’Aika entinen ei koskaan enää palaa’ – lauloi Junnu Vainio aikoinaan. Tämä pitää paikkansa myös työn ja työelämän suhteen. Työelämä entinen ei todellakaan enää koskaan palaa.
Suomi on kyntänyt jo vuosia vähenevän, negatiivisen ja nollakasvun kurimuksessa. Olemme menettäneet globaaleja markkinaosuuksiamme. Kilpailukykymme, jota vielä jokin aika sitten kehuttiin maailman parhaaksi, on kärsinyt pahoja kolauksia. Jo vuonna 2012 arveltiin, että Suomen teollisesta tuotannosta on poistunut pysyvästi yli 59 000 työpaikkaa. Nuo menetykset ovat tuskin parissa vuodessa ainakaan pienentyneet.
Tilastokeskuksen uusimpien lukujen mukaan juuri nyt Suomessa on 60 000 yritystä enemmän kuin vuonna 1990, mutta kokonaishenkilöstömäärä on pysynyt samalla tasolla. Toisin sanoen, yritysten työllisyys ei ole kasvanut 25 vuoteen. Eniten työnantajat ovat vähentyneet teollisuudesta ja pääosa kansantalouden työllisyyden lisäyksestä on tapahtunut kuntien ja kuntayhtymien palvelutuotannossa. Eipä ihme, että kestävyysvaje on ollut jo usean vuoden ajan talouspoliittisena iskusanana. Julkinen talous on tehotonta tai ainakin se on liian iso vallitsevaan taloudelliseen todellisuuteen. Tehostamisen, työn uudelleen ajattelemisen ja kokonaisvaltaisen työelämäuudistamisen pitäisi koskea myös koko yhteiskuntaa, mutta muutos on hidasta, aivan liian hidasta. Kun nousu joskus taas alkaa on meidän rakennettava – ainakin henkisesti – merkittävä osa tuotannostamme uudelleen ja kokonaan uudella tavalla. Uuden työn käsite on tässä avainasemassa.
Kaikessa tässä kurimuksessa on jotenkin kummallista, että kansainvälisissä rankkauksissa, kuten vaikkapa 144 maan World Economic Forumin kilpailukykymittarilla Suomi on yhä heti Sveitsin, Singaporen ja Yhdysvaltojen jälkeen neljäntenä. Tämä tarkoittaa, että WEF:n 12 indikaattorin vertailussa täytyy olla monia sellaisia mittareita, joissa olemme ykkösiä tai ainakin lähellä sitä. Esimerkiksi sellaisissa merkittävissä mittareissa kuten terveyden ja perusopetuksen sekä koulutuksen ja työssä oppimisen osalta olemme kirkkaita kultamitalisteja. Tähän ei voi todeta kuin saman, jonka elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja Vesa Vihriälä lausuu Kanava-lehden numerossa 6:2014: Suomi on näihin vahvuuksiin nähden alisuoriutuja. Vaikka rakenteet ovat iskukunnossa, on kilpailukyky – siis kustannukset, tehokkuus ja tuote hakusessa. Tämä jos mikä vaatii uudenlaista työtä ja työelämää.
Pienevät resurssit ja niiden tehokas käyttö ovat jo tämän ajan a new normal. Olemme siirtymässä niukkuuden maailmaan, jossa keskeisenä asiana myös työelämässä on uudenlainen kimmoisuus – resilienssi. Työelämän resilienssillä pyritään kuvaamaan yhteisön ja jokaisen yksilön kykyjä sopeutua ennakoimattomiin muutoksiin. Resilienssi on paitsi sopeutumista yllättävään myös oppimista yllättävästä ja siten jopa hyötymistä yllättävästä. Resilienssin kyky ei ole annettu ominaisuus, se kehittyy oppimisen myötä, kohtuullisia haasteita kohtaamalla. Kyse on juuri niistä asioista, joita suomalaisen ammattikorkeakouluopetuksen pitäisi yhdessä työelämän kanssa tutkia, testata ja opettaa. Ja sitähän me teemmekin paljon enemmän kuin monet muut, mutta emme tietenkään vielä riittävästi ja kattavasti.
Uudenlaisella työn käsitteellä ja korkealla osaamisella sekä niiden tuomalla kimmoisalla mukautumiskyvyllä me onnistumme. Mutta sitä ennen on siivottava oma pesä ja kehitettävä uuden työn ja työelämän haasteita paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös omien organisaatioidemme sisällä. Haasteita riittää molemmissa.
Kirjoittaja
Petri Raivo, rehtori, Karelia-ammattikorkeakoulu, petri.raivo@karelia.fi
