Arktinen alue nousee nykyisin yhä useammin esille niin lehdissä kuin poliittisessa keskustelussakin. Viimeksi keskustelua herätti Venäjän täysin suhteeton vastaus Greenpeace-aktivistien toimintaan. Oli Greenpeacen harjoittamasta suorasta aktivismista mitä mieltä tahansa, yksi on selvää: arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä on syytä olla kiinnostunut – ja huolissaan.
Maapallon löytymättömistä öljyvaroista yli 10 prosenttia arvioidaan olevan arktisella alueella. Öljyn hinnan nousu on tehnyt alueen öljyvarannoista himoitun kohteen. Vaikeat olosuhteet ja korkeat kustannukset ovat pitäneet porauslautat viime vuosiin saakka pois arktisilta vesiltä sitten 70-luvun öljykriisin. Paineet hyödyntää alueen luonnonvaroja herättää useita ympäristönsuojelun kannalta olennaisia kysymyksiä – samalla, kun pohjoinen arktinen on yhä tärkeämpi osa kansainvälistä valtapolitiikkaa.
Tämän vuoden toukokuussa Euroopan parlamentti otti kantaa avomerellä – myös Jäämerellä – tapahtuvaan öljynporaukseen.
Kannatan varovaisuusperiaatteen mukaista politiikkaa arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämisessä. Tehokkaan ympäristönsuojelun varmistamisen myös pahimmassa tapauksessa – mittavan onnettomuuden tapahtuessa – tulee olla lähtökohta kaikelle alueella tapahtuvalle taloudelliselle toiminnalle.
Arktinen ekosysteemi on äärimmäisen herkkää ja puhdistumisajat ovat muuta avomerta pidemmät. Pahimmillaan onnettomuudessa tuhoutuva alueen lajisto ei toivu ympäristökatastrofista koskaan.
Esimerkiksi Shellin vastoinkäymiset Alaskan valloituksessa havainnollistavat käytännössä, ettei arktinen öljynporaus onnistu perinteisellä teknisellä osaamisella. Viimeistään BP:n Meksikonlahden onnettomuus osoitti, ettei avomeriporauksessa kohdattuihin ongelmiin ole jäämeren ulkopuolellakaan helppoja teknisiä ratkaisuja.
Öljynporauksen ympäristöulottuvuus oli parlamentin toukokuisen mietinnön keskeisiä kohtia. Kyse ei ole siitä, etteikö arktista aluetta voisi hyödyntää; kyse on siitä, mitkä ovat vastuukysymykset ja pelisäännöt.
Kannatin parlamentin mietintöön lisäystä, jossa EU:lta vaadittiin vahvempaa vastuullisuutta: unionin tulisi pyrkiä varmistamaan alueen ympäristönsuojelu kaikessa öljyn- ja kaasunporaustoiminnassa, etsintä mukaan luettuna. Kun otetaan huomioon ne katastrofaaliset seuraukset, mitä suuronnettomuudella olisi tälle erittäin herkälle ekosysteemille, tulisi sekä alueella toimivien jäsenvaltioiden että muiden arktisen alueen valtioiden pidättäytyä myöntämästä lupia alueelle toteutettavalle avomeritoiminnalle, niin kauan kun onnettomuuksien tehokasta torjuntaa ei voida varmistaa. Valitettavasti tämä kanta ei saanut parlamentin enemmistöä tuolla kertaa taakseen.
Pohjoisen alueen hyödyntäminen on myös kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ongelmallista. Toisin kuin Etelämanteretta, aluetta ei koske yksiselitteinen kansainvälinen sopimus, jossa alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä tai vastuukysymyksistä olisi sovittu. Etelämanner-sopimuksessa ympäristönsuojeluun on otettu varovaisuusperiaatteen mukainen, tiukka lähestymistapa. Esimerkiksi sopimukseen 1998 voimaanastunut lisäpöytäkirja kieltää kaivostoiminnan alueella seuraavaksi 50 vuodeksi, minkä lisäksi pöytäkirjassa asetetaan tiukat rajat muullekin alueella tapahtuvalle ihmistoiminnalle.
Etelämantereen sopimusmalli tuskin on kopioitavissa pohjoiselle napa-alueelle. Toisin kuin Etelämantereella, jossa ei ole suvereenien valtioiden alueita, pohjoisella vastakappaleella kahdeksan valtion talousvyöhyke- ja mannerjalustaoikeudet ulottuvat pitkälle arktisille alueille. Tästä huolimatta ja erityisesti ympäristöuhkiin vastaamiseksi on niin EU:n kuin Suomenkin intresseissä alueen hyödyntämistä koskeva kansainvälinen sopimus.
Kysymys on myös eettinen: jos käy ilmi, ettei öljynporaus alueella voi tapahtua muutoin kuin mahdollisesti äärimmäisten korkeiden ympäristöuhrausten hinnalla, ei tähän tulisi lähteä. Alueen hyödyntäminen ei voi tapahtua pelkästään lyhytnäköisen talousedun nimissä.
Kokonaan toinen kysymys on se, miten tämä kaikki asettuu ilmastonmuutosta koskevaan keskusteluun. Jos olemme tosissamme ilmastonmuutosta koskevien kansainvälisten sitoumustemme kanssa ja tavoittelemme vähintään 80 prosentin leikkauksia hiilidioksidipäästöihimme vuoteen 2050 mennessä, tulee arktinen öljy jättää sinne, minne se kuuluu: syvälle maan alle.
Kirjoittaja
Sirpa Pietikäinen, MEP, Euroopan parlamentti
