Johdanto
Mielenterveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta tärkeitä lapsen ja nuoren verkostoja ovat vanhemmat ja perhe, kaverit ja vertaiset ja yhteisöt. Koulu on merkittävä lapsen ja nuoren yhteisö, ja siellä muodostuvat tärkeät verkostot. Artikkelissa kuvataan verkostojen mahdollisuutta edistää lapsen ja nuoren mielenterveyttä ja hyvinvointia peruskouluissa, lukioissa ja ammatillisessa koulutuksessa. Artikkeli perustuu kolmeen ammattikorkeakoulussa toteutettuun työelämän kehittämishankkeeseen (Pietiläinen & Vuokila-Oikkonen 2012, Vuokila-Oikkonen & Halonen 2011, Vuokila-Oikkonen 2012). Peruskoulussa, lukiossa ja ammatillisessa koulutuksessa mielenterveyttä ja hyvinvointia rakentavat verkostot. Yhteisö, yhteisöllisyys ja verkostot ovat parhaimmillaan suojaavia tekijöinä lapsen ja nuoren kehityksessä.
Yhteisö suojavana verkostona
Yhteisöä suojaavana verkostona voidaan tarkastella sosiaalisen pääoman näkökulmasta. Sosiaalinen pääoma syntyy vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa, kuten perheessä, kouluissa tai asuinalueella (Putman 2000, Ellonen & Korkiamäki 2006) ja sen mekanisit ovat luottamus muihin ihmisiin, instituutioihin ja verkostoihin (Putnam 1993). Putnamin (1993) mukaan sosiaalinen pääoma edistää ongelmanratkaisua, helpottaa sosiaalista kanssakäymistä ja parantaa informaation kulkua. Sosiaalinen pääoma saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat riippuvaisia toisistaan. Sosiaalinen pääoma lisää yhteisön jäsenten terveyttä ja hyvinvointia (Putnam 2000, Oksanen 2008).
Syrjäytymisen ehkäiseminen ammattikorkeakouluissa (CDS)-hankkeessa sosiaalinen pääoma määriteltiin luottamuksena, osallisuutena ja opiskelijan voimavaroina. Voimavarat toimivat suojaavina tai ehdollisina tekijöinä tukien sosiaalisen pääoman vajeita (Vuokila-Oikkonen & Kainulainen 2010). Tuloksen perusteella opiskelijoilla on positiivinen kokemus osallisuudesta ja luottamuksesta ammattikorkeakoulun toimintaympäristöön. Kuitenkin kokemus opetuksen kehittämiseen osallistumisesta oli vähäinen. Kokemus luottamuksesta oli korkeampi niillä opiskelijoilla, jotka olivat käyttäneet opiskelijahuoltopalveluita. Ammattikorkeakouluopiskelijan tärkeimmät voimavarat olivat mielenterveys ja sosiaalinen verkosto. Merkittävää oli, että sosiaalinen pääoma laskee opintojen edetessä (Vuokila-Oikkonen 2012).
Sosiaalisen pääoman kehittämiseksi ammattikorkeakoulussa haastateltiin (PV-O) ammattikorkeakoulujen henkilökuntaa ja opiskelijoita. Tulosten mukaan ammattikorkeakoulussa tulee kehittää osallisuutta. Opiskelijoiden osallisuus tarvitsee paikkoja ja tiloja, lisäksi opiskelijan tulee olla tietoinen, miten voi olla osallinen. Henkilökohtainen osallisuuden kokemus on merkittävämpää, kuin ulkoinen palaute esim. opintopisteet. Palautteella on merkitystä osallisuuden kokemukselle ja palautteen palautteeseen reagoiminen lisää osallisuutta. Ammattikorkeakoulussa palautteen antamisen ja saamisen osaamisen oppiminen on tärkeää. Opiskelijat haluavat olla osallisia oman oppimisensa suunnittelussa ja opetussuunnitelmatyössä. Haaste on osallistavan oppimisen ja opetuksen kehittäminen. Yhteisöllisyys ja ryhmäytymisestä huolehtiminen vähentävät kiusaamista. Ammattikorkeakoulussa tulee kehittää dialogisuutta, ja kuulluksi tuleminen on tärkeää. Dialogissa yhteisen kieli tarkoittaa sitä, että pedagogian kieli laajenee myös opiskelijan kielialueelle. Opiskelijahuoltopalveluiden kehittämisessä painopiste on opiskelijalähtöisyyden kehittäminen.
