Raisa Foster
Ekokriisin, pandemian ja sodan puristuksessa pikaista pelastusta monimutkaistuvan maailman ahdinkoon odotetaan kuin kuuta nousevaa. Sähköautoista ja aurinkopaneeleista toivotaan ratkaisua fossiiliriippuvuuteen, kiertotaloudesta raaka-ainepulaan ja Natosta kadonneeseen turvallisuuden tunteeseen. Kiusallisen haasteen muodostaa se, että ratkaisu yhdessä paikassa saattaa aiheuttaa kasan ongelmia toisaalla. Tämän päivän sosiaaliset ja ekologiset ongelmat ovat niin monisyisiä ja kompleksisia, ettei niitä voi ratkoa yhdellä patenttiratkaisulla. Tarvitaan systeemistä ymmärrystä ja monimutkaisuuden sietokykyä – ja ennen kaikkea niin suurta ajattelutavan muutosta, että sitä voisi verrata uskonnolliseen herätykseen (Vadén 2016). Olisiko taiteesta maailman pelastajaksi?
Niin kuin ei mikään muukaan yksittäinen asia, tieteenala tai teknologinen innovaatio, taidekaan ei automaattisesti takaa ratkaisua kaikkiin maailman ongelmiin. Missä tahansa taiteessa ei ole maailmaa muuttavaa voimaa. Taidetta voidaan tehdä sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestämättömästi tai taide voi toistaa vanhoja kaavoja siten, ettei se muuta tekijänsä tai vastaanottajansa maailmankuvaa. Yksinkertaisuuden ja selvyyden vuoksi käytän tässä tekstissä kuitenkin yleisnimitystä ”taide” kuvaamaan niitä luovan ilmaisun ja vuorovaikutuksen muotoja, jotka auttavat haastamaan yhteiskunnassamme vallitsevia uskomuksia ja toimivat toisintekemisenä maailman muuttamiseksi (myös Foster 2017; Foster, Mäkelä & Martusewicz 2019; Foster, Salonen & Sutela 2022; Foster & Turkki 2021).
Väitänkin, että taide voi parhaimmillaan asettua vastavoimaksi kestämättömyyttä tuottaville ajattelutavoille ja rakenteille ja näin ohjata ihmisiä omaksumaan kokonaisvaltaisempaa eettistä asennetta ja sitä kautta myös aivan uudenlaista kestävyysosaamista. Kuvaan taiteen erityistä laatua eettisen kestävyyden näkökulmasta kehollisuuden, kuvittelukyvyn, moninaisuuden, huolenpidon ja yhteisluomisen käsitteiden kautta.
Kehollisuus
Niin taiteen tekeminen kuin vastaanottaminenkin integroi ihmisessä kokonaisvaltaista kehollista maailmasuhdetta (Foster, Salonen & Sutela 2022; Varto 2003). Kokonaisvaltaisuus ilmenee taiteessa erilaisten tietämisen ulottuvuuksien kautta. Taide aktivoi ihmisessä aivan ensimmäiseksi kehon aistisuuden. Esimerkiksi musiikkiteoksesta kuulemme ensin sen sävelet. Usein nämä ääniaistimukset synnyttävät välittömästi myös jonkin kehollisen tunnekokemuksen: ilon, surun, rauhallisuuden, kiihtyneisyyden. Kappale saattaa herättää myös syvälle kehoomme taltioituneen muiston tai synnyttää aivan uudenlaisia ajatuksia tai oivalluksia.
Erityistä taiteessa on se, että esimerkiksi musiikin voi kokea nautinnollisena, vaikkei sitä osaisi sanoilla selittää tai järkiperäisesti ymmärtää (Vadén & Torvinen 2014). Taide voikin näin ollen muistutella siitä, että ihminen on muutakin kuin järkiperäinen olento, eli myös aistiva ja tunteva. Näitä tietämisen eri ulottuvuuksia ei usein voi edes erotella tarkkarajaisesti toisistaan. Ihmisen kestämätöntä suhdetta muuhun elämään (toisiin eläimiin ja kasveihin) ei voi korjata ilman, että sisäistämme ihmisyyden kokonaisvaltaisena (aistivana, tuntevana ja ajattelevana) kehollisena olentona (myös Abram 1996; Hamington 2004; Merleau-Ponty 2008).
