Towards Innovation Pedagogy – A new approach to teaching and learning for universities of applied sciences

Towards Innovation Pedagogy outlines the concept of innovation pedagogy adopted at Turku University of Applied Sciences. The collection consists of theoretical introductions to this pedagogical approach accompanied by texts illustrating its practical applications.

The book is a follow-up to the Finnish-language work Kohti innovaatiopedagogiikkaa (edited by Liisa Kairisto-Mertanen, Heli Kanerva-Lehto & Taru Penttilä), which was published as a part of the same series in 2009. Although some of the articles are heavily based on the corresponding texts from the earlier Finnish version, the bulk of the material is either completely revised or written exclusively for this publication.

The articles are grouped into two sections. The first half comprises items with a more theoretical point of view on innovation pedagogy. The latter part focuses on individual cases, presenting good teaching and learning practices from the Faculty of Technology, Environment and Business.

It is hoped that the publication inspires discussion and generates research for developing innovation pedagogy further. The texts are primarily targeted at the staff members of universities of applied sciences as well as all the planners, developers and decision-makers partaking in activities relating to higher educational institutions.

Towards Innovation Pedagogy (Reports from Turku University of Applied Sciences 100, 2011) is available both as a free electronic book and as a printed version on Loki publication service.

Authors

Anttoni Lehto, Liisa Kairisto-Mertanen & Taru Penttilä (eds.)

Työurien pidentäminen – kenen vastuu?

Vaalit on käyty ja onkin aika tehdä suunnitelma eli hallitusohjelma Suomen tulevalle neljälle vuodelle sekä on sovittava maata johtavasta hallituksesta ja sen kokoonpanosta. Artikkelin kirjoitushetkellä on juuri loppumaisillaan 12. hallitusneuvottelupäivä ja samalla opiskelijoiden 12. hallitusneuvottelujen valvojaispäivä. Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto – SAMOK sekä Suomen ylioppilaskuntien liitto – SYL yhdessä ovat valvoneet hallitusneuvotteluja, mikä on näkynyt katukuvassa mm. Säätytalon ulkopuolella olleena gondolisaunana, indeksiloungena ja keltaisina ilmapalloina. Näin haluamme muistuttaa korkeakouluopiskelijoiden olemassaolosta myös vaalien jälkeen. Nuoret ovat Suomen tulevaisuus, ja kaikki Säätytalolla tehtävät suuret päätökset koskevat myös meitä!

Neuvottelut ovatkin jo jatkuneet edellisvuosia pidempään, tosin tämä oli osittain jo ennakoitua. Hallitusneuvotteluihin osallistuvat kokoomus, SDP, Vasemmistoliitto, Vihreät, RKP ja KD. Kuuden puolueen kesken ei tietenkään ole helppoa löytää yhteistä linjaa. Etenkin erimielisyyksiä on ollut talouden suhteen, jossa näkemykset puolueiden kesken eroavat huomattavasti toisistaan. Talouskeskusteluun kuuluu omalta osaltaan myös paljon keskustelua herättänyt työurien pidentäminen etenkin alkupäästä, joka on meidän kaikkien yhteisellä vastuulla. Meillä opiskelijoilla onkin tähän monta keinoa jo keksittynä, ja monet niistä ovat myös hyvin helposti toteutettavissa.

Koulutusasteiden läpileikkaava opinto-ohjaus

Opinto-ohjauksen laatuun ja saatavuuteen on panostettava kaikilla koulutusasteilla. Toiselta asteelta korkea-asteelle tulisi olla mahdollista siirtyä sujuvasti. Niukka tietous jatko-opintomahdollisuuksista johtaa usein nuoren väärälle tielle ja myöhemmin opintojen keskeyttämiseen. Ongelmia tuottaakin juuri se, että toisen asteen opintojen ohjauksessa keskitytään itse opintoihin ja valintoihin toisen asteen opinnoissa sen sijaan, että valmistettaisiin opiskelijaa jatko-opintoihin ja lisättäisiin heidän tietoutta korkeakouluopinnoista.

Myös korkea-asteella tarvitaan ohjausta. Opiskelukyvyn yhtenä osana ovat opiskelutaidot, jotka koostuvat mm. opiskelutekniikasta, oppimistyyleistä ja -tavoista sekä ajanhallinnasta. Opiskelijaa tulee tukea näiden ominaisuuksien omaamisessa, oppimisessa ja kehittämisessä. Korkea-asteella tärkeä ohjauksen muoto on myös uraohjaus. Monet koulutusohjelmat ovat hyvin laajoja ja mahdollisia tulevia työpaikkoja on monia. Jotta opiskelija opintojen aikana jo pystyy hahmottamaan omia vahvuuksiaan, omia kiinnostuksen kohteitaan ja näin ollen syventämään omaa osaamistaan tulevan työpaikan tarpeiden mukaisesti, tulee ammattikorkeakoulujen uraohjausta kehittää.

Joustavat opinnot

Korkeakouluopetuksessa on kehittämisen varaa, ja sitä tulisikin kehittää yhdessä opiskelijoiden sekä työelämän kanssa. Opintojen tulee vastata työelämän tarpeisiin ja uusin tieto työelämästä on otettava huomioon opetuksessa. Korkeakouluissa tulisi kehittää järjestelmä aiemmin hankitun osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Taitoja ja tietoja, joita koulussa opetetaan, on voinut saada muualta, ja näitä tulisi voida hyväksilukea koulutuksessa. Tällä hetkellä myös opintosuunnitelmat ovat hyvin tarkkaan laaditut ja epäjoustavat. Opiskelijan, joka jostain syystä, esimerkiksi sairauden takia, jää jälkeen opinnoista, on hyvin vaikea kuroa omaa ryhmäänsä kiinni opintojen joustamattomuuden takia, ja näin ollen valmistuminenkin viivästyy. Opintojen joustavuuteen ja monimuoto-oppimiseen onkin panostettava.

Opiskelijoiden toimeentulo turvattava

Opiskelijat käyvät entistä enemmän töissä opintojensa ohella. Lukuvuoden aikana 22 % opiskelijoista käy säännöllisesti ja 34 % epäsäännöllisesti töissä (Opiskelijatutkimus 2010). Syy monen opiskelijan töissä käymiseen löytyy opiskeluajan toimeentulon riittämättömyydestä. Opintorahalla ja asumislisällä ei nykypäivänä aina edes pysty kattamaan koko vuokraa. Toki opintotukeen kuuluu myös valtion takaama opintolaina, mutta lainan ottaminen pelottaa monia opiskelijoita, sillä nykyaikana ei edes korkeakoulututkinto takaa työpaikkaa. Tällä hetkellä opintotuen ostovoima heikkenee jatkuvasti, mikä ainoastaan patistaa opiskelijoita entistä enemmän tekemään töitä opintojen ohella. Opintotuki on tällä hetkellä ainoa sosiaalietuus, jota ei ole sidottu kansaneläkeindeksiin. Tämän takia opintotuen indeksiin sitominen on vain oikeudenmukainen toimenpide. Riittävällä opiskelijoiden toimeentulolla voitaisiin varmistaa myös opiskelijoiden mahdollisuus täysipäiväiseen opiskeluun ja näin ollen nopeampaan valmistumiseen.

Opiskeluterveydenhuoltoon on panostettava

Opiskelu on opiskelijan työtä, ja opiskelukykyä tuleekin ylläpitää yhtälailla kuin työkykyä. Opiskelukyky koostuu monista eri osa-alueista: omat voimavarat, opiskelutaidot, opetustoiminta sekä opiskeluympäristö. Omiin voimavaroihin kuuluu niin fyysinen kuin psyykkinen terveys. Tällä hetkellä yhä suurempi osa opiskelijoista kärsii mielenterveysongelmista. Opiskelijatutkimuksen (2010) mukaan jopa 53 % korkeakouluopiskelijoista kärsii sellaisista terveyteen ja psykososiaaliseen hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä, joista on haittaa opinnoissa etenemiselle. Yleisin opintoja hidastava tekijä on stressi, josta kärsii 34 % kaikista opiskelijoista.

Terveyden edistämiseksi tarvitaan toimiva opiskeluterveydenhuolto. Valitettavasti tällä hetkellä tämä ei toteudu. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuolto on Terveydenhuoltolain 17 §:n mukaan oppilaitoksen sijaintikunnan vastuulla, kun taas yliopisto-opiskelijoiden terveydenhuollosta vastaa Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö YTHS. Tämä asettaa ammattikorkeakouluopiskelijat eriarvoiseen asemaan ei vain yliopisto-opiskelijoihin nähden vaan myös toisiinsa verrattuna opiskelupaikasta riippuen kuntien eri resursointien takia. YTHS:llä on laajin asiantuntijuus korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollon erityispiirteistä. YTHS:n laadukas ennaltaehkäisevä terveydenhuolto vähentää syrjäytymistä ja edesauttaa opiskelua. Ammattikorkeakouluopiskelijat tulisikin siirtää YTHS:n piiriin. Satsaus opiskelijoiden terveyteen on satsaus tulevaisuuteen!

Yhteenveto

Työurien pidentäminen on meidän yhteisellä vastuulla ja monia helppoja keinoja siihen löytyy. Keinojen löytäminen vain vaatii, että mietimme kriittisesti omaa toimintaamme ja kehitämme sitä pitkäjänteisesti. Heikentyneessä huoltosuhteessa opiskelijat kantavat suurta vastuuta. Opiskelijat ovat huomisen työntekijät ja veronmaksajat. Panostus nuoriin on myös panostusta tulevaisuuteen.

Kirjoittaja

Lotte Uutinen, hallituksen jäsen, lotte.uutinen(a)samok.fi, Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto – SAMOK ry

Korkeakoulutusta kulttuuripääkaupunkihankkeissa

Kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisia vietettiin 15.1.2011 kirpeässä pakkassäässä. Kuva: 2011 Säätiö/ Lauri Paasio
Kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisia vietettiin 15.1.2011 kirpeässä pakkassäässä. Kuva: 2011 Säätiö/ Lauri Paasio

Tänä vuonna kulttuuri on Turussa esillä enemmän kuin koskaan. Parhaillaan meneillään oleva Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi nostaa esiin kulttuurin toimijoita eri kansankerroksista ja näkökulmista. Tie tähän vuoteen on ollut pitkä – kymmenvuotinen. Vuonna 2001 Turun kaupunginjohtajat esittivät kulttuuriministeri Suvi Lindenille Turun kiinnostuksen toimia kulttuuripääkaupunkina vuonna 2011. Varsinainen valmistelutyö alkoi jo vuonna 2003. Alusta asti Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemia on ollut mukana suunnittelutyössä ja se on antanut oman panoksensa turkulaisen kulttuurin ja kulttuurialan koulutuksen esiin nostamisessa.

Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemia on yksi Suomen suurimmista kulttuurialan ammattikorkeakoulutusyksiköistä. Taideakatemian viisi koulutusohjelmaa kouluttavat laaja-alaisesti kulttuurialalle tarjoten myös muutamia kansallisesti ainutlaatuisia koulutuksia, kuten animaatio, sirkus, nukketeatteri ja mainonnan suunnittelu. Uutena koulutuspalettia täydentävänä osa-alueena on vuoden 2011 alusta aloittanut journalismi.

Alan rajoja rikkomaan

Taiteen ja kulttuurin koulutusmäärät ovat jälleen keskustelussa, ja yleisen näkemyksen mukaan koulutusta tulisi vähentää merkittävästi. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden pääteemaksi on otettu ”kulttuuri tekee hyvää”. Kulttuuripääkaupunkivuoden hankkeissa on haluttu nähdä kulttuurin moninaisuus ja tuoda esiin positiivisia elämänlaatuun ja hyvinvointiin liittyviä näkökulmia. Taideakatemian TKI-toiminnassa on haluttu luopua vanhanaikaisesta ajatuksesta ”omalla alalla toimimisesta”. Sen sijaan yhteyksiä on lähdetty avaamaan ennakkoluulottomasti mm. terveys- ja hyvinvointialan suuntaan. Näemme kulttuurin yhteiskunnalliset yhtymäkohdat erinomaisina työllistymismahdollisuuksina ammattimaisille toimijoille. Samalla kulttuurin ja taiteen tuoma sisällöllinen lisäarvo saadaan näkymään monilla uusilla aloilla. Tilastollisesti tämä on haaste, koska aivan yhtälailla teknologiayrityksen viestintäosastolla toimiva kuvataiteilija kuin sairaalamuusikkokin ovat koulutustaan vastaavissa tehtävissä – tosin kulttuurialan ulkopuolella.

Turun ammattikorkeakoulun julkaisusarjassa on tämän kevään aikana ilmestynyt kolme julkaisua, joissa käsitellään taiteen ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä: ”Taidetyöskentely arjen näyttämöillä – teoriaa, menetelmiä ja sovelluksia” (toim. Anja Kuukasjärvi, Outi Linnossuo ja Jussi Sutinen); ”Ihminen ja musiikki – musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia” (toim. Liisa-Maria Lilja-Viherlampi) ja ”Iloa ja eloa – musiikkitoiminnasta sairaala- ja hoivakotiympäristöissä” (toim. Liisa-Maria Lilja-Viherlampi). Nyt jo tutkimuksellisestikin todennetut tulokset ovat erittäin lupaavia ja jatkokehittelyyn kannustavia.

Neljä omaa hanketta

Kulttuuripääkaupunkivuoden hankeohjelmahaussa Taideakatemia sai läpi neljä omaa hanketta. Sen lisäksi Turun AMK:n tulosalueita on mukana useissa muissa kulttuuripääkaupunkihankkeissa, ja Turku 2011 -säätiö on tehnyt myös suoria toimeksiantoja mm. kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisiin ja hankedokumentointiin liittyen. Taideakatemian hankkeista kaksi korostaa perinteisiä erityisiä osaamisalueita uusiin miljöisiin vietyinä. Mobiilianimaatiohankkeessa tehtiin kymmeniä lyhyitä animaatioita, joita esitetään yllättävissä paikoissa verkossa ja kaupungilla. Future Circus -hanke täyttää Turun elokuussa kansainvälisellä sirkusfestivaalilla. Uraauurtavaa yhteistyötä hankkeessa tehdään Turun yliopiston fysiikan ja tähtitieteen laitoksen kvanttifysiikan keskuksen kanssa Quantum Circus -työpajoissa.

Kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisissa Tu‐ run AMK:n opiskelijat tekivät yhteistyötä ava‐ jaisten taiteellisessa vastuussa olleen englanti‐ laisen Walk The Plank ‐ryhmän kanssa. Ava‐ jaisten toteutukseen osallistui muotoilun, esittävän taiteen, kuvataiteen ja viestinnän koulutusohjelmien opiskelijoita. Kuvassa näkyy mm. sirkusopiskelijoita nostureissa ja tulikep‐ pien kanssa sekä kuvataitelijoiden työstämiä tulifiguureja. Kuva: 2011 Säätiö/ Olli Sulin
Kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisissa Tu‐ run AMK:n opiskelijat tekivät yhteistyötä ava‐ jaisten taiteellisessa vastuussa olleen englanti‐ laisen Walk The Plank ‐ryhmän kanssa. Ava‐ jaisten toteutukseen osallistui muotoilun, esittävän taiteen, kuvataiteen ja viestinnän koulutusohjelmien opiskelijoita. Kuvassa näkyy mm. sirkusopiskelijoita nostureissa ja tulikep‐ pien kanssa sekä kuvataitelijoiden työstämiä tulifiguureja. Kuva: 2011 Säätiö/ Olli Sulin

Yhteisöllinen ja hyvinvointiin liittyvä näkökulma nousee esiin ”Old Spaces, Living Art” sekä ”2000 & 11 Omakuvaa” -hankkeissa, joissa opiskelijoita, ammattilaisia ja tavallisia kaupunkilaisia tuodaan yhteen kulttuurin keinoin. Old Spaces, Living Art -hanke elävöittää historiallisia tiloja Turussa ja Tallinnassa koululaisten toteuttamien tanssija mediaprojektien avulla. Hankkeen aikana nuoret taiteilijat vetävät työpajoja, joista syntyy lasten toteuttamia yhteisötaideteoksia. 2000 & 11 Omakuvaa -hankkeessa toteutetaan 2011 omakuvaa, joista järjestetään 8 näyttelyä syksyn 2011 aikana. Turkulaiset valokuvataiteilijat sekä kutsutut kuvataiteilijat toimivat omakuvallisten ja yhteisötaiteellisten työpajojen vetäjinä.

Kulttuuripääkaupunkivuosi tukee hyvin Taideakatemian TKI-toimintaa, jonka tavoitteena on soveltavan kehitystoiminnan ja soveltavan taiteen integrointi opetukseen. Hankkeet rikastuttavat opetusta ja antavat opiskelijoille mahdollisuuden kehittää yrittäjämäistä työskentelytapaa. Samalla oppilaitos tukee alueellisten toimijoiden osaamisen kehittymistä. Kulttuurialalle luontevaa on toimiminen paitsi yritysten ja yhteisöjen kanssa, myös suoraan kulttuurin loppukäyttäjien parissa. Todellinen asiakaskontakti ja -palaute ovat kehittyvälle taiteilijalle ensiarvoisen tärkeää.

Uusi näkökulma opettajuuteen

Hanketoiminta on haaste perinteiselle opettajuudelle. Opettajilta vaaditaan samanlaisia uudistumisen ja projektinhallinnan valmiuksia kuin nykyaikaiseen työelämään valmistuvilta opiskelijoilta. Teoriatiedon käytäntöön soveltaminen on ollut kulttuurialalla itsestään selvyys vuosikausia. Sen sijaan projektinhallinnan taidot, rahoitusmekanismien tunteminen ja osaamisen tuotteistaminen ovat monelle pitkän linjan opettajalle uusia osaamisvaateita. Tämä korostuu erityisesti monialaisten rajoja rikkovien hankkeiden moniammatillisissa työryhmissä työskenneltäessä. Ammattiopettajuuskaan ei voi enää pohjautua perinteiseen ammattikuvanäkemykseen.

Kulttuuri kuuluu kaikille

’Kulttuuripääkaupunkivuosi on pian puolivälissä. Vanhaan VR:n konepajaan Turun rautatieaseman läheisyyteen saneerattu kulttuurikeskus Logomo on vetänyt näyttelyihin ja esityksiin ennätysyleisöjä. Kansaa ovat liikuttaneet niin keski-ikäisten harrastajien toteuttama Hair-musikaali kuin Turun nuoren teatterin 1827 Infernal Musical, jonka lisänäytöksetkin olivat viimeistä sijaa myöten loppuunmyytyjä. Vuosi on tarjonnut myös turkulaisille opiskelijoille ainutkertaisen mahdollisuuden nähdä erikoisannos kulttuurin moninaisuutta ja päästä toteuttamaan itseään uusilla näkyvillä tavoilla. Kulttuuripääkaupunkivuoden pitkäaikaiset vaikutukset tulevat arvioitavaksi vasta vuosien päästä. Tässä vaiheessa on kuitenkin huomattavissa, että ”kulttuuri kuuluu kaikille” -tunnuslause elää Turussa vuonna 2011.

Kirjoittaja

Timo Tanskanen, koulutusjohtaja, timo.tanskanen(a)turkuamk.fi, Turun ammattikorkeakoulu / Taideakatemia

Innovatiivista ja älykästä aurinkoenergiaa SAMKissa

Satakunnan ammattikorkeakoulu (SAMK) on ajan hermolla energiatehokkuuden ja uusiutuvien energiamuotojen tutkimuksessa ja opetuksessa. SAMKissa alkoi syksyllä 2010 uusi englanninkielinen Environmental Engineeringin koulutusohjelma, joka tuottaa alueelle lisää uusiutuvien energiamuotojen asiantuntijoita. SAMK toimii kiinteässä yhteistyössä Satakunnassa vaikuttavan kehittämisyritys PrizzTechin sekä useiden alan kansainvälisesti merkittävien aurinkoenergia-alalla toimivien yritysten kanssa ja koordinoi useita aurinkoenergia-hankkeita.

Uusiutuvat energiamuodot ovat jo jonkin aikaa olleet kansainvälisen ja kansallisen huomion kohteena tutkimus- ja kehitystyössä. Rakennusteollisuuskin on herännyt energiatehokkuuteen ja osoittanut kiinnostuksen merkkejä erilaisiin aurinkoenergiaratkaisuihin. Tällä hetkellä maailmalla on trendi niin sanottuihin rakenneintegraatioihin, joissa aurinkoenergia otetaan huomioon jo rakennuksen suunnitteluvaiheessa. Samalla on kehitteillä automaattisia ohjausjärjestelmiä helpottamaan aurinkoenergiaratkaisujen jokapäiväistä käyttöä, toimintaa ja optimointia.

SAMKilla käynnissä useita aurinkoenergiaprojekteja

Syksyllä 2011 Porissa avataan Suomen ensimmäinen energiapihi uimahalli, jossa hyödynnetään Luvatan rakennuksen julkisivuun integroitua Nordic Solarjärjestelmää, joka takaa uimahallille kaukolämmön kanssa energiaa säästävän lämmöntuotannon. SAMK on ollut mukana uimahallin etäseurantajärjestelmän kehitystyössä ja Satmatic Oy puolestaan tarjoaa projektille alan kokonaisvaltaista projektiosaamista.

Kuva 1. Arkkitehdin kuva Porin syyskuussa 2011 avattavasta energiapihistä uimahallista.
Kuva 1. Arkkitehdin kuva Porin syyskuussa 2011 avattavasta energiapihistä uimahallista.

Tammikuussa 2011 Lemminkäinen Talo Oy haastoi SAMKin insinööriopiskelijat suunnittelemaan innovatiivisia aurinkoenergiajärjestelmiä, joista paras toteuttamiskelpoinen idea otettaisiin käyttöön Porin Karjarannan alueella sijaitsevassa, rakenteilla olevassa kohteessa. Kilpailuun osallistui alkuvaiheessa 16 ryhmää, joista kuusi esitteli työnsä asiantuntijaraadille maaliskuussa. Näistä vielä valittiin kolme finalistitiimiä esittelemään ratkaisujaan suurelle yleisölle Porin Rakennusmessuilla. Kilpailussa voittajaksi selvisi ryhmä, jonka suunnittelemassa ratkaisussa aurinkoenergiaa hyödynnettäisiin taloyhtiön sähköntuotannossa ja aurinkoenergiakeräimet sijoitettaisiin kerrostalon katolle. Voittajatiimi sisällytti suunnitelmaansa myös kerrostalon asukkaiden yhteiseen käyttöön tarkoitetun, talon katolle rakennettavan kuntosali- tai saunatilan keräimien vaatiman tilan hyödyntämiseksi.

Toukokuussa SAMKissa vietettiin aurinkoenergiaviikkoa, jonka aikana tarjottiin alan yrityksillä aurinkosähkö ja -lämpökoulutusta sekä järjestettiin teemaseminaari, jossa kuultiin mielenkiintoisia puheenvuoroja uusiutuvien energiamuotojen trendeistä aurinkokylmään ja varastointiin. Seminaarin osallistujilla oli mahdollisuus käydä tutustumassa Porin uuden uimahallin energiatehokkaisiin järjestelmiin sekä vierailla Satmatic Oy:ssä.

Tavoitteena aurinkoenergiaklusteri

SAMKin ja yhteistyökumppaneiden aurinkoenergiahankkeissa tuotetaan tutkittua tietoa ja kehitetään uusia sovelluksia aurinkoenergian hyödyntämiseksi nimenomaan täällä Pohjolassa. Tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnalla tähdä- tään aurinkoenergiaosaamisen lisäämiseen Satakunnassa ja koko Suomessa ja hankkeiden uskotaan tuottavan myös yrittäjyyttä aurinkoteknologian alalle. Aurinkoenergia-alan toimijoiden toivotaan verkostoituvan sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Itse asiassa kaikkia SAMKin ja yhteistyökumppaneiden projekteja yhdistää sama kunnianhimoinen tavoite: luoda yhteistyössä Suomeen ja Satakuntaan kansainvälisesti verkostoitunut aurinkoenergiaklusteri, jolla on myös vahvasti työllistävä vaikutus. Hankkeita rahoittavat mm. EU, Satakunnan ELY-keskus, Posek ja Prizztech.

Kirjoittaja

Pia Seppänen, projektiassistentti, pia.seppanen(a)samk.fi, Satakunnan ammattikorkeakoulu

International R&D at Oulu University of Applied Sciences – practices from Raahe

Historical Retrospective

Computer engineering education in Raahe was established in 1972. Raahe Campus of School of Engineering is the oldest educational institution of such kind in Finland. The School of Engineering is a part of the Oulu University of Applied 2 Sciences (formerly known as Oulu Polytechnic). The university is one of the largest universities of applied sciences in Finland with approximately nine thousand students.

From early days of education in Raahe a practical implementation of graduation work has always been a part of an educational process. Students from Raahe used to work in companies or in educational and research laboratories of Raahe campus and solve real-world problems or develop engineering solutions for the needs of on-going projects. Such practices spread around Finland and now are an essential part of educational processes of any Finnish university of applied sciences.

A history of an international research and development work has started at the same time – as some of the students from Raahe were involved into international projects in those companies, where they did their graduation work. Sometimes students worked abroad in foreign companies. This type of international R&D was not collaborative. Teachers from Raahe campus who supervised students’ graduation work were just able to acquaint themselves with some of the international practices and R&D work of the companies.

When in 1995 Finland joined the European Union, new opportunities for international collaboration opened to all educational institutions in Finland within Socrates Programme activities, such as Erasmus project, and Leonardo da Vinci Programme. Aarno Meskanen, a headmaster of Raahe Engineering School that became to be the Raahe Institute of Computer Engineering in 1999, encouraged students and staff to utilize benefits of exchange programs. A first significant result of a staff exchange was a visit of German research center by Jouko Paaso and Pentti Koskinen and their work at Fraunhofer. Both of them started their dissertations and after a period of time obtained PhD degrees.

A first international R&D project in Raahe started at a beginning of 1998. An idea of the Active Self-Directed Learner (ASL) project was to introduce educational materials explaining a nature of energy, energy sources, and the use and saving of energy. A result of this work ready for distribution was published on a CD in a form of a multimedia content.