Monialainen ja ammattien yhteinen työ sosiaali- ja terveysalan verkostoissa
Moniammatillisuudessa ja -alaisuudessa puhutaan yhteistyöstä: korostamme yhteistä työn kohdetta, johon verkoston toimijat pyrkivät, ja osallisilla on yhteinen tavoite tai tehtävä ja asiantuntemus tehtävän hoitamiseksi. Osalliset koulun toimintaympäristössä ovat opettajat, opinto-ohjaajat, sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, lääkärit, sosiaalityöntekijät, psykologit, sosionomit ja muut terveys- ja sosiaalialantyöntekijät. Vaikka moniammatillisuus viittaa ammatteihin, osallisiksi katsotaan kuuluvan lapsi ja nuori sekä hänen määrittelemänsä tärkeät läheiset, kuten perhe ja kaverit (Seikkula 1991).
Kouluissa lapsen ja nuoren oppimiseen ja kasvamiseen, erityisesti mahdolliseen syrjäytymiseen liittyvät tilanteet, ovat usein monimutkaisia ja haastavia. Tilanteessa on tärkeää löytää voimavaroja ja rakentaa yhteistyötä voimavarat huomioiden (Vuokila-Oikkonen 2004). Moniammatillisuus edellyttää uudenlaista osaamista kouluissa toimivilta työntekijöiltä (Vuokila-Oikkonen 2012). Kehittynyt moniammatillinen yhteistyö perustuu reflektiiviseen ammattikäytäntöön ja dialogiin. Reflektiivinen ammattikäytäntö on osaamisen jakamista, yhteisen ymmärryksen rakentamista, ääneen puhumista, asioiden sanoittamista ja keskustelu on dialogia. Dialogissa olennaista on, että asioita pohditaan yhdessä ja toisia kuunnellaan. Dialogissa voidaan jakaa moniäänisyyden tuloksena syntyneitä merkityksiä yhdessä. Dialogissa tärkeää on nonverbaalinen viestintä. Vuokila-Oikkosen (2004) mukaan nonverbaalinen viestintä on kulttuurisidonnaista, ja keskustelussa tärkeä on katsekontakti.
Matalan kynnyksen paikat verkostojen näyttämöinä
Suomalainen palvelujärjestelmään on luotu runsaasti erilaisia tutkimukseen, hoitoon, kuntoutukseen ja auttamiseen tarkoitettuja sosiaali- ja terveysalan organisaatioita. Niiden kohderyhmänä olevat nuoret ovat asiantuntijoiden taholta usein jollakin tavalla määritelty ”häiriytyneiksi” tai ”syrjäytymisvaarassa oleviksi”, jotka tarvitsevat järjestettyä apua ja tukea. Kuitenkin kaikki nuoret saattavat silloin tällöin tarvita ennen kaikkea tukea kehityksensä aikana. (Erikson 1982).
Nuorille on perustettu ”matalan kynnyksen”- paikkoja kuten tyttöjen- ja poikien taloja. Näiden talojen toimintaa ohjaa nuorten tukeminen. Työntekijät toimivat aikuisen mallina ja ammatillisen osaamisensa puitteissa he auttavat nuoria kasvamaan ja kehittymään. Tärkeä on myös taloissa syntyvät vertaistukeen perustuvat ryhmät.
Matalan kynnyksen paikoiksi kouluissa kutsutaan paikkoja, joihin on helppo mennä ja joissa on aikuinen helposti saavutettavissa. Niistä voidaan käyttää nimitystä walk in- paikka, terveyspysäkki tai hyvinvointipysäkki. Oulussa kehitetyssä mielenterveyden edistämisen toimintamallissa psykiatrisen sairaanhoitaja on tällaisessa matalan kynnyksen paikassa. Tavoitteena on mielenterveyden edistäminen, erilaisista lasta tai nuorta askarruttavista asioista keskusteleminen ja voimavarojen löytäminen (Vuokila-Oikkonen 2012). Alakunnaksen ja Kovan (2011) amk-opinnäytetyön mukaan Oulun ”terkkapysäkki” kiinnosti nuoria. Kehittämisen kohteena on tiedonkulun parantaminen.
