Koulutuksen lähtökohtana yhteiskunnan tarve
Yhteiskuntavastuu sosiaali- ja terveysalan koulutuksissa lähtee yhteiskunnan tarpeista tietyn koulutuksen omaaville ammattilaisille. Sosiaali- ja terveysalan koulutusten tulee kiinnittyä tietoon, että hyvinvointi, terveys ja toimintakyky estävät yhteiskunnan jakautumista ja talouden kestävä pohja perustuu yhä enemmän työllisyyteen, terveyteen ja toimintakykyyn. Koulutuksen tarvetta päivitetään jatkuvasti erilaisten tietojärjestelmien tuottaman tiedon ja raporttien avulla. Uuteen tietoon pohjautuvaa substanssikohtaista ja perinteiset rajat ylittävää arviointia tarvitaan palvelujen ja osaamisen uudistamiseksi.
Tällä hetkellä tiedetään väestön ikääntyvän vauhdilla, josta johtuen alalla on erityinen tarve kehittää palveluita ja tuottaa toimijoita uudistuneisiin ikääntyvien palveluihin. Tilastojen valossa tiedetään myös, että elintapasairaudet lisääntyvät ja niiden hoidon kustannukset ovat valtavia. Sekä väestön ikääntyminen ja lisääntyvät elintapasairaudet että työikäisten työssä jaksamisen ja jatkamisen vaateet asettavat haasteita myös kuntoutuksen palvelujärjestelmän ja ammattihenkilöiden osaamisen kehittämiselle. Nyt jo monet Suomen kunnat ovat kestämättömän tilanteen edessä ikääntyvien hoito- ja hoivapalveluiden sekä kansansairauksien aiheuttamien menojen kanssa. Myös kuntoutuksen kokonaiskustannukset kasvavat vuosi vuodelta. Yhteiskunnan ja työelämän muutokset asettavatkin koulutukselle uusia haasteita, eikä perinteinen yhteistyö työelämän kanssa enää riitä. Sosiaali- ja terveysalan koulutuksen tulee ennakoida nämä huolestuttavat kehityssuunnat. Opetusta tulee kehittää niin, että keskiössä on työelämän ja opiskelijoiden välinen suhde, joka kiinnittää oppimisen tuleviin työtehtäviin.
Maamme poliittinen ja lainsäädännöllinen ohjausjärjestelmä on jo pitkään huomioinut tulevat haasteet ja tarpeet, mutta nämä muutokset tulevat hitaasti sekä tiedollisina että taidollisina uusina osaamisen alueina sosiaali- ja terveysalan koulutukseen. Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö, strategiat ja ohjelmat (esim. Terveydenhuoltolaki, Ikääntyvän väestön toimintakyvyn tukeminen ja iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalvelut eli ns. vahuspalvelulaki, KASTE-ohjelma) painottavat hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä sekä varhaisvaiheen kuntoutustoimenpiteitä. Kuitenkin terveyden edistämiseen ja kuntoutukseen liittyvien osaamisalueiden saaminen vahvemmin ja näkyvämmin sosiaali- ja terveysalan koulutukseen tuntuu laahaavan jäljessä.
Yhteiskuntavastuullinen pedagogia
Yhteiskuntavastuullinen pedagogia kiinnittyy ajatukseen, että opetuksen toteutuksessa on tehtävä rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, opittava uusia työn tekemisen tapoja ja ylitettävä rajoja. Yhteiskuntavastuullisuutta koulutuksessa on siis koulutuksen toteutustapa ja sen pedagogiset ratkaisut. Ammattikorkeakoulujen aluekehitystehtävä on pakottanut organisaatiot kehittämään pedagogisia toimintatapoja, joissa opiskelijan oppimisprosessin edetessä samalla yksilö oppii ja alue hyötyy. Tutkivan ja kehittävän oppimisen kautta opiskelijoilla on mahdollisuus saada laaja-alaiset yhteiskunnalliseen vastuuseen kiinnittyvät tiedot ja taidot sekä teoreettiset toiminnan perusteet mm. kuntoutuksen ja terveyden edistämisen substanssiosaamista edellyttäviin asiantuntijatehtäviin. Oppimista tukevia ja osaamista arvioivia oppimistehtäviä ei enää ole varaa laatia sellaisiksi tehtäviksi, jotka palvelevat ainoastaan ammattikorkeakoulua opintopisteiden kertyminä ja opiskelijaa tutkinnon suorittajana, ja joiden hyöty kartuttaa näin ollen pelkästään opiskelijan oman osaamispääomaa (esim. kirjalliset esseet ja tentit). Erilaiset oppimistehtävät tulee sitoa aitoihin työelämätilanteisiin, joissa opitaan yhdessä ja ”oikeita asioita” tehden, tuntien että ”on tosi kyseessä” (mm. Honkanen & Veijola 2012, 2013).
