2/2011, Tutkimus ja innovaatiot

Metodologia ja muutos

Ammatillisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan tavoitteet

Tutkimus- ja kehittämistoiminnalla (tästedes T&K-toiminnalla) tarkoitetaan systemaattista toimintaa käytettävissä olevan tiedon lisäämiseksi ja tämän tiedon hyödyntämistä uusien sovellutusten löytämiseksi. (Ks. Niiniluoto, 1984, s. 13) Keskeistä tässä määritelmässä on, että T&K-toiminta joko tuottaa uutta tutkimustietoa tai se perustuu uudelle tutkimustiedolle. Tällöin on tietenkin kiinnostavaa tietää, mitä uudella tutkimustiedolla tarkoitetaan ja miten sellainen voidaan tunnistaa. Näihin kysymyksiin voidaan vastata tieteenfilosofian ja metodologian avulla.

Tarkoitukseni tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan ole esittää yleiskatsausta tieteenfilosofian ja metodologian teemoihin, vaan keskittyä T&K-toiminnaksi luettavan ammatillisen kehittämistyön metodologisiin ehtoihin. Tällöin on tietenkin otettava huomioon yleiset T&K-toiminnan vaatimukset. Mutta ammatillisella kehittämistyöllä on muitakin kuin vain uusien tosiasioiden kuvaamiseen ja selittämiseen liittyviä tavoitteita. Keskeisenä tavoitteena on usein ammatillisia käytäntöjä koskevien teknologisten tai rakenteellisten muutosten aikaansaaminen. Niinpä ammatillisessa kehittämistyössä pyrkimyksenä on uusien todellisuutta koskevien käsitysten muodostamisen lisäksi myös todellisuuden muokkaaminen asetettujen tavoitteiden mukaiseksi. Tällöin kysymys on olennaisesti voimisesta eli vallasta ja sen käyttämisestä.

Yleiset sitoumukset

George Orwell kuvasi yhteiskunnallisen dystopian jota hallittiin uuskielen ja voimakkaan kontrollijärjestelmän avulla. Lilleri Lalleri opetti, että sanat voi määritellä haluamallaan tavalla. Mielikuvitus onkin tärkeä elementti sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa. Mutta pelkkä mielikuvitus ei riitä tässä tehtävässä. Ammatillisen kehittämistyön oikeutus nojaa kollektiiviseen hyväksyntään. Tällöin orwellilainen dystopia tai Lilleri Lallerin opetukset eivät kanna järin pitkälle. Toki ne voivat väliaikaisesti toimiakin. Ei ole kovinkaan vaikea kuvitella tapauksia, joissa ne tarjoavat käyttökelpoisen käytännöllisen ratkaisun ammatillisen kehitystyön suuntaamiseksi. Mutta nämä ehdotukset eivät aivan vastaa nykyaikaisia poliittisia tai episteemisiä arvoja ja oletuksia. Sosiaalisen todellisuuden rakentaminen on olennaisesti sidoksissa näihin arvoihin ja oletuksiin. Peruslähtökohtana on arkijärjen mukainen todellisuuskäsitys. Ammatillisessa kehitystyössä on tai ainakin siinä tulisi olla kysymys realistisesta projektista, jossa tähän todellisuuskäsitykseen nojaten pyritään toteuttamaan määrätynlaisia muutoksia, joiden uskotaan olevan yhteensopivia ilmaistujen arvojen kanssa. Ammatillisella kehitystyöllä on täten metodologinen kaksoisrooli koskien oikeuttamista (ja kenties keksimistä). Yhtäältä pyrkimys on oikeuttaa kehittämisen välineet, toisaalta tavoitteet. Yksinkertaisesti ilmaistuna kehittämisen välineitä ovat kaikki asiaa koskevat uskomukset, informaatio ja tieto, joka on relevanttia tavoitteeseen pyrkimisen kannalta. Tällöin metodologisen tarkastelun perusajatuksena on määritellä luotettavat testit välineiden oikeuttamiselle. Tavoitteiden oikeuttaminen sen sijaan on tietyssä mielessä poliittinen tehtävä. Yhtäältä tavoitteet edellyttävät kollektiivista hyväksyntää (tai ainakin tunnustusta), toisaalta tavoitteiden toteuttamisen välineet edellyttävät samanlaista hyväksyntää (tai tunnustusta). T&K-työssä yleisesti tällainen hyväksyntä edellyttää välineiltä ja niiden käyttäjiltä luotettavuutta ja vastuullisuutta. (Vrt. Konkka, 2007) Kehitystyön onnistuneen tuotoksen oikeutus edellyttää yhteensopivuutta vallitsevien poliittisten arvojen kanssa. Ammatillisen kehitystyön ydin on, tai niin ainakin väitän, todellisuutta koskevien väitteiden ja näihin väitteisiin perustuen todellisuuden muuttamisesta.