Kuvittelukyky
Yhtenä taiteen keskeisimpänä ominaisuutena pidetään sen kykyä lisätä ihmisten kuvittelukykyä. Esimerkiksi sotaromaaniin uppoutuessaan lukija voi eläytyä kirjan henkilöiden kokemusten kauhuihin tai fantasiakirjan kautta päästä maailmoihin, joita tosielämässä ei ole mahdollista lainkaan kokea. Taideteoksessa saatetaan myös käsitellä esimerkiksi jotakin yhteiskunnallista asiaa niin yllättävistä näkökulmista, että vastaanottajan käsitys ilmiöstä keikahtaa täysin päälaelleen.
Jotta yhteiskuntaa voidaan muuttaa, onkin ensin uskottava muutoksen olevan ylipäätään mahdollinen (Martusewicz, Edmundson & Lupinacci 2015). Kestävämpää tulevaisuutta tavoiteltaessa, on siis aivan ensimmäiseksi pystyttävä kuvittelemaan vastuullisempi maailmasuhde (Berry 2012): Millainen olisi se maailma, jossa ihmisen toiminta ruokkisi hyvää aivan kaikkea elämää kohtaan? Millainen olisi se maailma, jossa ihmisen paikka ei olisikaan luomakunnan huipulla, vaan kaikkien muiden – erilaisten mutta yhtä arvokkaiden – elämänmuotojen rinnalla?
Moninaisuus
Nykytaidetta saatetaan pitää outona, järjettömänä ja hyödyttömänä. Tämä johtuu siitä, että vastaanottaja yrittää löytää teoksesta “oikean” vastauksen: mistä teos kertoo tai mitä taiteilija yrittää teoksellaan sanoa? Mikäli vastausta ei löydetä, teos saattaa aiheuttaa lähinnä ärsytystä ja torjuntaa (myös Foster & Turkki 2021). Koska nykytaide ei useinkaan pyri kuvaamaan yhtä “totuutta”, tulisi sitä lähestyä avoimin mielin: millainen kokemus teoksen kohtaaminen on minulle? Usein teosten tarkoituksena onkin herätellä moninaisia tulkintoja, ei tentata oikeita ja vääriä vastauksia.
Esimerkiksi musiikin merkitys syntyy ensisijaisesti musiikkikappaleen ja kuulijan välissä, välittömästi ja ennen järkiperäistä reflektointia (Vadén & Torvinen 2014). Taiteen merkitystä ei siis voi puhtaasti analysoida musiikkikappaleen tiettyjen piirteiden (esimerkiksi melodiakulun tai rytmin) kautta tai kuuntelijan ominaisuuksiin (esimerkiksi psyykkiseen tilaan) vedoten, vaan merkitys syntyy teoksen ja vastaanottajan kohtaamisessa. Siksi taiteen merkitys ei koskaan voi olla sama kaikille eikä sitä voida absoluuttisesti mitata, mutta silti sen voi kokea merkitykselliseksi. Taide voi näin ollen auttaa tunnistamaan ja tunnustamaan maailman moninaisuutta.
Huolenpito
Minun kokemukseni tai vain ihmisen näkökulma eivät ole ainoita totuuksia elämästä: myös toisilla ihmisillä ja muilla lajeilla on oikeus itseisarvoiseen elämään (Keto & Foster 2021). Nykyisessä yksilökeskeisessä elämäntavassa korostetaan jokaisen oikeutta vapauksiin, mikä saattaa aiheuttaa huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä toisia kohtaan (Salonen & Foster, 2022). Huolenpito ja välittäminen liitetään korkeintaan itseä lähellä oleviin ihmisiin tai samankaltaisiin muihin eläimiin. Mitä kaukaisemmista ihmisistä, erilaisemmista eliöistä tai maantieteellisesti etäisemmistä alueista on kyse, sen vähemmän tunnumme kantavan vastuuta niistä.
Taide voi tuoda erilaisia toiseuksia emotionaalisesti lähemmäksi ja sitä kautta laajentaa ihmisen huolenpidon piiriä koko planeetan kokoiseksi (Foster, Salonen & Sutela 2022; myös Salonen & Åhlberg 2012). Ihminen voi taiteen kautta havahtua moninaisten elämänmuotojen yhdenvertaisuuteen ja myös yllättäviin samankaltaisuuksiin eri ihmisryhmien ja muunlajisten välillä (Keto & Foster 2021). Ymmärtäessään oman elämän kietoutuneisuutta muuhun elämään ihminen voi alkaa myös tunnistaa oman toimintansa vaikutuksia paremmin paitsi lähipiirissään myös koko maailman mittakaavassa. Yhteyksien tunnistaminen herättelee vastuullisempaan maailmasuhteeseen.
