Kärjet: ammattikorkeakoulujen parhaat TKI-hankkeet

Tutkimus-, kehitys- ja innovaatio- eli TKI-päivillä jaetaan vuosittain palkinnot parhaille ammattikorkeakoulujen TKI-hankkeille. Vuoden 2011 palkintoraatiin kuuluivat Petteri Ikonen (pj. Laurea amk), Sakari Kainulainen (Diakonia amk), Anne Ilvonen (PKAMK) ja Jukka Sadinmäki (Abloy Oyj).

Vuoden 2011 palkitut ammattikorkeakoulujen TKI-hankkeet ovat:

Sarjassa ”Työelämää hyödyntävän uuden tiedon tuottaminen”,

Kymenlaakson ammattikorkeakoulu: TULVA – Tulevaisuuden veneala (Ari Haapanen, Mikko Pitkäaho)

Arviointiryhmän lausunto:

Hankkeen ansiona on sen vahva työelämää hyödyntävä ote. Yhteistyön avulla on kehitetty usean toimijaosapuolen voimin venealalle uutta tietoa ja koulutusosaamista. Opiskelijoiden mukana olo on ollut hankkeessa erityisen aktiivista ja tuloksellista. Tulokset ovat olleet hienolla tavalla konkreettisia ja hyödynnettäviä sekä partneriyrityksissä kuin koulutuksessa.

Kunniamaininta
Savonia-ammattikorkeakoulu: HIEHOHOTELLI – Hiehonkasvatuksen ulkoistaminen -hanke (Maija Suhonen)

Arviointiryhmän lausunto: Hanke on yllätyksellisellä tavalla avaus uudenlaisen palveluliiketoiminnan kehittämiselle. Työssä on kehitetty monipuolinen palvelumalli, joka perustuu vahvaan kehittävään ja tutkimukselliseen otteeseen. Monipuolisuudessaan palvelumalli on ehyt kokonaisuus ja oman alansa huippua. Hankitun tiedon jakamisessa työ on esimerkillinen.

Sarjassa ”Kansainvälistyminen”

Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu: PELLETime – Solutions for competitive pellet production in medium-size enterprises (Lasse Okkonen)

Arviointiryhmän lausunto: Hankkeen ansiona on sen ajankohtaisuus sekä vahva liittyminen alueen keskeiseen elinkeinosektoriin, uusiutuvat energiamuodot. Alueellisen elinkeinoelämän ja korkeakoulun TKI-yhteistyö on erinomaisella tavalla vahvistanut koulutuksen aluevaikuttavuutta ja nostanut toiminta-alueen kv-profiilia. Hanke on synnyttänyt uutta alueellista liiketoimintaa, joka on laajentunut kansainväliseksi alan tiedon ja taidon osaamisen ”klusteriksi”.

Sarjassa “Työelämän käytäntöjen kehittäminen”

Savonia-ammattikorkeakoulu: HAMBULANSSI – Liikkuva suunhoitoyksikkö (Kaarina Sirviö)

Arviointiryhmän lausunto: Liikkuva suunhoitoyksikkö on hieno sovellutus lähipalveluiden uudenlaisesta ajattelusta. Hanke on synnyttänyt uudenlaisen palvelukäytänteen, jonka lähtökohtana on ollut palveluiden saatavuus ja asiakaslähtöisyys. Työ on monialaisuudessaan erinomainen esimerkki ja opiskelijoiden tärkeä rooli tuote- ja palvelukehittämisessä on ollut esimerkillistä. Työ vastaa erinomaisesti lähipalvelutarpeen tyydyttämiseen harvaan asutuilla alueilla.