Todellisuutta koskevien väitteiden oikeuttaminen ja todellisuuden muuttamisen oikeuttaminen näyttävät ensisilmäykseltä hyvin erilaisilta tehtäviltä, ja sitä ne ovatkin todellisuudessa. Mutta eroistaan huolimatta niillä on paljon yhteistäkin. Keskeisin yhdistävä lähtökohta todellisuuden tuntemisen ja sen muuttamisen tavoitteissa on, että todellisuus, sellaisena kuin sen miellämme, on olemassa meistä riippumatta. Ammatillisen kehitystyön kannalta tällainen lähtökohta on varsin uskottava. Jotta ”asiakas” ostaisi ja ”asiantuntijalla” olisi mitä tarjota, tarvitaan muutakin kuin pelkkää mielikuvitusta. Tarvitaan osapuolten asenteista riippumaton todellisuus, jossa jaettava asia on todellinen.

Toinen yhdistävä tekijä liittyy todellisuuden ja sen tarkkailijan sekä todellisuuden ja sen muokkaajan väliseen vuorovaikutukseen. Vuorovaikutussuhde on kausaalinen. Havaintomme, kokemuksemme ja ymmärryksemme todellisuudesta ovat sellaisia kuin ne ovat, koska todellisuus on kausaalisessa suhteessa meihin. Samoin me kykenemme muuttamaan todellisuutta haluamaamme suuntaan ja halutunlaiseksi, koska olemme kausaalisessa suhteessa todellisuuteen. Tämä kausaalinen suhde merkitsee itse asiassa korrespondenssisuhdetta todellisuutta koskevien väitteiden totuuden ja todellisuuden sekä tavoitteiden ja niiden todentamisen välillä. Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollisuutta paneutua yksityiskohtaisemmin tätä korrespondenssisuhdetta koskeviin kysymyksiin.

Kolmas yhdistävä tekijä on kommunikoitavuus. Pyrittiinpä sitten maailman kuvaamiseen tai sen muuttamiseen, tulokset ja tavoitteet on kyettävä esittää ja arvioida julkisesti. Usein tällainen julkinen esittäminen ja arvioiminen tarkoittaa sitä, että kehittämishanke raportoi hankeen rahoittajalle siten kuin projektin sopimuksessa on päätetty. Nyt huomion keskipiste on kuitenkin toisaalla. Kommunikoitavuus kehittäjien kesken ei ole samankaltainen vuorovaikutussuhde kuin ulkoisen todellisuuden ja tutkijan välinen vuorovaikutussuhde. Jälkimmäinen on kausaalinen suhde tutkijan ja todellisuuden välillä. Ensimmäinen edellyttää perusteiden esittämistä ja väitteiden oikeuttamista. Nykykäsitys tarjoaa sangen aukottoman ja luotettavan teorian näiden suhteiden kuvaamiseksi ja oikeuttamiseksi. Nämä ammatillisen kehittämisenkin kannalta järkeenkäyvät sitoumukset asettavat myös reunaehdot ammatillisen kehittämisen metodologialle.

Tässä kuvatut yleiset sitoumukset, jotka arkijärjellä varustetut kehittäjät sekä suurin osa ihmisistä ylipäätään hyväksyy, mukaan lukien suurin osa hyvin oppineista ja asioihin perehtyneistä ihmisistä:

  1. On olemassa ulkoinen maailma (tai todellisuus), joka on sellainen kuin se on riippumatta minun (tai meidän) sitä koskevista representaatioista (meistä itsestämme, uskomuksistamme, mielikuvistamme, mielipiteistämme, asenteistamme jne.).
  2. Todellisuutta koskevat väitteet ovat tosia tai epätosia sen mukaan kuinka hyvin ne vastaavat todellisuutta. Ne eivät ole tosia sen perusteella, mitä mieltä 5 olemme tai minkälaisia sosiaalisia konstruktioita kulloinkin todellisuudesta rakennamme. Todellisuutta koskevien väitteiden ja todellisuuden suhde on tyypillisesti kausaalinen. Toisin sanoen, syy todellisuutta koskevan väitteen totuudelle on todellisuus itse.
  3. Todellisuutta koskevat väitteet ovat kommunikoitavissa kielen avulla ja niiden paikkansapitävyyttä voidaan arvioida julkisten testien avulla. Kommunikoitavuus edellyttää yhtäältä yhteisen käsitejärjestelmän ja toisaalta yhteisesti hyväksytyt kriteerit todellisuutta koskevien väitteiden arvioimiseksi. Toisin sanoen, todellisuutta koskevan väitteen hyväksyminen todeksi edellyttää yhteistä kieltä ja yhteistä mittaria.(Vrt. Searle, 1995, l. 7 – 9)

Nämä arkijärjen mukaiset periaatteet ovat myös tieteellisen menetelmän ja metodologian karkea perusta. Erityisen käyttökelpoisia nämä sitoumukset ovat juuri ammatillisen kehitystyön kannalta. Kehitystyön tulokset voivat olla kestäviä vain jos ne ovat kytköksissä reaalimaailmaan ja niillä on vaikutusta ulkoiseen todellisuuteen ja niiden vaikutus voidaan todentaa riippumattomin ja luotettavin menetelmin. Karkeasti ottaen, nämä yleiset sitoumukset tarkoittavat ulkoista realismia, totuuden korrespondenssikäsitystä ja naturalistista metodologiaa. Suomalaisessa ihmistieteellisessä keskustelussa (johon kuuluvat ainakin sosiaalitieteet, kasvatustieteet ja terveystieteet, tms.) tämä yleisten sitoumusten joukko nostaa niskakarvat pystyyn. Ainoastaan filosofit (kautta maailman) tulevat toimeen näiden sitoumusten kanssa. Jos ja kun näiden tieteenalojen pyrkimyksenä on kehittää ympäröivää yhteiskuntaa, niiden on jollain tavoin kyettävä vastaamaan mainittujen sitoumusten näkökulmasta erilaisiin yhteiskunnan haasteisiin. Ammatillinen kehitystyö kohtaa jatkuvasti saman haasteen. Niinpä senkin on siihen vastattava, jotta se ansaitsisi yhteiskunnallisen oikeutuksensa.

Metodologisten sitoumusten reunat

Ammatillinen kehitystyö harvemmin tapahtuu täydellisen informaation vallitessa. Muutokseen pyrittäessä on aina epävarmuus- ja riskitekijöitä, jotka on osattava jollakin tavoin ottaa huomioon. Onneksi epävarmuuden ja riskinhallintaan on olemassa käyttökelpoisia välineitä, jotka soveltuvat monipuolisesti kehittämistyön eri tasoilla, uuden tiedon tuottamisessa, viestinnässä ja pedagogiikassa. Metodologinen ydin, johon ammatillinen kehitystyö nojaa, on ytimeltään subjektivistinen.

Objektiivisuuden vaatimuksen ja subjektivismin kontrasti on kuitenkin vain näennäinen. Kysymys on samasta kontrastista kuin todellisuuden ja todellisuutta koskevien väitteiden todeksi hyväksymisen kontrastista. Kysymys on objektiivista todellisuutta koskevista käsityksistä (jotka väistämättä ovat sidoksissa tietyssä mielessä subjektiivisiin arvioihin). Ammatillisen kehitystyön metodologian ydinajatus on olennaisesti sidoksissa esitettyihin perusteluihin ja niiden hyväksyttävyyteen. Hyväksyttävyyden reunat ovat puhtaasti loogisia (tai käsitteellisiä). (Ks. Christensen, 2004) Hyväksyminen on intentionaalinen, siis mielen sisäinen, tapahtuma. Subjektivismi viittaa siten erityisesti vakuuttuneisuuden asteisiin koskien todellisuutta koskevia väittämiä, vaihtoehtoisten tavoitteiden arvoa ja eri tavoitteiden arvottamista sekä mahdollisuutta saavuttaa olemassa olevilla menetelmillä hyväksi havaitut päämäärät. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna seuraavat minimaaliset ehdot ovat järkeenkäypiä:

  1. Informaation arvioiminen perustuu kehittäjän vakuuttuneisuuden (tai uskomusten) asteisiin, jotka voidaan esittää todennäköisyysfunktiona,
  2. asetetut tavoitteet ja niiden vaihtoehdot sekä vaihtoehtoihin liittyvät preferenssit voidaan esittää utiliteettifunktiona, ja
  3. rationaalinen kehittäjä toimii ikään kuin hän maksimoisi subjektiivista odotettua utiliteettiansa.