Yhteisluominen
Mitään uutta ei voi syntyä, jos vain toistamme sen, jonka jo tiedämme (Varto 2003). Helpoin tapa uudistaa omaa ajatteluaan on asettua avoimeen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Mitä moninaisempia näkökulmia saadaan eri ilmiöihin, sitä rikkaampia todellisuuden tulkintoja ja käytännön ratkaisuja on mahdollista löytää. Monet taidemuodot vaativat lähtökohtaisesti yhteistyötä eri alojen ammattilaisten kesken (Foster & Turkki 2021). Esimerkiksi orkesterin eri instrumentit täydentävät toisiaan ja elokuvan toteuttamiseen vaaditaan osaamista äänen, kuvan, tekstin ja monen muun alueen taitajilta. Myös perinteisesti yksin toteutettua kuvataidetta tehdään nykyään yhä useammin taiteilijakollektiivien yhteistyönä (myös Foster 2017).
Yhteisluominen vaatii aikaa, yhteistä sitoutumista ja avoimuutta prosessiin osallistujilta (Foster & Turkki 2021). Kilpailuideologian synnyttämä epäluottamus ja kiireiset aikataulut kuitenkin usein estävät nykymaailmassa yhteisten, eettisesti kestävien ratkaisujen etsimistä.
Parhaita ideoita ei jaeta eikä niitä edelleen kehitellä kollegoiden kesken. Tunnistamalla paremmin, taiteilijakollektiivien tavoin, myös muissa yhteisöissä piilevää moninaista osaamista ja toisiaan täydentäviä vaikutuksia voidaan yhteisluomisen kautta löytää jotakin sellaista, jonka olemassaolosta ei aiemmin ollut vielä tietoa.
Taide erottamattomana osana kestävää elämää
Kutsumme taiteeksi usein sellaista toimintaa, jota harjoittaa henkilö, jolla on jonkin tietyn taiteenlajin koulutus ja joka pyrkii tuottamaan tietyllä tekniikalla taiteen sisältöjä toisten kulutettavaksi. Nykyisenlaiset toisistaan eriytyneet taiteenalat ovat kuitenkin suhteellisen uusi kehityskulku ihmisen historiassa. Ihmisellä on aina ollut tarve luovaan itseilmaisuun ja vuorovaikutukseen toisten kanssa. Taide on liittynyt rituaaleihin, juhliin ja arkeen. Se on ilmennyt kertomuksina, koristeluina, musiikkina, tanssina ja usein näiden kaikkien yhdistelmänä. Nyt taiteeksi tulkittu ja omaan lokeroonsa ahdettu toiminta on aiemmin ollut luonnollinen osa ihmisten sosiaalista elämää, vuorovaikutusta yli sukupolvien, yhteyttä maahan ja taivaaseen, puuhun, lintuun, henkiin ja jumaliin. Se on ollut moninaisen maailman kehollista ymmärrystä, ei vielä tiedetyn kuvittelua, huolenpitoa kaikesta elävästä ja hyvän elämän yhteistä luomista.
Eettinen kestävyysosaaminen edellyttää nykyihmiseltä sekä asennemuutosta että toimintaa. Jos tulkitsemme osaamisen ainoastaan olemassa olevien taitojen siirtymiseksi sukupolvelta toiselle, on vaarana, että yritämme ratkoa kestävyysongelmaa juuri niillä samoilla keinoilla, jotka ovat aiheuttaneet ja edelleen aiheuttavat kestämättömyyttä yhteiskunnassamme (myös Plumwood 2022, Värri 2018). Nyt tarvittaisiin siis aivan uudenlaisia näkymiä tulevaisuuden osaamiseen. Koulutuksen paradoksi on se, että vaikka sen tehtävänä on nimenomaan kasvattaa tulevaisuutta kohden, emme voi täsmällisesti tietää, minkälainen tuo tulevaisuus on. Tämä johtuu tietysti siitä, että jokaisen asenteemme, valintamme ja tekomme kautta rakennamme sitä itse. Tulevaisuuden epämääräisyyttä ei kuitenkaan tarvitse nähdä ongelmana vaan pikemminkin mahdollisuutena. Taiteen kautta voi eettisesti kestävämpiä mahdollisuuksia ensin turvallisesti kuvitella ja konkreettisesti koetella (myös Foster, Mäkelä & Martusewicz 2019) – ja pian huomata, että se mikä aiemmin tuntui mahdottomalta, onkin luonnollinen osa kokonaisvaltaista muuhun elämään kietoutunutta ihmisyyttä.