Ryhmät lasten ja nuorten verkostoina
Lapselle ja nuorelle vertaisryhmät muodostavat tärkeän viiteryhmän identiteetin kehittymiselle. Vertaisryhmissä tekemisen ja toiminnan ohella nuorelle järjestyy mahdollisuus keskustella itseä askarruttavista seikoista. Samanikäisten kanssa jaetut kokemukset vahvistavat parhaassa tapauksessa nuoren itsetuntoa. Lasten ja nuorten ryhmiä ja verkostoja ohjaavan tulee olla herkkä kuuntelemaan ja analysoimaan ryhmän vuorovaikutusta.
Kouluissa ryhmien ohjaajien on tärkeä tunnistaa ryhmädynamiikka ja ryhmäilmiöitä. Ryhmäilmiöiden tunnistaminen mahdollistaa ryhmän tehtävässä pysymisen ja siihen ohjaamisen. (Juuti 1995)
Vanhemmat osallisina verkostoissa
Vanhemmat ja sisarukset ovat merkittävä lapsen ja nuoren tuen lähde. Vanhempien osallisuus koulun toimintaan on noussut tärkeäksi kehittämisen haasteeksi, ja vanhemmat tulee nähdä kokonaisvaltaisina osallistujina. (Niemi 2010).
”Kohti dialogisuutta peruskoulussa” tarkoittaa vanhempien aktiivista mukaan ottamista osaksi koulun verkostoa. Vanhempien kanssa muodostetun verkoston haasteena ovat dialogitaidot. Dialogissa korostuu yhteisötyöhön pyrkivä asenne, se on tunnetta tukemisesta ja tuen saamisesta. Huolen jakaminen ja kuulluksi tulemisen tunteen syntyminen ovat tärkeitä. Keskustelun toivotaan olevan ei ongelma -puhetta, ja kaikkien näkemysten kuunteleminen ja niiden arvostaminen on olennaisia (Vuokila-Oikkonen 2012).
Opettajien ja vanhempien kokemuksen mukaan lapsen tuntemisen jakaminen yhteistyössä on olennaista. Vanhemmat tuntevat lapsensa ja opettajat tuntevat lapsen kouluympäristöstä. Merkityksellistä yhteistyölle on, että koulun henkilökunnan ja vanhempien eli aikuisten välit ovat kunnossa. Yhteistyö on yhteistoimintaa, jossa pelkkä asioiden ja tapahtuminen ymmärtäminen ei ole riittävää. Keskustelussa toivon löytäminen ja luominen sekä yhteisesti jaettu tunne siitä, että asiat järjestyvät, luovat luottamusta. Yhteistyön tuloksena toivotaan syntyvä konkreettisia ja tavoitteellisia toimintatapoja. Olennaista on sopia vastuista ja siitä, miten toimintaa seurataan. Lupauksiin sitoudutaan ja ne pidetään (Vuokila-Oikkonen 2012).
Pohdinta
Lapsen ja nuoren arjessa toimivat verkostot tukevat parhaimmillaan lapsen ja nuoren normatiivista kehitystä ja ovat kehitystä suojaavia. Olemme kuvanneet verkostoja voimavaroina. On myös tiedostettava, että verkostoihin voi liittyä tuhoavaa voimaa. Tuhoavista verkostoista ovat esimerkkejä kiusaamiseen, päihteiden käyttöön ja rikollisuuteen liittyvät verkostot. Myös nämä verkostot voivat olla tiiviitä ja niiden merkitys jäsenilleen tärkeä. Kuitenkin niihin kuuluminen vie lasta tai nuorta pois yhteiskunnallisesti hyväksytyistä verkostojen säännöistä ja kiinnittymisestä yhteiskuntaan.
