Monialaiset oppimisympäristöt
Hyvinvointiteknologian opiskelu toteutuu sekä tekniikan alan että sosiaali- ja terveysalan oppimisympäristöissä. Erityyppiset oppimistilanteet ja -ympäristöt mahdollistavat erilaisen oppimisen ja tiedon muodostumisen. Eksplisiittisen tiedon oppiminen ja jakaminen toteutuvat parhaiten systemaattisissa ja formaaleissa tilanteissa kun taas hiljaisen tiedon (tacit knowledge) jakaminen ja sanallistaminen edellyttävät epämuodollisia oppimisympäristöjä. (Nonaka ja Konno 1998, 42.)
Fyysinen läheisyys lisää opiskelijoiden tietoisuutta toistensa osaamisesta ja toisilta oppiminen lisääntyy. Kaupin (2004) mukaan ammatillisen koulutuksen oppimisympäristöjen kannalta tulee kyetä erottamaan olennainen epäolennaisesta, ja tunnistaa mikä tyyppistä oppimista erilaiset oppimisympäristöt tukevat. Uusintavaa oppimista tukevat sääntöjen ja toimintatapojen seuraaminen, Uudistava oppimisen edellyttää ympäristöjä, jotka ohjaavat ajattelemaan ja tekemään toisin kuin ennen.
Fyysis-tekninen oppimisympäristö
Fyysis-teknistä oppimisympäristöä ovat rakennukset, tuotteet, materiaalit ja teknologiat, jotka mahdollistavat aktiivisen ja monipuolisen opiskelun. Esteettisyys ja viihtyvyys ovat osa fyysistä oppimisympäristöä, ja ne luovat opiskelijoiden oppimisen kontekstin. Hyvinvointiteknologian koulutusohjelma toimii Tietotekniikan insinöörikoulutuksen yhteydessä Helsingin keskustan toimipisteessä. Fyysiset tilat ovat perinteiseen luokka- ja laboratorio-opetukseen mitoitettuja.
Hyvinvointialan opetus toteutuu sosiaali- ja terveysalan tiloissa eri kiinteistössä. Tämä tarjoaa kuntoutuksen koulutusohjelmien formaalimpien oppimisympäristöjen (luokkatilat, liikuntasalit ja kuntosali) ohella epämuodollisten oppimisympäristöjen hyödyntämisen. Palveluyksikkö Positiassa perehdytään asiakastyön tiloihin, laitteisiin ja työn luonteeseen, sekä fyysisen kunnon mittaamiseen, toimintakyvyn rajoitusten vaikutuksiin käytävillä, kuntosalissa ja portaissa. Luokkahuoneympäristöstä poikkeavan epämuodollisen oppimisympäristön kautta on tuettu reflektiota käyttäjälähtöisyyteen vaikuttavista tekijöistä.
Sosiokulttuurinen oppimisympäristö
Kulttuurinen konteksti liittyy opiskelijoiden, henkilökunnan ja työelämän vuorovaikutukseen, yhteistyöhön, kulttuuriin ja ilmapiiriin. Asenteet ja normit ovat myös osa opiskelun sosiaalis-kulttuurista ympäristöä, kuten oman ryhmän opiskelukavereiden lisäksi muiden ryhmien opiskelijoita ja opettajia sekä tekniikan alalla että sosiaali- ja terveysalalla. Sosiaalisilla verkostoilla on kullakin omat kulttuuriset piirteensä, jotka on huomioitava koulutusohjelman monitieteisen luonteen vuoksi.
Tekniikan sosiokulttuurinen oppimisympäristö on omalla tavallaan karu ja tehokas. Opetus sisältää matematiikkaa ja luonnontieteitä ja näitä on perinteiseen tapaan opiskeltu luokkaopetuksena ja harjoituksin. Viikkotyöjärjestys on tilojen ja työajan osalta suunniteltu tiiviiksi. Opetustavasta on saatu vaihtelevaa palautetta, myös erinomaista, hyvien opettajien toistuvasti saamaa.
Teknillisen oppilaitoksen aikaisista nimikkoluokista on luovuttu. Tiloja jotka säilyivät ryhmän käytössä, ”omana” oppimisympäristönä ei ole. Opiskelija toimii itsenäisenä osana aikataulutettua koneistoa. Mallia on perinteisesti pidetty asiallisena insinöörikoulutuksessa.