Sarjassa ”Uudet avaukset & innovatiiviset toimintatavat”

Kymenlaakson ammattikorkeakoulu: KopTeri – Korkean teknologian puukuitupohjaisia älytuotteita terveydenhuoltoon (Juhani Pekkola, Sanna Haavisto)

Arviointiryhmän lausunto: Hanke on erinomainen esimerkki rohkeasta, ennakkoluulottomasta ja innovattivisesta tuotekehittämisestä. Laaja ja monialaista asiantuntijaverkostoa hyödyntäen on kehitetty innovatiivisia älytuotteita selkeästi määriteltyihin käyttökonteksteihin. Materiaalien ja kättötapojen sovellutusten rohkeat ja uudet avaukset ovat aikaansa edellä ja lopputuotteina jo osittain patentoituja.

Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyö (TKI) on yksi ammattikorkeakoulujen lain mukaisista tehtävistä. TKI on soveltavaa ja sen tulee palvella opetuksen kehittämistä. Toiminnalla on myös merkittävä rooli ammattikorkeakoulujen aluekehitystyössä, ja sen avulla tuetaan lähialueen elinkeinoelämää sekä osaamisen kansainvälistymistä.

Ammattikorkeakoulujen TKI on soveltavaa tutkimusta, joka perustuu käytännön kokemuksen sekä uusimman tiedon ja vahvan osaamisen yhteensovittamiseen. Useimmiten toiminta pitää sisällään erilaisia projekteja ja hankkeita, joiden tavoitteena on tuottaa tietoa ja asiantuntijaosaamista.

Kärjet-kilpailun järjestäjänä toimii Ammattikorkeakoulujen TKI-johtajat -verkosto. Tavoitteena on korostaa ja kohottaa ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan tasoa, määrittää osaltaan TKI-toimintaa ja sen laatua, luoda sisältöön perustuvaa ja yhteistä hyvää vahvistavaa kilpailua amkien kesken sekä tuoda näkyvyyttä TKI-toiminnalle.

Medibothnia-projekti toteutti ensimmäisen ammattikorkeakouluopiskelijoiden kansalaisraadin

”Raatilaisena avautui konkreettinen mahdollisuus vaikuttamiseen”

Julkisen palvelutuotannon ja kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen edellyttää vahvoja toimintayksiköitä. Tämä koskettaa myös koulutusorganisaatiota. Vahvat koulutusorganisaatiot ovat vetovoimaisia ja houkuttelevat opiskelijoita alalle. Laadukkaan opetuksen lisäksi niillä on myönteisiä vaikutuksia alueen kehitykseen. Yksiköiden vahvuus perustuu laajaan ja monipuoliseen osaamispohjaan ja tarvittaviin teknologisiin valmiuksiin kehittää toimintaansa. Tämä yleinen kehitys koskettaa erityisesti sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Seurauksena Pohjanmaan sosiaali- ja terveysalan toimijoiden yhteistyötä päätettiin lisätä.

Medibothnia-projekti aloitti toimintansa vuonna 2009, tavoitteenaan pohjustaa ja luoda edellytyksiä innovatiiviseen yhteistyöhön Pohjanmaan eri sosiaali- ja terveysalan toimijoiden välillä. Projektin varsinaisena kohderyhmänä ovat Yrkeshögskolan Novia ja Vaasan ammattikorkeakoulu sekä niiden sosiaali- ja terveysalan koulutusohjelmat. Välillisiä kohderyhmiä ovat Vaasan kaupunki, Vaasan sairaanhoitopiiri ja Pohjanmaan kuntien sosiaali- ja terveyspalvelut sekä alueen yliopistot ja yksityiset toimijat. Vuonna 2009-2010 projektissa tehtiin laaja kartoitus kansallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla tarkoituksena luoda edellytyksiä korkeatasoiseen koulutus-, tutkimus- ja kehittämistoimintaan, kehittää yhteistyötä korkeakoulujen, yliopistojen, hyvinvointipalvelujentuottajien ja tutkimus- ja kehittämisyksiköiden kanssa sekä keskittyä vahvasti kehittämään sosiaali- ja terveydenhuollon oppimisympäristöjä.