Kiusaamisella näyttää olevan merkitystä myöhemmin mielenterveyden syntymiselle (Karkkunen 2011, Pörhölä 2009). Kiusaaminen heikentää itsetuntoa, kasvua sekä oppimisen tuloksia, ja sillä on yhteys myöhempiin mielenterveyden ongelmiin. Kiusaajilla ja kiusatuilla on esim. yli kymmenkertainen riski käytöshäiriöihin suhteessa muihin nuoriin. Kiusatut pojat ovat alttiita ahdistuneisuushäiriöihin ja somaattisiin sairauksiin. Tytöillä, jotka kiusaavat, on viisinkertainen ja kiusaajapojilla kaksinkertainen riski päihdehäiriöihin. Kiusaajista, molemmilla sukupuolilla, oli yhteys alkoholin, tupakan ja huumeiden käyttöön sekä väkivaltarikollisuuteen. (Luukkonen 2010)
Haaste on kehittää kouluyhteisöä niin kiinnostavaksi oppimisympäristöksi, että lapsilla, nuorilla, opettajilla ja vanhemmilla olisi halua ja rohkeutta sitoutua aitoon dialogiin toistensa kanssa (Sarja 2007). Peruskoulussa toimivien verkostojen jäsenten osallisuutta voidaan lisätä kehittämällä osallistavaa pedagogiikkaa (Niemi ym. 2010). Edellytyksenä kuitenkin on, että kaikki verkoston jäsenet haluavat osallistua oppilaitoksen toimintakulttuurin kehittämiseen. Toimintakulttuurin muutos on haasteellista. Oppilaitosten henkilökunta on avain asemassa muutoksen onnistuneessa läpiviennissä. Yhteistyötä kouluissa toimivien moniammatillisten ja -alaisten verkostojen kanssa kannattaa kehittää, koska tuloksena yhteistyö lisääntyy ja sen merkitys tulee tärkeäksi. Kehittämisen aikana henkilökunnalle on hyvä järjestää koulutusta muutoksen läpivienniksi, ja pitkällä aikavälillä työnohjaus on ensiarvoisen tärkeää (Läksy & Vuokila-Oikkonen 2011). Yhteiskunnan muuttuessa voidaan olettaa, että yhteistyöosaaminen tulee olemaan entistä tärkeämpi kompetenssivaatimus eri ammattiryhmille. Siten ammattikorkeakouluopiskelijoille tulee opiskelun aikana tarjota oppimisen haasteita verkostoissa toimimiseen.
Kirjoittajat
Päivi Vuokila-Oikkonen, tutkijayliopettaja, terveystieteiden tohtori,
Marja-Liisa Läksy, yliopettaja, filosofian tohtori, terveydenhuollon maisteri.
Diakonia-ammattikorkeakoulu, Oulu, etunimi.sukunimi@diak.fi
[vc_tta_accordion active_section=”0″ no_fill=”true” el_class=”lahteet”][vc_tta_section title=”Lähteet” tab_id=”1458134585005-b3f22396-5506″]
Alakunnas M & Kova P. 2011. Opiskelijoiden käsityksiä terkkapysäkin toiminnasta. Opinnäytetyö. Hoitotyön koulutusohjelma. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pohjoinen Oulu.
Ellonen N & Korkimäki R 2006. Sosiaalinen pääoman lasten ja nuorten hyvinvoinnin resurssina. Teoksessa Forsberg, Hannele, Ritala-Koskinen, Aino & Törrönen, Maritta (toim.) Lapset ja sosiaalityö. Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleen arviointia. Juva: PS Kustannus pp 221-285.Heikkinen, H. L. T. & Rovio, E & Syrjälä, L (toim.): Toiminnasta tietoon: Toimintatutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat. 2. tarkistettu painos. Helsinki: Kansanvalistusseura, 2007.
Erikson E.H. 1982. Lapsuus ja yhteiskunta. Jyväskylä. Gummerus.
Kaltiala-Heino, R, Ranta K & Fröjd S. 2010. Nuorten mielenterveys koulumaailmassa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2010;126(17):2033-9.
Karkkunen N. 2011. Yhteisöllisyydellä voidaan kitkeä kiusaamista, mutta yhteisöllisyyden edellytyksiä pitää myös edistää aktiivisesti. Loppuraportti SAMOKin opiskelijakunnille tekemän kiusaamiskyselyn vastauksista. Teoksessa: Toim. Karkkunen N, Savola P, Sivula A, Tuomainen J. Monta tietä yhteisöllisyyteen.SAMOK, julkaisut 2011. pp.26-29.