Näitä ehtoja voidaan soveltaa erittäin laaja-alaisesti miltei mihin hyvänsä päätöksentekoa ja arviointia koskeviin ongelmiin. Ne tarjoavat käyttökelpoisen rationaalisuusehdon myös ammatillisen kehitystyön tarpeisiin. Intuitiivisesti ilmaistuna nämä ehdot tarkoittavat sitä, että kehittäjä pyrkii vallitsevan informaation nojalla tuottamaan mahdollisimman suuren arvon. Toisin sanoen, jos kehittäjä osaa asettaa erilaisia tavoitteita ja vertailla niitä keskenään ja jos hän osaa arvioida käytettävissä olevaa informaatiota ja verrata sitä vaihtoehtoiseen informaatioon ja jos hän kykenee tekemään ratkaisuja näiden ehtojen mukaisesti, tarkoittaa se sitä, että kehittäjä on sitoutunut bayesiläiseen päätösmalliin. Bayesiläisen epistemologian keskeinen etu on siinä, että se tarjoaa kehittämistyön oletuksista ja sitoumuksista riippumattoman testin tulosten ja toimien luotettavuuden arvioimiseksi. Toiseksi, se tarjoaa yksiselitteisen ja täsmällisen ratkaisun useimpiin kehittämistyön päätösongelmiin. Kolmanneksi bayesiläinen epistemologia tarjoaa minimalistisen normatiivisen ohjenuoran kehittäjän avuksi. Erityisesti se tarjoaa strategisen säännön kehitystyölle. (Ks. esim. Ramsey, 1931; Savage, 1954; ks. myös Bishop and Trout, 2005, s. 139)

Ohjenuoran seuraamisen ehdot ovat niin heikkoja, että jokainen tieteelliseen rationaalisuuteen sitoutunut kehittäjä voi ne hyväksyä. Tai, sama vahvemmin ilmaistuna, jokaisen tieteelliseen rationaalisuuteen sitoutuneen kehittäjän on hyväksyttävä ainakin tässä esitelty minimaalinen ehtojen joukko, ellei enemmän, jotta hänen toimensa ja tuloksensa kestäisivät rationaalisen kritiikin. Ennen kaikkea bayesiläinen epistemologia tarjoaa ”robustin” metodologisen välineen kehittämistyölle. Toisin sanoen, sen tarjoama väline on hyvin joustava ja se on sovellettavissa miltei mille hyvänsä elämänalueelle. Sillä ei ole merkitystä, onko käytettävissä oleva informaatio määrällistä tai laadullista, vai onko se deskriptiivistä tai normatiivista. Kehittämistyö pohjautuu (toivottavasti) aina olemassa olevaan todellisuutta koskevaan tietoon, ja siten viimekädessä havaintoihin. Mutta kehittämistyössä tähdätään myös harkinnan kautta tapahtuvaan muutokseen, jolloin harkinnan perusteella tehdyt päätökset ovat tarkastelun keskiössä. Bayesiläinen epistemologia ei kuitenkaan ota kantaa siihen, onko sen perustana käytetty informaatio peräisin havainnoista vai muista päätöksenteon kannalta keskeisistä informaation lähteistä. Ehtojen joukon ydin on siinä ”subjektivistisessa” ajatuksessa, että kehittäjä voi arvioida informaationsa vakuuttavuutta ja eri vaihtoehtoja koskevia sen hetkisiä preferenssejään rationaalisesti. Tämä ydin takaa sen, että olivatpa tavoitteet tai lähtökohdat mitä hyvänsä, mallia voidaan luotettavasti soveltaa tavoiteltavaan ratkaisuun pääsemiseksi, ja informaation määrän ja laadun kasvaessa, vaihtoehtoisia ratkaisuja voidaan arvioida yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä malli toimii niin luotettavien tosiasioiden kuin päätöstenkin tuottamisen apuvälineenä. (Vrt. esim. Jeffrey, s. 103, (2007)) Olennaista tässä minimalistisessa metodologisessa vaatimuksessa kuitenkin on se, että se ei sisällä mitään sellaista, johon tavallinen jalankulkija ei voisi sitoutua.