Projektissa pidettiin tärkeänä osallistaa opiskelijoita jo heti suunnitteluvaiheessa. Osallistamistavaksi valittiin Suomessa ainutlaatuinen ammattikorkeakouluopiskelijoiden kansalaisraati, ns. opiskelijaraati. Opiskelijaraati perustuu ajatukseen deliberatiivisesta eli keskustelevasta demokratiasta. Kyseessä on demokratian muoto, jossa ihmisille annetaan aito mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevien asioiden suunnitteluun ja kehittämiseen. Laaja-alaisten keskusteluiden, monipuolisen tiedonsaannin sekä käsiteltävän asian kohtaamisen ja hyväksymisen kautta keskustelevan demokratian eri muodot edesauttavat vankan kansalaismielipiteen syntyä. Seurauksena päätöksenteon legitimiteetti lisääntyy.

Toteutetun opiskelijaraadin tavoitteena oli osallistaa opiskelijoita aidolla tavalla heille tärkeiden asioiden käsittelyyn. Kaksikieliseen opiskelijaraatiin saivat ilmoittautua Vaasan ammattikorkeakoulun ja Yrkeshögskolan Novian sosiaali- ja terveysalan koulutusyksikköjen opiskelijat. Vapaaehtoisia kerättiin laaja-alaisen markkinoinnin kautta. Opiskelijaraatiin ilmoittautui kaiken kaikkiaan 52 opiskelijaa. Opiskelijaraadin 24 osallistujaa valittiin raatiin ilmoittautuneista siten, että raadista saatiin mahdollisimman edustava suhteessa edustamaansa kohdeväestöön. Opiskelijaraadissa käsiteltävä kysymys oli ”Millaiseksi visioitte oppimisympäristön, jossa haluaisitte opiskella?” Raati kesti kolme päivää (5.-7.10.2011), minä aikana raatilaiset kävivät keskusteluja koulutettujen ryhmänvetäjien johdolla, tenttasivat asiantuntijatodistajia sekä lopuksi laativat julkilausuman raadissa käsitellystä aiheesta. Raatilaiset esittivät julkilausuman tiedostustilaisuudessa 13.10.2011. Lisäksi julkilausuman tiimoilta järjestettiin laajempi seminaari joulukuussa 2011. Mukana olivat niin ammattikorkeakoulujen rehtorit kuin projektin kannalta relevantit alueen johtavat viranhaltijat.

Raatiin osallistuneet opiskelijat olivat hyvin sitoutuneita raatiprosessiin. Tätä kuvastaa esimerkiksi se, että raatilaiset vaativat julkilausumassaan pääsevänsä myös jatkossa vaikuttamaan Medibothian tulevaisuuteen. Medibothnia-projekti sitoutui vaateeseen pyytämällä kaksi raatilaista varajäsenineen osaksi projektin suunnitteluryhmää. Seuraavat kommentit kuvaavat raatilaisten kokemuksi opiskelijaraadista:

”Mina uppfattningar/kunskaper förändrades definitivt under efter deltagande i rådet. Att involvera studerande i planeringen av mb-projektet är nödvändigt.”

”Oli todella suuri ilo olla mukana tässä raadissa, mielestäni näitä tulisi olla lisää.”

”Opiskelijaraati vaikuttaa hyvältä ja mielenkiintoiselta väylältä vaikuttaa. Toivottavasti ajatukset ja visiot oikeasti otetaan huomioon jatkossa. Jos näkemykseni jotenkin muuttuivat, niin positiivisempaan ja toiveikkaampaan suuntaan, kun miettii opiskelijoiden vaikuttamismahdollisuuksia amkien kehittämisessä.”