Educational institutions from four countries participated to ASL project: Germany, Netherlands, United Kingdom, and Finland. The project has also given great opportunities for students – to be involved into an international collaboration. Some of the students were involved for an entire duration of the project – three years.

A significant step towards to development of international R&D in Raahe happened in 2001 when Pehr Brahe Laboratory (PBOL) started its operations. PBOL was founded by three organisations: VTT Technical Research Centre of Finland, University of Oulu, and Oulu Polytechnic (this is how the Oulu University of Applied Sciences was called by that time). Research professor Jouko Paaso was a Head of PBOL. In a beginning research fields included distributed software engineering methods, intelligent software solutions and technologies, as well as network and software business.

Groups of workers (including students) from every founding organisation shared working environment at PBOL and contributed to joined R&D operations. University of Oulu was in charge of fundamental and theoretical research. VTT was in charge of fundamental and practical research. Raahe Institute of Computer Engineering was in charge of applied research. Such excellent arrangement of PBOL’s operations allowed students from Raahe to be involved into a variety of R&D projects as members of any of the PBOL’s working groups. Students performed development and engineering work together with students of University of Oulu, and research staff of all three organisations.

One of the first international R&D activities at PBOL was the ITEA VHEMiddleware Project. The project was about interoperability between future Home Networks belonging to several distributed Smart Homes with a purpose of establishing of one Virtual Home Environment. It is also important to mention internationally-acknowledged works of Yrjö Hiltunen in such research area as the Artificial Intelligence (AI), particularly – on applying of Self-organising Maps (SOM) in a variety of applied cases.

In 2004, when Aarno Meskanen retired from his post as the director of the Raahe Insitute of Technology and Business, Timo Pieskä was elected to this position. A new director also understood well an importance of an international collaboration. Staff exchange and mutual visits with foreign universities continued. During the past years collaborative agreements with several foreign universities, including some from Russia and Ukraine, were concluded. This brought a wide geography for a student exchange. A very effective collaboration was established with UBO, University of Western Brittany, Brest, France.

Recent Practices

Currently the Oulu University of Applied Sciences is reorganising own organisational structure and educational resources. The biggest changes are happening in Raahe. First, an early engineering full-time education of the Raahe Campus of School of Engineering (how it is called now) will gradually be transferred to Oulu, while a share of professional and adult education is planned to be increased in Raahe. Second, an increase of R&D activities is planned in Raahe. This will also include an international collaboration.

This year PBOL celebrated its 10-th anniversary. It is now called the Pehr Brahe Center for Industrial and Services ICT. Now PBOL operates under an agreement between Oulu University of Applied Sciences, University of Oulu, VTT and the Town of Raahe. A nature of collaboration between research groups changed in accordance to new agreement, but an idea of joined research remained.

A group from OUAS is the biggest at PBOL. It is completely formed by people from the Raahe Campus, but has a well-established cooperation with people from the Oulu Campus. The group is led by Markku Korhonen, who is at the same time a Head of R&D activities in OUAS Raahe.

Research areas are the following:

  • Semantic Web and Technologies
  • Artificial Intelligence, Software Agents
  • System Interoperability, SOA
  • Ubiquitous Computing
  • Social Networks
  • Mobile Services and Applications
  • Emerging Web Development Technologies
  • Ubiquitous Web Access
  • Device Recognition and Content Adaptation
  • Mobile Devices and Technologies
  • Home Automation Networks and Technologies
  • Consumer Electronics Devices and Technologies

These research areas are very large and it is quite difficult to maintain a high level of expertise in all of them inside a group. This is where research collaboration may help. It is essential to acquire expertise and resources from own university, or from one of the partner organisations. In addition to that in Raahe strong cross-border collaboration with certain universities was established.

For example, exchange students may be employed to real development work during their project work courses. With UBO University from France, a practice of sending students for a practical training was acknowledged. Almost every year a group of three students from that university comes to Finland for a practical training at PBOL. As for expertise exchange with the same university, videoconferences and brainstorms are organised few times a year. During those, joint research project opportunities, educational and organisational moments as well as concrete research problems are discussed.

Researchers from PBOL used to attend to high-level international conferences, workshops, and organisational events. It helps to maintain a level of knowledge and develop an international appearance. Reading research papers and watching presentations online will never replace a pleasure and a usefulness of a live conversation with an expert. By answering a proper formulated question, the expert may be able to save hours if not days of work. During such live conversations there may be an opportunity for clarification or refinement of information or even for a short brainstorm in a group of other people involved into a conversation.

Regular attending to international events of similar kind will allow knowing more people of that community and being known by them. Active participation to discussions and sharing knowledge and experience may help to maintain a positive image and cause an interest to own work of a participant. Thus there may occur an opportunity to discuss of research collaboration including joint applications for project funding (e.g. Seventh Framework Programme, Advanced Research & Technology for EMbedded Intelligence and Systems, Ambient Assisted Living Joint Programme, etc.).

One more way to maintain a level of knowledge and develop an international appearance is to be active in online activities relevant to a research domain. This includes a membership in selected associations, unions, forums, and boards; activities at public calls for reviewing documents (e.g. standards or specifications); evaluation of a work; or just attending to online discussions of important issues. It also includes activities in online professional networks (such as groups at LinkedIn).

One has to be aware though that online activities and a process of maintaining of collaborative connections by correspondence consume highly such an important resource as time.

A very important requirement for a successful international collaboration is an availability of a concrete result of a work in an area of an expertise. Generally saying, the best result of any work is if someone (e.g. a company) will use it. A good result should be demonstrated and described. A demonstration depends on a nature of the work: it can be a series of graphs, or a working prototype. A description of work is often a weak point in case of universities of applied sciences. The best description of work is a research paper or an article. But sometimes due to resource constraints it is even difficult to produce a proper documentation for the work. This may limit collaboration opportunities.

One of the practices adopted in Raahe is organising demonstrations and collaboration-discussion meetings with visitors and exchange staff from foreign universities. Sometimes visitors are also able to demonstrate results of their work. Research staff and teachers interested in those may be invited to attend to such demonstrations. In case of mutual interest on certain work results, a further information exchange is following. This is where a lack of work description may have a negative impact.

When having a variety of research areas, it is easier to achieve success by refining a research for a smaller research domain. The OUAS group at PBOL was involved into research projects of different domains: mobile services, mobile marketing, enterprise information systems, industrial and business solutions, and home solutions. The last domain became to be a main scope of the most recent projects, such as UbiAtHome, SPIN, and Ryhti. During past projects, UbiAtHome and SPIN, practical solutions for a notion referred as Ubiquitous Home Environment (UHE) were developed.

UHE is a user-centric system – through which users can interact with their living environment and outside world – that is a part of global ubiquitous environment which is physically limited to a living area and surroundings. Home Environment is considered to be a main research domain of the OUAS group in an on-going project Ryhti. Knowledge and experience obtained in a given research domain by the group at PBOL, allowed OUAS to become to be a member of several international consortiums. One of those consortiums formed a project that was granted funding under the EU Ambient Assisted Living Joint Programme.

Important Achievement

From a spring of 2010 the OUAS group began international activities relevant to the Ambient Assisted Living. The group started from a poster presentation at AALIANCE conference in Malaga, Spain. One of a consequential activity was attending to the AAL Forum 2010 in Odence, Denmark. There was a chance to see presentations of big EU initiative as for a development of universal open platform and reference specification for Ambient Assisted Living (universAAL) – and to discuss with people from that project.

Finland was not involved into the project. As a result of discussions, OUAS was invited to collaborate with the universAAL consortium. From that time the OUAS group at PBOL started an evaluation of an opportunity for a similar R&D project in Finland. As a result a new initiative was 8 publicly announced 03.05.11 at the EU networking workshop organized by VTT. The initiative is called the Finnish Reference Platform for Home Environment.

Finnish Reference Platform for Home Environment – is a national-wide platform that could serve as a basis for home solutions and can be built by a joined consolidated effort of all the stakeholders. Thus an idea is to adopt the best from a variety of EU and Finnish R&D initiatives and commercial solutions and consolidate them into one approach. The approach will result in a reference architecture for home environment solutions and services that will bring considerable benefits to end-users, businesses, and academia. Such initiative will allow Finland to be at the edge of an international R&D in a domain of home solutions.

The initiative was presented to and discussed with the universAAL project consortium during the Open Day event in Pisa, Italy, 05.05.11. Collaboration schemas are agreed.

Updated description including technical and organisational details, a list of interested stakeholders and useful information about the Finnish Reference Platform for Home Environment will be available at the following URL: http://finplatform.pbol.org

Author

Vadym Kramar, project Officer (R&D), vadym.kramar(a)oamk.fi, Oulu University of Applied Sciences

Kymmenen vuotta seminaaria: 10. metodologiaseminaari Diakonia-ammattikorkeakoulussa 27.4.2011

Metodologiaseminaari on ammattikorkeakoulututkimuksen tai yleisemmin käytäntölähtöisen tutkimuksen perusteisiin keskittynyt seminaari. Tänä vuonna seminaari järjestettiin jo 10. kerran. Järjestäjinä toimivat Käytäntölähtöisen tutkimuksen yhdistys ja Diakonia-ammattikorkeakoulu. Seminaarin teemana oli tiedon tuottajat ja kuluttajat.  Avauspuheenvuorossaan Sakari Kainulainen johdatti kuulijat teemaan kertomalla Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkimustoiminnasta. Tässä esityksessä tuli kiehtovalla tavalla esiin tiedon tuottamisen ja kuluttamisen moninaiset vivahteet sekä käytäntölähtöisyyden hedelmällisyys tutkimuksen perustana. Puheenvuorossaan Käytäntölähtöisen tutkimuksen yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Juha-Pekka Liljander toi esiin sekä Käytäntölähtöisen tutkimuksen yhdistyksen että seminaarin taustaa.

Käytäntö on kiehtova ja viettelevä. Olemme jokainen tavalla ja toisella kytkeytyneet käytäntöön, kukin omaan käytäntöönsä. Käytäntö on meille kaikille aina käsillä, mutta tutkimuksellisena kohteena tai tutkimuksen perustana käytäntö on kuitenkin problemaattinen. Mikä on se käytäntö, johon viittaamme puhuessamme käytännöstä? Tulisiko puhua käytännön sijaan käytännöistä? Käytännön merkityksen moninaisuus antaa tilaa erilaisille tieteellisille, mutta myös epä- ja pseudotieteellisille lähestymistavoille. Käytännöllisyydellä usein viitataan toimivuuteen tai johonkin vastaavaan. Käytännön ongelma tässä suhteessa on: se toimii aina. Toimivuuteen ja toimimattomuuteen vetoaminen tuntuisi antavan meille luontevaksi lähestymistavaksi pragmatismin. Käytäntöorientoituneisuus ei kuitenkaan ole minkään yhden lähestymistavan etuoikeus. Tietyssä selkeässä merkityksessä eksperimentaalisen tieteen perusajatus on kytkeytynyt käytäntöön.

Käytännön ylläpitämisessä ja kehittämisessä tiedolla sen eri muodoissaan on olennainen merkitys. Tiedon tulee olla todenmukaista, kohteeseen sopivaa sekä käyttäjien ymmärtämää. Näistä kaksi jälkimmäistä usein koetaan itsestään selviksi ja ongelmattomiksi ja todenmukaisuuden vaatimus nähdään joskus liialliseksi; se korvataan joskus toimivuudella, intuitiolla tai jollakin muulla vastaavalla. Ongelma on kuitenkin se, että jokin voi ”toimia” puhtaasti satunnaisesta syystä. Monet käytännön ilmiöt itse asiassa toimivat pitkiä aikoja säännönmukaisella tavalla ja lyhyelläkin tarkkailulla on suhteellisen helppoa oppia arvaamaan sen liikahdukset. Tilanteen hivenen muuttuessa saattaa kuitenkin toiminnan muutokset ja niiden voimakkuus yllättää monet toimijat. On erityisen tärkeää ymmärtää, että tällaisesta säännönmukaisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole todenmukaista päätellä, että olisi jokin tietty yleinen sääntö, jonka mukaan käytäntö toimii. Kausaalisuuteen tällaisesta arkijärjen mukaisesta tarkkailusta ei välttämättä päästä laisinkaan. (Tästä antaa Taleb kirjassaan ”Satunnaisuuden hämäämä” hauskoja esimerkkejä.) Käytännön tutkiminen ja käytännön tutkiva kehittäminen ovat vaativia tutkimuksellisia tehtäviä.

Lähtökohtaisesti tutkimuksella tarkoitetaan systemaattista uuden tiedon tavoittelua. Tiedon tavoittelu voi olla itsetarkoituksellista (perustutkimus) tai sovellutuksiin tähtäävää (soveltava tutkimus, tavoitetutkimus). Tämä kytkee tutkimuksen samalla myös totuudellisuuteen: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus, kuten totuuden klassinen määritelmä asian ilmaisee. Metodologia on tutkimustoiminnan kokonaisuuden käsitteellis-normatiivista tarkastelua. Metodologia ei siten pyri kuvaamaan, millaista työtä tutkijat tosiasiallisesti tekevät, vaan sitä millaista tutkimuksen tulisi olla.

Metodologia oli Jyrki Konkan esityksen keskiössä. Hän toi esiin selkeällä tavalla metodologian perusajatuksen samalla kytkien keskustelun ammattikorkeakoulututkimuksen ja kehittämistutkimuksen keskeiseen problematiikkaan.  Esityksessään Konkka toi esiin tärkeän erottelun metodologian, pedagogiikan ja viestinnän välillä. Käytännön tilanteissa näiden eri puolien pitäminen erillään saattaa olla vaikeaa, kuitenkin niiden välinen erottelu on aivan perustavan tärkeä hahmottaa selkeästi. Konkan argumentaatio totuudellisen tiedon tavoittelun tärkeydestä niin kehittämistutkimuksessa kuin rationaalisessa päätöksen tekemisessä on vakuuttavaa. Se, onko ammattikorkeakoulujen parissa voimavaroja totuudellisen tiedon tavoitteluun kehittämistutkimuksellisessa toiminnassa vai tulisiko tyytyä tutkimuksellisen työn sijaan selvitystyöhön, on kiinnostava käytännöllinen kysymys. Selvitystyön ja tutkimustyön suhde kehittämistoiminnassa on yleisen kehittämistoiminnan analyysin kannalta olennaista (Sirviö). Kehittämistutkimus on mahdollista jäsentää osana laajempaa käytäntölähtöistä tutkimuksellista lähestymistapaa.

Metodologia antaa tutkimukselle tietyn normatiivisen kehyksen. Esimerkiksi tutkimuksen rationaliteettia koskeva kysymys on pitkälle juuri metodologian alaan kuuluva kysymys. Tutkimus tehdään tietyssä tilanteessa, johon liittyy metodologisen määrityksen ohella myös organisatorisia ja toimintatapoihin liittyviä piirteitä. Yhdessä näitä voisi luonnehtia tutkimuskulttuuriksi. Tässä merkityksessä ammattikorkeakoulu- ja käytäntölähtöiseen tutkimukseen liittyvä tutkimuskulttuurin jäsentäminen on kiinnostava tehtävä, joka on olennaisesti kytkeytynyt metodologiaan (Mutanen). Uuden tutkimuskulttuurin nimissä tulee tutkimuksen säilyttää tieteellisyytensä, vaikka ei tulekaan kiinnittyä mihinkään tiettyyn oppiin.

Seminaarissa tuli esiin kiinnostavalla tavalla esiin erilaisten tutkimuksellisten lähtökohtien merkitys. Eija Saurama ja Terhi Laine tarkastelivat käytäntölähtöisyyttä tiedonmuodostuksen perustana. Tässä esityksessä käytäntö liittyi sosiaalialaan, mikä antoi esitykselle tiettyä jäntevyyttä: käytännön käsitteellä oli selkeä merkitys. Näin esityksen metodologinen runko tuli kuulijoille ymmärrettäväksi ja avasi monia metodologisesti kiinnostavia peruskysymyksenasetteluja. Mainittakoon tässä yksi olennaisen tärkeä ja keskeinen asia.  Käytännön toiminnan teknis-rationaalisen puolen rinnalla on mukana aina toiminnan praktis-moraalinen puoli. Saurama ja Laine argumentoivat, että tämä tekee myös käytännön tutkimuksesta nimenomaan ymmärtävää. Tämä muistuttaa von Wrightin metodologista erottelua selittävien luonnontieteiden ja ymmärtävien ihmistieteiden välillä.

Susanna Hyväri puhuessaan kokemuslähtöisestä osallistavasta tutkimuksesta toi hienolla tavalla esiin, miten kokemuksellisuuden ottaminen tutkimukselliseen keskiöön jäsentää koko tutkimusprosessia. Tällainen kokonaisvaltainen tutkimusprosessin jäsentäminen vaikuttaa koko tutkimuskulttuuriin. Tällaisessa tutkimusprosessissa toimijoiden roolitukset eivät jäsenny tutkija–tutkimuskohde-mallin mukaisesti. Se, missä määrin on järkevää tällaisen tutkimuksen yhteydessä puhua perus- tai soveltavasta tutkimuksesta on avoin kysymys. Tällainen tutkimus pakottaa meidät tarkastelemaan tutkimuksen perustavia kysymyksiä uudella tavalla.

Kieli ja kielen käyttö ovat olennaisen tärkeitä inhimillisessä yhteistoiminnassa. Kielen ja kielellisten käytänteiden tutkimus on olennainen osa tutkiessamme inhimillisiä käytäntöjä. Kielellisteiden käytänteiden systemaattinen tarkastelu avaa kiehtovalla tavalla inhimillisen käytännön eri puolia (Rautkorpi). Seminaarin päätöspuheenvuorossa Juho Saari valaisi yksinäisyyden monia kasvoja. Yksilön kannalta yksinäisyys tekee käytännöstä ”toimimattoman”. Yksinäisyys, vaikka yksilö ehkä kantaakin suurimman taakan siitä, ei ole pelkästään yksilön asia. Yksinäisyyden teema on käytännöllisesti tärkeä tutkimusteema.

Seminaarin historia osoittaa, että käytäntölähtöisen tutkimuksen perusteiden tutkimus on olennaisen tärkeä asia. Erittäin tärkeää on, että keskusteluun osallistuu eri toimijoita, eri alojen tutkijoita ja käytännön toimijoita. Näin keskustelu ei sulkeudu pienen piirin sisäiseksi keskusteluksi, vaan käytäntö sen eri merkityksissään pysyy keskustelun keskiössä. Tämä seminaari oli hyvä esimerkki tästä elävästä toimintatavasta. Käytäntölähtöisen tutkimuksen metodologisen perustan tutkimus on olennaisen tärkeä tutkimusala ammattikorkeakoulututkimuksen kannalta. Tämä työ on osoittanut oman tiedontuotannon perusteiden tutkimuksen tärkeyden, mutta samalla sen yleisyyden. Metodologiaseminaari on osoittautunut toimivaksi ja eläväksi tavaksi tehdä tutkimusta ja tutkimusyhteistyötä yli erilaisten raja-aitojen. Keskustelu jatkuu keväällä 2012 Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa järjestettävässä 11. metodologiaseminaarissa.

Kirjoittaja

Arto Mutanen, tutkija, dosentti, arto.mutanen(a)gmail.com, Merisotakoulu

Kumppanuutta kehittämässä – Kumppanuuden rakentamiskokeiluja ammattikorkeakoulun, ammatillisen koulutuksen ja työelämän välillä

1 Johdanto

Nykytyöelämää leimaava ripeätahtisuus, ketteryysvaatimus ja jatkuva muutos haastavat ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulutuksen avoimeen ja kriittiseen vuoropuheluun sekä kehittämisyhteistyöhön elinkeino- ja muun työelämän kanssa. Muutoksen kuvataan johtaneen työelämän osaamistarpeiden ja koulutuksen tuottaman osaamisen kohtaanto-ongelmaan (Antikainen 2006). Ongelma-puheesta on kuitenkin päästävä ratkaisu-puheeseen ja tekoihin. Me, tämän artikkelin kirjoittajaryhmä, toimimme koulutuksen ja työelämän parissa ja sen rajapinnoilla erilaisissa asiantuntija- tai esimiestehtävissä. Olemme yhdessä lähteneet etsimään ratkaisuja kumppanuuteen perustuvan yhteistyön haasteisiin erilaisin kehittämiskokeiluin tavoitteenamme testata ja löytää toimivia välineitä kumppanuuden rakentamiseen.

Opettajan tehtäviin kuuluu ammattikorkeakoululakiin perustuen (L352/2003) pedagogiikan lisäksi aluekehitysvaikuttajan sekä tutkijan ja kehittäjän tehtävät. Joissakin ammattikorkeakouluissa nämä kolme tehtävää on organisoitu eri toiminnoiksi, joissakin integroitu koko henkilöstön tehtäviksi. Joulukuussa 2010 julkistettu selvitys ammattikorkeakoulujen ohjaus-, rahoitus- ja hallintomallin uudistamiseksi tulee linjaamaan ammattikorkeakoulujen toiminnan tavoitteita ja suuntaviivoja. Uudessa mallissa mm. kannustetaan ammattikorkeakouluja vahvistamaan työelämäyhteyksiään sekä parantamaan oman toimintansa laatua. Lisäksi selvityshenkilöt esittävät siirtymistä nykyistä enemmän tuloksellisuuteen perustuvaan rahoitusjärjestelmään. (Salminen & Ylä-Anttila 2010.) Ammattikorkeakoulujen tehtävien onnistumisen kannalta keskeistä on rakentaa vastavuoroista ja pitkäjänteistä yhteistyötä työelämän ja tutkimuslaitosten kanssa. Edellytys yhteistyölle on opettajakunnan verkostoitumishalukkuus ja -valmiudet sekä verkoston toimijoiden tuntemus omalla opetusalalla.

Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma (2007–2012) haastaa korkeakoulutuksen kiinteämpään yhteistyöhön ja uudenlaiseen yhteistoimintaan työelämän kanssa. Tarvitaan pitkäjänteistä yhteistyötä, yhteistä ymmärrystä strategisista tavoitteista ja kumppanuutta, joka hyödyttää kaikkia kumppanuustahoja. Mikäli koulutus ja tutkinnot ajantasaisesti seuraavat työelämän tarpeita, saa työelämä nyt ja tulevaisuudessa oikeanlaisia osaajia. Jatkuva vuoropuhelu antaa myös parhaat mahdolliset valmiudet viestittää päättäville tahoille, miten kohdata määrälliset haasteet työmarkkinoiden ennakoidessa aloittain eritasoisia uhkakuvia tulevasta työvoimapulasta. Yhteinen tutkimus- ja kehittämistoiminta mahdollistaa tahojen osaamispääoman ja erilaisten näkökulmien toisiaan hyödyttävän yhdistämisen. Käytännössä työelämäyhteydet tarjoavat opiskelijoille yhteisiä kehittämisprojekteja, harjoittelupaikkoja ja siten tuntumaa ja mahdollisesti jopa tulevan siirtymän työelämään.

Työelämäyhteyksien rakentaminen ja edistäminen ammattikorkeakouluissa ja ammatillisessa koulutuksessa, jotka yhä enemmän tekevät myös keskinäistä yhteistyötä, ei ole siis pelkästään lakiin kirjattu tehtävä ja edellytetty toimintamalli vaan lisäksi toiminnan laatua ja kehitystä määrittävä tekijä. Tältä pohjalta kumppanuusverkoston rakentaminen ja toimiva kumppaniverkosto voi jatkossa yhä vahvemmin määrittää ja edistää koulutuksentarjoajan perustehtävän hoitamista, koulutuksen tuloksellisuutta painottavat laadulliset kriteerit määrällisten ohella täyttäen.

Strategisen kumppanuuden rakentuminen ei tapahdu itsestään vaan vaatii pitkäjänteistä ja suunnitelmallista yhteistyötä sekä toimijoiden ennakkoluulotonta asennetta ja aloitteellista toimintaa: ei johtajapuheita ja sopimuksen allekirjoitusseremonioita vaan yhteisiä tekoja ja toimintaa arjessa. Käytännössä kumppanuutta rakennetaan yhteisiä kohtaamisfoorumeita ja erityisesti uusia välineitä luomalla, kokeilemalla sekä omaksi ja sopivaksi jalostamalla.

Tässä artikkelissa haemme ratkaisua Yrjö Engeströmin (2006) esittämään kumppanuuden välinehaasteeseen kuvaamalla ammatillisessa koulutuksessa toteuttamiamme erilaisia kehittämiskokeiluja (ks. kuva 1). Kehittämiskokeilut ovat kahden kumppanin välisiä tai kumppaniverkostossa toteutuvia. Metropolia ammattikorkeakoulun ja Espoon kaupungin välisessä kumppanuuskokeilussa tutkitaan sopimusta toimintamallin vakiinnuttamisen välineenä. Metropolian ja YLE:n välisessä kokeilussa välineenä on kumppanuusoppimisryhmä. Hämeen ammattikorkeakoulun kumppanuusverkostossa välineenä on neuvotteleva työtapa ja Iitin Värikeskuksen ympärille rakentuvassa kumppaniverkostossa tuotteistaminen. Artikkeli muotoutuu siten moniääniseksi kuvaukseksi kunkin kirjoittajan esitellessä oman kehittämiskokeilunsa.

Kuva 1. Kumppanuuden kehittämisasetelma.
Kuva 1. Kumppanuuden kehittämisasetelma.

2 Kumppanuus arjessa ja strategisena yhteistyön mallina

Organisaatioiden yhteistoiminnalla on pitkä historia, ja yhteistyö on muodostunut oleelliseksi menestyksellisen toiminnan ehdoksi niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla. Kumppanuus tuntuu olevan aikamme muoti-ilmiöitä, ja käsitteen käyttö arkikielessä on hyvinkin moninaista: Kumppanuutta tavoitellaan ja rakennetaan liike-elämän toimijoiden kesken, julkisella sektorilla sekä julkisen ja yksityisen sektorin rajapinnoilla kuten koulu- ja yritystahojen välille. Kumppanuus käsitteenä kaipaakin tarkempaa määrittelyä, jotta moninaisille tulkinnoille löytyisi yhteistä sanoitusta.