Kirjoittaja
Raisa Foster, FT
sosiaalipedagogiikan dosentti, erityisesti taiteellinen tutkimus ja työote, Itä-Suomen yliopisto
tanssipedagogiikan dosentti, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
yliopistotutkija, Itä-Suomen yliopisto
raisa.foster@uef.fi
Lähteet
Abram, D. (1996). The Spell of the Sensuous. New York: Random House.
Berry, W. (2012). It All Turns on Affection: The Jefferson Lecture & Other Essays. Berkeley, CA: Counterpoint Press.
Foster, R. (2017). Nykytaidekasvatus toisintekemisenä ekososiaalisten kriisien aikakaudella. Sosiaalipedagogiikan Aikakauskirja 18: 35–56. https://journal.fi/sosiaalipedagogiikka/article/view/63484/30610.
Foster, R., Mäkelä, J. & Martusewicz, R. (toim.) (2019). Art, EcoJustice, and Education. Intersecting Theories and Practices. New York: Routledge.
Foster, R., Salonen, A. O. & Sutela, K. (2022). Taidekasvatuksen ekososiaalinen kehys: Kohti kestävyystietoista elämänorientaatiota. Kasvatus 53(2), 118–129.
Foster, R. & Turkki, N. (2021). EcoJustice approach to dance education. Journal of Dance Education. https://doi.org/10.1080/15290824.2021.1906430
Hamington, M. (2004). Embodied care: Jane Addams, Maurice Merleau-Ponty, and feminist ethics. Urbana, IL: University of Illinois Press.
Keto, S. & Foster, R. (2021). Ecosocialization– an ecological turn in the process of socialization. International Studies in Sociology of Education 30(1–2), 34–52.
https://doi.org/10.1080/09620214.2020.1854826
Martusewicz, R., Edmundson, J. & Lupinacci, J. (2015). EcoJustice Education. Toward Diverse, Democratic, and Sustainable Communities. 2nd ed. New York: Routledge.
Merleau-Ponty, M. (2008/1945). Phenomenology of Perception. London: Routledge Classics.
Plumwood, V. (2002). Environmental Culture. The Ecological Crisis of Reason. New York: Routledge.
Salonen, A. O. & Foster, R. (2021). Irtiolemisesta merkitykselliseksi osaksi maailmaa. Teoksessa R. Haverinen, K. Mattila, A. Neuvonen, R. Saramäki & O. Sillanaukee
(toim.), Ihminen osana elonkirjoa. Luontosuhteet, luontokäsitykset ja sivistys kestävyyskriisin aikakaudella. Helsinki: Sitra, 52–64.
Salonen, A. O. & Åhlberg, M. K. (2012). The path towards planetary responsibility – expanding the domain of human responsibility is a fundamental goal for lifelong learning in a high-consumption society. Journal of Sustainable Development 5(8), 13–26. http://dx.doi.org/10.5539/jsd.v5n8p13
Vadén, T. (2016). Modernin yksilön harhat ja ympäristötaidekasvatus. Teoksessa A. Suo-
minen (toim.), Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Aalto ARTS Books, 134–142.
Vadén, T. & Torvinen, J. (2014). Musical Meaning in Between. Ineffability, Atmosphere and Asubjectivity in Musical Experience. Journal of Aesthetics and Phenomenology 1(2): 209–30.
Varto, J. (2003). Kauneuden taito. Tampere: Tampere University Press.
Värri, V.-M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
Abstract
Art saves the world – counterforces to an unsustainable way of life
Today’s social and ecological problems are so multifaceted and complex that a single patent solution cannot solve them. Instead, what is needed is a systemic understanding and resilience to this complexity. Above all, the transformation must be so great that it compares to a spiritual awakening. Can art be the savior of the world? At its best, art can challenge the mindsets and structures that produce unsustainability in today’s world. Arts-based engagements can guide people to embrace a more holistic and ethical attitude towards life and, that way, also adopt a whole new set of sustainability capabilities. Through the concepts of embodiment, imagination, diversity, care, and co-creation, this article discusses the unique quality of art that can guide toward a sustainable life orientation.