Opiskelijaraati esitti julkilausumassaan yhteensä kahdeksan visiota. Nämä vaihtelivat työelämälähtöisen yhteistyön lisäämisestä aina vastuunottamiseen kannustavan elävän ja avoimen oppimisympäristön luomiseen. Erityisesti raatilaiset korostivat kielikysymystä. Heidän näkemyksissään tuli esille mahdollistava asenne kaksikielisyyteen. Ottaen huomioon Pohjanmaan kielikysymyksen osittain negatiivinen sävy ja suuri arvolatautuneisuus, oli tulos hyvin positiivinen. Julkilausumansa johdannossa raatilaiset totesivat seuraavasti:

”Medibothnian tarkoituksena on mahdollistaa Vaasan sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille luonnollinen, helppo ja miellyttävä tapa kielellisten taitojen vaihtoon ja oppimiseen ja ennen kaikkea yhdistää Vaasan sosiaali- ja terveysalan opiskelijoiden oppimisympäristö monialaisen ja kattavan yhteistyön synnyttämiseksi jo ennen työelämään astumista. Medibothnian tarkoituksena ei ole siis pelkästään tuoda suomenkielellä ja ruotsinkielellä opiskelevia sosiaali- ja terveysalan opiskelijoita saman katon alle, jotta he voivat opiskella toistensa kieltä.”

Lisätietoa

Medibothian opiskelijaraadin loppurapotti

Medibothnia-projekti

Keskusteleva demokratia ja kansalaisraadit

Kirjoittajat

Yvonne Hilli, TtT, projektipäällikkö, yvonne.hilli@sofuk.fi, Medibothnia-projekti

Harri Raisio, Tutkijatohtori, harri.raisio@uwasa.fi, Vaasan yliopisto, Filosofinen tiedekunta, Sosiaali- ja terveyshallintotiede

Kiusaaminen ja yhteisöllisyys opiskelijakunnissa

SAMOK ry teki syksyllä 2010 opiskelijakunnille kyselyn kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Kyselyllä haluttiin selvittää, onko opiskeluyhteisöissä ilmennyt kiusaamista, ja millä keinoilla ne pystyvät puuttumaan kiusaamiseen. Kyselyllä selvitettiin myös yhteisöllisyyden edistämisen tapoja ja mahdollisuuksia.

Kysely lähetettiin sähköisesti opiskelijakuntien puheenjohtajille, sosiaalipoliittisille vastaaville, häirintäyhdyshenkilöille ja tuutorivastaaville ja -sihteereille. Vastauksia tuli määräaikaan mennessä 13, kun opiskelijakuntia on yhteensä 26. On mahdollista, että jostain opiskelijakunnasta on vastannut useampi henkilö tai että jokainen vastaus on eri opiskelijakunnasta.

Huolestuttavan suuri määrä kyselyyn vastanneista, yli 80 %, ilmoitti, että opiskeluyhteisössä oli tullut esiin kiusaamista: vähättelyä, solvaamista, epäasiallista kommentointia ja selän takana pahan puhumista. Vastauksissa raportoitiin myös sukupuolisesta häirinnästä. Muutamissa tapauksissa kaikki syrjivät yhtä henkilöä. Myös opettajien mainittiin kohdelleen opiskelijoita epäasiallisesti ja ottaneen joitakin silmätikuikseen.

Kyselyllä haluttiin selvittää, mitä ohjeita opiskelijakunnilla on kiusaamiseen puuttumiseksi ja kenen puoleen voi kääntyä, jos kiusaamista esiintyy. Useat vastasivat, että tuutorit ja häirintäyhdyshenkilöt ovat tarkoituksenmukainen ja asiantunteva taho. Myös opiskelijakunnan hallituksen sosiaalipoliittinen vastaava ja hyvinvointisihteeri mainittiin. Lisäksi mainittiin opettajatuutorit, opinto-ohjaajat, psykologit, kuraattorit ja koulutusalajohtajat.

