Matti Sarén
Suomen tarpeettoman lukuisa ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulutuksen toimijaverkko tuottaa keskinkertaisuutta kalliisti. Toimijoiden haasteena on kustannusten jatkuva kasvaminen ilman pitkäjänteistä perusrahoituksen näkymää. AMK:lle osoitettu rahoitus ei näytä riittävän tutkimus-, kehitys- sekä innovaatiotoiminnan infrastruktuurien, laadukkaan opetuksen sekä aluevaikuttavuuden lakisääteisiin tehtäviin. Eteenkään, jos maantieteellinen, työelämän osaajatarpeita tukeva tai nykyrakenteinen järjestelmä halutaan säilyttää.
Tilanne on kärjistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana, jolloin tutkintokohtainen rahoitus on AMK:lle käytännössä puolittunut ja samalla työelämän osaamis- ja osaajatarpeet ovat jatkuvasti kasvaneet. Sivistyskatsaus 2030 (OKM) nostaa esille ongelman ammatillisen toisen asteen palkkahyödyn puutteesta. Esimerkinomaisesti ammatillisen toisen asteen suorittaneilla tekniikan alalta valmistuneiden työttömyys, vuosi valmistumisen jälkeen on 23,5 %, kun korkeakoulutetuilla se on 8,4 % (Vipunen). Panoksia tarvitaan edeltävän koulutuksen osaamistasoon ja korkea-asteelle siirtyvien opiskelijoiden perusvalmiuksia kehittävään lisäopetukseen.
Suomessa on totuttu maksuttomaan koulutukseen. Sen hankkiminen yksilölle on lähes kustannuksetonta ja ensimmäistä tutkintoa hakevien rinnalla aloituspaikosta kilpailee myös aiemmin samantasoisen tutkinnon suorittaneiden joukko. Paradoksi on siinä, ettei työnantajalla eikä työntekijälle ole kannustetta osaamistason nostoon. Tästä on seurannut osaamistason ja bruttokansantuotteen jämähtäminen paikalleen pian kahdeksi kymmeneksi vuodeksi.
Meiltä löytyy tihentymiä, joissa on useita yliopistojen yksiköitä, yliopistokeskuksia ja ammattikorkeakouluja vieri vieressä. Näistä jokainen tuottaa samat peruspalvelut, orientoivat ja aineopinnot, opetuksen ja TKI:n infrastruktuurit. Samalla on alueita, joissa niiden väestöpohjaan suhteutettuna aloituspaikkoista ylitarjontaa.
Lopputuloksena on tehoton päällekkäisten organisaatioiden, järjestelmien sekä tukipalveluiden ylläpitämisen sekamelska. Ongelma korostuu nykyisessä järjestämismallissa, jossa liian usein seinät ja toimijaidentiteetti nähdään edellytyksenä koulutuksen ja TKI:n järjestämiselle.
Tilanne on saatu aikaan siilouttamalla koulutusasteet ja asettamalla korkeakoulut kilpailemaan samasta rahoituksesta ilman selviä kannusteita yhteistyöhön. Laajan opetustarjonnan rakentaminen on välttämättömyys perusrahoituksen varmistamiseksi, mutta samalla vähenevä rahoitus johtaa koulutussisältöjen keskinkertaisuuteen. Ellei rahoituspohjaa voida korjata tulevaisuuskestäväksi lisäämällä yksilöiden, työnantajien ja alueiden vastuuta, joudutaan jatkossakin kurjistuvaan tilanteeseen.
Suomessa tarvitaan sisällöllisesti kattava ja saavutettava korkeakoulutus. Kilpailu on itsessään tervettä, mutta sen kohteena tulisi olla oppijakokemus ja oppimistulokset. Osaamisen kehittäminen ja oppiminen eivät edellytä alueen omaa korkeakoulua. Siksi nykyisien korkeakoulujen määrää tulisi tarkastella kriittisesti opetukseen ja TKI-työhön suunnattujen resurssien tehokkaan käytön ja saavutettavuuden varmistamiseksi.
Avarakatseinen ja näkemyksellinen rakenteellinen ja toiminnallinen kehittäminen pitää nähdä tehtävänä, jota tulee tarkastella jatkuvasti. Se kattaa myös ennakkoluulottoman yhdistämisen korkea-asteen ja ammatillisen toisen asteen ja yliopistojen sekä ammattikorkeakoulujen välillä.
Matti Sarén, rehtori/toimitusjohtaja, Kajaanin Ammattikorkeakoulu Oy, matti.saren(at)kamk.fi.
Vastaa