Engeström (2006) määrittelee kumppanuuden organisaatioiden väliseksi pitkäkestoiseksi liittoumaksi, jonka avulla pyritään hallitsemaan kumppaniorganisaatioille tärkeä strateginen haaste. Haaste voi olla uusi vaativa tuoteryhmä, markkina-alue tai – etenkin julkisella sektorilla – mutkikas yhteiskunnallinen ongelma. Kumppanuudessa yhteistoiminnalla ei ole määräaikaa eikä se ole edustuksellista, vaan sen pitäisi kuulua keskeisenä osana organisaation yhteiseen perustehtävään ja siten mahdollisuuksien mukaan koko henkilöstölle. Kumppanuudessa kohteena oleva haaste onkin niin laaja ja monimuotoinen, että se tulisi luontevasti nivoa kumppaniorganisaatioiden kokonaisstrategiaan.

Kumppanuutta käsittelevässä kirjallisuudessa kumppanuutta kuvataan toisaalta yhteisiä strategisia elementtejä edellyttävänä yhteistoiminnan muotona, toisaalta kumppanuudella nähdään olevan eri tasoja sen yhteistyön syvyyden mukaan.

Engeström (2006) linjaa tarkentaen kumppanuuden tunnuspiirteet seuraavasti:

  1. Kumppanuus on pitkäaikainen yhteistoimintamalli edellyttäen yhteistä strategista visiota ja välietappeja, joiden avulla kumppanuuden saavutuksia seurataan.
  2. Kumppanuus muodostuu yhdenvertaisista osapuolista, joilla on toisiaan täydentävää osaamista ja resursseja.
  3. Kumppanuus kohdistuu laajaan, monimutkaiseen strategiseen haasteeseen, joka on tärkeä kaikille kumppaniorganisaatioille. Kumppanuustyöskentelyssä keskeistä on tuon strategisen haasteen jatkuva yhteinen erittely, kuvaaminen ja täsmentäminen, jotta se ei hajoa lukemattomiksi irrallisiksi erillistehtäviksi.
  4. Kumppanuus edellyttää rajojen ylittämistä, läpinäkyvyyttä ja läpikuljettavuutta fyysisillä, sosiaalisilla, virtuaalisilla ja diskursiivisilla rajavyöhykkeillä.
  5. Kumppanuudessa vastuu toiminnan kehittämisestä jakautuu kaikille osapuolille ja keskeistä on toiminnan jatkuva kriittinen arviointi mahdollistaen toimintatapojen ja tuotoksien muokkauksen ajantasaisesti muutostarpeet kohdaten.
  6. Kumppanuus vaatii yhteisiä tiedon hallinnan ja neuvottelun välineitä, yksinkertaisia perusratkaisuja kuten yhteisten kokousasioiden esittämisestä siten, että kaikki osapuolet voivat ymmärtää, mistä puhutaan.
  7. Kumppanuus vaatii yleensä myös uudenlaisia ennakoivia sopimuksia, joilla linjataan osapuolten velvollisuudet sekä yhteistoiminnan tavoitteet ja muodot. Ennakoivat sopimukset poikkeavat perinteisistä kertaluontoisista sopimuksista muistuttaen yhteisiä suunnitelmia, mutta sisältävät myös osapuolten etuja turvaavia sitoumuksia.

Kumppanuus on toimintaa ja tekoja. Kumppanuutta ei solmita, vaan sitä rakennetaan ja sen tulisikin näkyä kumppaneiden yhteisenä tekemisenä. Kumppaneilla on oma historiansa ja muovautunut kulttuurinsa peilautuen erilaisina toiminnan malleina ja tapoina. (Toiviainen 2004.) Jotta yhteiset toimivat käytänteet löydetään, vaatii se kumppaneilta systemaattisesti ja suunnitelmallisesti toteutettuja kokeiluja, joista oppimalla käytänteet voidaan jalostaa yhteisiksi uusiksi – ehkä omista vahvastikin poikkeaviksi – toimiviksi malleiksi. Kumppanuuden rakentaminen edellyttääkin kumppanuuden oppimisen kuten tunnuspiirteiden sisäistämisen lisäksi uteliasta ja kiinnostunutta sekä tutkivaa ja kehittävää otetta kumppanuudessa oppimiseen.

3 Kumppanuuden ja kumppanuudessa oppiminen

Hanna Toiviainen (2005) on tutkinut väitöskirjassaan verkostoissa oppimista ja kiinnittänyt erityistä huomiota verkostossa oppimisen eri tasoihin. Oppimisessa erotetaan tavallisesti yksilön, ryhmän ja organisaation taso. Verkostotutkimuksen kohteena on erityisesti organisaatioiden välinen oppiminen (interorganizational learning). Toiviaisen mukaan sen sijaan, että määriteltäisiin verkostoissa oppimisen tapahtuvan tietyllä tasolla, voitaisiinkin ajatella sen toteutuvan usealla tasolla: verkostoaatteen taso, projektitaso, tuotantotaso ja työntekijätaso (ks. kuva 2). Jotta voidaan edistää oppimista näiden tasojen välillä, tarvitaan välittävänä tasona erityistä kumppanuustasoa. Verkostossa oppimisessa keskeistä on, että kohteena ovat samanaikaisesti yhteistoimintakäytännöt ja yhteistoiminnan sisältö.

Kuva 2. Monitasoinen oppiminen verkostossa (mukaellen Toiviainen 2008).
Kuva 2. Monitasoinen oppiminen verkostossa (mukaellen Toiviainen 2008).

Toiviaisen (2005) mukaan välittävänä tasona kumppanuustaso toimii oppimista edistäen vertikaalisesti molempiin suuntiin: ’Ylhäältä alas’ kuroen umpeen kuilua ideaalisten verkostovisioiden ja yritysten välisten tuotannollisten käytäntöjen väliltä ja vastaavasti oppimista ’alhaalta ylös’ esimerkiksi kumppanuuksien avaintoimijoiden eli kehittäjien ja johtajien oppiessa hyödyntämään verkoston tuotantoyksiköiden ja työntekijöiden luovia aloitteita ja työstämään niitä yhteistoiminnallisesti verkoston yhteiseen käyttöön.

Kumppanuuden oppiminen on vaativa oppimisprosessi. Tutkijaryhmä Toiviainen jne. korostaa kumppanuutta toimintana, mikä merkitsee kumppanuuskeskustelun jännitteistä siirtymää verkostojen käsittämisestä annettuna, valmiina rakenteena verkostojen rakentamiseen paikallisesti. Siirtymä merkitsee myös näkökulman muutosta retoriikasta arkeen, eli kumppanuusretoriikasta ja ideaalimalleista kumppanuuden arjen kuvaukseen sekä muodoista sisältöön, eli johdon strategisista muodollisista kumppanuussopimuksista kumppanuuden sisällölliseen ymmärtämiseen ja merkityksen luomiseen läpi organisaation eri toimijoiden työssä. Kumppanuuden toteuttamista arkitoiminnassa on tutkittu vähän, mutta tehty tutkimus osoittaa, että kumppanuuden omaksuminen toimintatapana on pitkä ja vaikea prosessi. (Toiviainen ym. 2004.) Siihen sisältyy ainakin seuraavia oppimishaasteita:

Kumppanuuden historiallistamisen haaste: Kumppanuuden tyypillisesti poiketessa radikaalisti organisaation perinteisistä toimintatavoista, sen omaksuminen edellyttää organisaation historiallisten tottumusten ja kumppanuuden niissä vaatimien muutosten analysointia ja tekemistä näkyväksi.

Kumppanuuden juurruttamishaaste: Toimiva kumppanuus edellyttää kumppanuustyöskentelyn levittämistä ja juurruttamista kumppaniorganisaatioiden koko henkilöstöön tai ainakin merkittävään osaan – usein myös asiakaskuntaan. Johdon ja kumppanuuteen erikoistuneiden henkilöiden sitoutuminen ei riitä!

Kumppanuuden välinehaaste: Kumppanuus toteutuu lukemattomina käytännön yhteistoimina, ei keskitettynä kampanjana. Menestyksekäs kumppanuustoiminta edellyttääkin uusien työvälineiden luomista ja omaksumista kuten yhteisiä tieto- ja neuvotteluvälineitä ja ennakoivia sopimuksia. Näiden yhteistyövälineiden tulee olla kumppaniosapuolten jakamia, yhteisiä ja kaikille näkyvissä. (Toiviainen ym. 2004.)

Kumppanuudessa yhteinen kohtaaminen ja kohtaamisessa käytetyt toimivat välineet ovat keskeisiä kumppanuuden rakentamisen onnistumisen edellytyksiä. ’Mitä tehdään’ ja ’miten tehdään’ määrittyvät välinevalinnoilla. Mitkä sitten ovat ne välineet eli sopivat työkalut ja toimintatavat, jotka parhaiten tukevat kunkin yksilöllisen kumppanuussuhteen kehityspolkua sekä johtamista, ohjausta ja arviointia? Välinevalintoihin ei ole oikotietä ja yhtä oikeaa ratkaisua, vaan tätä polkua on rohkeasti lähdettävä kulkemaan kokeilujen kautta.

4. Kehittämiskokeilut

Kehittämiskokeilujen tarkoituksena yleisesti on hakea ratkaisuja toiminnan kehitysjännitteisiin kokeilemalla uudenlaisia työtapoja käytännössä ja osoittaen, mitä voidaan kehittää, tuoko kokeilu helpotusta päivittäiseen työhön ja viekö se toimintaa tavoiteltuun suuntaan. Kehittämiskokeilussa on tärkeää tunnistaa, että uuden toimintatavan ei tarvitse valmistua viimeisteltyyn muotoonsa heti vaan testausta ja tutkimista jatketaan. Kokeilun tavoitteeksi tulisikin uuden toimintatavan kehittämisen sijaan ensisijaisesti määritellä, että kehitetty toimintatapa ja välineet vakiinnutetaan työyhteisön arkeen ja pysyviksi käytännöiksi. Kokeiluilla voidaan lisäksi tuottaa uudenlaista ymmärrystä sekä organisaation omasta toiminnasta että rajojen ylityksistä ja uudenlaisen yhteistyön muodoista kumppanien kanssa. (Launis ym. 2010.)

Kumppanuustoiminta edellyttää rajanylityksiä. Toiviainen ja Hänninen (2006) ovat tutkineet työn rajanylityksiä ja oppimista. Tutkimusintressiä ja tutkimuksen kohdetta koskevien kysymysten avulla he ovat erottaneet neljä työn rajanylitysten ja oppimisen tutkimuskenttää. Näiden tutkimuskenttien erottelua määrittää, onko tutkimuksen lähtökohtana tutkittava oppimiskäytäntö vai tutkijan oppimisinterventio ja onko tutkimuksen kohteena ensisijaisesti oppimisyhteisöt vai oppimisen välineet.

Kuvatun luokittelun pohjalta kehittämiskokeilujemme tutkimuskenttä lukeutuu oppimisen esineellisen välittyneisyyden tutkimuksen kenttään. Tässä tutkimuskentässä oppiminen tapahtuu verkostoissa, joissa tuotetaan yhteistä kohdetta. Kohde voi olla esimerkiksi uuden toimintatavan tai toimintaympäristön luominen. Rajanylitykset ja oppiminen tehdään näkyväksi tutkimalla toiminnan materiaalista välittyneisyyttä, jolla viitataan esimerkiksi yhteistoiminnassa käytettäviin ja rajanylityksissä välittäviin esineisiin, työkaluihin jne. Oppiminen kytkeytyy toiminnan muutokseen, mutta huomiota ei kiinnitetä ensisijassa lopputulokseen. Pikemmin oppimisesta kertoo se, minkälaisia haasteita muutokset toimijoille asettavat ja miten nämä vastaavat haasteisiin ja minkälaisia käytäntöjä ja välineitä kehittävät ja ottavat käyttöön.

Kehittämiskokeiluissa tutkimuksen kohteena on yhteiseen strategiseen haasteeseen ja strategiseen yhteistyöhön tähtäävän kumppanuuden rakentaminen ja välineinä kokeiluissamme ovat sopimukset, kumppanuusoppimisryhmä, neuvotteleva työtapa sekä tuotteistaminen. Nämä välineet toimivat kokeilussa mukana olevien kumppanien rajanylittämisen välineinä syventäen yhteistyötä ja yhteistä ymmärrystä yhteisestä toiminnan kohteesta. Toisaalta kokeilu toteutetaan kumppanuusverkostossa tai kumppanitahojen edustajien keskuudessa, jolloin myös rajoja ylittävät yhteisöt ovat tutkimuksen kohteena; erityisesti näiden vuorovaikutus ja siihen vaikuttavien yhteisön rakenteiden mahdollinen näyttäytyminen kehittämiskokeilussa. Kehittämiskokeiluissa tutkimusintressi ja tutkimuksen lähtökohta on tutkijan kehittämisinterventio, jossa osallistujien edellytetään tietoisesti oppivan uutta. Osallistujat oppivat annettuja tehtäviä tekemällä ja uusia käytäntöjä kokeilemalla. Interventiolähtöinen tutkija on itsekin osallistuja ja tuottamassa tutkittavaa ilmiötä.

Seuraavissa tapausesimerkeissä tarkastelemme kehittämiskokeiluja (ks. kuva 1) Toikon ja Rantasen (2009) kehittämistoiminnan tehtäviin perustuvaa jäsennystä hyödyntäen. Tällöin kuvaukset rakentuvat yhdenmukaisesti tuoden esiin kehittämistoiminnan lähtökohdat, organisoinnin, toteutuksen ja arvioinnin.

4.1 Sopimukset toimintamallin vakiinnuttamisen välineenä – Sirpa Immonen

Kehittämistoiminnan lähtökohdat

Kehittämishankkeiden ja -projektien haasteena on saada aikaan tuloksia, jotka jäävät elämään hankerahoituksen ja projektihenkilöstön työsuhteiden päättymisen jälkeenkin. Tarvitaan erilaisia vakiinnuttamistoimia, jotta tulokset olisivat elinkelpoisia ja pysyviä (Kajamaa ym. 2008). Tässä kehittämiskokeilussa tarkastelun kohteena on Metropolia ammattikorkeakoulun ja Espoon kaupungin yhteisen Liittyvä Voima -hankkeen (2008–2011) työvaihe, jossa hankkeen tuloksia lähdetään vakiinnuttamaan osaksi organisaatioiden normaalia toimintaa.

Liittyvä Voima -hankkeen tavoitteena on luoda työelämän ja ammattikorkeakoulun välille molempia osapuolia hyödyttävä yhteistyörakenne ja toimintatapa, kumppanuusmalli. Malli kehitetään toimintatutkimuksena pilottihankkeessa, jossa ovat mukana Metropolia ammattikorkeakoulun Hyvinvoinnin ja toimintakyvyn sekä Terveyden ja hoitotyön klusterit sekä Espoon terveyskeskussairaalan ja kaupungin rekrytointiyksikön työntekijät. Hankkeen viimeisen toimintavuoden haasteena on koota tehty kehittämistyö yhteen, kirkastaa kumppanuusmallin periaate-, rakenne- ja prosessitekijät ja vakiinnuttaa uudet toimintatavat.

Organisaatioiden välisen kehittämistyön prosesseja tutkittaessa on ilmennyt, että uuden toimintamallin vakiinnuttaminen tarvitsee sekä osallistuvien organisaatioiden sisällä että välillä vakiinnuttamistekoja. Tuloksissa huomio kiinnittyy siihen, että monen organisaation välisessä yhteistyössä vaaditaan sekä horisontaalisia (yhden organisaation sisäisiä) että vertikaalisia (organisaatioiden välisiä) vakiinnuttamistekoja ja -välineitä. (Keto ym. 2009.)

Haaviston (2007) mukaan ennakoiva sopiminen lähestymistapa sopimusten tutkimiseen, joka näkee sopimukset ennen muuta yhteistyön välineinä ja sopimisen kommunikointina ja tiedon välityksenä. Tutkimuksen keskiöön nousee silloin se arkipäiväinen kommunikointi ja yhteistyö, jonka avulla osapuolet organisoivat toimintansa tuottaakseen tuotteensa ja palvelunsa sekä sopimusten merkitys tässä toiminnassa.

Verkostoyhteistyössä ja yhteiskehittelyssä kommunikatiivinen sopimustoiminta sisältää jatkuvaa neuvottelua paitsi yhteisestä tuotannosta, myös sopimussuhteen sisällöstä ja muodoista. Kertaalleen laaditun sopimuksen sijaan korostuvat sopimustoiminta ja yhteistyösuhteen jatkuva tarkastelu ja arviointi. Verkostoissa tapahtuvalle sopimustoiminnalle saattaakin olla ominaista vaiheittaisuus ja yhteistyösuhteen muutosten ennakointi vähittäin: yhteistyösuhde on jatkuvan neuvottelun kohteena ja yhteistoiminnasta sovitaan täsmällisemmin aina pieni matka eteenpäin sen verran kuin yhteistä polkua näkyy edessäpäin. Sopimusten tarkasteleminen yhteistyön näkyvänä käsikirjoituksena tarjoaa uuden ”oppimisvälineen” ja näkökulman sopimusten mahdollisuuksiin yhteistoiminnan edellyttämien rajanylitysten mahdollistajana ja edistäjänä. (Haavisto 2007.)

Tässä artikkelissa kuvattavan kehittämiskokeilun tavoitteena on tuottaa Liittyvä Voima -hankkeessa tuotettujen toimintamallien vakiinnuttamisessa tarvittavia sekä vertikaalisia että horisontaalisia vakiinnuttamistekoja ja -välineitä. Kokeilun kohteeksi on valittu organisaatioiden välinen sopimustoiminta hankkeen työelämäkumppanin näkökulmasta tarkasteltuna.

Organisointi

Liittyvä Voima -hankkeen keskeisinä toimijoina ovat Espoon sairaalan osastot ja niillä rajoja ylittävässä yhteistyössä työskentelevät kehittäjätyöntekijät ja kehittäjäopettajat sekä projektihenkilöstö. Hankkeessa on käytännön toiminnan tasolla toteutettu uudenlaisia sekä sairaalan toimintaan että opetukseen liittyviä kokeiluja. Hankkeen haasteena on siirtää hankeryhmässä ja osastoilla tehty kehittämistyö osaksi molempien organisaatioiden normaalia, ilman hankerahoitusta toimivaa, toimintaa.

Hankkeen käytännön toimintaa sairaalassa ohjaa sairaalan johtoryhmä. Hankkeen ohjausryhmään on kutsuttu hankkeen toteuttajien edustajien lisäksi asiantuntijoita mm. Helsingin yliopistosta.

Toteutus

Espoon kaupungin ja Metropolia ammattikorkeakoulun välille on vuonna 2008 solmittu toistaiseksi voimassa oleva puitesopimus, joka määrittelee pitkäaikaisen yhteistyön suuntaviivat ja periaatteet. Puitesopimusta täydentää yhteistyösopimus vuosille 2011– 2013. Yhteistyösopimus lähtee siitä, että yhteistyötä toteutetaan kumppanuusperiaatteella. Liittyvä Voima -hankkeen osalta on tehty hankesuunnitelma ja sopimus hankkeen toteuttamisesta. Hanke päättyy syksyllä 2011.

Hankkeen tulosten vakiinnuttamiseksi lähdettiin kokeilemaan Haaviston (2007) kuvaamaa sopimustoiminnan lähestymistapaa. Kokeilu aloitettiin siten, että työelämän projektipäällikkö tarkasteli voimassa olevia sopimuksia suhteessa hanketoimintaan.

Tarkastelussa ilmeni, että tehtyjen sopimusten puitteet sinänsä mahdollistavat monentasoisen ja -tyyppisen yhteistyön hankkeen päätyttyäkin. Sopimukset ovat kuitenkin siinä määrin yleisellä tasolla, että käytännön yhteistyökokeilujen tulosten levittä- minen ja vakiinnuttaminen ilman niistä erikseen sopimista saattaisi jäädä toteutumatta.

Ensimmäinen interventio sopimustoiminnassa kohdistettiin sairaalan johtoryhmään. Projektipäälliköt kävivät sairaalan johtoryhmän kanssa läpi voimassa olevat sopimukset ja pyysivät johtoryhmää tutustumaan niihin lähemmin ennen keväälle 2011 sovittuja hankkeen osaprojektien tulosten esittelytilaisuuksia. Johtoryhmä ohjeistettiin valmistautumaan tulosten esittelyyn niin, että he keskittyvät valitsemaan kehitettyjen asioiden joukosta ne sairaalan kannalta merkitykselliset kokeilut, joita halutaan jatkaa hankkeen päätyttyä. Tarkastelun tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä halutaan vakiinnuttaa, mitä se edellyttää sairaalalta ja Espoolta ja mitä Metropolia ammattikorkeakoululta. Vastaava tarkastelu tehdään Metropolia ammattikorkeakoulussa.

Sopimuksia ja hankkeen tuloksia tarkasteltaessa sairaalan johtoryhmä toi esille tarpeensa tavata ammattikorkeakoulun vastinparia, jonka kanssa olisi mahdollista sopia puite- ja yhteistyösopimusta täydentäen kokeilujen jatkosta ja jatkon edellyttämistä resursseista puolin ja toisin. Johtoryhmän toive esiteltiin hankkeen johtajalle, ja ensimmäinen yhteinen aika sovittiin toukokuulle 2011.

Kummankin organisaation omien tarkastelujen jälkeen toteutetaan yhteinen tahtotilan tarkastelu. Tavoitteena on silloin yhteisesti löytää käytännön kokeiluista ne asiat, joiden jatkamisesta ja jatkamisen edellytyksistä sovitaan.

Hankkeen ohjausryhmässä todettiin, että voimassa olevien sopimusten lisäksi tarvitaan toiminnan mallinnuksia sekä monen tasoista ja joustavia sopimustoimintaa, joka varmistaa käytäntöjen jatkumisen. Ohjausryhmän näkemys on yhteensopiva Haaviston (2007) esittämän sopimustoiminnan mallin kanssa, jonka mukaan verkostoyhteistyössä ja yhteiskehittelyssä kommunikatiivinen sopimustoiminta sisältää jatkuvaa neuvottelua paitsi yhteisestä tuotannosta, myös sopimussuhteen sisällöstä ja muodoista. Kertaalleen laaditun sopimuksen sijaan korostuu sopimustoiminta ja yhteistyösuhteen jatkuva tarkastelu ja arviointi.

Arviointi

Sopimusten tarkastelu kumppanuuden välineenä voi tarjota tarvittavia horisontaalisia ja vertikaalisia välineitä kehittämishankkeiden tulosten vakiinnuttamiseksi. Jotta sopimus voisi toimia yhteistyön välineenä, sen sisällön on pohjauduttava osapuolten vä- liseen yhteistoimintaan ja toiminnan tuntemukseen. Oleellista on myös mallintaa yhteistoiminnasta ne molemmille osapuolille merkittävät asiat, joista sopimuksia yhteistoiminnan jatkumisen varmistamiseksi tulee tehdä. Mallintaminen ja sopiminen edellyttävät johdon ja niiden henkilöiden, jotka vastaavat sopimuskumppaneiden tuotteista, palveluista ja prosesseista osallistumista sopimusprosessiin. Sopimustoimintaan liittyvää kokeilua jatketaan tavoitteena löytää yhteisesti malli, jossa sopimus toimii yhteistyön välineenä hankkeen tulosten vakiinnuttamiseksi.

4.2 Kumppanuusoppimisryhmä: Työelämän ja ammattikorkeakoulun kumppanuuskokeilu – Petri Jauhiainen

Kehittämiskokeilun lähtökohdat

Kehittämiskokeilussa haluttiin testata ja kehittää uusia käytännön sovelluksia Hanna Toiviaisen kehittämästä kumppanuusoppimisryhmä-työkalusta (Toiviainen 2009).

Kumppanuusoppimisryhmä on työväline, jolla kolme tilanteessa tasavertaista osapuolta pyrkivät kehittelemään eteenpäin yhdessä sovittuja tavoitteita ja tunnistamaan niihin liittyviä mahdollisuuksia ja haasteita. Kumppanuusoppimisryhmän lähtökohta voidaan pelkistää alla esitettyyn kuvioon.

Kuva 3. Kumppanuusoppimisryhmä (Toiviainen, 2009).
Kuva 3. Kumppanuusoppimisryhmä (Toiviainen, 2009).

Kehittämiskokeilun tavoitteena oli

  1. Kehittää ja soveltaa kumppanuusoppimisryhmä-mallia ja sen välineitä opetuskäyttöön.
  2. Luoda kokeilun aikana kehitetyillä välineillä kumppanuusmalleja oppilaitoksen ja työelämän eli Metropolia ammattikorkeakoulun radio- ja tv-työn linjan ja YLEuutisten välille.

Organisointi

Kumppanuusoppimisryhmä-työpajan alussa osallistujat jaettiin kolmen hengen ryhmiin. Kukin ryhmän jäsen kiersi vuorollaan eri rooleissa, eli ryhmän jokainen jäsen oli vuorollaan niin kyselijä, kertoja kuin havainnoijakin. Harjoituksen kestoksi sovittiin kolme kertaa 15 minuuttia. Yhteiskehittelyn tueksi osallistujille annettiin työpajan vetäjän etukäteen laatima lista tukikysymyksiä, joita ”kyselijä” voi niin halutessaan käyttää sekä tuotospaperi, johon ”havainnoija” voi kirjata keskustelusta saamansa ajatukset.

Toteutus

Kuva 4. Kumppanuutta kehittämässä – Metropolian tv- ja radiotyön opiskelijoita kumppanuusoppimisryhmän syövereissä tammikuussa 2011.
Kuva 4. Kumppanuutta kehittämässä – Metropolian tv- ja radiotyön opiskelijoita kumppanuusoppimisryhmän syövereissä tammikuussa 2011.