Opiskelijakunnilla oli vaihtelevasti toimintaohjeita ja työkaluja siihen, mitä missäkin kiusaamistilanteessa voi tehdä. Vastauksissa mainittiin tuutorit tai häirintäyhdyshenkilöt. Jotkut ratkaisivat asiat keskustellen, kun taas toisilla oli käytössään häirintäyhdyshenkilösuunnitelma tai häirintäyhdyshenkilön opas. Toisaalta kolmasosa vastaajista ei tiennyt, onko toimintaohjeita olemassa. Jotkut vastasivat suoraan, ettei niitä ole.

Kun kysyttiin ammattikorkeakoulujen toimintatavoista tai rakenteista kiusaamiseen puuttumiseksi, vastaukset olivat osittain samansuuntaisia. Mainittiin opettajatuutori ja opintopsykologi sekä korkeakoulun esteettömät toimintatavat. Joku kertoi, että opiskelijoiden lisäksi myös henkilöstöllä on oma häirintäyhdyshenkilönsä. Joillakin oli rakenteilla valitusprosessimalli, ja eräs korkeakoulu oli luomassa tilanteita varten toimintaohjeet, jos ilmenisi seksuaalista häirintää tai häirintää sukupuolen perusteella. Puolet vastaajista kertoi, että joko toimintatapoja tai rakenteita ei ole tai ei osannut sanoa, onko sellaisia olemassa.

Kyselyssä nostettiin esiin myös yhteisöllisyys, joka voi toimia kiusaamisen vastavoimana korkeakouluyhteisössä. Yhteisöllisyys näkyi vastaajien mukaan opiskelijakunnassa muun muassa pienen kampuksen loistavana ryhmähenkenä, opiskelijoiden yhteenkuuluvuuden tunteena, opiskelijakunnan pyrkimyksenä tavoittaa kaikki korkeakoulun opiskelijat, ei vain jäseniä ja erilaisten oppijoiden hyväksymisenä. Lisäksi yhdessä vastauksessa mainittiin, että yhteisöllisyys on yksi strategian arvoista.

Yhteisöllisyyttä edistäviä asioita korkeakouluyhteisössä oli vastaajien mukaan ilahduttavan paljon: oli tuutori- ja alayhdistysten toimintaa, opiskelijakunta järjesti hengailuiltoja, orientaatiopäiviä ja aktiviteetteja, korkeakoulun mainittiin tukevan opiskelijatoimintaa, opiskelijoilla ja henkilökunnalla kerrottiin olevan yhteisiä liikuntavuoroja ja korkeakoulu järjesti vapaa-ajantoimintaa opiskelijoille. Yhdessä korkeakoulussa oli luotu yhteisöllisyysohjelma.

Kyselyssä tiedusteltiin myös sitä, miten korkeakoulu edistää yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden edistäminen nähtiin selkeästi sekä opiskelijakunnan että ammattikorkeakoulun tehtävänä. Vastauksista kävi ilmi, että korkeakoulu tukee opiskelijakunnan toimintaa erilaisin resurssein ja esimerkiksi järjestää uusille opiskelijoille orientaatioviikkoja. Muutamat vastaajat ilmoittivat, että korkeakoulu panostaa yhteisöllisyyteen ainakin paperilla, mutta eivät tienneet, miten asia on hoidettu käytännössä. Kaikki vastaajat eivät osanneet sanoa, tekeekö ammattikorkeakoulu mitään asian eteen ja joku epäili, että opiskelijakunta tekee enemmän.

Kaikkien vastausten perusteella voi yleisesti todeta, että kiusaamista on koettu korkeakouluyhteisössä huolestuttavan paljon. Kiusaamisesta kärsii kiusatun lisäksi paitsi kiusaaja itse, myös koko muu korkeakouluyhteisö. Yksikin kiusaamiskokemus on liikaa. Yhteisöllisyys voi toimia kiusaamista kitkevänä tekijänä, mutta yhteisöllisyyden edellytyksiä pitää usein myös edistää aktiivisesti.

