Aikuiskoulutus on tärkeä osa ammattikorkeakoulujen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta. Velvoite elinikäisen oppimisen edistämiseen ja aikuiskoulutukseen pohjautuu ammattikorkeakoululakiin. Elinikäisellä oppimisella tarkoitetaan koko eliniän kestävää tietojen ja taitojen oppimista, jota tapahtuu sekä informaalisesti että formaalisesti. Elinikäinen oppiminen on vapaaehtoista ja sitä motivoivat henkilökohtaiset tarpeet ja halut sekä ammatilliset tiedon ja osaamisen tarpeet. Formaalisesta elinikäisestä oppimisesta puhuttaessa käytetään yleisesti käsitteitä aikuiskoulutus, lisäkoulutus, jatkokoulutus ja täydennyskoulutus. Aikuiskoulutuksena ammattikorkeakoulut tarjoavat tutkintoon johtavaa koulutusta, avointa amk-opetusta, erikoistumisopintoja, täydennyskoulutusta ja muuta koulutusta; esimerkiksi erilaisia kaikille avoimia luentotilaisuuksia.
Korkeakoulujen arviointineuvoston (KKA) tekemien laatujärjestelmien arviointien (2009–2011) perusteella ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutuksessa ja nimenomaan täydennyskoulutuksessa on runsaasti kehitettävää. Puutteita on mm. tulevaisuuden koulutustarpeiden ennakoinnissa, opetusmenetelmissä, uuden teknologian hyödyntämisessä opetuksessa, koulutuksen sisällöllisessä laajuudessa ja tasossa eri koulutusohjelmien välillä sekä aikuisopiskelijoiden tukipalveluissa. Koulutusta koskevan palautetiedon keräämisessä on puutteita. Kehitettävää on myös palautetietoon reagoinnissa ja palautteen hyödyntämisessä. Koulutuksen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta koskevaa palautetta tulisi saada enemmän. Myös aikuiskoulutuksen laadunvarmistus kokonaisuutena vaatii kehittämistä.
Jatkan ammattikorkeakoulun täydennyskoulutusta koskevien haasteiden esiin nostamista peiliaineistona KKA:n laatima selvitys aikuiskoulutuksen laadusta yliopistoissa (2006) ja omat neljäntoista vuoden kokemukset työskentelystä ammattikorkeakoulussa. Näiden pohjalta rakentuu seuraava listaus siitä, miten ammattikorkeakoulujen täydennyskoulutus eroaa yliopistojen toteuttamasta täydennyskoulutuksesta ja mitä kehitettävää siinä on:
- erillinen aikuiskoulutusstrategia puuttuu useimmista ammattikorkeakouluista,
- aikuiskoulutuskeskuksia ei juurikaan ole; toiminta on hajautettu eri toimialoille,
- täydennyskoulutus koostuu edelleen pääasiassa yksittäisistä koulutuspäivistä kun yliopistoissa suositaan laajempia opintokokonaisuuksia,
- täydennyskoulutusta ei ole useinkaan opintopisteytetty eikä polkua tutkintotavoitteiseen koulutukseen ole rakennettu,
- verkko-opetusta on vähän ja kaiken kaikkiaan web-pohjaisia oppimisympäristöjä hyödynnetään opetuksessa heikosti,
- aikuiskoulutuksessa on heikosti kansainvälisyyttä ja kansainvälistä verkostoitumista; tämä koskee sekä opiskelijoita että henkilökuntaa,
- aikuiskoulutushenkilökunnalle ei ole tarjolla täydennyskoulutusta ja
- aikuiskoulutusta koskeva tutkimus on vähäistä.
Myös opetus- ja kulttuuriministeriö (2008) on tuonut esille suosituksia korkeakoulujen aikuiskoulutuksen kehittämiseksi. Niiden mukaan oppisopimustyyppistä koulutusta tulisi olla tarjolla myös korkeakoulututkinnon suorittaneille, aikaisemmin opitun hyväksi lukemista tulisi edistää koulutuksessa, aikuisopiskelijoille tulisi luoda uusia erikoistumispätevyyksiä ja heillä pitäisi olla joustavampi mahdollisuus suorittaa tutkinto-opintojen osia. Jälkimmäistä perustellaan sillä, että työelämässä olevalle, jo korkeakoulututkinnon omaavalle, riittää usein ammattiosaamisen päivittämiseksi vain tutkinnon osan suorittaminen. Tämä voi myös lisätä täydennyskoulutukseen hakeutumista.
Edellä olevan perusteella voidaan todeta, että ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutukseen kohdistuu runsaasti erilaisia kehittämishaasteita. Haasteisiin kannattaa suhtautua vakavasti, koska muuttuva maailma, uudet vaatimukset työelämässä, korkeakoulutettujen ja ikääntyvien työntekijöiden määrän kasvu (myöhäinen eläkkeelle siirtyminen) sekä työntekijöiden halu kehittyä ammatissaan ja työssään koko työuran ajan, tulevat lisäämään aikuiskoulutuksen tarvetta ja sen kysyntää. Aikuiset ovat kriittisiä ja vaativia asiakkaita, joten laatuvaatimukset koulutusten suhteen tulevat entisestään kasvamaan. Kehittämistarpeisiin vastaaminen kannattaa, koska tulevaisuuden työntekijät ovat yhä valmiimpia maksamaan koulutuksestaan ja näin aikuiskoulutusta voidaan pitää taloudellisessakin mielessä merkityksellisenä toimintana ammattikorkeakouluissa.
Kuka sitten oikeastaan vastaa koulutustarjonnan riittävyydestä korkeakoulutetuille ja miten aikuiskoulutuksen ulkopuolista arviointia voitaisiin tulevaisuudessa parantaa ja tehostaa? Katse suuntautuu kohti alan ministeriötä. Tällä hetkellä KKA:n auditoinneista löytyy niukasti tietoa ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutuksesta. Nyt olisi tarvetta tutkimukselle tai arvioinnille, joka selvittäisi amk-aikuiskoulutuksen tilaa esimerkiksi tavoitteiden, organisoinnin ja toimintatapojen näkökulmasta. Toimeksianto voisi tulla opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja toteuttajana voisi olla KKA. Aikuiskoulutuksen merkitystä korostaisi jos ammattikorkeakoulujen joukosta voitaisiin valita aikuiskoulutuksen laatutoimijat vaikkapa vuosille 2013–2015. Olisi myös tärkeää saada vertailukelpoista tutkimustietoa aikuiskoulutuksen yhtäläisyyksistä ja eroista ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa.
Kirjoittaja
Merja Sankelo, tutkijayliopettaja, dosentti, THT, merja.sankelo(at)seamk.fi, Seinäjoen ammattikorkeakoulu