Useamman opiskelijan kolmen opintopisteen suorituksella tehdään yhdessä merkittäviä asioita alueen hyväksi eli rakennetaan yhdessä isompi kokonaisuus. Onkin tärkeää havahtua siihen, mitä yksi opiskelija saa yksin aikaan kolmen pisteen opintosuorituksella. Perinteisiä tapoja on kirjoittaa referoiva essee, jonka vaikutukset osaamisen kehittymiseen voivat olla olemattomat. Opettaja ei voi koskaan tietää, kuinka suuri osa tiedosta on todella läpäissyt opiskelijan kognition. Tiedon saatavuus on kehittynyt huimasti. Tietokoneelta ja lukulaitteelta pääsee sekä kirjoihin että artikkeleihin vaivattomasti ja nopeasti. Tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntämällä voidaan tarjota aikaisempaa paremmat mahdollisuudet yksilölliseen ja yhteisölliseen oppimiseen sekä uudistaa koulutuksen pedagogista toteutusta. Tähän liittyy kuitenkin asian toinen puoli. Nykyisellä ”copy-paste” -aikakaudella opiskelijan on kovin helppoa hämätä asiatyylisellä tekstillä runsaine lähteineen sekä itseään että opettajaa. Myös ulkoa opittu tieto tenteissä voi olla täysin merkityksetön ammatillisen osaamisen näkökulmasta.
Yhteiskuntavastuullinen pedagogia haastaa opettajan roolin muutokseen. Opettajalla on yleensä autonominen vapaus toteuttaa opetuksensa haluamallaan tavalla, jota ohjaa vain opetussuunnitelman tavoitteet. Opettaja voi toteuttaa opetustaan perinteisesti tuottaen vain yksilösuorituksia tai hän voi toteuttaa sitä yhteiskuntavastuullisesti luoden mahdollisuuksia opiskelijoiden osallistumiselle aitoihin työelämän oppimistilanteisiin; yhteisiin projekteihin työelämän toimijoiden kanssa. Yhteiskuntavastuullisessa pedagogiassa opettajan työelämäyhteydet ja valmiudet dialogiseen verkostotyöhön korostuvat.
Tuotettu tieto käyttöön
Sosiaali- ja terveysalan yhteiskuntavastuu liittyy myös tiedon tuottamiseen ja tuotetun tiedon käyttöönottamiseen. Erilaisissa hankkeissa ja projekteissa toteutetuissa oppimistehtävissä hyvinvointitiedon tuottaminen tapahtuu kumppanuusverkostossa, missä ammattikorkeakoulu, alue ja olemassa oleva tutkittu sekä tieteellinen tieto kohtaavat hyödyntäen kaikkia osia uuden tiedon tuottamisessa. Opinnäytetöissä tuotettu tieto voi kuitenkin jäädä vain pienen opiskelijajoukon sisäpiiritiedoksi leviämättä edes niihin yhteisöihin, joissa tieto tuotettiin. Näin käy, jos opiskelijoita ei velvoiteta esittämään opinnäytetyön tuottamaa tietoa siellä missä se on tuotettu. Entistä useammin opinnäytetöiden tuloksia esitetään ammattikorkeakoulussa erilaisissa teemapäivissä. Silloinkin on vaarana, että tuotettu tieto ei kohtaa oikeaa kontekstia ja toimijoita. Työelämässä taas ollaan hyvin usein liian kiireisiä perehtymään perinteisiin opinnäytetyöraportteihin. Opinnäytetöiden raportointikäytäntöjä tuleekin kehittää työelämää ja toiminnan kehittämistä paremmin palvelevaksi. Hyviä kokemuksia on saatu mm. opinnäytetöiden raportoinnista artikkeleina ja erilaisina tiivistelminä. Työelämää palvelee paremmin myös isomman opiskelijaryhmän yhteistyönä tuottama opinnäytetyö ja sen raportti. Hyviä kokemuksia on myös ammattikorkeakoulun ja yliopiston opiskelijoiden yhteistyönä tuottamasta toimintamallien arvioinnista ja yhteisen raportin tuottamisesta arvioinnin tuloksista ja niihin pohjautuvista kehittämisehdotuksista. Opiskelijoiden opinnäytetyön viimeinen vaihe tulisikin olla tulosten esittäminen yhteistyötahoille tiivistetysti ja niistä keskustellen. Tämän jälkeen niiden toimijoiden kanssa, mihin opinnäytetyö kiinnittyy, yhdessä tuotettaisiin tietoa siitä, miten tieto viedään käytäntöön tai tuotteet otetaan käyttöön ja niiden soveltuvuutta arvioidaan. Näin myös opiskelijat saisivat kokemuksen, että heidän työllään on ollut merkitystä, eikä kyse ole vain opintosuorituksesta. Opiskelijoiden työn arvo määrittyy viimekädessä vasta, kun työssä esitettyjä tuloksia, kehittämisehdotuksia tai tuotteita käytetään ja arvioidaan.