Muutos

Ammatillinen kehitystyö ei tavoittele pelkästään episteemisiä tuloksia, vaan pyrkimyksenä on myös teknologisen tai rakenteellisen muutoksen aikaansaaminen. Toisin sanoen, kehitystyössä ei riitä, että kehittämisen keinot (uskomukset) ovat perusteltuja ja tosia, vaan pyrkimyksenä on myös todellisuuden muokkaaminen hyväksyttyjen käsitysten näkökulmasta. Teknologinen ja rakenteellinen muutos edellyttävät voimista eli valtaa. Valta on ennen kaikkea kykykäsite. Ammatillisessa kehitystyössä kysymys on ennen kaikkea kyvystä saada muut toimimaan tavalla, jota he eivät välttämättä itse haluaisi. On silti pantava merkille, että muutoksen aikaansaaminen ei välttämättä edellytä vallankäyttöä, sillä ne, joiden halutaan käyttäytyvän määrätyllä tavalla saattavat käyttäytyä niin myös vapaaehtoisesti. (Ks. Searle, l. 7; Lukes, 2005)

Nyky-yhteiskunnassa kaikenlainen valta ja sen käyttö on legitimoitava jotenkin. Näin on asianlaita myös ammatillisen kehitystyön tuotosten hyödyntämiseen ja levittämiseen liittyvän vallan ja vallankäytön kohdalla. ”Parempien” uusien käytäntöjen kehittäminen edellyttää perusteita, jotka jollakin tavoin sitovat toimijoita. Edellä olen esitellyt jo kaksi tällaisia perusteita antavaa sitoumusten joukkoa. Ensimmäinen sitoumusten joukko tarjoaa arkijärjenmukaiset oletukset koskien todellisuuden luonnetta, todellisuutta koskevien käsitysten ja todellisuuden suhdetta sekä yhteisten käsitysten jakamisen perustan. Jälkimmäinen sitoumusten joukko tarjoaa arkijärjen mukaiset ja tieteellisen rationaalisuuden taustallakin vallitsevat metodologiset reunaehdot. Nämä sitoumusten joukot antavat perusteita hyväksyä todellisuutta koskevia käsityksiä ja sen muokkaamista koskevia tavoitteita. Edellä mainitut sitoumukset eivät kuitenkaan sellaisenaan riitä. Yksilö voi sitoutua tai olla sitoutumatta edellä esitettyihin ajatuksiin. Kyseiset ajatukset eivät ole täysin kiistattomia, ja on aivan mahdollista, että joku haluaa irtisanoutua niistä. Yksittäiset ja irralliset irtisanoutumiset ovat kuitenkin varsin merkityksetön tekijä T&K-toiminnan tarkastelussa. T&K-toiminta saa yleisen oikeutuksensa kollektiivisen hyväksynnän kautta. Tällainen kollektiivinen hyväksyntä tuottaa deonttista valtaa. Toisin sanoen, kollektiivinen hyväksyntä tuottaa valtaa, jolla on vaatimuksia, lupia, kieltoja, oikeuksia ja velvollisuuksia yms. synnyttävää voimaa. (Vrt. Searle, 1995; 2010) Lainsäädäntö tuottaa muutoksia, jotka antavat selkeän esimerkin tässä tarkoitetusta vallasta. Lainsäädäntö perustuu meillä legitiimiin poliittiseen järjestelmään. Lait antavat perusteita toimia määrätyllä tavalla ilman, että kukaan varsinaisesti haluaisi toimia siten kuin laki säätää. Ammatillisessa kehitystyössä on useimmiten kysymys samanlaisesta perusteita tuottavasta mekanismista. Teknologiset tai rakenteelliset muutokset eivät vaadi, että ihmisten olisi varsinaisesti haluttava toimia niiden edellyttämällä tavalla. Silti ihmisillä on haluista riippumattomia perusteita toimia niin kuin teknologiset tai rakenteelliset muutokset edellyttävät. Joko ihmiset eivät voi muuta kuin muuttaa käyttäytymistään tai he kenties voisivat käyttäytyä toisin, mutta 9 eivät silti käyttäydy. Tällöin he pitävät uudistukseen johtaneita päätöksiä perusteltuina ja legitiimeinä.