Opiskelijakunnilla oli vastausten perusteella paljon erilaista aktiviteettia tarjolla, ja tuutoreita ja häirintäyhdyshenkilöitä oli kiitettävästi. Useammassa vastauksessa mainittiin, että opiskelijakunnalla on myös koulutukselliset valmiudet kohdata kiusaamista ja kiusattuja.

Vastaajista puolet ilmoitti, ettei ammattikorkeakoululla ollut toimintatapoja tai rakenteita kiusaamiseen puuttumiseksi, tai ainakaan nämä eivät olleet vastaajien tiedossa. Tästä voi päätellä, että jos ammattikorkeakouluilla on keinoja ehkäistä kiusaamista, ne eivät ainakaan kaikissa tapauksissa tiedota niistä tarpeeksi hyvin opiskelijoilleen. Vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että opiskelijat ovat paremmin perillä siitä, mitä keinoja opiskelijakunnalla on tarjota kiusaamisen ehkäisemiseksi ja yhteisöllisyyden edistämiseksi. Korkeakoulun rooli oli vastausten perusteella opiskelijoiden näkökulmasta passiivisempi ja jotkut vastaajat jopa epäilivät, kiinnostaako korkeakoulua koko asia.

Yhteisöllisyyttä vahvistavia tekijöitä mainittiin vastauksissa useampiakin. Yhteisöllisyyden edistämiseksi ja kiusaamisen vähentämiseksi olisi kuitenkin tehtävissä paljon nykyistä enemmän korkeakouluyhteisöissä. Vaikuttaa siltä, että useiden ammattikorkeakoulujen toimintatavat ontuvat ja rakenteet ovat olemattomia, tai ainakaan niitä ei ole tuotu opiskelijoiden tietoon. Vastausten valossa voi todeta, että ammattikorkeakoulujen olisi ymmärrettävä paremmin vastuunsa kiusaamisen ehkäisyssä, sen havaitsemisessa ja siihen puuttumisessa. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi kiusaaminen saastuttaa koko korkeakouluyhteisön ilmapiiriä.

Jo olemassa olevia korkeakoulun rakenteita tulisi vahvistaa, vanhoja toimintatapoja kehittää ja tarpeen tullen luoda uusia, jotta kiusaaminen saataisiin loppumaan. Yhteisöllisyyden edistäminen on yksi, mutta ei riittävä keino tässä koko korkeakoulun yhteisessä tavoitteessa. Korkeakoulu voi ja sen kannattaa luoda toimintakulttuuria ja ilmapiiriä, joka edistää suvaitsevaisuutta ja jossa erilaisuus hyväksytään. Aidosti yhdenvertaisen korkeakouluyhteisön jäsenet saavuttavat myös parhaat tulokset. Avaimet ovat ensisijaisesti korkeakoulun johdon käsissä.

Julkaisun esittely

SAMOK ry:n julkaisu Monta tietä yhteisöllisyyteen on osa opetus- ja kulttuuriministeriön vv. 2010−2011 rahoittamaa Yhteinen ammattikorkeakoulu -projektia. Hankkeen tavoitteena oli edistää yhteisöllisyyttä ammattikorkeakouluissa keräämällä ja jakamalla hyviä käytäntöjä. Tavoitteena oli yksinäisyyden vähentäminen, kulttuurien välisen dialogin lisääminen, kiusaamisen ehkäisy ja opiskelijoiden osallisuuden lisääminen. Hankkeen aikana kootuista näkökulmista ja hyvistä käytännöistä koottiin julkaisu, joka auttaa vahvistamaan yhteisöllisyyttä ammattikorkeakouluissa hankkeen päättymisen jälkeen. Julkaisuun pyydettiin tekstejä opiskelijakunnilta, ammattikorkeakoulujen henkilökunnalta, sidosryhmiltä ja asiantuntijoilta. Julkaisun ovat toimittaneet SAMOKin sosiaalipolitiikan asiantuntija Nelli Karkkunen, kansainvälisten asioiden asiantuntija Pauliina Savola, tiedottaja Anne Sivula ja hallituksen jäsen Jenni Tuomainen.