Toinen keskeinen tiedon hyödyntämiseen liittyvä asia on olemassa olevan tiedon perusteltu käyttö toiminnassa ja toiminnan kehittämisessä. Tutkimustiedon vahvuus arki- ja kokemustietoon verrattuna on tiedon tuottamisen prosessissa. Ammatilliselle kentälle kohdistetaan tutkimusviestintää artikkelien lisäksi oppikirjojen, ohjeistusten ja raporttien muodossa. Asiantuntijuuden rakentuminen edellyttää, että opiskelija oppii käyttämään tutkimustuloksia sekä asiakastyön perustana että innovaatioiden lähteenä ja edelleen palveluiden monitasoisen kehittämisen perustana. Opettajan tuki tässä prosessissa on keskeinen. Opettaja ei ole enää tiedon ja taidon jakaja, vaan olemassa olevan tiedon käytäntöön viennin ohjaaja. Opettajan tärkeä tehtävä on ohjata opiskelijat mm. tietämään, mitä tarkoittaa lähdekritiikki eli miten tiedon käyttöarvoa eri tilanteissa tulee arvioida. Onkin tärkeää puhua myös opettajan asiantuntijuudesta ja sen ylläpitämisestä.
Näytön ja vaikuttavuuden vaatimus
Vaatimukset sosiaali- ja terveydenhuollon päätösten ja toimintojen perustumisesta tutkimusnäyttöön ovat lisääntyneet. Parhaillaan on menossa mittava palvelurakenneuudistus, jonka tavoitteena on turvata yhdenvertaiset, asiakaslähtöiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut koko maassa (Hallituksen esitys eduskunnalle…4.12.2014). Peruspalveluja halutaan vahvistaa ja luoda sujuvat palvelu- ja hoitoketjut. Tämä edellyttää palvelujen toteutusta uusilla tavoilla vaikuttavasti ja kustannustehokkaasti. Kouluttajan näkökulmasta tämä merkitsee kiinteää yhteistyötä – paitsi oman alueen – myös valtakunnallisten tutkimus- ja kehittämisyksiköiden kanssa sekä jatkuvaa sosiaali- ja terveysalalle laadittujen hyvien käytäntöjen arviointia ja suositusten seuraamista. Koulutuksessa ei ole varaa opettaa vanhoja toimintakäytäntöjä, joiden vaikuttavuutta ei ole arvioitu.
Kirjoittajat
Hilkka Honkanen, yliopettaja, TtT, Oulun ammattikorkeakoulu, hilkka.honkanen@oamk.fi
Arja Veijola, yliopettaja, TtT, Oulun ammattikorkeakoulu, arja.veijola@oamk.fi
[vc_tta_accordion active_section=”0″ no_fill=”true” el_class=”lahteet”][vc_tta_section title=”Lähteet” tab_id=”1458134585005-b3f22396-5506″]
Ashorn, U., Auti-Rämö, I., Lehto, J. & Rajavaara, M. (Toim.) 2013. Kuntoutus muuttuu – entä kuntoutusjärjestelmä? Kelan tutkimusosasto, Teemakirja 11. Helsinki. Juvenes Print, Tampere. Verkkojulkaisu.
Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi 4.12.2014.
Honkanen, H. & Veijola, A. 2012. Kunnat tarvitsevat rohkeita uudistajia – miten ylempi ammattikorkeakoulututkinto vastaa haasteeseen? Julkaisussa Töytäri, A. (toim.) Kehittyvä YAMK – Työelämää uudistavaa osaamista, 107–123. HAMKin julkaisuja 9/2012. Tampere: Tammerprint OY.
Honkanen, H. & Veijola, A. 2013. Ammattikorkeakoulu väestön hyvinvoinnin alueellisena tiedontuottajana edellyttää pedagogista uudistusta. Julkaisussa Väänänen, I., Harmaakorpi, V. & Raappana, A. (toim.) Teorioita ja käytäntöjä korkeakoulujen aluekehitystoiminnasta, 84–98. Sarja C Artikkelikokoelmat, raportit ja muut ajankohtaiset julkaisut, osa 127. Lahden ammatiikorkeakoulu. Vantaa: Hansaprint Oy.
Hyvinvointi on toimintakykyä ja osallisuutta. Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsaus 2014. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2014:13. Sosiaali- ja terveysministeriö.
AT-Julkaisutoimisto Oy Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere 2014.
KASTE 2012–2015. Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma.Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2012:1. Sosiaali- ja terveysministeriö.
Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 31.12.2012/980.
Mikkola, H., Blomgren, J. & Hiilamo,H. (Toim.) 2012. Kansallista vai paikallista? Puheenvuoroja sosiaali- ja terveydenhuollosta. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print, Tampereen yliopistopaino Oy.
Muhonen,R. & Puuska, H-M. (Toim.) 2014. Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Rohweder, L. & Virtanen, A.(toim.) 2008. Kohti kestävää kehitystä. Pedagoginen lähestymistapa. Opetusministeriön julkaisuja 2008:3.
Terveydenhuoltolaki 30.12.2010/1326.
[/vc_tta_section][/vc_tta_accordion]