T&K-työssä metodologinen huomio on kiinnittynyt lähes yksinomaan oikeuttamista koskeviin kysymyksiin. Toisin sanoen, tavoitteena on tarkastella ja esittää ehtoja sille, kuinka esitettyjä ratkaisuja voi ja pitää perustella, jotta ne voitaisiin hyväksyä. Muutosta koskevissa kysymyksissä metodologiset ongelmat ovat pragmaattisempia. Kysymys on siitä kuinka voidaan ja pitää toimia silloin, kun pyritään saamaan aikaan todellisuutta koskevia muutoksia. Tällöin puhtaasti episteemisestä metodologiasta siirrytään toimintaa ohjaavaan metodologiaan. Tällaisen metodologian juuret ovat syvällä Aristoteleen praktisessa syllogismissa. Moderni peli- ja päätösteoria on sen edistynyt eksplikaatio. Niinpä sen sovellukset toimivat myös muutosta koskevien päätösten oikeuttamisessa, mutta peli- ja päätösteoreettinen normatiivinen tarkastelu menee vieläkin pitemmälle. Se tarjoaa strategisia sääntöjä asetettujen tavoitteiden toteuttamisen avuksi. (Vrt. Hintikka, s. 30, 2001) Mutta tällöinkin asetetaan ainoastaan rationaaliset reunaehdot.

T&K-työ ja ammatillinen kehittäminen on osa yhteiskunnallista ja poliittista valtarakennetta. Se on poliittisesti ohjattua kehittämistoimintaa, ja se saa osin oikeutuksensa poliittisin perustein. Tällöin kehitystyötä sitovat episteemisten ja metodologisten reunaehtojen lisäksi myös deonttiset, oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat sosiaaliset reunaehdot. Ihmisten käyttäytymiseen vaikuttaminen on legitimoitava myös oikeuksien ja velvollisuuksien, ei pelkästään henkilökohtaisten tai yhteiskunnallisten hyötyjen termein. (Vrt. esim. Rawls, 1999)

Kirjoittaja

Jyrki Konkka, yliopettaja, jyrki.konkka(a)metropolia.fi, Metropolia Ammattikorkeakoulu

Bishop, J.D. and Trout, Michael 2005. Epistemology and the Psychology of Human Judgment. Oxford University Press, Oxford.

Christensen, David 2007. Putting Logic in its Place – Formal Constraints on rational Belief. Oxford UP, Oxford.

Bovens, Luc and Hartmann, Stephan: Bayesian Epistemology. Oxford University Press, Oxford.

Hintikka, Jaakko 2001. Filosofian köyhyys ja rikkaus – Nykyfilosofian kartoistuta. (Toim. Janne Hiipakka ja Risto Vilkko). Art House, Helsinki.

Jeffrey, Richard 2007. Subjective Probability – The Real Thing. Cambridge University Press, Cambridge.

Konkka, Jyrki 2007. ’Tieto taitavien toimijoiden ansiona’, teoksessa Taidon tieto (toim. Kotila, Mutanen ja Volanen). Edita, Helsinki.

Lukes, Steven 2005. Power – A Radical View. Second Edition. Palgrave Macmillan, New York, N.Y.

Niiniluoto, Ilkka 1984. Johdatus tieteenfilosofiaan – Käsitteen- ja teorian muodostus. Otava, Helsinki.

Ramsey, F. P. 1931. ‘Truth and Probability’, ch. 7 in The Foundations of Mathematics and Other Logical Essays. (repr.) Routledge, (2001).

Rawls, John 1999. A Theory of Justice – Revised Edition. Oxford UP, Oxford.

Savage, L. J. 1954. Foundations of Statistics. J. Wiley & Sons, NY; 2nd edn (rev.), Dover Publications, Inc., NY (1972).

Searle, John 1995. The Construction of Social Reality. The Free Press, New York, NY.

Searle, John 2010. Making the Social World – The Structure of Human Civilization. Oxford UP, Oxford.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli