Pia Houni ja Perttu Salovaara (toim.). Filosofi tavattavissa: ajatuksia filosofisesta elämästä. 2014. Tampere: Niin & näin. 175 s.
Filosofinen praktiikka on laaja alue, jonka harjoittajan ”voi kohdata kahvilassa, sairaalassa, urheiluvalmennuksessa, vanhus- tai nuorisotyössä, kouluissa, yritysluennoilla tai kahdenkeskisessä tapaamisissa” (s. 7). Näissä moninaisissa yhteyksissä filosofisen praktiikan harjoittaja ”toimii ajattelun ja itsetuntemuksen kätilönä” (s. 7). Tämä ”kätilötaito” on erittäin vaativa ja hienovarainen taito, jolla on luontevia kytköksiä sekä akateemiseen filosofiaan että laajempaan elämänfilosofiaan. Kirjan avausartikkelissa Arto Tukiainen valaisee filosofian praktiikan asemaa filosofian kentällä. Tämä artikkeli on erittäin keskeinen jäsentäessään filosofian praktiikan luonteen moninaisuutta sekä yhteyttä akateemiseen filosofiaan. Filosofian praktiikan taustalla on antiikin perintöä kunnioittava inhimilliseen kasvuun liittyvä asenne eikä niinkään akateeminen filosofinen tutkimus.
Filosofinen praktiikka on keskustelua sanan laajassa merkityksessä: kyse ei ole vain keskustelusta eikä kaikki keskustelu ole filosofista. Siten puhe dialogista osuu ytimeen. Filosofista praktiikkaa leimaa tietynlainen, keskustelun teemasta riippumaton filosofinen asenne, johon liittyy tietty strateginen keskustelun tematiikan jäsentämistapa. Tämä mahdollistaa syvän merkitysrakenteen muodostamisen. Kirjassa dialogisuus viittaa juuri merkitysrakenteiden yhdessä rakentamiseen.
Filosofisessa praktiikassa voidaan käsitellä periaatteessa mitä tahansa aihetta ja praktiikka voi olla kahdenkeskinen tai ryhmässä tapahtuva. Kirjan artikkelit tuovat hienolla tavalla esiin, että sama teema, esimerkiksi rakkaus, voi esiintyä positiivisuudessaan hämmentävänä tai toisaalta riippuvuutta aiheuttava negatiivisena asiana. Siten kirjassa esiintyvä moninaisuus on käytännössä välttämätöntä: ei ole mahdollista jollakin yhdellä keinolla kohdata koko tätä moninaisuutta. Olennaista on toisen kunnioitus ja huomioiminen, läsnäolo ja rinnalla kulkeminen. Kirjan vahva anti liittyy olennaisesti toisen ihmisen huomioimisen eetoksen esittämiseen.
Vaikka kirja esittelee laajan kirjon tapauksia ja niissä käytettyjä menetelmiä, ei kirjan ajatus ole esitellä menetelmien työkalupakkia. Eräs kirjan keskeinen sanoma on, ettei mitään työkalupakkia ole olemassa. Lähimmäisen huomioiminen on ”rauhallinen ja toista kunnioittava kohtaaminen” (s. 83). Tätä ei saavuteta markkinamekanismien ja konsultativisen toiminnan lanseeraamilla banaliteeteilla, vaan hiljentymisellä ja harkinnalla. Tämä syvä harkinta luo kirjaan sen kasvatuksellisen ja filosofisen eetoksen, joka on nähtävissä vastakohtana tyhjyyttä kumisevalle pirtsakalle tiimipelaamiselle ja muulle pintakohinalle. Yksilön kohtaaminen on vakava asia: ilman täyttä luottamusta se ei voi toimia.
Filosofinen praktiikka on sitä, mitä tieteellinen keskustelu on parhaimmillaan: syvällistä yhdessä pohtimista yhteisesti tärkeänä pidetystä aiheesta. Muodon tai menetelmän sijaan tärkeää on viisaus sanoa, kuunnella ja vain olla hiljaa. Ymmärryksen kehittyminen vie aikaa. Nykyinen kilpailu- ja suorituskeskeinen yhteiskunta ei suosi tällaista. Tieteen julkaisupakko tai arkielämän some-kohina vieraannuttaa ihmistä itsestään: tunne itsesi.
Risto Suvanto tuo esiin Martin Buberin käsiteparit ’minä-se’ ja ’minä-sinä’ kuvaamaan toisen kohtaamisen problemaattisuutta. Esineellistävä ’minä-se’ -suhde tulee helposti vallitsevaksi esimerkiksi tiettyjen roolitusten välityksellä. Minä opettajana, lääkärinä tai terapeuttina kohteen helposti ’sinän’ sijaan ’sen’. Lähimmäinen on pysyvästi mysteeri, jota ”ei saa tiedollisesti kesytetyksi, vaan tarjolla on vain yritys ymmärtää” (s. 80). Filosofisen praktiikan menetelmät ovat eräitä tapoja yrittää ymmärtää. Filosofisen praktiikan tavat yrittää ymmärtää ovat yrityksiä ymmärtää nimenomaan yhdessä. Pia Hounin artikkeli sokraattisesta dialogista kuvaa hyvin tätä puolta. Sokraattinen dialogi on laajalti keskusteltu alue niin filosofiassa kuin pedagogiikassakin. Hounin artikkeli ilmentää herkkyyttä ja hienovaraisuutta, jota yhteisen ymmärryksen rakentaminen edellyttää.
Kirjan henkeä kuvaa hienolla tavalla Eero Ojasen artikkeli Filosofisen keskustelun taidosta. Artikkeli esittelee useita eri menetelmiä filosofisen keskustelun käymiseksi. Ojasen esittelemät keinot ovat filosofiasta tuttuja ja suuri osa tunnetaan myös arkikeskustelun piirissä. Artikkelin hienous ei tietenkään ole joissakin esitetyissä keinoissa, vaan nimenomaan Ojasen maltillisessa ja vakavan hauskassa tavassa problematisoida. Tällainen lähestymistapa herättää luottamusta: kuten Aristoteles tuo esiin, logos, ethos ja pathos tulee ilmetä tekstistä; ne eivät ole ulkoisia esimerkiksi persoonan habitukseen liittyviä asioita. Tämä vakava hauskuus leimaa koko kirjaa. Se on samalla sekä filosofista että koskettavaa.
Kirja on erinomainen johdatus filosofian praktiikan teoriaan ja käytäntöön. Kirjalla on arvoa niin filosofisesta praktiikasta kuin ihmisyyden perusteista kiinnostuneille. Lisäksi erilaisissa kehittämishankkeissa työskenteleville kirja voi toimia toisen kohtaamisen metodiikan oppaana.
Kirjoittaja
Pia Houni ja Perttu Salovaara (toim.). Filosofi tavattavissa: ajatuksia filosofisesta elämästä. 2014. Tampere: Niin & näin. 175 s.
