia paikataan panemalla vuosittain satoja miljoonia euroja työvoimapoliittiseen koulutukseen, jossa opetellaan uutta ammattia, kun entisellä ei työllisty. Tämä on sinällään toimiva järjestelmä, jonka perään monessa Euroopan maassa haikaillaan.

Työnantajilta kantautuu viestejä, että monen nuoren oma asenne estää pitkäkestoiset työsuhteet, kun työssä ei olekaan aina kivaa eikä heti pääse pomon paikalle. Liian helpoksi on tehty vaihtoehto jäädä lokoilemaan yhteiskunnan maksamalla taskurahalla yhteiskunnan maksaman koulutusputken jälkeen.

Lääkkeitä löytyisi, työpaikkoja olisi tarjolla, jos on uskallusta heittäytyä. Jokaisessa maakunnassa on mahdollisuuksia, jos suuntaa katseensa pois maakunnan pääkaupungista. Maaseutupaikkakunnilla on nopeasti eläköityvällä julkisella sektorilla ja esimerkiksi uusiutuvan energian sektorilla työpaikkoja, kokonaisilla toimialoilla uhkaa työvoimapula ja Pohjoiskalotin alueella on puutetta lähes kaikkien alojen osaajista. Mahdollisuuksien hyödyntämisen hinta on irtoaminen tutuista ympyröistä.

Jos kävisi niin, että noita kasvavan pohjoisen ulottuvuuden työpaikkoja ei saada täytetyksi suomalaisilla, ruotsalaisilla ja norjalaisilla, on realistista ajatella, että siellä tekevät työn valkovenäläiset, puolalaiset, kroatialaiset, espanjalaiset jne. He asuvat vaatimattomasti, säästävät ja lähettävät rahansa kotimaihinsa. Työperäinen maahanmuutto on positiivinen asia, mutta täällä jo olevien suomalaisten tulevaisuus huolestuttaa. Huolestuttaa siksi, että jostain olisi tultava ne rahat, joilla yhteiskunta maksaa koulutuksesta, terveydenhoidosta, ylläpitää erilaisia yleishyödyllisiä instituutioita ja antaa työttömyyskorvauksia, joihin maallamme nytkin menee jo miljoonia euroja päivässä. Tälle rahalle olisi käyttöä vaikkapa rapistuvan tieverkostomme uusimisessa.

Olen omassa työssäni saanut jo 15 vuotta seurata toisaalta elinkeinoelämän osaamistarpeiden muuttumista ja toisaalta työttömyyden rakenteen muutoksia. Vielä puolenkymmentä vuotta sitten vannottiin erikoistumisen nimeen, mutta silloinkin työnantajat hakivat käytännössä ”hyviä tyyppejä”. Lähivuosien työmahdollisuudet painottavat monialaista, muuntautumiskykyistä osaamista, koska useimmille edessä on ammatin vaihto, jopa pariin kertaan työuran aikana. Kokemuksesta alan itse kallistua kannattamaan koulutusmallia, jossa vankan yleissivistyksen pohjalle peruskoulun tai lukion jälkeen luodaan nykyistä yleisluontoisempia perusvalmiuksia toimia erilaisissa ammateissa siten, että alalla tarvittavan erikoisosaamisen antaisi työnantaja oppisopimustyyppisesti yhteistyössä aikuiskoulutuksen ja ammattikorkeakoulun kanssa. Tällä mallilla saisi eväitä myös kehittyäkseen työelämätaidoiltaan hyväksi tyypiksi. Pitkässä juoksussa opinahjot lunastavat paikkansa vain kouluttamalla osaajia, joilla on sekä ammattitaito että asenne kohdallaan.

Auvoinen tulevaisuus, jossa kaikki järjestyy mieluummin opiskelupaikkakunnalla ilman yksilöiden isompia ponnisteluja, ei odottele missään. Tulevaisuus on tehtävä. Mitä myöhemmin realiteetit tunnustetaan, sen kipeämpää se tulee tekemään. Ei riitä että työvoimaviranomaiset ja elinkeinoelämä kantavat yksin huolta. Myös yksilöiden on otettava nykyistä suurempaa vastuuta työllistymisestään valitsemalla aloja, joissa on oikeasti töitä jossakin päin maata, koska yhteisen, oleilun mahdollistaman kukkaron pohja alkaa jo häämöttää.

Kirjoittaja

Leila Helaakoski, johtaja, Pohjois-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, leila.helaakoski@ely-keskus.fi