Sosiaali- ja terveysalan kulttuuri, toimintatavat ja ajattelumallit ovat rakentuneet alan teoreettisen ja käytännöllisen perustan mukaisesti. Yhteisöllisen oppimisen tavoitteena on edistää opettajien ja opiskelijoiden vuorovaikutusta ja dialogia. Ammatillisten vuorovaikutustaitojen kehittyminen edellyttää turvallista työskentelyilmapiiriä. Oppimisen ympäristöjen halutaan tukevan yksilöllisen reflektion lisäksi yhteisöllistä oppimista ja ongelmanratkaisuprosessia.
Sosiaalialan opettajat suunnittelevat tulevan lukukauden yksityiskohdat vaihtelevasti. Opettajien oli mahdollista sopia ja rytmittää oman opetuksen toteutus joustavammalla tavalla tutun fyysisen ympäristön mahdollisuudet huomioiden. Opintojen jakautuminen ns. tekniikan päiviksi ja sosiaali- ja terveysalan päiviksi on ollut aikataulullisesti toimiva ratkaisu.
Opiskelijoille on erityisen haasteellista liikkuminen kahden erilaisen toimintakulttuurin rajapinnalla, jossa edellytetään kykyä omaksua ja tulkita samanaikaisesti sekä tekniikan että hyvinvointialan kieltä ja kulttuuria. Ensisijainen viiteryhmä on tekniikan ala, mutta opintojen toteutuksella eri tiloissa on haluttu vahvistaa opiskelijoiden sidosta hyvinvoinnin alueelle, jossa toimintakulttuuri poikkeaa tekniikan alasta.
Tasainen sukupuolijakauma on osaltaan vaikuttanut koko ryhmän dynamiikkaan ja aktiivisuuteen. Opettajien näkemä varsin korkea läsnäoloaste, aktiivinen ja kriittinen suhtautuminen toiminnan laatuun, sekä alkuvaiheen muuta tekniikkaa korkeampi opintojen eteneminen ja keskeyttäneiden vähäisempi määrä ovat hyviä indikaattoreita jatkoa ajatellen. Koulutusohjelmaan, ehkä ryhmien välillekin, on kehittymässä omanlaisensa toimintakulttuuri, jota pitäisi viisaasti varjella.
Oppiminen harjoittelun yhteydessä
Hyvinvointiteknologiassa on kaksi harjoittelujaksoa eri tavoittein. Toisen vuoden opiskelijat hankkivat osaamista sosiaali- ja terveysalan toimintaympäristöistä, toimijoista ja verkostoista hyvinvointialan harjoittelussaan ja pitävät harjoittelujakson jälkeen esitykset harjoittelustaan. Toinen esitys on opiskelijoille, jotka lähtevät hakemaan omia harjoittelupaikkoja, ja toinen toteutetaan osana orientoivien opintojen kurssia myös alkaville opiskelijoille. Näytöt rohkeista itsensä likoon panemisesta yllättivät. Tekniikan alan harjoittelu tähtää yrityskontakteihin sekä innovaatioprojektien ja päättötöiden aiheiden hahmottumiseen.
Monialainen yhteistoiminta opettajien työnä
Hyvinvointiteknologian koulutusohjelman opiskelijoiden kanssa työskentelevällä monialaisella opettajaryhmällä tulee olla yhteinen näkemys koulutusohjelman perustehtävästä ja sen tuottamasta osaamisesta. Tämän luominen aiempien ammatillisten ja teoreettisten perinteiden varaan edellyttää odotettua suurempaa panosta ollakseen aito ja syvällinen. Vain opettajatyöryhmän yhteisen sitoutumisen, tahdon ja mielenkiinnon pohjalta opiskelijoiden oppimisen tukeminen eri alojen rajapinnoilla ja niitä ylittäen on mahdollista.
Opettajien yhteisen orientaatioperustaa on rakennettu koko opettavan henkilöstön kehittämispäivissä, pohtimalla tutkintoon johtavan koulutuksen perustehtävää. Esimerkkinä eri alojen yhteistoteutuksista on hyvinvointiteknologian, kulttuurialaan kuuluvan viestinnän koulutusohjelman ja vanhustyön koulutusohjelman yhteisprojekti, joka on toteutettu kaksi kertaa. Teemana on ikääntyville soveltuvien uusien apuvälineiden käytettävyyden testaus ja ideointi.
Ammattiorientaatiota etsimässä
Orientaatio uuteen koulutusohjelmaan, ammatillinen kasvu rakentuvaan ammatti-identiteettiin sekä pelko tulevaisuudesta ja työpaikkojen löytymisestä on kivuliasta. Koulutusalojen rajapinnalla ja opettajien perinteisten ammattiorientaatioiden ristipaineessa hyvinvointiteknologian insinöörin ammatti-identiteetin rakentuminen vie pidemmän ajan kuin yksialaisissa tutkinnoissa.
Opiskelijan kannalta erityisen hankala on sosiaali- ja terveysalan palkaton harjoitteluperinne ja tekniikan perinne palkallisesta harjoittelusta. Koulutusohjelman tavoite ja sen tuottaman osaamisen profiili työnantajien keskuudessa on varsin uusi ja tuntematon, ja kestää jonkin aikaa vakiintua.
Pedagogiset lähestymistavat eroavat kahden koulutusalan välillä merkittävästi. Vaikka monialainen opetus alkaa heti opintojen alussa, toiselle vuodelle mentäessä opiskelijat kokevat insinöörikoulutuksen toimintamallit enemmän omikseen, ja erilaisuuden ymmärtäminen ilman omakohtaista vastakkainasettelua alkaa kypsyä kolmannen vuoden aikana.
Siirtyminen tietotekniikan ja hyvinvointiteknologian ohjelmien välillä on mahdollista tekniikan perusopintojen riittävän samankaltaisuuden vuoksi. Tätä on varsin vähän. Yksi kasvanut erikoisryhmä ovat työelämässä olleet, sairaanhoitajatutkinnon suorittaneet, joilla on näkemys ja käytännön kokemus sovellusalasta: he pystyvät suorittamaan insinööritutkinnon eräänlaisena muuntokoulutuksena.
Katse tulevaan
Monialainen ohjelma edellyttää opettajien yhteistä tahtotilaa ja näkemystä koulutusohjelman perustehtävästä ja tavoitteista. Yhteistoiminnallinen työskentelyote mahdollistaa uusien ratkaisujen löytymiseen käytännön tasolla.
Toteutus vaatii työjärjestyksien ja työajan johtamista hallinnolliset rajat ylittäen. Projektiopetusryhmillä on yhteiset työskentelyajat mutta myös oma vapaus rytmittää oppimistaan. Tilaan, välineisiin ja aikatauluihin liittyvät kysymykset edellyttävät selkeitä ratkaisuja, mutta korostan erityisesti uuden toimintakulttuurin tuottamaa insinöörietiikkaa ja sen vaalimista.
Tehtyjen insinööritöiden uudenlainen, kehittävä ote, ratkaisujen pohdinnan käyttäjälähtöisyys ja ulottuvuus muodollista koulutussisältöä laajemmalle alueelle antavat rohkeutta katsoa ohjelman tulevaisuuteen. Aiheet kertovat laajasta oteteesta hyvinvointiin: turvarannekkeiden käytettävyystutkimus, optoelektroninen korvatulehdusmittari, ikäihmisten yksinäisyys ja etäyhteydet, seniorikännykän käyttäjälähtöinen suunnittelu ja kaatumisen ja kävelykyvyn tutkimus. Työllistyminen ja työelämäverkoston syntyminen sekä ammattikuvan tunnettuus kehittyy valmistuvien myötä. Soveltavan kehittämisen osuutta ja työelämälähtöisyyttä painottaa myös uusittu opetussuunnitelma v. 2012.
Kirjoittaja
Kari Björn, TkL, kehityspäällikkö, kari.bjorn@metropolia.fi, Metropolia Ammattikorkeakoulu
[vc_tta_accordion active_section=”0″ no_fill=”true” el_class=”lahteet”][vc_tta_section title=”Lähteet” tab_id=”1458134585005-b3f22396-5506″]
Kauppi, A. (2004) Työ muuttuu – muuttuuko oppiminen. Teoksessa Tynjälä, P., Välimaa, J. & Murtonen, M (toim.) Korkakoulutus, oppiminen ja työelämä. Jyväskylä: PS-kustannus, 187- 212.
Nonaka, I. & Konno, N. (1998). The Concept of ”BA”: Building a Foundation for knowledge Creation. California Management Review, 40 (3), 40-54.
[/vc_tta_section][/vc_tta_accordion]