Kumppanuusoppimisryhmä-kehittely toteutettiin osana opiskelijoiden uutistyö-kurssin opetusta helmi–maaliskuussa 2011. Kumppanuusoppimisryhmä oli välineenä kolmessa toisiaan seuranneessa työpajassa, joista kukin kesti purkuineen noin puolitoista tuntia. Pääpiirteissään kehittämiskokeilu eteni seuraavasti:

  1. Ensimmäisessä työpajassa kurssin opiskelijat käyttivät kumppanuusoppimisryhmää journalistisen ideoinnin ja yhteiskehittelyn työvälineenä.
  2. Toisessa työpajassa parhaaksi valittua uutisjuttu-ideaa kehiteltiin eteenpäin työ- elämän ja oppilaitoksen rajoja rikkovassa kumppanuusoppimisryhmässä. Ryhmässä keskustelijoina toimivat idean alun perin esittänyt opiskelija, linjan lehtori ja kurssilla vierailevana opettajana toiminut YLEuutisten uutispäällikkö.
  3. Kolmas työpaja toteutettiin runsaan kuukauden kuluttua edellisistä työpajoista. Siinä kumppanuusoppimisryhmän yhteiskehittelyn kohteeksi asetettiin suoraan Metropolian ja YLEuutisten yhteistyö. Ryhmään osallistuivat jo alan työelämäkokemusta omaava opiskelija, linjan lehtori ja uutispäällikkö.

Jokaisessa kolmesta työpajasta pyrittiin näin etenemään edellistä vaihetta pidemmälle kumppanuuden rakentamisessa.

Alla kolmannen vaiheen ”tuotos”-paperi, johon havainnoija kirjasi ajatuksiaan.

Kuva 5. Kumppanuusoppimisryhmä-tuotos (mukaellen Toiviainen 2009).
Kuva 5. Kumppanuusoppimisryhmä-tuotos (mukaellen Toiviainen 2009).

Arviointi

Työpajojen kuluessa kävi selväksi, että opiskelijat olivat motivoituneita työskentelemään kumppanuusoppimisryhmissä. Myös kirjallisen palautteen perusteella työtapaa pidettiin toimivana ennen muuta siksi, että ryhmässä jokaiselle tarjoutuu tasaarvoinen tilaisuus omien kehittämisajatustensa esittämiseen. Työtavan lähtökohtiin kuuluu, että jokainen pysyttäytyy ryhmässä vuorollaan omassa roolissaan, mikä mahdollistaa jokaiselle osallistujalle tasavertaisen osallistumisen.

Työpajan perusteella kumppanuuden rakentamiselle oleelliseksi tavoitteeksi jalostui se, että YLEltä olisi mahdollista nimetä yhteyshenkilö, joka kävisi osana työtehtäviään 17 / 28 dialogia Metropolian kanssa. Hänen kauttaan voitaisiin sitten rakentaa kumppanuutta esimerkiksi opettajavaihtona, työharjoitteluna tai vaikkapa juttupajakokeiluina, joissa opiskelija–toimittaja-työparit hyödyntäisivät tasavertaisesti kummankin osapuolen vahvuuksia sekä kiinnostuksen kohteita.

4.3 Neuvotteleva työtapa ammattikorkeakouluverkostossa – Nina Karasmaa

Kehittämistoiminnan lähtökohdat

Liikenteen koulutusohjelma on uusi koulutusohjelma, joka käynnistyi Hämeen ammattikorkeakoulussa HAMKissa syksyllä 2008. Kyseessä on myös ensimmäinen AMKtasoinen alan koulutusohjelma Suomessa. Uutena koulutusohjelmana liikenteen opetuksen on tärkeää saada tunnettavuutta ja luoda hyvät projektimaisen työskentelyn kontaktit alueellisiin toimijoihin. Tämä mahdollistaa työelämälähtöisten kurssien rakentamisen ja erilaisten projektitöiden liittämisen osaksi opintoja, mukaan lukien opinnäytetyöt. Koska käytännössä on mahdotonta olla jatkuvasti yhteydessä kaikkiin keskeisiin toimijoihin, on tärkeää pohtia, miten ja keiden kanssa yhteistyötä lähdetään rakentamaan alkuvaiheessa.

Kumppanuuksien kehittämistä lähdettiin kehittämiskokeilussa viemään eteenpäin neuvottelevan työtavan (Engeström 2004) keinoin organisoimalla yhteistapaamisia eri toimijatahojen kanssa (ks. kuva 6). Kokousten ja neuvottelujen analysoinnissa käytettiin osallistuvaa havainnointia ja kumppanuuksien rakentamisen edellytyksiä arvioitiin etnografisen kirjoitusotteen avulla (Lappalainen ym. 2007). Tarkasteluista nostettiin esiin kaksi rajanylitystilannetta, joissa neuvottelumenettely on ohjannut tulevaa toimintaa.

Kirjoittaminen on toiminut välineenä, kun on haluttu paremmin ymmärtää, mitkä asiat ovat toimineet ärsykkeinä ja saaneet aikaan muutosta toiminnassa, tai kun on pyritty havaitsemaan pienet hiljaiset signaalit, jotka viestivät yhteistyöpotentiaalista. Käydyistä yhteisistä neuvotteluista ja keskusteluista on nostettu esiin merkitykselliseksi koettuja asioita ja jatkoa on määritetty näiden tekijöiden kautta.

Organisointi

Työ aloitettiin verkostoanalyysillä, jonka avulla pyrittiin hahmottamaan liikennealan eri toimijoiden välisiä suhteita ja määrittelemään yhteistyön tarpeita kunkin toimijan kanssa. Toimijoiden joukosta valikoitui näin noin kymmenen yhteistyötahoa, joiden kanssa säännöllinen yhteydenpito koettiin erityisen tärkeäksi. Kumppanuuskokeilussa olen keskittynyt tarkastelemaan kahta yhteistyötahoa (liikennevirasto ja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto), joiden kanssa kumppanuutta lähdettiin rakentamaan neuvottelevan työtavan keinoin (Engeström 2004).

Näistä liikennevirasto on liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla toimiva monialainen virasto, joka vastaa liikenteen palvelutason ylläpidosta ja kehittämisestä valtion hallinnoimilla liikenneväylillä. Organisaatio syntyi 2010 Tiehallinnon, rautatiehallituksen ja merenkulkulaitoksen toimintoja yhdistettäessä.

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tehtävänä on huolehtia kaupungin rakenteellisesta ja kaupunkikuvallisesta kehittämisestä sekä kaavoituksesta ja liikenteen suunnittelusta ja ohjaamisesta. Virastossa on neljä osastoa: yleissuunnitteluosasto, asemakaavaosasto, liikennesuunnitteluosasto ja hallinto-osasto. Näistä liikennesuunnitteluosasto on potentiaalisin liikenneinsinöörejä työllistävä taho.

Kuva 6. Kumppanuusyhteistyön kehittymisen vaiheet kokeilun aikana.
Kuva 6. Kumppanuusyhteistyön kehittymisen vaiheet kokeilun aikana.

Toteutus

Liikennevirastoon oltiin yhteydessä ensimmäisen kerran lokakuussa 2010, ja ensimmäinen liikennealan opettajien ja liikenneviraston yhteystyötapaaminen oli marraskuussa. Koska sekä liikenneviraston että HAMKin liikenteen koulutusohjelma ovat toiminnassaan organisaationa alkuvaiheessa, ensimmäinen tapaaminen oli tutustumisluontoinen ja palveli myös liikenneviraston yleistä tavoitetta verkostoituttaa toimijoita keskenään. Uuden liikenneviraston hankintamenettely onkin muuttumassa ja suosii jatkossa vahvoja verkosto-osaajia. Etenkin älyliikenteen yhteistyön osalta yhteistyö yliopistojen ja muiden ammattikorkeakoulujen kanssa nähtiin mahdollisuudeksi, koska yliopistoissa ja muutamissa ammattikorkeakouluissa huomio keskittyy älyliikenteen teknologiaan, kun taas HAMKissa pääpaino on älyliikenteen sovelluksissa. Keskusteluissa sovittiin myös konkreettisista asioista kuten vierailuluennoista ja HAMKin osallistumisesta liikenneviraston ja Tampereen yliopiston järjestämään rautatiesuunnittelukoulutukseen, johon aiemmin on ollut osallistumismahdollisuus vain yliopistoilla.

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston (KSV) liikennesuunnitteluosaston kanssa ensimmäinen yhteydenotto tapahtui tammikuussa 2011. Keskustelu käynnistettiin suoraan kumppanuustavoitteesta lähtien. Helsingin kaupunki suhtautui yhteistyöhön myönteisesti, ja heti alusta asti lähdettiin yhdessä pohtimaan välineitä, joilla yhteistyötä saadaan konkretisoitua. Yhteisen kielen ja käsityksen tueksi KSV kutsui HAMKin edustajan kaupungin sidosryhmätyöpajaan, mikä osaltaan konkretisoi käytännön läheisesti KSV:n tämän hetkisiä projektityön painopistealueita ja antoi pohjaa yhteisten projektien pohdinnalle. KSV:n sisällä toimintaa lähdettiin organisoimaan siten, että KSV:n liikennesuunnittelutoimistossa osana kehityskeskusteluja kartoitettiin yhteistyöstä kiinnostuneita suunnittelijoita, joiden kanssa sovittiin, että he toimisivat yhdyshenkilöinä KSV:n ja HAMKin välillä. Yhteistyö otettiin KSV:ssä esille myös osastopäälliköiden kokouksessa, minkä seurauksena myös kaksi muuta kaupunkisuunnitteluviraston toimistoa ilmaisi kiinnostuksensa yhteistyöhön. Kevään 2011 aikana KSV:n ja HAMKin edustajista kootaan sopiva ryhmä, joka jatkaa yhteistyön työstämistä ja yhteisten toimintatapojen kehittelyä.

Arviointi

Neuvottelumenettely johti kuvatuissa esimerkeissä hyvin nopeasti konkreettisiin toimiin yhteistyön kehittelyssä. Se oli myös mielenkiintoinen analyysin kohde, koska kumppanuuden rakentamisen alkuvaiheessa se on oikeastaan ainoa mahdollinen tapa käynnistää yhteistyötä ja tutustuttaa osapuolet toisiinsa. Liikenneviraston ja KSV:n tapaamisten pohjalta neuvottelumenettely ohjasi prosesseja eri suuntiin. Liikenneviraston tapauksessa tapaaminen johti uusiin verkostoitumistarpeisiin mm. yliopistojen ja muiden ammattikorkeakoulujen kanssa, KSV:n tapauksessa keskustelut lähtivät alusta asti syventämään kahdenkeskistä yhteistyötä.

Lähtökohtana oli molemmissa tapauksissa opiskelijoiden harjoitustöiden ja opinnäytteiden kytkeminen kohdeorganisaation toimintaan luontevalla tavalla eli aiheet määrittyivät työelämän tarpeista lähtien eikä päinvastoin. Yhteistyön rakentamista helpotti KSV:n tapauksessa asian lähestyminen konkreettisen toiminnan kautta (työpaja). Lisäksi aihealueet, joista KSV oli kiinnostunut, lähtivät kasvamaan samaan aikaan monelta suunnalta. Näyttäisi siltä, että kumppanuuden rakentamisessakin pätee yleinen kysynnän ja tarjonnan sääntö. Aihealueet, joilta on käynnissä useita kansallisia ja kansainvälisiä tutkimuksia ja jotka liittyvät ihmisten arjen liikkumiseen ovat liikennetekniikassa tärkeitä ja tarjoavat sopivia pienimuotoisia töitä, joiden teettäminen konsultilla ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista.

4.4 Tuotteistaminen yrityksen, ammatillisen oppilaitoksen ja työelämän kumppaniverkostossa – Kris-Tiina Valolahti

Kehittämistoiminnan lähtökohdat

Kumppaniverkoston kehittäminen maavärien tuotteistamista varten lähti liikkeelle koulutuksen ja väriaineiden saatavuuden vähyydestä. Luonnosta saataviin värilähteisiin lukeutuvat kasvi- ja eläinperäiset värit sekä maa- ja mineraalivärit. Värejä työssään tai harrastuksessaan käyttävät ovat joutuneet käytäntöön ja suulliseen perinnetietoon pohjautuen päättelemään, mistä tietyt väriaineet ovat olleet saatavissa ja miten niitä pitää valmistaa.

Värien valmistaminen (tiedon siirtyminen), saatavuus (tuotteistaminen) ja käyttö eri tekniikoilla ovat keskeiset teemat tässä kumppanuushankkeessa.

Tuominen, Paananen & Virtanen (2005) jäsentävät projektituotteen kehitysprosessin neljään vaiheeseen. Tuotteistaminen alkaa suunnittelulla ja ideoinnilla tavoitteena luoda kehitettävälle tuotteelle tuotekonsepti, jossa määritellään tiiviisti mitä tuotetaan, kuka tuotetta käyttää, miten tuote tuotetaan sekä miksi kohderyhmät valitsisivat juuri kyseisen tuotteen. Toisessa tuotteistamisen vaiheessa keskitytään konseptin testaamiseen ja tehdään tuotearviointi. Kolmanneksi tuotteistamisessa keskitytään ns. paketointiin, jolloin tuotteelle laaditaan tuote-esitteet – luodaan brandi. Tuotteistaminen päättyy tuotteen levittämiseen ja markkinointiin (Toikko & Rantanen 2009).

Organisointi

Kumppanuuden rakentamishankkeeseen osallistuvat vuoden 2011 aikana neljä tahoa. Organisoinnista on pääosin vastannut Iitin Värikeskus Oy, jolla on valmiit suhteet kumppanuusverkoston osapuoliin. Iitin Värikeskus Oy:n edustajana on toimitusjohtaja ja kouluttaja FM K-T Valolahti, Virossa (Piusan hiekkakaivos) Obinitzan ja Oravan kylän taiteilijat ja työttömät koordinoijana Sirje Vällman, Valamon kansanopiston ikonitaiteen opettaja ja ikonografi Alexander Wikström ja Porvoon Amistosta Pintakäsittelylinjan opettaja Tanja Holmberg sekä taide- ja kulttuuriaineiden opettajana Kris-Tiina Valolahti.

Toteutus

Tuotteistaminen lähti liikkeelle edellä mainittujen osallistujien kanssa ideatasolla, ja konkretiaan päästiin nopeasti tekemällä aikataulusuunnitelma kumppaneiden kesken. Ensimmäiseksi tietysti tarvitsimme välineet, joilla eri vaiheet toteutettiin. Yhteistyö ulkomaisen kumppanin kanssa vaati sovittua organisointia koulutuksessa (käännöstyöt) ja värien koe-erien valmistuksessa. Valmiiden värien testaus Valamossa edustaa toista vaihetta. Koulutuskokeilu alan ammattioppilaitoksessa yhteistyössä ammattiopetuksen kanssa tapahtui vaiheessa kolme ja tämän kaiken yhteen liittämistä ja koordinoimista toteuttaa Iitin Värikeskus tarkoituksena saada osallistuvat kumppanitahot työskentelemään tasavertaisessa kumppanuussuhteessa tulevaisuudessa maavärien tuotteistamisen parissa.

Kuva 7. A. Wikström valmistamassa maaväriä

Iitin Värikeskus Oy järjesti ”Maavärien valmistus” -kurssin Piusassa 8.–11.8.2010. Kurssilla valmistettiin loistava maaväriskaala paikallisesta maaperästä. Esimerkit värivalmisteista toimitettiin testausryhmälle.

Maa- ja mineraalivärejä käytetään mm. ikonimaalauksessa, joten loogisin jatkotyöstäminen ja testaus tapahtui Valamon kansanopistossa järjestettävällä kurssilla. ”Käytännön vä- rioppia ikonimaalareille” -kurssin (7.–10.10.2010) vetäjänä toimi ikonimaalari ja maavärien asiantuntija Alexander Wikström. Kurssille osallistui kaksitoista alan ammattilaista ja harrastajaa. Kurssilaiset kokeilivat käytännössä Virossa valmistettuja värejä. Maalareiden mielestä värit olivat mielenkiintoisia, erityisesti vihreät sävyt, joita on vaikeampi löytää. Kaikki osallistujat olivat kiinnostuneita tuotteistamisideasta. Väriskaalan oli heidän mielestään harmoninen ja kauniin maanläheinen. Kurssilla keskusteltiin myös yhteisestä opintomatkasta Piusaan, jotta päästäisiin tutustumaan kaivosalueen maaperään ja valmistamaan värejä. A. Wikström lupautui maalaamaan ikonin Piusan väreillä. Se edustaa valmistuttuaan maavärien pysyvyyttä ja toimii ikonografisessa mielessä kumppanuuden symbolina.

Kumppanuuskokeilu taide- ja ammattiopetuksen välillä suoritettiin Porvoon ammattiopistossa. Porvoon Amiston pintakäsittelylinjalla oppilaat perehtyvät ammattiopetuksessa maavärien käyttöön. Värien valmistusta ei opetussuunnitelmaan Amistossa kuulu, kuten ei muissakaan alan vastaavissa oppilaitoksissa. Pintakäsittelylinjan käytännön kokeilut värien valmistuksessa tehtiin PINA08 vuosikurssin kanssa. Maavärien valmistus on edullista ja tuloksena saattaa olla täysin uniikki värimaailma. Yksi käyttäjäkunta maaväreille ovat entisöijät, koristemaalarit ja muut pintakäsittelyä ammateissaan tarvitsevat.

Maavärien tuotteistamisessa Värikeskuksella on merkittävä asema koulutuksen, koordinoinnin ja markkinoinnin eteenpäin viejänä. Iitin Värikeskus Oy on perustettu vuonna 2006. Iitissä sijaitsevassa Värikeskuksessa on Värimuseo, Väripuoti ja näyttelytilat. Värikeskus järjestää erilaista kurssitoimintaa mm. kouluille ja yrityksille. Kansainvälinen toiminta on ollut yksi toiminnan muoto vuodesta 2005. Väripuodissa myydään mm. luonnonväriaineita. Kysyntä on kasvanut jatkuvasti informaation lisääntyessä. Ekologiset vaihtoehdot ovat koko ajan halutumpia. Värikeskus tuo maahan ulkomaisia väriaineita ja välittää kotimaisia muualle. Yhteistyö virolaisten kanssa on ollut vilkasta jo kolme vuotta.

Arviointi

Kumppanuushanke on edelleen kehityksen alaisena. Alkumetrit näyttävät tällä pitkällä taipaleella erinomaiselta. Temperatekniikkaa käyttävät taiteilijat ovat antaneet hyvää palautetta, ja he ovat yksi mainittava ryhmä tuotteiden käyttäjinä sekä informaatiokanavana. Yhteistyötä ja integraatiota eri ammattiopetusalojen välillä tarvitaan koulumaailmassa yhä enemmän. Kumppaneita on hyvä saada yritysmaailman lisäksi muista saman alan oppilaitoksista.

Kokonaisuudessa tulee ottaa huomioon kumppanien tehtävämäärittely, jäsenten roolit, ohjaus, tukeminen ja valmentaminen. Vastuualueet tulee määritellä tarkasti ja jakaa toimijoiden kesken. Kumppanuuden onnistumiseksi myös osaamisstrategian suunnittelu ja tavoitteiden määrittäminen tulevaisuuden tarpeiden osaamisessa on tärkeää.

Toiminnan kehittäminen yhdenvertaiseen kumppanuuteen on haaste, joka vaatii pitkän tien kulkemista, asenteiden uudelleen arviointia ja yhteistyön merkityksen sisäistämistä – siis pitkä matka edessä.

5 Pohdintaa

Kumppanuutta käsittelevässä kirjallisuudessa verkostoyhteistyö näyttäytyy usein ideaalimallina, jossa yhteispeli on vaivatonta ja jossa molemmat osapuolet hyötyvät. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että verkostoissa tapahtuva arkipäivän yhteistyö on muutakin kuin sujuvaa, harmonista yhteistoimintaa valitun tavoitteen saavuttamiseksi. Yhteistoiminta konkreettisissa projekteissa ja vuorovaikutustilanteissa on kitkaa ja katkoksia täynnä ja edellyttää osapuolilta ponnisteluja yhteistoiminnan onnistumiseksi. Perinteiset organisaatiorajat ylittävä verkostoyhteistyö ja kumppanuus ovat vaativia oppimisprosesseja, joissa organisaatiot lukuisine toimijoineen joutuvat kokonaan uudenlaisten oppimishaasteiden eteen.

Kumppanuuden rakentaminen edellyttää yhteisiä välineitä ja kohtaamisfoorumeita kumppanuuden rakentuessa toiminnassa. Kumppanuuden rakentamisen välinehaastetta tutkiessamme tavoitteemme mukaisesti kehittämiskokeilut tuottivat arvokasta käytännön tuntumaa ja jatkokehittämisideoita valittujen välineiden toimivuudesta. Samalla kehittämiskokeilun osallistujatahot eli ammatillinen oppilaitos tai ammattikorkeakoulu, työelämätahot sekä kokeilun toteuttaja itse kaikki oppivat sekä kokeilussa että kokeilusta.

5.1 Kehittämiskokeiluissa ja -kokeiluista opittua

Projekti- ja hanketoimintaan perustuvaan kehittämiseen liittyy haaste saada kehitetyt toiminnot levitettyä ja vakiinnutettua rahoituksen päätyttyä. Sopimustoimintaan kohdennetussa kokeilussa lähdettiin tarkastelemaan olemassa olevia sopimuksia ja kirkastamaan ja mallintamaan hankkeen tuloksia. Tarkastelun tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä halutaan vakiinnuttaa ja mitä se edellyttää kummaltakin hanketoimijalta itseltään ja mitä tulevalta yhteistoiminnalta. Kokeilun tuloksena kertaalleen laaditun sopimuksen sijaan korostuu sopimustoiminta ja yhteistyösuhteen jatkuva tarkastelu ja arviointi. Sopimustoiminnan lähtökohtana on varmistaa, että kummallekin osapuolelle tärkeät asiat saadaan näkyviksi ja niiden pohjalta sovitaan yhteisesti hankkeen jälkeisistä toimenpiteistä. Kokeilusta saatujen ensivaiheen kokemusten mukaan sopimustoimintaan tähtäävä työskentelytapa voi auttaa nostamaan esille asioita, joiden osalta halutaan käydä yhteistä keskustelua tavoitetilasta ja sen edellyttämistä toimenpiteistä.

Artikkelin toisessa kehittämiskokeilussa kumppanuuden välinehaasteeseen pyrittiin vastaamaan soveltamalla ja jatkokehittämällä tutkija Hanna Toiviaisen kehittämää kumppanuusoppimisryhmä-työkalua kolmiportaisessa yhteiskehittelyn työpajassa. Saadun kokemuksen ja kerätyn palautteen perusteella toimintatavan suurin vahvuus on mallin sisään rakennetussa tasavertaisuuden lähtökohdassa. Jokaisella kumppanuusoppimisryhmään osallistujalla on yhtäläinen mahdollisuus tuoda esiin omia ajatuksiaan, jolloin hyvinkin erilaisista lähtökohdista ja taustoista kumpuavat ajatukset ja näkökulmat saadaan nopeasti ja kitkatta esiin ja yhteisen kehittelyn ja ymmärryksen rakentamisen perustaksi.

Kumppanuusoppimisryhmää voisikin soveltaa esimerkiksi laajan opintokurssin alussa kurssin lehtoreiden ja opiskelijoiden yhteisen orientaatioperustan luomisessa. Hedelmällistä voisi olla myös esimerkiksi kahden kumppanuutta kehittämään pyrkivän organisaation ylimmän johdon ja suorittavan portaan istuttaminen kumppanuusoppimisryhmiin tasavertaisina osallistujina. Malli mahdollistaa tasavertaisen dialogin ja purkaa näennäisiä rakenteita ”tittelit pois” -hengessä. Parhaimmillaan harjoitus voisikin nopeuttaa huomattavasti kumppanuuden yhteisen kielen ja tavoitteen löytymistä.

Kolmannessa kehittämiskokeilussa ammattikorkeakoulun kumppanuusverkostossa välineenä kumppanuuden rakentamiseksi oli neuvotteleva työtapa. Yhteistyön alkuun toteutettu verkostoanalyysi osoitti, että verkostojen systemaattinen analysointi jäntevöittää ja selkiyttää yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Tuloksena oli, että keskityttiin paremmin olennaiseen ja karsittiin turhia asioita pois. Rajanylityksen välineenä neuvottelut ja neuvotteleva työtapa syvensivät yhteistyötä ja toivat aivan uusia näkökulmia toimintaan. Yhteisenä lähtökohtana oli lähteä kehittämään toimintaa työelämän tarpeista käsin, mikä todennäköisesti helpotti yhteisen ymmärryksen syntymistä.

Kehittämiskokeilu synnytti liikenteen koulutusohjelman sisällä palaverikäytännön, jossa yhteydenotoista eri toimijatahoihin keskustellaan säännöllisin väliajoin koulutusohjelmapalavereissa. Kokeilusta opittiin myös, että yhteistyö ja yhteistoiminnan muodot voivat käynnistyä joskus varsin nopeasti, kun asiaa lähdetään valmistelemaan tietoisesti (suorana tarjoomana) sen sijaan, että yhteistyö muodostuisi pikku hiljaa yksittäisten tapaamisten tai projektien kautta. Toisaalta tärkeä huomio oli, että aiheet ja verkostot lähtevät helposti laajenemaan, minkä vuoksi haasteena on löytää erilaisten yhteydenottojen ja projektien välille synergiaa siten, ettei työskentely ”hajoa käsiin” vaan voidaan profiloitua halutulla tavalla. Tärkeää onkin fokuksen säilyttäminen ja siten kumppanuuden kohteen jatkuva yhteinen arviointi ja täsmentäminen.

Kehittämiskokeilun käynnistämänä jatkosuunnitelmana yhteistyötä pyritään entisestään syventämään siten, että sidosryhmien kanssa voitaisiin tehdä yhteistyössä erilaisia oppimiskokeiluja, jolloin työelämä saa tuoretta näkökulmaa ongelmien ratkaisuun samalla opiskelijoiden ja opettajien työelämäyhteyksiä ja motivaatiota edistäen.

Ammattioppilaitoksen sekä työelämän yhteistyöverkostossa kumppanuuden rakentamisen välineenä oli tuotteistaminen, mikä monen toimijan käsittävänä mallina todettiin erittäin haastavaksi. Hyvästä ideasta huolimatta asiat eivät välttämättä etene toivotulla tavalla tai aikataululla. Siksi koettiinkin erittäin tärkeäksi, että tuotteistamisen ensimmäisen vaiheen aivoriihessä luotaessa tuotekonseptia, määritellään tarkasti keskeiset rakenteet kuten asiakas- ja kohderyhmät, resurssit ja osaaminen. Kehittä- miskokeilun oppeina nousivat esiin yhteisesti jaetun ja hyväksytyn aikataulutuksen merkitys ja kumppaniryhmien välinen jatkuva keskustelu, jonka myötä pystyttiin karsimaan epäoleellisia asioita ja toisaalta ilmeni jatkuvasti uusia tärkeitä näkökulmia yhteistyön edetessä.