Kinnunen P., Honkakoski A. &i Vuorijärvi P. 2011. Oulun seudun lasten ja nuorten hyvinvointitutkimusten tulosten perusteella tehdyistä johto-päätöksistä ja toimenpiteistä. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus, Pohjois-Pohjanmaan toimintayksikkö http://www.ouka.fi/seutu/vanhatseutusivut_2012/tukeva/Tukeva2/TUKEVA-seminaari%2023.11.2011/Tiivistelma%20Arja%20Honkakoski.pdf. viitattu16.3.2012.
Luukkonen A-H. 2010. Bullying behaviour in relation to psychiatric disorders, suicidality and criminal offences. A study of under-age adolescent inpatients in northern Finland. Acta Universitas Ouluensis D Medica 1072.
Läksy M-L & Vuokila-Oikkonen P. 2011. Voimavarat ja vastuu ammatti-identiteetin kehittymisessä työnohjauksen keinoin. Teoksessa Gothoni R & Koski A Tilaa työnohjaukselle. Välähdyksiä ammattikorkeakoulun aluekehitystyöstä. Okka-säätiö. Saarijärven offset Oy.
Niemi R, Heikkinen H. L.T. & Kangas L 2010. Osallisuus koulupedagogiikan lähtökohtana. Kasvatus 41 (1); 53-62.
Oksanen, Tuula; Kouvonen, Anne; Kivimäki, Mika; Pentti, Jaana; Virtanen, Marianne; Linna, Anne & Vahtera, Jyrki (2008) Social capital at work as a predictor of employee health – multilevel evidence from work units. Social Science & Medicine 2008; 66:637-649.
Pietiläinen H & Vuokila-Oikkonen P(toim.) 2012. Ilo antaa siivet. Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu, Sarja B. Raportit ja selvitykset 2/2012. Uniprint, Oulu 2012.
Putnan R.1993. Making Democracy Work. Transition Modern Italy, New Jersey: Princeton University Press.
Putnam, R. 2000. Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community. New York: Simon and Schuster.
Pörhölä M.2009. Kiusaamiskokemukset yhteisöön kiinnittymisen esteenä. Prologi. Puheviestinnän vuosikirja 2009,pp. 84–89.
Sarja, A. 2007. Ohjausdialogi, yhteisöllisyys ja opetustyö. Teoksessa M. Taajamo & S. Puukari (toim.) Monikulttuurisuus ja moniammatillisuus ohjaus- ja neuvontatyössä. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos. Tutkimusselosteita 36, 37-47.
Seikkula J. 1991. Perheen ja sairaalaan rajasysteemi potilaan sosiaalisessa verkostossa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research, 80.
Toikko T & Rantanen T. 2009. Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Tampereen yliopistopaino Oy.
Vuokila-Oikkonen, P., Janhonen, S, Väisänen, L. 2004. ‘Shared-rhythm cooperation’ in cooperative team meetings in acute psychiatric inpatient care. Journal of Mental Health and Psychiatric Nursing 11, 129-140.
Vuokila-Oikkonen P. & Kainulainen S. 2010. Sosiaalisen pääoman mittaria kehittämässä ammattikorkeakouluihin. Kever-Osaaja 1(2). (http://www.kever-osaaja.fi/index.php/K-O)
Vuokila-Oikkonen P. 2012. Sosiaalinen pääoma mielenterveyden edistämisessä. Eila Okkonen (toim.) Mieli 2012. Kansalliset mielenterveyspäivät 2.-3.2.2012. Turenki: Kirjapaino Jaarli Oy, pp.40.
Vuokila-Oikkonen P & Halonen A-E (toim). 2011. Rakentamassa ammattikorkeakouluyhteisöä. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja B raportteja 89. http://www.diak.fi/files/diak/Julkaisutoiminta/B_48_ISBN_9789524931434.pdf
Vuokila-Oikkonen P. 2012. Mielenterveyden edistäminen peruskoulun alakoulussa, yläkoulussa, lukiossa, ammatillisessa koulutuksessa ja ammattikorkeakoulussa. Julkaisussa Liisa Kiviniemi et al. (toim) Piiriltä yliopiston kautta siviiliin dosentti Merja Nikkosen juhlakirja.ePooki 9/2012- Oulun seudun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut. pp. 50-58. http://www.oamk.fi/epooki/?julkaisu=52
[/vc_tta_section][/vc_tta_accordion]