5.2 Oppien innoittamana mahdollisuuksien ideointiin

Tässä artikkelissa kuvatut kehittämiskokeilut ovat tarjonneet arvokkaan oppimisfoorumin ja yhteiskehittelyn mahdollisuuden kaikille osallistujatahoilleen ja erityisesti kokeilun toteuttajalle. Kokeilut osoittivat, että kumppanuuden rakentamisen välinehaasteeseen löytyy toimivia ja hyvin erilaisia välineitä, joiden toimivuutta voitaneen ennakoida, mutta kuitenkin jokaisessa yksilöllisessä kumppanuussuhteessa toimivuus on kokeilun kautta testattava. Voiko sitten kokeilu täysin epäonnistua välineen soveltumattomuuteen. Mielestämme ei, vaan myös tässä tapauksessa kokeilun häiriöt, kitkat ja katkokset tuottavat osallistujille arvokasta oppia ko. yhteistyösuhteessa toimimisesta.

Työelämäyhteyksien rakentamistavoite edellyttää, että ammattikorkeakoulujen ja ammatillisen koulutuksen opettajakunnan on suunnitelmallisesti ja ennakkoluulottoman rohkeasti rakennettava verkostoja työelämän rajapinnassa. Opettajilla olisikin mielestämme mahdollisuus näillä rajapinnoilla entistä enemmän hahmottaa rooliaan kumppanuuden rakentamisen ’välineosaajana’. Kumppanuutta yhteiskehittelynä rakennettaessa oppijoina hyötyvät kaikki: niin työelämätahot, osallistuvat opiskelijat kuin opettajakunnan edustajat. Välineosaaminen on lisäksi siirrettävissä ja levitettä- vissä näin myös työelämätahoille, jotka siten saavat tavoiteltavan lisäarvon yhteistyöstä: osaamispääomaa, välineitä ja käytännön kokemusta omien kumppanuuksiensa rakentamiseen ja hallintaan.

Omien kehittämiskokeilujemme innoittamina, me tämän artikkelin kirjoittajaryhmä, haluamme haastaa työelämän rajapinnalla toimivat opettajat kumppanuuden rakentamistalkoisiin erilaisin kehittämiskokeiluin! Vain siten on lunastettavissa antoisan ja hyödyllisen ’välineosaajan’ ja ’välineosaamisen levittäjän’ rooli työelämäyhteyksien, verkostojen ja kumppanuuden rakentamisessa.

Kiitokset

Tämä artikkeli on saanut inspiraationsa kirjoittajien osallistuessa HAAGA-HELIAn toteuttamaan ammatilliseen opettajankoulutukseen, joka monialaisuudessaan nosti esille kumppanuuden kehittämisen tarpeen. Haluamme kiittää KT Pirjo Lambertia, joka ohjasi ja kannusti meitä haasteellisessa virtuaalisessa yhteiskirjoitustyössämme. Lisäksi haluamme kiittää kaikkia kehittämiskokeiluihin osallistuneita yhteistyö- kumppaneitamme, joiden ennakkoluuloton ja utelias asenne sekä valmius kehittämisyhteistyöhön mahdollisti artikkelimme kehittämiskokeilujen toteutuksen ja siten kokeilukokemusten levittämisen tämän artikkelin välityksellä!

Kirjoittajat

Hanna Ilmonen, KTM, hanna.ilmonen(a)hotmail.com

Sirpa Immonen, erityisasiantuntija, projektipäällikkö, sirpa.immonen(a)espoo.fi

Petri Jauhiainen, uutispäällikkö, vieraileva opettaja, petri.jauhiainen(a)yle.fi

Nina Karasmaa, yliopettaja, nina.karasmaa(a)hamk.fi

Kris-Tiina Valolahti, toimitusjohtaja, opettaja, teevilahti(a)gmail.com

Ammattikorkeakoululaki 9.5.2003/351.

Antikainen A., Rinne R. & Koski L. 2006. Kasvatussosiologia. WSOYpro, Helsinki.

Engeström Y. 2006. Kaksikätinen asiantuntijaorganisaatio. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B 2/2006. Kansanterveyslaitos, Helsinki.

Engeström Y. 2004. Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä. Vastapaino, Tampere.

Espoon kaupunki ja Metropolia ammattikorkeakoulu. Sopimus yhteistyöstä, 8.10.2008.

Espoon sosiaali- ja terveystoimen ja Metropolia ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yhteistyösopimus vuosille 2011 – 2013, 19.1.2011.

Haavisto V. 2007. Sopimukset yhteistyön välineinä. KeVer – Osaaja, 6(3) http://ojs.seamk.fi/index.php/kever/article/view/15/28

Kajamaa A. & Kerosuo H. 2006. Mitä toimintatavan kehittämisprojektista seurasi? Kehittämisen tulosten kestävyys ja leviäminen terveydenhuollossa. KONSEPTI- toimintakonseptien uudistajien verkkolehti, 3(2). http://www.muutoslaboratorio.fi/files/Mita_toimintatavan_kehittamisprojektista_seurasi.pdf

Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma 2007-2012 (KESU) http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2008/Koulutus_ja_tutkimus_2007_2012._Kehittamisuunnitelma

Keto A., Nuutinen E. & Teräs M. 2009. Vakiinnuttaminen ekspansion haasteena. KONSEPTI -toimintakonseptien uudistajien verkkolehti, 6(1). http://www.muutoslaboratorio.fi/files/Konsepti_Terasym.pdf

Lappalainen S., Hynninen P., Kankkunen T., Lahelma E. & Tolonen T. 2007. Etnografia metodologiana, lähtökohtana koulutuksen tutkimus . Vastapaino, Helsinki. 28 / 28 Launis K., Schaupp M., Koli A. & Rauas-Huuhtanen S. 2010. Muutospajaohjaajan opas, TYKES, raportteja 71, Helsinki.

Salminen H. & Ylä-Anttila P. 2010. Ammattikorkeakoulujen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen, Opetus- ja Kulttuuriministeriön julkaisuja 2010:23,
http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2010/12/amk_rahoitus.html
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/amk_hallinnon_selvitys.html.

Toikko T. & Rantanen T. 2009. Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Näkökulmia kehittämisprosessiin, osallistamiseen ja tiedontuotantoon. Tampere University Press.

Toiviainen H. & Hänninen H. 2006. Työn rajanylitykset oppimisen ja tutkimisen haasteena. Teoksessa Rajanylitykset työssä, yhteistoiminnan ja oppimisen uudet mahdollisuudet.

Toiviainen H., Toikka K., Hasu M. & Engeström Y. 2004. Kumppanuus toimintana: Esimerkkinä kahden metalliteollisuuden yrityksen kumppanuusverkosto. TYKES, raportteja 32, Työministeriö, Helsinki.

Toiviainen H. 2008. Verkoston monitasoinen oppiminen. Teoksessa R. Engeström & J. Virkkunen (toim.), Kulttuurinen välittyneisyys toiminnassa ja oppimisessa, Tutkimusraportteja 11, Helsinki.

Toiviainen H. 2005. Pienyritysverkoston oppimista tutkimassa – kohti monitasoista lähestymistapaa. Kasvatuksen tutkimuslaitos, Jyväskylä.

Tuominen A., Partanen M. & Virtanen P. 2005. Projektituotteistajan opas. Euroopan sosiaalirahasto. http://www.rakennerahastot.fi/rakennerahastot/tiedostot/esr_julkaisut_2000_2006/esitteet_ja_oppaat/oppaat/07_projektituotteistajan_opas.pdf

Työelämän kokema hyöty ammattikorkeakoulun kanssa tehtävästä yhteistyöstä

Johdanto

Yhteistyö työelämän kanssa on lakisääteisesti ammattikorkeakoulun tehtävä. Opintojaksoihin integroituva yhteistyö onkin ammattikorkeakouluopetuksen arkea mutta myös ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehittämistoimintaan liittyvää yhteistyötä työelämän kanssa on systemaattisesti kehitetty eritoten vuoden 2003 lakiuudistuksen jälkeen (Laki ammattikorkeakouluista 2003 /351; Asetus ammattikorkeakouluista 2003/352). Tätä työelämän kanssa tehtävää yhteistyötä on tutkittu paljon, tosin pääasiassa koulutuksen näkökulmasta (esim. Jaroma 2008; 2009). Mutta millaista hyötyä työelämä yhteistyöstä saa? Tähän kysymykseen haettiin vastausta Stepit KOHOprojektissa. Stepit KOHO-projekti on osa Kolme askelmaa yhteisölliseen työelämä- kumppanuuteen (STEPIT) – projektia, joka toteutuu vuosina 2008 – 2012 Keski Pohjanmaan ammattikorkeakoulun organisoimana (http://projekti.centria.fi). KOHOa, kuten koko Stepit-projektia, rahoittaa Euroopan Sosiaalirahasto ja Pirkanmaan ELYkeskus ja sitä toteuttavat Jyväskylän ja HAAGA-HELIAn ammattikorkeakoulujen Ammatilliset opettajakorkeakoulut ja Toimihenkilökeskusjärjestö STTK.

Stepit KOHO-projektissa haluttiin kehittää korkeakouluhenkilöstön työelämäyhteistyö ja työelämä kumppanuusosaamista alumneja enemmän hyödyntäväksi. Projektissa suunniteltiin, toteutettiin ja arvioitiin korkeakouluille suunnattu työelämäkumppanuusja työelämäyhteistyöosaamista kehittävä valmennusohjelma (Potinkara ym. 2011 painossa). Valmennusohjelma toteutettiin vuoden 2010 aikana Lahden ja HAAGA-HELIAn ammattikorkeakouluissa. Ennen valmennusohjelman käynnistämistä haluttiin selvittää, millaista yhteistyö ammattikorkeakoulun kanssa on työelämän näkökulmasta (Vanha-aho 2009).

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen kohderyhmäksi valikoituivat Toimihenkilökeskusjärjestö STTKn jäsenliittojen ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet jäsenet. Toimihenkilökeskusjärjestö STTK on koulutettujen ammattilaisten ja asiantuntijoiden eli toimihenkilöiden ammatillinen keskusjärjestö, johon kuuluu 20 jäsenliittoa ja sen kokonaisjäsenmäärä on noin 614 000 jäsentä. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista STTKn jäsenistä ei ole saatavilla tarkkaa tietoa.

Tutkimus toteutettiin webropol-kyselynä. Kysely lähetettiin STTK:sta sähköpostilla sen jäsenliitoille helmikuussa 2009 lähetettäväksi edelleen niiden ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneille jäsenille. Vastaajien taustatietojen lisäksi kyselyssä selvitettiin, millaista yhteistyö ammattikorkeakoulun kanssa on, kenen aloitteesta se on käynnistynyt, miten hyödylliseksi vastaaja kokee yhteistyön, mitkä ovat yhteistyön mahdollisesti esteet ja miten yhteistyötä voisi kehittää. Kyselylomakkeessa oli 18 kysymystä ja se sisälsi sekä monivalinta- että avoimia kysymyksiä. Tämä artikkeli keskittyy tutkimuksen yhden osan, työelämän kokemien yhteistyön hyötyjen tarkasteluun.

Tutkimuskysymykset muotoutuivat seuraaviksi:

  1.  Onko yhteistyöstä ammattikorkeakoulun kanssa hyötyä?
  2.  Jos, niin millaista hyöty ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneen, työelämässä olevan henkilön mielestä on?

Tutkimusaineisto analysoitiin tilastollisilla menetelmillä ja avoimet vastaukset luokiteltiin aineistolähtöisellä sisällön analyysilla (Kyngäs & Vanhanen 1999). Tulokset esitetään prosentuaalisina jakaumina ja aineistoesimerkkeinä avoimista vastauksista.

Tulokset

Vastaajat ja yhteistyö

Kyselyyn vastasi kaikkiaan 5 371 henkilöä. Koska kaikkiin kysymyksiin ei ollut pakollista vastata, vastaajamäärät vaihtelevat kysymyksittäin. Vähän yli puolet vastaajista oli julkiselta sektorilta (52,8 %), yksityiseltä puolelta vastaajista oli vähän vajaa puolet (44,1 %) ja vain vajaa viisi prosenttia edusti kolmatta sektoria (3,1 %) Vastaajista enemmistö (lähes 40 %) oli sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneita. Toiseksi eniten oli tradenomeja (20 %) ja kolmanneksi suurin ryhmä olivat insinöörit (11 %). Runsas neljännes vastaajista (26,5 %) oli valmistunut vuonna 2003 tai ennen sitä.

Lähes kolme neljännestä (72,3 %) vastaajista ilmoitti, että heidän työpaikkansa teki yhteistyötä ammattikorkeakoulun kanssa. (Kuvio 1)

Kuvio 1. Yhteistyön tekeminen
Kuvio 1. Yhteistyön tekeminen

Yleisimmät yhteistyön muodot olivat opiskelijan työharjoittelu ja opinnäytetyöt. Lähes neljännes vastanneista kävi luennoimassa ammattikorkeakoulussa. ja vajaa viidennes teki yhteistyötä opiskelijoiden projektitöihin liittyen. (Kuvio 2).

Kuvio 2. Yhteistyön muodot.
Kuvio 2. Yhteistyön muodot.

Lisäksi ’jotain muuta’ vastausvaihtoehdossa mainittiin koulutusyhteistyö ammattikorkeakoulujen kanssa. Työpaikan tarvitsemaa täydennyskoulutusta mainittiin suunniteltavan ja toteutettavan yhteistyössä ammattikorkeakoulun kanssa. Useasta vastauksesta kävi ilmi, että yhteistyö ei ollut suunnitelmallista, vaan sitä tehtiin tarpeen mukaan projekti kerrallaan. Muutamissa vastauksissa mainittiin yhteistyön syventämisen olevan parhaillaan työn alla.

Yhteistyön hyödyllisyys ja hyödyt työelämälle

Lähes 80 % vastaajista koki yhteistyön ammattikorkeakoulun kanssa erittäin tai melko hyödyllisenä. Vain alle 5 % vastaajista koki yhteistyön jokseenkin tai täysin hyödyttömänä. (Kuvio 3).

Kuvio 3. Yhteistyön hyödyllisyys
Kuvio 3. Yhteistyön hyödyllisyys

Vastaajia pyydettiin myös kuvaamaan sanallisesti toteutuneen yhteistyön hyötyjä. Nämä vastaukset luokiteltiin niiden sisällön perusteella viiteen eri luokkaan. Aineistosta nousseita yhteistyön hyötyjä vastaajille olivat uusien työntekijöiden rekrytointi, uuden tiedon ja osaamisen lisääntyminen työpaikalla ja yhteistyön yritykselle antama näkyvyys alueellisesti. Yhteistyötä kuvattiin myös kaikkia osapuolia hyödyttäväksi prosessiksi. Osa vastaajista oli epävarma yhteistyön hyödystä ja osia vastauksista ei pystytty luokittelemaan, koska niiden sisältö ei liittynyt yhteistyön toteuttamiseen. (Kuvio 4)

Kuvio 4. Yhteistyön hyödyt
Kuvio 4. Yhteistyön hyödyt

Seuraavassa avataan tarkemmin avoimia vastauksia. Yhteistyön tekeminen koettiin hyväksi tavaksi rekrytoida uusia työntekijöitä. Yli kolmasosa vastaajista mainitsi uusien työntekijöiden ja sijaisten löytämisen yhteistyöstä saatavaksi hyödyksi. Opiskelijoiden mukanaan tuomia ”uusia tuulia” sekä ajantasaista tietoa uusista menetelmistä arvostettiin laajasti, kuten myös opiskelijoiden tekemien opinnäyte- ja projektitöiden kautta syntyviä tuloksia. Lisäksi vastaajat olivat tyytyväisiä myös siitä, että harjoittelijoiden ohjaaminen ”pakotti” työntekijät tarkastelemaan olemassa olevia toimintatapoja kriittisemmin, kun niitä joutui perustelemaan harjoittelijoille. Vaikka harjoittelijoiden tuomaa helpotusta työtaakkaan kiiteltiin, moni vastaaja kritisoi silti sitä, että heidän omaa työaikaansa sidottiin liiaksi harjoittelijoiden ohjaamiseen

”Harjoittelijat ovat ovi työelämän ja koulutuksen kehittämisen välillä.”
”Tämän päivän opiskelija on tulevaisuuden työkaveri.”

Useat vastaajista näkivät hyödyllisyyden opiskelijan saaman työkokemuksen ja asiantuntijatiedon kautta. He kokivat ”velvollisuudekseen” omalta osaltaan tuottaa työmarkkinoille ammattitaitoista ja osaavaa työvoimaa osallistumalla esimerkiksi harjoittelun ohjaukseen. Avoimissa vastauksissa asiaa kuvattiin mm. seuraavilla tavoilla:

”Verkostoituminen ja työelämän ja oppilaitoksen välinen yhteistyö on erittäin tärkeää, jotta pystyisimme jatkossa vastaamaan työelämän tarpeisiin ja haasteisiin.”
”Tämän päivän trendi on jatkuva oppiminen, ja tätä silmällä pitäen yhteistyö AMK:n kanssa tarkoittaa sitä, että opiskelijat tuovat tullessaan uutta tietoa, joka parhaimmillaan auttaa myös henkilökuntaa pysymään ”ajan hermolla”.”
”Saadaan koulutus vastaamaan työelämän tarpeisiin.”

Mitä pidempään yhteistyö oli jatkunut, sen tyytyväisempiä vastaajat siihen olivat. Jo alle vuoden kestäneen yhteistyön perusteella reilusti yli puolet (61,1 %) piti yhteistyö- tä vähintään melko hyödyllisenä. Yhdestä viiteen vuotta yhteistyötä tehneiden keskuudessa melko hyödylliseksi sen arvioi jo yli 80 % vastaajista ja yli viisi vuotta kestäneen yhteistyön jälkeen jo lähes 90 %. Eräs vastaaja kuvasi pitkäkestoisen yhteistyön hyötyjä seuraavasti:

”Tiivis, jo vuosikymmeniä jatkunut yhteistyö on meille arkipäivää. Olemme voineet kehittää opiskelijaohjausta, opiskelijoilta saamamme palaute on erittäin hyvää ja monet ovat valmistuttuaan palanneet meille töihin. Puolin ja toisin olemme voineet jakaa uusinta alan tietoa ja näin kaventaa koulun ja työelämän välistä kuilua.”

Pohdinta

Artikkelissa tarkasteltiin työelämän kokemia hyötyjä ammattikorkeakoulun kanssa tehtävästä yhteistyöstä. Artikkeli on aineiston alustavaa analyysiä. Vastausten perusteella yhteistyö ammattikorkeakoulun kanssa nähtiin hyödyllisenä. Tämä tulos on yhteneväinen vuonna 2008 INTO-projektissa työelämälle tehdyn kyselyn (n = 314) tulosten kanssa, jossa 87 % vastaajista oli erittäin tai melko tyytyväinen ammattikorkeakoulun kanssa tehtävään yhteistyöhön (Zacheus 2009).

Tutkimuksemme mukaan yhteistyö näytti liittyvän pääosin opetukseen integroitaviin muotoihin kuten työharjoitteluun ja opinnäytetyöhön. Samansuuntaisiin tuloksiin on tullut Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) selvityksessään, jonka mukaan EK:n jäsenyrityksestä kaksi kolmesta teki yhteistyötä oppilaitosten kanssa tyypillisimmin työssäoppimiseen ja harjoitteluun liittyvänä (EK:n yritys- ja oppilaitosyhteistyö 2008) sekä Leskinen (2010) tekemässään selvityksessä työelämän ja Oulun seudun ammattikorkeakoulun Liiketalouden yksikön yhteistyöstä, joka niin ikään liittyi eniten harjoitteluun ja opinnäytetöihin. Ammattikorkeakouluopiskelijan harjoittelun on Salosen (2005) työelämälle suunnatun kyselyn perusteella todettu olevan hyödyllinen sekä opiskelijoille että työelämälle. Salosen (2005) mukaan yritykset ja organisaatiot saivat opiskelijan työharjoitteluajasta apua rekrytointiin, koska tällöin työantaja voi tutustua opiskelijaan, mahdolliseen tulevaan työntekijään. Harjoittelussa oleva opiskelija tuo myös tullessaan uutta tietoa ja auttaa näin työntekijää päivittämään omaansa. Opiskelijan koettiin myös helpottavan työtaakkaa. Opiskelija, kyseenalaistamalla työtapoja, voi myös kehittää työn tekemistä. Oman tutkimuksemme tulokset ovat samansuuntaisia Salosen tulosten kanssa.

Opinnäytetyö on tyypillinen opintoihin liittyvä työelämäyhteistyön muoto. Opinnäytetyön mahdollisuudet työelämän kehittämisessä taas väitetään tunnistettavan työelä- mässä paremmin kuin ammattikorkeakouluissa (Isohanni & Toljamo 2005) ja työelämä odottaakin opinnäytetöiltä vahvaa käytännöllisyyttä ja hyödynnettävyyttä (Rissanen 2003). Frilander-Paavilaisen (2005) ammattikorkeakouluopettajille, opiskelijoille ja työelämän edustajille suunnattu tutkimus osoitti, että opinnäytetyö kehittää sekä yksilöllistä (opiskelijan) että yhteisöllistä (työelämän ja ammattikorkeakoulun) asiantuntijuutta. Mainintoja jaetun asiantuntijuuden kehittymisestä ei hänen aineistostaan kuitenkaan noussut. Yritykset mainitsivat lisäksi käyttävänsä opinnäytetyötä rekrytoinnin välineenä. Tässä tutkimuksessamme esille tullut kuvaus yhteistyön hyödystä win-win-win tilanteena voidaan nähdä yhteneväisenä Frilander-Paavilaisen yhteisöllisen asiantuntijuuden kehittämisen kanssa. Työelämä kokiessaan että yhteistyön tekeminen hyödyttää muitakin kuin vain työpaikkaa, näkee näin yhteistyössä strategisen kumppanuuden elementtejä, jossa yhteistyötä kuvataan osapuolen tarpeesta lähtevänä, molempia hyödyntävänä, suunniteltuna yhteistyönä (Ståhle & Laento 2000).

Aiemmin työelämälle tehdyn selvityksen perusteella kunta ja järjestösektori kokivat ammattikorkeakoulun kanssa tehtävästä yhteistyöstä olevan hyötyä oman toiminnan kehittämisessä. Yksityisellä sektorilla asia ei näin ole. (Zacheus 2009.) Nämä näkökulmat ovat selkeä haaste ammattikorkeakoululle. Yhteistyötä täytyy ylläpitää, hoitaa ja vaalia eikä pitää itsestään selvyytenä. Lisäksi kannattaa huomioida yhteistyökumppaneiden erilaisuus yhteistyön ylläpidossa ja kehittämisessä.

Tulosten yleistettäessä on syytä huomioida, että kyselymme vastaajista suurin osa edusti sosiaali- ja terveysalaa, jossa työharjoittelulla on vankat ja vakiintuneet perinteet yhteistyömuotona. Kuntasektorilla myös lainsäädäntö määrää opiskelijaohjauksen kunnan sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden tehtäväksi ja esimerkiksi harjoittelun ohjauksesta ammattikorkeakoulu maksaa sosiaali- ja terveysalan harjoittelupaikoille. Muiden toimialojen edustajien määrä oli huomattavasti suppeampi, joten kovin pitkälle meneviä toimialakohtaisia päätelmiä ei voida tehdä vaan tarvitaan tarkempaa analyysiä koulutus- tai toimialakohtaisten tulosten selvittämiseksi.

Tulokset antavat positiivisen kuvan työelämän ja ammattikorkeakoulujen yhteistyön toteutumisesta Toimihenkilökeskusjärjestö STTKhon kuuluvien työntekijöiden työpaikoilla. Yhteistyö nähdään myös työelämälle hyödyllisenä. Yhteistyö mahdollistaa uusien työntekijöiden rekrytoinnin, se kehittää työpaikoilla osaamista ja tuo sinne uutta tietoa. Yhteistyö nähdään myös kaikkia osapuolia hyödyttäväksi, jolloin yhteistyössä alkaa mahdollisesti olla kumppanuuden piirteitä.

Griffits ja Guille ovat esittäneet (2003) neljä yhteistyön käytäntöä, joita tarvitaan, jotta työelämä ja oppilaitokset voivat saavuttaa ja toteuttaa todellista yhdessä tekemistä, kumppanuutta ja oppimista. Ensimmäinen käytänne on yhdessä ajattelemisen mahdollistaminen (thinking) (1). Se on mahdollista yhteisten keskustelujen ja jopa väittelyjen avulla. Eli toimijat työpaikoilta ja oppilaitoksista täytyy saattaa yhteen ja keskustelemaan yhdessä. Toinen käytänne on dialoginen tutkimus (dialogic inquiry) (2), jossa vähemmän asiasta tietävä voi työskennellä osaavamman kanssa yhdessä ja tietoisesti tutkia ja pohtia työn tekemistä. Eli opettajat työelämään ja työelämän toimijat koululle opetusta seuraamaan. Vierailija katselee ja avustaa, mutta myös kyselee ja ihmettelee ääneen. Rajojen ylittäminen (boundary crossing) (3) on laajempi määritelmä toiminnalle, jossa työelämä ja oppilaitos haastettaan ylittämään konkreettisia organisaatioiden fyysisiä rajoja (kuten edellisessä) tai kirjoittamattomien toimintatapojen rajoja siis vierailemaan ja toiminaan toistensa toimintaympäristöissä ja osallistumaan toisen työhön ja arkeen sekä kyseenalaistamaan jo vallitsevia yhteistyön tapoja. Neljäntenä Griffits ja Guille mainitsevat tiedon ja taidon uudelleensijoittamisen (resituating knowledge and skills) (4), jolla tarkoitetaan nykyisten toimintojen ja työtapojen tarkastelua kokonaan uudesta perspektiivistä ja sen pohtimista, miten muuten asian voisi tehdä. Eli tässä toimintatavassa laaditaan suunnitelma, miten muuten voisimme toimia yhdessä ja miten muuten asiat sekä työpaikalla että oppilaitoksessa voisi tehdä.

Moran ja kumppaneiden (2010) mukaan alueen yhteinen kehittäminen vaatii yhteisten tavoitteiden luomista yritysten ja korkeakoulun kesken. Alueelliset ja maakunnalliset strategiat ovat eittämättä askel tähän suuntaan, mutta tarvittaneen myös lähempänä toimijoita olevia toimiala- ja / tai ammatti- ja / tai koulutusala- ellei peräti koulutusohjelmakohtaisia tavoitteita, konkreettisia toimintasuunnitelmia ja vuosikelloja. Nämä syntyvät vain ihmisten kohtaamisten ja henkilökohtaisten suhteiden kautta. Henkilökohtaiset suhteet olkoot kuitenkin vasta ensimmäinen askel yhteistyön laajentamiseksi ja syventämiseksi kohti kumppanuutta.

Tahdomme kiittää Marjut Vanha-ahoa (Tradenomi AMK) tutkimusaineiston keräämisestä ja alustavasta analyysistä sekä Ilkka Väänästä (FT) aineiston tilastollisesta analyysistä ja tuloksia esittävien kuvioiden tekemisestä.

Kirjoittajat

Liisa Vanhanen-Nuutinen, tutkimuspäällikkö, liisa.vanhanen-nuutinen(a)haaga-helia.fi, Haaga-Helia Ammatillinen opettajakorkeakoulu

Sirpa Laitinen-Väänänen, yliopettaja, projektipäällikkö, tutkija-opettaja, sirpa.laitinen-vaananen(a)jamk.fi, Jyväskylän ammattikorkeakoulun ammatillinen opettajakorkeakoulu, Luxemburgin yliopisto

Asetus ammattikorkeakouluista 2003/352. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030352.

Auvinen P & Grönroos E & Hilli Y & Hirvonen E & Hyrkkäinen U & Mäntylä R. 2008. Ammattikorkeakoulun henkilöstön tutkimus- ja kehittämistoiminnan osaaminen. Teoksessa A. Jaroma (toim.) Virtaa verkostosta. Mikkelin ammattikorkeakoulu, A Tutkimuksia ja raportteja 36, 43-86.

EK:n yritys- ja oppilaitosyhteistyö 2008. http://www.ek.fi/www/fi/koulutus/yritys_oppilaitos_yhteistyo/yritys_oppilaitos_yhteist yo.php Luettu 22.5.2011.

Frilander-Paavilainen, E-L. 2005. Opinnäytetyö asiantuntijuuden kehittäjänä ammattikorkeakoulussa. Kasvatustieteen tiedekunta. Helsingin yliopisto.

Griffiths, T. & Guile, D. 2003. A connective model of learning: the implications for work process knowledge. European Educational Research Journal 2(1), 56-73.

Isohanni, I. & Toljamo, M. 2005. Ammattikorkeakoulun opinnäyte opiskelijoiden, opettajien ja työelämän näkökulmasta – kirjallisuuskatsaus ammattikorkeakoulujen opinnäytetöihin liittyvistä tutkimuksista. Kever-verkkolehti no 3 / 2005. http://www.piramk.fi/kever/kever.nsf/

Jaroma, A. 2008. (toim.) Virtaa verkostosta. Mikkelin ammattikorkeakoulu, A Tutkimuksia ja raportteja 36, 43-86.

Jaroma, A. 2009. (toim.) Virtaa verkostosta II. Mikkelin ammattikorkeakoulu, A Tutkimuksia ja raportteja 47, Mikkeli: Kopijyvä Oy.

Kyngäs, H. & Vanhanen L. 1999. Sisällön analyysi. Hoitotiede. 11(1), 3-12.

Laki ammattikorkeakouluista 9.5.2003/351 http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030351 Luettu 22.5.2011

Leskinen, M. 2010. Työelämän edustajien kokemuksia ja näkemyksiä työelämäyhteistyöstä Oulun seudun ammattikorkeakoulun Liiketalouden yksikön yhteistyön kanssa. Raportti. Oulun seudun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehittämistyön julkaisut. ePooki 4/2010. https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/20665/oamk_tkjulkaisu_13.pd f?sequence=1 Luettu 22.5.2011.

Potinkara, H., Alanko-Turunen, M., Weissmann, K., Laitinen-Väänänen, S., VanhanenNuutinen, L. 2011. Kumppanuuteen perustuva työelämäyhteistyön valmennusohjelma. Teoksessa: S. Laitinen-Väänänen, L. Vanhanen-Nuutinen & U. Hyvönen (toim.) Askelmerkkejä työelämäkumppanuuteen. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja. (Painossa)

Rissanen, R. 2003. Työelämälähtöinen opinnäytetyö oppimisen kontekstina. Fenomenografisia näkökulmia tradenomin opinnäytetyöhön. Acta Universitatis Tamperensis 970. Tampereen yliopisto. Tampere.

Salonen, P. 2005. Harjoittelusta helpotusta rekrytointiin. Selvitys työ- ja elinkeinoelämälle toteutetusta harjoitteluaiheisesta kyselystä. B: Ajankohtaista. KeskiPohjanmaan ammattikorkeakoulu.

Ståhle, P. & Laento, K. 2000. Strateginen kumppanuus –avain uudistumiskykyyn ja ylivoimaan. Ekonomia. Porvoo: WSOY.

Vanha-aho, M. 2009. Yhteistyö ammattikorkeakoulun kanssa: Työelämän näkökulma. www.centria.fi/stepit

Zacheus, T. 2009. Työelämäyhteydet ammattikorkeakouluissa 2008. KeskiPohjanmaan ammattikorkeakoulu. B: Ajankohtaista – Artikkelit. Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu.

Kestävää elinkaariajattelua muotoiluun – Elinkaarikartalla ja META-taulukoinnilla mallinnetaan tuotteen kestävyyttä

Johdanto

Artikkelin Kestävää elinkaariajattelua muotoiluun aiheena on kestävä elinkaariajattelu ja kestävät elinkaariajattelumenetelmät. Artikkelin tausta juontaa 1990-luvulle, jolloin tutkin erilaisten jätemateriaalien käyttöä keramiikan raaka-aineeksi. Väriä keramiikkaan, teollisen tuotannon jätteiden ja sivutuotteiden hyödyntäminen keramiikan väriaineina -tutkimuksen (Niemelä 1999) ydin oli tutkia jätemateriaalien sopivuutta ja värjäyskykyä keramiikkaan erilaisin materiaalikokein ja koetuottein. Tuolloin näkö- kulmina olivat ekologinen ja kierrätysnäkökulma, mutta ne eivät enää 2000-luvulla riittäneet muotoilu- ja tutkimustyön perusteeksi, ja näkökulmaa oli laajennettava käsittämään myös kestävän kehityksen muut ulottuvuudet. Laajassa merkityksessä kestävyydellä on ekologisuuden lisäksi taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ulottuvuus. Nämä kestävyyden vaateet voi muotoilija arvioida ja mallintaa tuotteestaan elinkaarikarttaan tai META-taulukointiin. Tämä mallintamista nimitän kestäväksi elinkaariajatteluksi.

Kestävän kehitys

Kestävyyttä muotoilutyöhön tavoitellessa on ensisijaista, että ymmärtää kestävän kehityksen ja globalisaation ilmiöt, sillä muutoksia ympäristöasioissa, kansainvälisessä poliittisessa järjestelmässä, globaalissa taloudessa ja tietoteknologisessa kehityksessä on tapahtunut 1990-luvulta lähtien. Kaupan vapautuminen ja uusi teknologia ovat poistaneet ajan ja paikan rajoituksia. Tämä on vaikuttanut myös muotoiluun, sen prosesseihin, käytäntöihin ja tuotteisiin.

Muotoilu on mukana molemmissa ilmiöissä muuttuneiden ammattikäytänteiden kautta. Ala on kansainvälistynyt ja tietoteknistynyt viime vuosikymmeninä, ja muotoilutyö on siten muuttunut monimuotoisemmaksi ja globaalimmaksi. Anna Valtosen tutkimuksessa Redefining Industrial Design (2007) paikannettiin teollisen muotoilijan ammattikuvan muuttumista Suomessa. Valtonen määritti (2007, 341−342) useita tekijöitä ammattikuvan muutokseen. Näitä olivat muun muassa kansallisten muotoiluohjelmien vaikutus, koulutuksen muuttuminen, yritysten uudistuminen kilpailukyvyn näkö- kulmasta ja uuden teknologian vaikutus.

Muotoilualaa on tarkasteltu kestävän kehityksen, globalisaation ja talouden näkökulmista paljon viime vuosikymmeninä. Erityisesti on kirjoitettu teollisen muotoilun merkityksestä taloudelle ja kestävyydelle (ks. esim. Margolin 1998, Rams 1998, Manzini 1998, Heskett 1998, Julier 2000, Muotoilu 2005! 2000). Myös taidekäsityön tilasta ja olemassa olosta ollaan oltu huolestuneita, koska taidekäsityöalojen koulutus ja koulutusohjelmat vähenevät (ks. esim. Veräjänkorva 2007). Keskustelujen ja pohdintojen sisällöissä on vastakkaisuutta. Toisaalta on haluttu kehittää muotoilun alaa talouden ja kulutuskulttuurin tarpeisiin, mutta toisaalta taas tämä nähdään ympäristön näkökulmasta haitallisena kehityksenä. Vaikka muotoilun alalla on herätty havaitsemaan ympäristöongelmat, on monen kirjoittajan näkemyksenä kuitenkin se, etteivät muotoilijat ole ottaneet ekologista, sosiaalista ja kulttuurista vastuuta työstään. Muotoilussa kohdataan toistuvasti globalisaation ja kestävän kehityksen vastakkaiset suunnat.

Kestävä kehitys

Suomen kestävän kehityksen toimikunta on määrittänyt kestävän kehityksen seuraavasti: ”Kestävällä kehityksellä tarkoitetaan maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet.” (Ympä- ristösanasto 1998, 15.) Suomen hallituksen kestävän kehityksen ohjelmassa kestävä kehitys jaetaan kolmeen peruselementtiin (kuva 1): ekologiseen, taloudelliseen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen kestävyyteen (Ympäristöministeriö 1998, 6; ks. myös Ympäristöministeriö 2011).

Kestävän kehityksen määritys on saanut 2000-luvulla syvyyttä, ja sen strategiaa ohjaavat seuraavat periaatteet (Suomen kestävän kehityksen toimikunta 2006):

  • kestävän kehityksen taloudellisen, ekologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ulottuvuuden keskinäisriippuvuus
  • ylisukupolvisuus ja politiikan pitkäjänteisyys
  • johdonmukaisuus eri politiikkalohkojen kesken niin globaalisti, kansallisesti kuin paikallisesti
  • vankka tieteellinen pohja sekä riskien ja todennäköisyyksien arviointiin perustuva lähestymistapa
  • inhimillisten voimavarojen vahvistaminen tarjoamalla parempia edellytyksiä kestäviin valintoihin sekä yhdenvertaisia mahdollisuuksia yksilöiden itsensä toteuttamiseen ja vaikuttamiseen yhteiskunnassa.
Kuva 1. Kestävää kehityksen kolme peruselementtiä ovat ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. (Ympäristöministeriö 1998, 7.)
Kuva 1. Kestävää kehityksen kolme peruselementtiä ovat ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. (Ympäristöministeriö 1998, 7.)

Näistä ohjaavista periaatteista on muotoilun alalla huomioitava erityisesti kestävän kehityksen ulottuvuuksien keskinäisriippuvuus. Ulottuvuudet taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ovat keskinäisriippuvaisia ja siten vaikuttavat muotoilutyön ja tuotteen kestävyyden muodostumiseen. Tuotteen ekologinen tarkastelu tai muotoilu ei riitä, vaan se on tehtävä kaikkien ulottuvuuksien mukaisesti.

Ekologista kestävyyttä on selvitetty muotoilun alalla eniten, ja sen toteuttamiseen on olemassa erilaisia muotoilumenetelmiä, esimerkiksi elinkaariajattelun menetelmä. Kulttuurin kestävyys on ulottuvuus, jota on tarkasteltu muotoilun alalla vähäisesti. Kulttuurin käsitteen (ks. Hofstede 1991, 5; 1993, 20−21) mukaisesti muotoilukulttuurin kestävyys näkyy sen arvoissa ja toiminnoissa. Perusteellinen arvo- ja toimintapohdinta johdattaa näkemään, miten kulttuurista kestävyyttä edistetään muotoilun alalla ja sen käytännöissä ja koulutuksessa.

Kestävyyden sosiaaliseen ja ekologiseen ulottuvuuteen kuuluvat tuotteen valmistamiseen liittyvät eettiset ja ekologiset näkökannat. Kuka tuotteen valmistaa tai valmistuttaa, miten, mistä ja missä se valmistetaan? Ne ovat kysymyksiä, joita muotoilija joutuu pohtimaan selkiyttäessään omaa arvoperustaansa. Näin kulttuurinen ulottuvuus linkittyy väistämättä sosiaaliseen ja ekologiseen ulottuvuuteen. Kulttuuriseen ulottuvuuteen kuuluu muotoilijan arvoperusta ja sen käyttäminen muotoilutyössä.

Kestävä muotoilu

1990-luvun lopulla kestävän kehityksen suuntaamana huomattiin, että ekologinen muotoilu tai kierrätysmuotoilu eivät ole riittäviä ratkaisuja tulevaisuuden tuotteiden suunnittelussa ja rinnalle oli otettava myös kulttuurin, eettisyyden ja sosiaalisuuden tuomat haasteet. Eettisyys ja sosiaalisuus laajentavat muotoilun ottamaan vastuuta ihmisistä, ei pelkästään tuotteesta ja ympäristöstä. Ekologisen muotoilun ympärille muodostui näin laajempi käsite – kestävän kehityksen ulottuvuuksien suuntaama kestävä muotoilu. Kestävä muotoilu toi mukanaan haastavia kysymyksiä ihmisten tarpeista, oikeudenmukaisuudesta, eettisyydestä, muotoilun sosiaalisista vaikutuksista ja täydellisestä luonnonvarojen tehokkuudesta.

Kestävää muotoilua kuvastavat nykyään myös kestävän kehityksen ulottuvuuksia peilaavat ja sivuavat (ks. kuva 2) muotoilusuuntaukset ja -menetelmät. Näitä ovat esimerkiksi hyvinvointimuotoilu, sosiaalinen muotoilu, empaattinen muotoilu, palvelumuotoilu, design for all ja slow design. Suuntaukset sisältävät yhteneviä näkökulmia kestävän kehityksen ulottuvuuksien kanssa. Sosiaalinen muotoilu sekä hyvinvointimuotoilu sisältävät eettisyyden ulottuvuuden, palvelumuotoilu sisältää ekologisen ja sosiaalisen ulottuvuuden palveluiden korvatessa tuotteita, ja empaattinen muotoilu sisältää kulttuurisen ja eettisen ulottuvuuden muotoilun ottaessa huomioon käyttäjien tarpeita.

Kuva 2. Kestävän muotoilun elementtejä sisältäviä muotoilusuuntauksia. (Niemelä 2009.)
Kuva 2. Kestävän muotoilun elementtejä sisältäviä muotoilusuuntauksia. (Niemelä 2009.)

Esimerkiksi empaattinen muotoilu merkitsee Helena Leppäselle (2006, 24) itsen ja Toisen autenttista kohtaamista, sisäisen ja ulkoisen dialogin lisäksi myös Toisen elä- mismaailman visuaalisuuden ja taktillisuuden kehollista havainnointia. Käyttäjän kokemukset ovat ensiarvoisia, samoin muotoilijan tulkinta näistä käyttäjän kokemuksista. Muotoilijan tulee ymmärtää ja reflektoida tutkimansa lähtökohdat. Leppäsen Kaitaprojektissa (2006) muotoiltiin astioita ikäihmisten tarpeisiin havainnoiden, kuunnellen, dokumentoiden ja läsnä ollen. Projektin lähtökohdat antoivat muotoilijalle konkreettisen rajat muotoilijan vapauden ja sosiaalisen vastuun pohdintaan.

Sosiaaliselle muotoilulle on Satu Miettisen (2008) mukaan keskeistä ihmisten hyvinvoinnin lisääminen sekä elinkeinojen vahvistaminen. Toimintatapana on erilaisten muotoilutilanteiden luominen, ihmisten voimavarojen vahvistaminen ja ns. hiljaisen tiedon valjastaminen yhteisölliseen käyttöön. Sosiaalinen muotoilu on tärkeä työväline köyhyyden vähentämisessä.

2000-luvun ilmiönä on muotoilun suuntauksiin noussut myös palvelumuotoilun käsite ja menetelmät (ks. esim. Miettinen ja Koivisto 2009). Palvelumuotoilu keskittyy palveluihin asiakkaan näkökulmasta ja palvelut muotoillaan asiakkaalle käyttökelpoisiksi, edullisiksi ja haluttaviksi aineettomiksi tuotteiksi. Samalla palvelut ovat välittäjälle tehokkaita ja erilaisia. Palvelumuotoilija visualisoi, muotoilee ja organisoi ratkaisuja, joita ei vielä ole saatavissa. (Mager 2008.) Kestävyyttä palvelumuotoilu edistää mm. dematerialisaation myötä, mikä tarkoittaa väheneviä tuotemääriä palvelujen korvatessa niitä.

Slow design -otteella viitataan slow food -näkökulmaan. Slow design -käsitteestä kirjoittaa Alastair Fuad-Luke seuraavasti (2004/2005): Se on sellaisten uusien elämäntyylien, työskentelyn ja toimimisen löytämistä, jotka kunnioittavat hyvinvointia, biodiversiteettiä ja planeettamme äärellisiä luonnonvaroja. Se on uusi tapa olla. Slow design keskittyy hyvinvointiin, joka jakautuu kolmeen osaan: yksilön, ympäristön ja sosiokulttuuriseen hyvinvointiin.

Kestävä elinkaariajattelu – Elinkaarikartta ja META-taulukointi

Tuotteen muotoilua ohjaavia ja elinkaaren ympäristövaikutuksia arvioivia ekologisia arviointimenetelmiä ja strategioita on saatavilla kymmeniä. Näitä menetelmiä on olemassa eritasoisia: vaikeita (mm. täysi elinkaariarviointi, EcoReDesignTM-ohjelma, MIPS-analyysi) ja helpompia (mm. rules of thumbs ja benefit analysis -menetelmät), määrällisiä ja laadullisia. Menetelmien ongelmana yksittäisen muotoilijan näkökulmasta on, että ne on usein kehitetty asiantuntijaryhmille, suuryrityksille ja -teollisuudelle, jolloin yksittäisen muotoilijan mahdollisuudet toteuttaa arviointimenetelmän prosessi kaikkine vaiheineen on työlästä ja kallista.

Ekologisia arviointimenetelmiä selvittäessäni huomasin (Niemelä 2010), että niiden yhtenä osana oleva tuotteen elinkaaren tarkastelu sopii muotoilijan osaamiseen ja studiotuotannon näkökulmiin. Elinkaariarviota yksinkertaisempien selvitysten yhteydessä puhutaan elinkaariajattelusta. Ursula Tischnerin (2000, 14) mukaan elinkaariarviota ei tule sekoittaa elinkaariajatteluun, sillä elinkaariarviointi on monimutkainen työväline, joka vaatii paljon aikaa ja rahaa.

Mitä elinkaariajattelu sitten on? Elinkaariajattelu on Tischnerin mukaan (2000, 13) ekologisen muotoilun perusnäkökulma. Se on yhtenäinen näkökulma tuotteen koko elinkaaresta. Se kattaa raaka-aineiden tuotannon, tuotteen tuotannon, jakelun, käytön, kierrätyksen ja hävittämisen. Elinkaariajattelu sisältää siis samat elementit kuin elinkaariarvio, mutta se on kevyempi tapa seurata ympäristövaikutuksia. Eva Heiskasen (2004, 135) mukaan elinkaariajattelussa pyritään keräämään tietoa tuotteen elinkaaren aikaisista ympäristöasioista riskien välttämiseksi ja parannusten aikaansaamiseksi.

Elinkaariajattelun voi tehdä laadullisena, ja Ulla Suojanen (2002, 33) näkeekin laadullisen elinkaariajattelun käsityöyrittämisen osana. Laadullinen analyysi on käsityöyrittäjälle ja käsityömäistä toimintatapaa käyttävälle helpompaa kuin määrällisten menetelmien käyttö, sillä yrittäjän yhteys materiaaliin, sen käyttöönottoon ja työstämiseen on usein läheinen, jolloin hänellä on hyvät mahdollisuudet arvioida tuotantonsa vaikutuksia ja siten toimia luontoa säästävällä tavalla. Elinkaariajattelun hyödyntäminen on siis toimiva lähtökohta kestävän kehityksen periaatteiden viemisessä muotoiluun, sillä elinkaariajattelun voi laajentaa käsittämään kestävyyden kaikki elementit. Myös muotoilijan materiaalituntemus ja -kokemus tuotteen suunnittelu- ja valmistusprosessista hyödyttävät elinkaariajattelun käyttämistä. Elinkaariajattelu ei kuitenkaan ole ”mielessä ajattelua”, vaan se on tehtävä näkyväksi menetelmällisesti ja systemaattisesti, jotta tuotteen elinkaarta voi analysoida ja kehittää.

Miten sitten muotoilijan kannattaa edetä, jotta kaikki kestävyyden ulottuvuudet saataisiin mukaan muotoilutyöhön ja tuotteeseen? Muotoilijan kannattaa aloittaa tuotteen kestävyyden mallintamis- ja arviointiprosessi elinkaarikarttaa tai METAtaulukointia käyttäen (ks. kuva 3). Tuotteen elinkaaren voi mallintaa ja havainnollistaa elinkaaren konkreettisella visualisoinnilla elinkaarikartaksi. Elinkaarikarttaan piirretään ja sanallistetaan kaikki elinkaaren vaiheisiin liittyvät ajatukset ja pohdinnat (kuva 4), jotka liittyvät tuotteen ekologisuuteen, eettisyyteen ja esteettisyyteen, unohtamatta kulttuurisuutta ja taloudellisuutta. Värejä kannattaa käyttää kuvaamaan tuotteen elinkaaren eri tasoja ja rakennetta. Elinkaarikartan visuaalinen toteuttaminen tuo esille ympäristövaikutusten pääkohtia. Mitä tarkemmin elinkaarikartan piirtää ja mitä enemmän sitä pohtii, sitä enemmän on tuotteen elinkaaresta sisäistänyt.

META-taulukointimenetelmässä (ks. kuva 3), elinkaariprosessia seuraavassa rakenteessa ja ympäristövaikutusten päätekijöihin (M = materiaali, E = energia, T = päästöt ja jätteet, A = sosiaalisuus, eettisyys, muotoilunäkökulmat; esteettisyys, kulttuurisuus) jakautuvassa pohdinnassa on etuna, että sen avulla muotoilija voi pohtia tuotteen koko prosessin ympäristövaikutuksia ja samanaikaisesti peilata niitä tuotteisiin liittyviin sosiaalisiin, eettisiin, kulttuurisiin, taloudellisiin, muotoilullisiin ja esteettisiin näkökulmiin omassa sarakkeessa A. Taulukko tuo esille sekä muotoilijan ympäristö- ja tuoteajattelua että arvoja ja ymmärrystä tuotteen elinkaaresta ja muotoilutyöstä. Esimerkiksi jos muotoilija on käyttänyt tiettyä materiaalia tai tuotantomenetelmää muotoilutyössään ja päättää soveltaa tuotteisiinsa elinkaariajattelua META-taulukon avulla, voi arviointi osoittaa muotoilutyön linjan olevan tuotteen kestävyyden kannalta oikean tai väärän suuntainen.

Kuva 3. Kuvassa on META-taulukko. Brezetin ja van Hemelin esittämä (1997) MET-taulukko on laajennettu META-taulukoksi. Taulukkoon on lisätty sarake (A), joka on merkitty vihreällä värillä.
Kuva 3. Kuvassa on META-taulukko. Brezetin ja van Hemelin esittämä (1997) MET-taulukko on laajennettu META-taulukoksi. Taulukkoon on lisätty sarake (A), joka on merkitty vihreällä värillä.

Elinkaarikartta keraamisen studiotuotteen kestävyyden mallintamisessa

Elinkaarikarttaan mallinnetaan tuotteen elinkaareen liittyvät muotoiluvalinnat, valmistusprosessit, materiaalit, kulutetut energiat ja päästöt sekä jäte- ja kierrätysvaiheet. Kuvassa 4 on mallinnettuna studiotuotetun keraamisen käyttöesineen elinkaarikartta. Keramiikan kohdalla valmistusprosessin aikainen materiaalikäyttö, energian kulutus ja päästöt ovat tärkeitä tiedostaa jo suunnitteluvaiheessa, sillä keramiikkaa ei voi palauttaa alkuraaka-aineiksi polton jälkeen ja hylätyn tuotteen kierrättäminen materiaaliksi on haasteellista. Myös raaka-aineiden valinnat ja polttoprosessin energialähteen valinta vaikuttavat sekä ympäristövaikutuksiin että tuotteen esteettisyyteen. Esimerkiksi suomalaisen punasaven valinta tuotteiden esteettiseksi lähtökohdaksi vaikuttaa tuotteen laatuun, käyttöikään ja polton energiankulutukseen.

Elinkaarikartasta voi päätellä, että studiotuotetun keraamisen käyttöesineen päästöt sekä energian ja materiaalin kulutus tapahtuvat suurelta osin tuotteen valmistusprosessissa (punaiset soikiot elinkaarikartassa: muodonanto, jätevesi, polttoenergia, kuivaus). Toisena päätelmänä voi todeta, että elinkaaressa on kohtia, joissa ympäristö- vaikutuksia voidaan vähentää (ks. vihreät soikiot elinkaarikartassa). Esimerkiksi muotoilija voi käyttää omaa työvoimaansa tuotteen valmistamiseen ja jättää näin energiaa kuluttavan laitteen käytön vähemmälle. Näissä kohdissa tapahtuu muotoilijan toteuttamia positiivisia valintoja kestävyyden näkökulmasta katsottuna. Nämä valinnat voivat olla myös tuotteen muotoiluun vaikuttavia materiaali- ja muotoiluvalintoja. Keraamisen studiotuotteen elinkaaren ympäristövaikutuksiin vaikuttavat positiivisesti muotoilu, raaka-aineiden valinta, käsityömäinen valmistusmenetelmä, toiminnan paikallisuus sekä materiaalivalinnoissa että markkinoinnissa, paperiton markkinointi (esim. www-sivuilla), pakkaaminen kierrätysmateriaaleihin sekä tuotteen loppukierrä- tys tuotteena (hyvä ajaton muotoilu).

Kolmas elinkaarikartasta ilmenevä huomio on, että elinkaarikartan rakenteen ei tarvitse olla puumainen kuten usein on kirjallisuudessa esitetty (ks. Lewis & Gertsakis 2001, 46). Siitä voi rakentaa McDonoughin ja Braungartin (2002) kehdosta-kehtoon -ajatuksen mukaisesti elinkaarirenkaan, jossa poisheitettävän tuotteen materiaali kiertää uuteen tuotteeseen tai tuote kiertää uudelleen käyttöön. Tämä on kehdosta kehtoon -ajattelua, jonka tulisi syrjäyttää perinteinen kehdosta hautaan -ajattelu.

Kuva 4. Studiotuotetun keraamisen käyttöesineen elinkaariajattelu esitettynä elinkaarikartalla. Siniset soikiot kuvaavat tuotteen suunnittelu-, valmistus- ja käyttövaiheita (elinkaaren päävaiheita). Vihreät soikiot kuvaavat niitä vaiheita, joissa ympäristövaikutuksia voi vähentää ja punaisella värillä on merkitty ympäristövaikutuksia aiheuttavat ja lisäävät vaiheet.
Kuva 4. Studiotuotetun keraamisen käyttöesineen elinkaariajattelu esitettynä elinkaarikartalla. Siniset soikiot kuvaavat tuotteen suunnittelu-, valmistus- ja käyttövaiheita (elinkaaren päävaiheita). Vihreät soikiot kuvaavat niitä vaiheita, joissa ympäristövaikutuksia voi vähentää ja punaisella värillä on merkitty ympäristövaikutuksia aiheuttavat ja lisäävät vaiheet.

META-taulukko keraamisen studiotuotteen kestävyyden mallintamisessa

META-taulukoinnissa (ks. taulukko 1) arvioidaan tuotteen materiaalit, energian vaateet, päästöt ja jätteet sekä sosiaaliset, eettiset, kulttuuriset, taloudelliset, muotoilulliset ja esteettiset näkökulmat sen sarakkeiden mukaisesti. META-taulukkoon on syytä ottaa huomioon seuraavat näkökulmat: materiaalien puute ja uusiutuminen, maiseman huononeminen, materiaalien uudelleen käyttö, kierrätys tai kierrätysmateriaalien käyttö, tuotteen ja sen osien elinkaaren sekä materiaalien määrä tuotteessa. Energiakulutuksen arviointi tarkoittaa taulukoinnissa sekä tuotannossa kulutettua energiaa että käytössä kulutettua energiaa. Myös eri materiaalien sisältämät energiasisällöt kuuluvat tähän osaan. Päästöistä listataan sekä myrkylliset että haitalliset päästöt, jotka tapahtuvat elinkaaren aikana. Myös vedenkulutus tulee arvioida taulukkoon.

On huomattava, että keraamisen studiotuotteen elinkaaren alkuvaiheessa voi muotoilijan valitsema materiaali, väriaine tai valmistusprosessi heikentää huomattavasti esimerkiksi tuotteen elinikää. Oikeansuuntainen materiaali- tai valmistusprosessin valinta elinkaaren alkuvaiheessa voi siis vaikuttaa positiivisesti vähentäen ympäristövaikutuksia, kun taas ajattelematon materiaali- tai valmistusprosessin valinta voi aiheuttaa esimerkiksi tuotteen eliniän lyhenemisen.

Elinkaarikartan ja META-taulukon käyttäminen muotoiluprosessin ja tuotteen kestä- vyyden mallintamisessa vaatii sitoutumista asiaan. On tiedostettava, että edellä esitettyjen arviointimenetelmien käyttäminen mallinnuksessa on aikaa ja osaamista vaativaa toimintaa. Kestävyyden käsitteet, menetelmät ja tuotteen elinkaari sekä prosessi on ymmärrettävä, jotta tarkastelulla olisi riittävä perusta. Kestävän elinkaariajattelun käyttäminen vaati tietoa myös materiaalista, energian ja veden kulutuksesta, haitallisista ja myrkyllisistä aineista sekä perustelua muotoilutyön valinnoista ja ratkaisuista eettisestä ja esteettisestä näkökulmasta.

Taulukko 1. Studiotuotetun keraamisen käyttöesineen META-taulukointi. Punaisella värillä on merkitty ne kohdat, joissa tapahtuu negatiivisia ympäristövaikutuksia. Vihreällä ne kohdat, joissa muotoilija voi vaikuttaa prosessiin positiivisesti.
Taulukko 1. Studiotuotetun keraamisen käyttöesineen META-taulukointi. Punaisella värillä on merkitty ne kohdat, joissa tapahtuu negatiivisia ympäristövaikutuksia. Vihreällä ne kohdat, joissa muotoilija voi vaikuttaa prosessiin positiivisesti.

Kirjoittaja

Mirja Niemelä, yliopettaja, mirja.niemela(a)hamk.fi, Hämeen ammattikorkeakoulu

Brezet, Han & van Hemel, Caroline 1997. Ecodesign. A Promising Approach to Sustainable Production and Consumption. UNEP, United Nations Environment Programme Industry and Environment. United Nations Publications.

Fuad-Luke, Alastair 2004/2005. Slow. Slow Theory. A Paradigm for Living Sustainably. Saatavissa: http://www.slowdesign.org/. Viitattu: 28.2.2008.

Heskett, John 1998. The Economic Role of Industrial Design. Teoksessa The Role of Product Design in Post-industrial Society, toim. Tevfik Balcioglu. METU Faculty of Architecture Press: Ankara and Kent Institute of Art and Design, Kent.

Heiskanen, Eva 2004. Elinkaariarvioinnit ja elinkaariajattelu. Teoksessa Ympäristö ja liiketoiminta, toim. Eva Heiskanen. Gaudeamus Kirja, Helsinki.

Hofstede, Geert 1991. Cultures and Organizations. Sortware of the Mind. Intercultural Cooperation and its Importance for Survival. HaperCollins Publishers, London.

Hofstede, Geert 1993. Kulttuurit ja organisaatiot. Mielen ohjelmointi. Suom. Ritva Liljamo. Profit, WSOY.

Julier, Guy 2000. The Culture of Design. SAGE Publications Ltd.

Leppänen, Helena 2006. Muotoilija ja toinen. Astiasuunnittelua vanhuuden kontekstissa. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 72. Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki. Väitöskirja.

Lewis, Helen & Gertsakis, John 2001. Design + Enviroment. A Global Guide to Designing Greener Goods. Greenleaf Publishing, UK.

Mager, Birgit 2008. Definition Service Design. What is Service Design. Saatavissa: http://www.service-design-network.org/content/definition-service-design. Viitattu 1.10.2009.

Manzini, Ezio 1998. Products in a Period of Transition. Products, Services and Interactions for a Sustainable Society. Teoksessa The Role of Product Design in Postindustrial Society, toim. Tevfik Balcioglu. METU Faculty of Architecture Press, Ankara and Kent Institute of Art and Design, Kent.

Margolin, Victor 1998. Design and The World Situation. The Role of Product Design in Post-industrial Society, toim. Tevfik Balcioglu. METU Faculty of Architecture Press, Ankara and Kent Institute of Art and Design, Kent.

McDonough, William & Braungart, Michael 2002. Cradel to Cradel. Remaking the Way We Make Things. North Point Press, New York.

Miettinen, Satu 2008. Sosiaalinen muotoilu vähentää köyhyyttä. Muotoilua puskassa. Saatavissa: http://www.nba.fi/fi/Muotoilua_puskassa. Tulostettu 28.5.2008.

Miettinen, Satu & Koivisto, Mikko 2009. Designing Services with Innovative Methods. University of Art and Design, B 93.

Muotoilu 2005! 2000. Valtioneuvoston periaatepäätös muotoilupolitiikasta 15.06.2000. Taiteen keskutoimikunta ja Opetusministeriö, toim. Heini Korpelainen.

Niemelä, Mirja 2009. Muotoilu- ja hyvinvointi -teemasta. Teoksessa Wellbeingtoimialan kapasiteetin kehittämishanke, Muotoilu- ja hyvinvointiala, toim. Mirja Niemelä, Pirjo Seddiki, Annikki Rosberg, Jari Vesterinen, Aija Lundahl, Lotta Poikolainen ja Tarja Saari. Hämeen ammattikorkeakoulu, Muotoilun koulutusohjelma, Wetterhoff.

Niemelä, Mirja 2010. Kestävää muotoilua mallintamassa. Tulkitseva käsitetutkimus taideteollisen muotoilun näkökulmasta. Aalto yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu julkaisusarja A 104. Väitöskirja.

Rams, Dieter 1998. The Responsibility of Design in the Future. The Role of product Design in Post-industrial Society, toim. Tevfik Balcioglu. METU Faculty of Architecture Press, Ankara and Kent Institute of Art and Design, Kent.

Suojanen, Ulla 2002. Ekokilpailukykyä PK-yritykseen. Kestävän kehityksen elinkaarija arvoketjumalli kasityövaltaisiin yrityksiin. Opetusministeriön EU-rakennerahastotjulkaisu 12/2002.

Suomen kestävän kehityksen toimikunta 2006. Kohti kestäviä valintoja -kansallisesti ja globaalisti kestävä Suomi. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki.

Tischner, Ursula 2000. Ecodesign in Practice. Teoksessa How to do Ecodesign, A Guide for Environmentally and Economically Sound Design, toim. The German Federal Enviroment Agency. Verlag from GmBH, Frankfurt am Main. 9–14.

Valtonen, Anna 2007. Redefining Industrial Design. Changes in the Design Practice in Finland. University of Art and Design Helsinki A 74. Väitöskirja.

Veräjänkorva, Tiina 2007. Diagnoosi taidekäsityöstä, Tarkastelussa taiteen, muotoilun ja käsityön rajapinta. Taiteen keskustoimikunta, Valtion muotoilutoimikunta.

Ympäristöministeriö 1998. Hallituksen kestävän kehityksen ohjelma. Suomen ympä- ristö 254. Oy Edita AB, Helsinki.

Ympäristöministeriö 2011. Kestävä kehitys. Mitä on kestävä kehitys? Saatavissa: http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=280280. Päivitetty 1.2.2011. Tulostettu 20.5.2011.

Ympäristösanasto 1998. Ympäristöalan keskeiset käsitteet ja termit. Tekniikan sanastokeskus. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Julkaisemattomat lähteet

Niemelä, Mirja 1999. Väriä keramiikkaan, Teollisen tuotannon jätteiden ja sivutuotteiden hyödyntäminen keramiikan väriaineina. Taideteollinen korkeakoulu, Keramiikkaja lasisuunnittelun osasto, Helsinki. Lisensiaatintyö.

Current Status of Waste-to-Energy Utilisation in some parts of Baltic Sea Region

1. Introduction

This paper presents preliminary results of the REMOWE project. The overall objective of the project is, on regional levels, to contribute to a decreased negative effect on the environment by reduction of carbon dioxide emission by creating a balance between energy consumption and sustainable use of renewable energy sources. Reduction of carbon dioxide emissions and use of renewable energy sources are broad areas and this project will focus on energy resources from waste and actions to facilitate implementation of energy efficient technology in the Baltic Sea region within the waste-to-energy area. The focus is to utilize waste from cities, farming and industry for energy purposes in an efficient way. The project seeks to facilitate the implementation of sustainable systems for waste-to-energy in the Baltic Sea region and specifically, in a first step, in the project partner regions. The project’s operation time is 12/2009- 12/2012.

The project partnership consists of the Mälardalen University, with the School of Sustainable Development of Society and Technology coordinating the project, and The County Administrative Board of Västmanland in Sweden, Savonia University of Applied Sciences, Centre for Economic Development, Transport and the Environment for North Savo, and University of Eastern Finland (UEF) in Finland, Marshal Office of Lower Silesia in Poland, Ostfalia University of Applied Sciences, Fachhochschule Braunschweig / Wolfenbüttel in Germany, Klaipeda University in Lithuania, and Estonian Regional and Local Development Agency (ERKAS) in Estonia.

2. Milestones of the REMOWE project

As the first task, partner regions investigate the current status, the bottle-necks and the needs for development and innovation. Partnering regions will then jointly study possible future status and approaches to be followed, taking into consideration the characteristics of each region. Here, tailored innovation processes will be organized in five project regions. These innovation processes will result in action plans for supporting SMEs as well as recommendations for improving regulations and strategies in the regions. Possibilities to build a regional model of the waste-to-energy utilisation will be piloted in the project, with North Savo in Finland as a target region. This model could be a decisionsupport system for policy-making and investments.

The project activities are divided into 5 work packages. Work Package 1 concerns project management and Work Package 2 contains the project communication and information activities. In Work Package 3 the current status of the partner regions are explored, in Work Package 4 the possible future status is investigated and in Work Package 5 modelling of a sustainable regional waste-to-energy production will be studied.

The work presented in this report is part of the work in Work Package 3. The aim of this Work Package is to investigate the current status in the whole chain of waste- to-energy utilisation in each partner region. The results from this work package are important background information for the activities in Work Package 4 and 5. The first step in development of action plans and strategies is to investigate the current conditions and systems from which the development has to start. By describing the current status in the different partner regions it will also be possible to learn from each other and find best practices that can be transferred to other regions. The aim is also to gather basic information needed for modelling of possible future systems and their environmental impacts in Work Packages 4 and 5. Data is being gathered concerning:

  • Waste generation in farming, cities, industry
  • Energy use and infrastructure • Organic wastes composition and properties
  • Biogas potential of different waste substrates
  • Existing systems and technology used for sorting, utilisation and use of residues for/in waste-to-energy systems including economic profitability and system performance
  • Relevant governing rules, legislation, regional interpretations and current development ideas • SMEs interests in the waste-to-energy area and current development ideas
  • Regional current situation in waste advisory services

The current status in the different partner regions will then be compared and best practices that can be transferred to other regions will be identified. This will be done within a workshop with all partners.

3. Characteristics of the project regions

Five regions of the Baltic Sea region, representing various administrative units, participate in the REMOWE project (Figure 1):

  • Eesti (Estonia) – the whole country,
  • Województwo Dolnośląskie (Lower Silesia) – one of the 16 regions of Poland,
  • Klaipedos, Telsiu, Siauliu, Taurages apskritis (Western Lithuania) – 4 counties of Lithuania,
  • Pohjois-Savo (North Savo Region) – a province in Eastern Finland,
  • Västmanlands län (the County of Västmanland) – one of 21 counties in Sweden.

Germany is also represented in the project, however, as opposed to all the other participants they act as experts without any specific region.

Figure 1. REMOWE project partners
Figure 1. REMOWE project partners

Tab. 1 shows the general characteristics of each region and the entire project area. The total area is 113,195 km2 and its population amounts to 5.75 million. Lower Silesia is the largest region in terms of population – 2.9 million, while the populations of the smallest regions (in Sweden and Finland) amount to approximately 250 thousand residents.

Table 1. General characteristics of the regions
Table 1. General characteristics of the regions

4. Status of renewable energy utilisation in the representative countries

Fig. 2 presents country average shares of renewable energy in final energy consumption in 2005 along with respective targets for 2020. Sweden is leading with 39.8% of renewable energy in 2005 and the target of 49% in 2020, followed by Finland, Estonia and Lithuania. Poland had clearly the lowest share of renewables (7,2%) in 2005 and also relatively lowest target of 15% in 2020.

Figure 2. Share of renewable energy in 2005 and targets for 2020 (adapted from Olivier et al. 2008)
Figure 2. Share of renewable energy in 2005 and targets for 2020 (adapted from Olivier et al. 2008)

5. Potential waste to energy sources

The following waste and by-products have been specified as renewable energy sources:

  • municipal waste,
  • industrial waste,
  • municipal sewage sludge,
  • products, by-products and waste from agriculture and forestry.

In the following sections a comparison of main data concerning waste management and energy recovery from municipal waste, sewage sludge and biomass from agriculture and forestry is given. The comparison is limited to two regions: Lower Silesia (the most populated region) and Västmanland (the smallest region). These regions represent, respectively, the least and the most advanced countries in terms of renewable energy utilisation.

5.1 Municipal waste

Waste management in the two regions differs significantly, both in terms of quantity of waste generated as well as its treatment (see Fig 3.). Specific waste generation amounted to 691 kg/inhabitant in Västmanland while in Lower Silesia only to approximately 330 kg/inhabitant in 2008. In Lower Silesia 86.5% of the generated waste is deposited onto landfills, while in Västmanland only 8% of waste is landfilled. In the latter region 50% of waste is incinerated with energy recovery and 41% of waste undergoes recycling. In Finland in 2008, municipal waste amounted to 520 kg/inhabitant, from which 51% was landfilled, 17% incinerated with energy recovery and 32% recycled [4].

Figure 3. Municipal waste management in Lower Silesia, Västmanland and Finland
Figure 3. Municipal waste management in Lower Silesia, Västmanland and Finland

5.2 Municipal sewage sludge

Lower Silesia and Västmanland also differ with regard to the number of waste water treatment plants and the level of biological treatment of sewage sludge in these plants. Six waste water treatment plants located in Västmanland are equipped with enclosed fermentation chambers and utilise energy from biogas. Total production of biogas amounts to 2,165 million m3 /year. In Lower Silesia there are 203 waste water treatment plants, of which:

  • seven plants collect biogas and use it for electricity and heat generation (co-generation),
  • four plants collect biogas and use it for heat generation only,
  • ten plants generate biogas without collecting it (open fermentation chambers).

Currently in Lower Silesia 8.6 million m3 /year of biogas is collected in the fermentation chambers of waste water treatment plants. In Västmanland the respective figure is 2.2 million m3 /year.

In North Savo, there are 35 municipal waste water treatment plants, of which one plant digests waste water sludge and collects biogas for electricity and heat generation. In 2008, 1.1 million m3 /year of biogas was produced in this plant, of which was converted 2090 MWh electricity and 4222 MWh heat. Only 8000 t sludge is used in biogas production out of total 47000 t that is produced annually [5] [6].

Energy generation potential from biogas from municipal sewage sludge is estimated to 130 GWh/year in Lower Silesia,19 GWh/year in Västmanland and 18 GWh/year In North Savo.

5.3 Products, by-products and waste from agriculture and forestry

Manures for soil fertilisation, are not classified as waste, but as organic fertilisers. Faeces intended for fermentation do acquire the status of waste and are subject to waste management legislation. In the case of plant biomass, some of it may be treated as by-products, some other part as waste. Also, agricultural products can be used to produce energy in e.g. fermentation technology, together with animal manure.

The total energy potential of manure in North Savo is estimated to 198 GWh/a, which is based on the number of domestic animals, estimated manure generation, statistical properties of manures and batch reactor experiments [7] [8] [9] [10].

Tab. 2 provides a comparison of the energy potential of animal manures generated in both regions. In both cases the total quantities are significant. In the case of Lower Silesia it is equivalent to the yearly energy production by a plant with a capacity of about 17 MW.

Table 2. Energy potential of biogas from animal waste digestion (GWh/year)
Table 2. Energy potential of biogas from animal waste digestion (GWh/year)

6. Infrastructure for waste treatment and energy recovery

Waste management infrastructure in the two regions differs significantly. In the case of Västmanland, a significant portion of the waste is processed outside the region. It concerns in particular, the incineration of municipal waste in large regional installations. In the region there are 15 recycling stations under operation as well as one methane co-fermentation plant, which treats separately collected biowaste and two landfill sites accepting pretreated waste (landfilling of untreated waste is forbidden). In Lower Silesia, almost all municipal waste is processed in the region, in 18 plants. There are also 42 active landfills receiving municipal wastes.

7. Conclusions

Waste management in the Lower Silesia region is significantly less developed than waste management in the County of Västmanland in Sweden. This applies to both the levels of separate collection and recycling, as well as biological and thermal treatment. In 2008, the portion of municipal waste which is landfilled in Lower Silesia amounts to approximately 86.5%, while in Västmanland the respective portion is only 8%. In Finland, 51% of the municipal waste was landfilled in 2008.

Municipal waste, sewage sludge, industrial waste, and waste and by-products from agriculture are a significant source of energy with majority thereof being renewable energy.

This article is based on results of analyses conducted during the project cofinanced by the European Union under the Baltic Sea Regional Programme (Project No. #034, REMOWE). The content of the article contains only opinions of the authors and do not necessarily reflect the position of the European Union.

Authors

Emilia den Boer (1), Ryszard Szpadt (1), Eva Thorin (2) , Ari Jääskeläinen (3) , Laura Malo (3,4), Tuomas Huopana (5)

1 Institute of Environment Protection Engineering, Wrocław University of Technology Wybrzeże Wyspiańskiego 27, 50-370 Wrocław, Poland
2 Mälardalen University, P.O. Box 883, SE-721-23 Västerås, Sweden
3 Environmental Engineering, Teaching and Research, Savonia University of Applied Sciences, Microkatu 1 C, P.O. Box 6, FI-70201 Kuopio, Finland
4 Center for Economic Development, Transport and the Environment for North Savo, Sepänkatu 2 B, P.O. Box 1049, FI-70100 Kuopio, Finland
5 The Department of Environmental Science, The University of Eastern Finland, Yliopistonranta 1, P.O. Box 1627, FI-70211 Kuopio, Finland

[1] den Boer, E., Szpadt, R., den Boer, J., Ciesielski, S., Pasiecznik, I and Wojtczuk, O. Current status of the waste-to-energy chain in Lower Silesia, Urząd Marszałkowski Województwa Dolnośląskiego i Politechnika Wrocławska, Wrocław, 2011.

[2] Thorin E., et al. Current status of the waste-to-energy chain in the County of Västmanland, Sweden. Mälardalen University, Västerås, 2011.

[3] Olivier, J.G.J., Tuinstra, W., Elzenga, H.E., van den Wijngaart, R.A., Bosch, P.R., Eickhout, R., Visser, M. Consequences of the European Policy Package on Climate and Energy Initial assessment of the consequences for the Netherlands and other Member States, Netherlands Environmental Assessment Agency,2008

[4] Tilastokeskus. Jätetilasto 2008. Retrieved 8.6.2011 from: http://www.tilastokeskus.fi/til/jate/2008/jate_2008_2009-12-16_fi.pdf

[5] Vahti, The waste data base, data from 2006 to 2009. Additional information available from: http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=57264

[6] Malo, L., Koponen, L., Jääskeläinen, A. Current status of the waste-toenergy chain in the county of North Savo, Finland. Center for Economic Development, Transport and the Environment for North Savo and Savonia University of Applied Sciences, Kuopio 2011. Will be available from: http://www.remowe.eu

[7] Tike, The statistics of Finnish agriculture and food chain, 2010, Retieved 20.5.2011 from: http://www.mmmtike.fi/www/fi/palvelut/tietopalvelut/tietojen_tilaus.php

[8] Viljavuuspalvelu Oy, Manure statistics from 200 to 2004, Mikkeli, Retrieved 20.5.2011 from: http://www.viljavuuspalvelu.fi/user_files/files/kotielain/lanta_tilastot.pdf

[9] Huopana T., Energy efficient model for biogas production in farm scale, Master’s Thesis, Renewable Energy Programme, The University of Jyväskylä, 2011, Retrieved 20.5.2011 from: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu- 201103211905

[10] Huopana T., and co. Becoming article about Regional biogas production in North Savo area, The University of Eastern Finland.

Metodologia ja muutos

Ammatillisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan tavoitteet

Tutkimus- ja kehittämistoiminnalla (tästedes T&K-toiminnalla) tarkoitetaan systemaattista toimintaa käytettävissä olevan tiedon lisäämiseksi ja tämän tiedon hyödyntämistä uusien sovellutusten löytämiseksi. (Ks. Niiniluoto, 1984, s. 13) Keskeistä tässä määritelmässä on, että T&K-toiminta joko tuottaa uutta tutkimustietoa tai se perustuu uudelle tutkimustiedolle. Tällöin on tietenkin kiinnostavaa tietää, mitä uudella tutkimustiedolla tarkoitetaan ja miten sellainen voidaan tunnistaa. Näihin kysymyksiin voidaan vastata tieteenfilosofian ja metodologian avulla.

Tarkoitukseni tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan ole esittää yleiskatsausta tieteenfilosofian ja metodologian teemoihin, vaan keskittyä T&K-toiminnaksi luettavan ammatillisen kehittämistyön metodologisiin ehtoihin. Tällöin on tietenkin otettava huomioon yleiset T&K-toiminnan vaatimukset. Mutta ammatillisella kehittämistyöllä on muitakin kuin vain uusien tosiasioiden kuvaamiseen ja selittämiseen liittyviä tavoitteita. Keskeisenä tavoitteena on usein ammatillisia käytäntöjä koskevien teknologisten tai rakenteellisten muutosten aikaansaaminen. Niinpä ammatillisessa kehittämistyössä pyrkimyksenä on uusien todellisuutta koskevien käsitysten muodostamisen lisäksi myös todellisuuden muokkaaminen asetettujen tavoitteiden mukaiseksi. Tällöin kysymys on olennaisesti voimisesta eli vallasta ja sen käyttämisestä.

Yleiset sitoumukset

George Orwell kuvasi yhteiskunnallisen dystopian jota hallittiin uuskielen ja voimakkaan kontrollijärjestelmän avulla. Lilleri Lalleri opetti, että sanat voi määritellä haluamallaan tavalla. Mielikuvitus onkin tärkeä elementti sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa. Mutta pelkkä mielikuvitus ei riitä tässä tehtävässä. Ammatillisen kehittämistyön oikeutus nojaa kollektiiviseen hyväksyntään. Tällöin orwellilainen dystopia tai Lilleri Lallerin opetukset eivät kanna järin pitkälle. Toki ne voivat väliaikaisesti toimiakin. Ei ole kovinkaan vaikea kuvitella tapauksia, joissa ne tarjoavat käyttökelpoisen käytännöllisen ratkaisun ammatillisen kehitystyön suuntaamiseksi. Mutta nämä ehdotukset eivät aivan vastaa nykyaikaisia poliittisia tai episteemisiä arvoja ja oletuksia. Sosiaalisen todellisuuden rakentaminen on olennaisesti sidoksissa näihin arvoihin ja oletuksiin. Peruslähtökohtana on arkijärjen mukainen todellisuuskäsitys. Ammatillisessa kehitystyössä on tai ainakin siinä tulisi olla kysymys realistisesta projektista, jossa tähän todellisuuskäsitykseen nojaten pyritään toteuttamaan määrätynlaisia muutoksia, joiden uskotaan olevan yhteensopivia ilmaistujen arvojen kanssa. Ammatillisella kehitystyöllä on täten metodologinen kaksoisrooli koskien oikeuttamista (ja kenties keksimistä). Yhtäältä pyrkimys on oikeuttaa kehittämisen välineet, toisaalta tavoitteet. Yksinkertaisesti ilmaistuna kehittämisen välineitä ovat kaikki asiaa koskevat uskomukset, informaatio ja tieto, joka on relevanttia tavoitteeseen pyrkimisen kannalta. Tällöin metodologisen tarkastelun perusajatuksena on määritellä luotettavat testit välineiden oikeuttamiselle. Tavoitteiden oikeuttaminen sen sijaan on tietyssä mielessä poliittinen tehtävä. Yhtäältä tavoitteet edellyttävät kollektiivista hyväksyntää (tai ainakin tunnustusta), toisaalta tavoitteiden toteuttamisen välineet edellyttävät samanlaista hyväksyntää (tai tunnustusta). T&K-työssä yleisesti tällainen hyväksyntä edellyttää välineiltä ja niiden käyttäjiltä luotettavuutta ja vastuullisuutta. (Vrt. Konkka, 2007) Kehitystyön onnistuneen tuotoksen oikeutus edellyttää yhteensopivuutta vallitsevien poliittisten arvojen kanssa. Ammatillisen kehitystyön ydin on, tai niin ainakin väitän, todellisuutta koskevien väitteiden ja näihin väitteisiin perustuen todellisuuden muuttamisesta.

Todellisuutta koskevien väitteiden oikeuttaminen ja todellisuuden muuttamisen oikeuttaminen näyttävät ensisilmäykseltä hyvin erilaisilta tehtäviltä, ja sitä ne ovatkin todellisuudessa. Mutta eroistaan huolimatta niillä on paljon yhteistäkin. Keskeisin yhdistävä lähtökohta todellisuuden tuntemisen ja sen muuttamisen tavoitteissa on, että todellisuus, sellaisena kuin sen miellämme, on olemassa meistä riippumatta. Ammatillisen kehitystyön kannalta tällainen lähtökohta on varsin uskottava. Jotta ”asiakas” ostaisi ja ”asiantuntijalla” olisi mitä tarjota, tarvitaan muutakin kuin pelkkää mielikuvitusta. Tarvitaan osapuolten asenteista riippumaton todellisuus, jossa jaettava asia on todellinen.

Toinen yhdistävä tekijä liittyy todellisuuden ja sen tarkkailijan sekä todellisuuden ja sen muokkaajan väliseen vuorovaikutukseen. Vuorovaikutussuhde on kausaalinen. Havaintomme, kokemuksemme ja ymmärryksemme todellisuudesta ovat sellaisia kuin ne ovat, koska todellisuus on kausaalisessa suhteessa meihin. Samoin me kykenemme muuttamaan todellisuutta haluamaamme suuntaan ja halutunlaiseksi, koska olemme kausaalisessa suhteessa todellisuuteen. Tämä kausaalinen suhde merkitsee itse asiassa korrespondenssisuhdetta todellisuutta koskevien väitteiden totuuden ja todellisuuden sekä tavoitteiden ja niiden todentamisen välillä. Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollisuutta paneutua yksityiskohtaisemmin tätä korrespondenssisuhdetta koskeviin kysymyksiin.

Kolmas yhdistävä tekijä on kommunikoitavuus. Pyrittiinpä sitten maailman kuvaamiseen tai sen muuttamiseen, tulokset ja tavoitteet on kyettävä esittää ja arvioida julkisesti. Usein tällainen julkinen esittäminen ja arvioiminen tarkoittaa sitä, että kehittämishanke raportoi hankeen rahoittajalle siten kuin projektin sopimuksessa on päätetty. Nyt huomion keskipiste on kuitenkin toisaalla. Kommunikoitavuus kehittäjien kesken ei ole samankaltainen vuorovaikutussuhde kuin ulkoisen todellisuuden ja tutkijan välinen vuorovaikutussuhde. Jälkimmäinen on kausaalinen suhde tutkijan ja todellisuuden välillä. Ensimmäinen edellyttää perusteiden esittämistä ja väitteiden oikeuttamista. Nykykäsitys tarjoaa sangen aukottoman ja luotettavan teorian näiden suhteiden kuvaamiseksi ja oikeuttamiseksi. Nämä ammatillisen kehittämisenkin kannalta järkeenkäyvät sitoumukset asettavat myös reunaehdot ammatillisen kehittämisen metodologialle.

Tässä kuvatut yleiset sitoumukset, jotka arkijärjellä varustetut kehittäjät sekä suurin osa ihmisistä ylipäätään hyväksyy, mukaan lukien suurin osa hyvin oppineista ja asioihin perehtyneistä ihmisistä:

  1. On olemassa ulkoinen maailma (tai todellisuus), joka on sellainen kuin se on riippumatta minun (tai meidän) sitä koskevista representaatioista (meistä itsestämme, uskomuksistamme, mielikuvistamme, mielipiteistämme, asenteistamme jne.).
  2. Todellisuutta koskevat väitteet ovat tosia tai epätosia sen mukaan kuinka hyvin ne vastaavat todellisuutta. Ne eivät ole tosia sen perusteella, mitä mieltä 5 olemme tai minkälaisia sosiaalisia konstruktioita kulloinkin todellisuudesta rakennamme. Todellisuutta koskevien väitteiden ja todellisuuden suhde on tyypillisesti kausaalinen. Toisin sanoen, syy todellisuutta koskevan väitteen totuudelle on todellisuus itse.
  3. Todellisuutta koskevat väitteet ovat kommunikoitavissa kielen avulla ja niiden paikkansapitävyyttä voidaan arvioida julkisten testien avulla. Kommunikoitavuus edellyttää yhtäältä yhteisen käsitejärjestelmän ja toisaalta yhteisesti hyväksytyt kriteerit todellisuutta koskevien väitteiden arvioimiseksi. Toisin sanoen, todellisuutta koskevan väitteen hyväksyminen todeksi edellyttää yhteistä kieltä ja yhteistä mittaria.(Vrt. Searle, 1995, l. 7 – 9)

Nämä arkijärjen mukaiset periaatteet ovat myös tieteellisen menetelmän ja metodologian karkea perusta. Erityisen käyttökelpoisia nämä sitoumukset ovat juuri ammatillisen kehitystyön kannalta. Kehitystyön tulokset voivat olla kestäviä vain jos ne ovat kytköksissä reaalimaailmaan ja niillä on vaikutusta ulkoiseen todellisuuteen ja niiden vaikutus voidaan todentaa riippumattomin ja luotettavin menetelmin. Karkeasti ottaen, nämä yleiset sitoumukset tarkoittavat ulkoista realismia, totuuden korrespondenssikäsitystä ja naturalistista metodologiaa. Suomalaisessa ihmistieteellisessä keskustelussa (johon kuuluvat ainakin sosiaalitieteet, kasvatustieteet ja terveystieteet, tms.) tämä yleisten sitoumusten joukko nostaa niskakarvat pystyyn. Ainoastaan filosofit (kautta maailman) tulevat toimeen näiden sitoumusten kanssa. Jos ja kun näiden tieteenalojen pyrkimyksenä on kehittää ympäröivää yhteiskuntaa, niiden on jollain tavoin kyettävä vastaamaan mainittujen sitoumusten näkökulmasta erilaisiin yhteiskunnan haasteisiin. Ammatillinen kehitystyö kohtaa jatkuvasti saman haasteen. Niinpä senkin on siihen vastattava, jotta se ansaitsisi yhteiskunnallisen oikeutuksensa.

Metodologisten sitoumusten reunat

Ammatillinen kehitystyö harvemmin tapahtuu täydellisen informaation vallitessa. Muutokseen pyrittäessä on aina epävarmuus- ja riskitekijöitä, jotka on osattava jollakin tavoin ottaa huomioon. Onneksi epävarmuuden ja riskinhallintaan on olemassa käyttökelpoisia välineitä, jotka soveltuvat monipuolisesti kehittämistyön eri tasoilla, uuden tiedon tuottamisessa, viestinnässä ja pedagogiikassa. Metodologinen ydin, johon ammatillinen kehitystyö nojaa, on ytimeltään subjektivistinen.

Objektiivisuuden vaatimuksen ja subjektivismin kontrasti on kuitenkin vain näennäinen. Kysymys on samasta kontrastista kuin todellisuuden ja todellisuutta koskevien väitteiden todeksi hyväksymisen kontrastista. Kysymys on objektiivista todellisuutta koskevista käsityksistä (jotka väistämättä ovat sidoksissa tietyssä mielessä subjektiivisiin arvioihin). Ammatillisen kehitystyön metodologian ydinajatus on olennaisesti sidoksissa esitettyihin perusteluihin ja niiden hyväksyttävyyteen. Hyväksyttävyyden reunat ovat puhtaasti loogisia (tai käsitteellisiä). (Ks. Christensen, 2004) Hyväksyminen on intentionaalinen, siis mielen sisäinen, tapahtuma. Subjektivismi viittaa siten erityisesti vakuuttuneisuuden asteisiin koskien todellisuutta koskevia väittämiä, vaihtoehtoisten tavoitteiden arvoa ja eri tavoitteiden arvottamista sekä mahdollisuutta saavuttaa olemassa olevilla menetelmillä hyväksi havaitut päämäärät. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna seuraavat minimaaliset ehdot ovat järkeenkäypiä:

  1. Informaation arvioiminen perustuu kehittäjän vakuuttuneisuuden (tai uskomusten) asteisiin, jotka voidaan esittää todennäköisyysfunktiona,
  2. asetetut tavoitteet ja niiden vaihtoehdot sekä vaihtoehtoihin liittyvät preferenssit voidaan esittää utiliteettifunktiona, ja
  3. rationaalinen kehittäjä toimii ikään kuin hän maksimoisi subjektiivista odotettua utiliteettiansa.

Näitä ehtoja voidaan soveltaa erittäin laaja-alaisesti miltei mihin hyvänsä päätöksentekoa ja arviointia koskeviin ongelmiin. Ne tarjoavat käyttökelpoisen rationaalisuusehdon myös ammatillisen kehitystyön tarpeisiin. Intuitiivisesti ilmaistuna nämä ehdot tarkoittavat sitä, että kehittäjä pyrkii vallitsevan informaation nojalla tuottamaan mahdollisimman suuren arvon. Toisin sanoen, jos kehittäjä osaa asettaa erilaisia tavoitteita ja vertailla niitä keskenään ja jos hän osaa arvioida käytettävissä olevaa informaatiota ja verrata sitä vaihtoehtoiseen informaatioon ja jos hän kykenee tekemään ratkaisuja näiden ehtojen mukaisesti, tarkoittaa se sitä, että kehittäjä on sitoutunut bayesiläiseen päätösmalliin. Bayesiläisen epistemologian keskeinen etu on siinä, että se tarjoaa kehittämistyön oletuksista ja sitoumuksista riippumattoman testin tulosten ja toimien luotettavuuden arvioimiseksi. Toiseksi, se tarjoaa yksiselitteisen ja täsmällisen ratkaisun useimpiin kehittämistyön päätösongelmiin. Kolmanneksi bayesiläinen epistemologia tarjoaa minimalistisen normatiivisen ohjenuoran kehittäjän avuksi. Erityisesti se tarjoaa strategisen säännön kehitystyölle. (Ks. esim. Ramsey, 1931; Savage, 1954; ks. myös Bishop and Trout, 2005, s. 139)

Ohjenuoran seuraamisen ehdot ovat niin heikkoja, että jokainen tieteelliseen rationaalisuuteen sitoutunut kehittäjä voi ne hyväksyä. Tai, sama vahvemmin ilmaistuna, jokaisen tieteelliseen rationaalisuuteen sitoutuneen kehittäjän on hyväksyttävä ainakin tässä esitelty minimaalinen ehtojen joukko, ellei enemmän, jotta hänen toimensa ja tuloksensa kestäisivät rationaalisen kritiikin. Ennen kaikkea bayesiläinen epistemologia tarjoaa ”robustin” metodologisen välineen kehittämistyölle. Toisin sanoen, sen tarjoama väline on hyvin joustava ja se on sovellettavissa miltei mille hyvänsä elämänalueelle. Sillä ei ole merkitystä, onko käytettävissä oleva informaatio määrällistä tai laadullista, vai onko se deskriptiivistä tai normatiivista. Kehittämistyö pohjautuu (toivottavasti) aina olemassa olevaan todellisuutta koskevaan tietoon, ja siten viimekädessä havaintoihin. Mutta kehittämistyössä tähdätään myös harkinnan kautta tapahtuvaan muutokseen, jolloin harkinnan perusteella tehdyt päätökset ovat tarkastelun keskiössä. Bayesiläinen epistemologia ei kuitenkaan ota kantaa siihen, onko sen perustana käytetty informaatio peräisin havainnoista vai muista päätöksenteon kannalta keskeisistä informaation lähteistä. Ehtojen joukon ydin on siinä ”subjektivistisessa” ajatuksessa, että kehittäjä voi arvioida informaationsa vakuuttavuutta ja eri vaihtoehtoja koskevia sen hetkisiä preferenssejään rationaalisesti. Tämä ydin takaa sen, että olivatpa tavoitteet tai lähtökohdat mitä hyvänsä, mallia voidaan luotettavasti soveltaa tavoiteltavaan ratkaisuun pääsemiseksi, ja informaation määrän ja laadun kasvaessa, vaihtoehtoisia ratkaisuja voidaan arvioida yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä malli toimii niin luotettavien tosiasioiden kuin päätöstenkin tuottamisen apuvälineenä. (Vrt. esim. Jeffrey, s. 103, (2007)) Olennaista tässä minimalistisessa metodologisessa vaatimuksessa kuitenkin on se, että se ei sisällä mitään sellaista, johon tavallinen jalankulkija ei voisi sitoutua.

Muutos

Ammatillinen kehitystyö ei tavoittele pelkästään episteemisiä tuloksia, vaan pyrkimyksenä on myös teknologisen tai rakenteellisen muutoksen aikaansaaminen. Toisin sanoen, kehitystyössä ei riitä, että kehittämisen keinot (uskomukset) ovat perusteltuja ja tosia, vaan pyrkimyksenä on myös todellisuuden muokkaaminen hyväksyttyjen käsitysten näkökulmasta. Teknologinen ja rakenteellinen muutos edellyttävät voimista eli valtaa. Valta on ennen kaikkea kykykäsite. Ammatillisessa kehitystyössä kysymys on ennen kaikkea kyvystä saada muut toimimaan tavalla, jota he eivät välttämättä itse haluaisi. On silti pantava merkille, että muutoksen aikaansaaminen ei välttämättä edellytä vallankäyttöä, sillä ne, joiden halutaan käyttäytyvän määrätyllä tavalla saattavat käyttäytyä niin myös vapaaehtoisesti. (Ks. Searle, l. 7; Lukes, 2005)

Nyky-yhteiskunnassa kaikenlainen valta ja sen käyttö on legitimoitava jotenkin. Näin on asianlaita myös ammatillisen kehitystyön tuotosten hyödyntämiseen ja levittämiseen liittyvän vallan ja vallankäytön kohdalla. ”Parempien” uusien käytäntöjen kehittäminen edellyttää perusteita, jotka jollakin tavoin sitovat toimijoita. Edellä olen esitellyt jo kaksi tällaisia perusteita antavaa sitoumusten joukkoa. Ensimmäinen sitoumusten joukko tarjoaa arkijärjenmukaiset oletukset koskien todellisuuden luonnetta, todellisuutta koskevien käsitysten ja todellisuuden suhdetta sekä yhteisten käsitysten jakamisen perustan. Jälkimmäinen sitoumusten joukko tarjoaa arkijärjen mukaiset ja tieteellisen rationaalisuuden taustallakin vallitsevat metodologiset reunaehdot. Nämä sitoumusten joukot antavat perusteita hyväksyä todellisuutta koskevia käsityksiä ja sen muokkaamista koskevia tavoitteita. Edellä mainitut sitoumukset eivät kuitenkaan sellaisenaan riitä. Yksilö voi sitoutua tai olla sitoutumatta edellä esitettyihin ajatuksiin. Kyseiset ajatukset eivät ole täysin kiistattomia, ja on aivan mahdollista, että joku haluaa irtisanoutua niistä. Yksittäiset ja irralliset irtisanoutumiset ovat kuitenkin varsin merkityksetön tekijä T&K-toiminnan tarkastelussa. T&K-toiminta saa yleisen oikeutuksensa kollektiivisen hyväksynnän kautta. Tällainen kollektiivinen hyväksyntä tuottaa deonttista valtaa. Toisin sanoen, kollektiivinen hyväksyntä tuottaa valtaa, jolla on vaatimuksia, lupia, kieltoja, oikeuksia ja velvollisuuksia yms. synnyttävää voimaa. (Vrt. Searle, 1995; 2010) Lainsäädäntö tuottaa muutoksia, jotka antavat selkeän esimerkin tässä tarkoitetusta vallasta. Lainsäädäntö perustuu meillä legitiimiin poliittiseen järjestelmään. Lait antavat perusteita toimia määrätyllä tavalla ilman, että kukaan varsinaisesti haluaisi toimia siten kuin laki säätää. Ammatillisessa kehitystyössä on useimmiten kysymys samanlaisesta perusteita tuottavasta mekanismista. Teknologiset tai rakenteelliset muutokset eivät vaadi, että ihmisten olisi varsinaisesti haluttava toimia niiden edellyttämällä tavalla. Silti ihmisillä on haluista riippumattomia perusteita toimia niin kuin teknologiset tai rakenteelliset muutokset edellyttävät. Joko ihmiset eivät voi muuta kuin muuttaa käyttäytymistään tai he kenties voisivat käyttäytyä toisin, mutta 9 eivät silti käyttäydy. Tällöin he pitävät uudistukseen johtaneita päätöksiä perusteltuina ja legitiimeinä.

T&K-työssä metodologinen huomio on kiinnittynyt lähes yksinomaan oikeuttamista koskeviin kysymyksiin. Toisin sanoen, tavoitteena on tarkastella ja esittää ehtoja sille, kuinka esitettyjä ratkaisuja voi ja pitää perustella, jotta ne voitaisiin hyväksyä. Muutosta koskevissa kysymyksissä metodologiset ongelmat ovat pragmaattisempia. Kysymys on siitä kuinka voidaan ja pitää toimia silloin, kun pyritään saamaan aikaan todellisuutta koskevia muutoksia. Tällöin puhtaasti episteemisestä metodologiasta siirrytään toimintaa ohjaavaan metodologiaan. Tällaisen metodologian juuret ovat syvällä Aristoteleen praktisessa syllogismissa. Moderni peli- ja päätösteoria on sen edistynyt eksplikaatio. Niinpä sen sovellukset toimivat myös muutosta koskevien päätösten oikeuttamisessa, mutta peli- ja päätösteoreettinen normatiivinen tarkastelu menee vieläkin pitemmälle. Se tarjoaa strategisia sääntöjä asetettujen tavoitteiden toteuttamisen avuksi. (Vrt. Hintikka, s. 30, 2001) Mutta tällöinkin asetetaan ainoastaan rationaaliset reunaehdot.

T&K-työ ja ammatillinen kehittäminen on osa yhteiskunnallista ja poliittista valtarakennetta. Se on poliittisesti ohjattua kehittämistoimintaa, ja se saa osin oikeutuksensa poliittisin perustein. Tällöin kehitystyötä sitovat episteemisten ja metodologisten reunaehtojen lisäksi myös deonttiset, oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat sosiaaliset reunaehdot. Ihmisten käyttäytymiseen vaikuttaminen on legitimoitava myös oikeuksien ja velvollisuuksien, ei pelkästään henkilökohtaisten tai yhteiskunnallisten hyötyjen termein. (Vrt. esim. Rawls, 1999)

Kirjoittaja

Jyrki Konkka, yliopettaja, jyrki.konkka(a)metropolia.fi, Metropolia Ammattikorkeakoulu

Bishop, J.D. and Trout, Michael 2005. Epistemology and the Psychology of Human Judgment. Oxford University Press, Oxford.

Christensen, David 2007. Putting Logic in its Place – Formal Constraints on rational Belief. Oxford UP, Oxford.

Bovens, Luc and Hartmann, Stephan: Bayesian Epistemology. Oxford University Press, Oxford.

Hintikka, Jaakko 2001. Filosofian köyhyys ja rikkaus – Nykyfilosofian kartoistuta. (Toim. Janne Hiipakka ja Risto Vilkko). Art House, Helsinki.

Jeffrey, Richard 2007. Subjective Probability – The Real Thing. Cambridge University Press, Cambridge.

Konkka, Jyrki 2007. ’Tieto taitavien toimijoiden ansiona’, teoksessa Taidon tieto (toim. Kotila, Mutanen ja Volanen). Edita, Helsinki.

Lukes, Steven 2005. Power – A Radical View. Second Edition. Palgrave Macmillan, New York, N.Y.

Niiniluoto, Ilkka 1984. Johdatus tieteenfilosofiaan – Käsitteen- ja teorian muodostus. Otava, Helsinki.

Ramsey, F. P. 1931. ‘Truth and Probability’, ch. 7 in The Foundations of Mathematics and Other Logical Essays. (repr.) Routledge, (2001).

Rawls, John 1999. A Theory of Justice – Revised Edition. Oxford UP, Oxford.

Savage, L. J. 1954. Foundations of Statistics. J. Wiley & Sons, NY; 2nd edn (rev.), Dover Publications, Inc., NY (1972).

Searle, John 1995. The Construction of Social Reality. The Free Press, New York, NY.

Searle, John 2010. Making the Social World – The Structure of Human Civilization. Oxford UP, Oxford.

Korkeakoulujen kansainvälistymisen kaksi dimensiota

Suomen korkeakoulujen haaste on niiden riittämätön kansainvälistyminen. Suomi on kyllä aktiivisesti mukana opiskelija- ja henkilökuntavaihdossa ja Suomessa tutkintoa suorittavien ulkomaisten opiskelijoiden määrä on kasvanut. Suomen korkeakouluissa on kuitenkin vähän ulkomaista henkilökuntaa. Tutkimuksen ja innovaatiopolitiikan alalla Suomen kansainväliset yhteydet voisivat olla monipuolisemmat ja laajemmat kuin ne nyt ovat.

Viidenkymmenen vuoden aikana Suomessa on tapahtunut nopea muutos, jossa kaksi viimeistä vuosikymmentä on ollut erityisen vaiherikkaita. Syrjäisestä kansakunnasta on nopeasti tullut aktiivinen toimija eurooppalaisessa yhteisössä ja myös globaalilla kentällä. Kun muutos on ollut nopea, niin odotettavissa on ollut vastareaktio: Käydyt eduskuntavaalit heijastivat suomalaisten tuntoja, jossa monet äänestäjät tuntuvat suhtautuvan epäillen kansainväliseen vuorovaikutukseen ja sen eri muotoihin.

Myös yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on erilaisia näkemyksiä kansainvälistymisen tavoitteista. Monet haluaisivat suunnata kansainväliset operaatiot odotettavissa olevan taloudellisen hyödyn suunnassa: meidän tulisi saada opiskelijoita elinkeinoelämän kannalta tärkeistä maista tai luoda tutkimusyhteyksiä vain parhaisiin kumppaneihin. Haasteena on se, että Suomi ei ole ylivertaisen kiinnostava sen enempää ulkomaisille opiskelijoille kuin tutkijoillekaan.

Toiseen dimensioon sijoittuu ajattelutapa, jossa kansainvälisyys nähdään keinona edistää maailmanlaajuista ymmärrystä, jossa tavoitteena on parantaa ihmisten elämisen laatua. Suomalaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tulee silloin olla avoimia vuorovaikutukseen globaalisti. Haasteena on kulttuurisen ymmärryksen lisääminen ja syventäminen sekä taloudellisten voimavarojen mitoittaminen järkevästi.

On selvää, että korkeakoulujen tulee olla suunnannäyttäjänä kansainvälisyyden edistämisessä. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että Suomen korkeakouluyhteisöjen sisällä tulisi käydä nykyistä laajempaa keskustelua kansainvälistymisen eri dimensioista ja että keskustelun tulisi kattaa korkeakouluyhteisön kaikki jäsenet. Keskustelun tulisi aidosti tavoittaa erilaiset moraaliset ja eettiset ulottuvuudet: on olemassa tilaus arvopohjaiselle debatille. Keskustelun avoimuus ja moniarvoisuus voisi olla esimerkki ja viesti myös kansalaisyhteiskunnalle. Muussa tapauksessa korkeakoulut ovat sivussa tai jäävät marginaaliin, kun puhutaan kansainvälistymisen eri puolista Suomessa tai Euroopassa.

*

There are two dimensions in Finland´s Higher Education institutions internationalization. In the other one economical values and profit are emphasized and in other dimension studies and activities from the cultural understanding point of view are important. The author describes that these two dimensions are also visible in Finnish political debate. Higher Education institutions have their role in both debates.

Kirjoittaja

Tapio Varmola, rehtori, KT, dosentti, Seinäjoen ammattikorkeakoulu