Julkaisu sisältää monipuolisia ja persoonallisia tekstejä alojensa parhailta asiantuntijoilta ja opiskelijayhteisöjen arjessa mukana olevilta toimijoilta, jotka ovat tehneet vuosien saatossa korvaamatonta työtä ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnin eteen.

Kirjoittaja

Nelli Karkkunen, sosiaalipolitiikan asiantuntija, nelli.karkkunen(at)samok.fi, Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto SAMOK ry

Ammattikorkeakoulutus luo pohjan menestyksekkäälle työuralle

Kirjoituksessa on hyödynnetty TRAL:n toimeksiannosta toteutettuja tutkimuksia ’Työelämän näkemykset ja odotukset tradenomikoulutuksesta 2012’ ja ’Vastavalmistuneiden tradenomien sitoutuminen organisaatioon 2012’ sekä TRAL:n jäsentutkimuksia ja TROL:n opiskelijatutkimuksia.

Ammattikorkeakoulutuksen laatu ja työelämälähtöisyys ovat keskeisessä asemassa tutkintojen tunnettuuden ja työmarkkina-arvon edistämisessä. Ammattitaitoinen, osaamisestaan ylpeä tradenomi avaa mahdollisuuksia myös muille tradenomeille menestyä työelämässä.

Tradenomiliitto TRAL ry tekee työtä tutkinnon tunnettuuden lisäämiseksi työmarkkinoilla sekä tutkinnon sisällön kehittämiseksi yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kanssa. Jotta tradenomitutkintoa voidaan kehittää entistä paremmin työelämän vaatimuksia vastaavaksi, on huomioitava monta eri näkökulmaa; Miten valmistuneet kokevat tutkinnon? Miten työelämä ottaa vastaan tradenomit? Miten tradenomit menestyvät työelämässä?

Tradenomi työelämässä – TRAL:n visio

Tradenomi on työelämän asiantuntija ja työyhteisönsä kehittäjä. Tradenomitutkinnoilla on myönteinen julkisuuskuva ja niiden tuottamat pätevyydet sekä osaamistasot tunnetaan yleisesti yhteiskunnassa sekä työ- ja elinkeinoelämässä. Tradenomi arvostaa koulutustaan ja hänellä on halu toimia tutkintonsa tunnettuuden edistämiseksi.

TRAL edesauttaa jäseniään toimimaan koulutustaan vastaavissa työtehtävissä, kehittymään urallaan sekä työtehtävissään. TRAL tukee jäsentensä ammatillista ja yhteiskunnallista kasvua siten, että heillä on edellytykset innovatiiviseen toimintaan ja osaamisen jatkuvaan kehittämiseen.

Oman osaamisen tunnistaminen on urakehityksen ensimmäinen edellytys

Tradenomit saavat laaja-alaisen liiketalouden perustutkinnon, joka valmistaa työelämän asiantuntijatehtäviin. Ne koulutusohjelmat, jotka suuntautuvat vahvasti tiettyyn substanssiin, kuten tietojenkäsittelyyn tai taloushallintoon, antavat selvästi paremmat mahdollisuudet työllistyä valmistumisen jälkeen koulutusta vastaaviin tehtäviin. Lisäksi näistä koulutusohjelmista valmistuneilla urakehitys on valmistumisen jälkeen nopeampaa kuin ”yleisemmistä” koulutusohjelmista valmistuvilla tradenomeilla. Onkin siis aihetta kysyä, onko tradenomikoulutus jo osittain liiankin laaja-alaista?

TRAL toteutti vastikään tutkimuksen, jossa kartoitettiin työnantajien näkemyksiä ja odotuksia tradenomikoulutuksesta. Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että kymmenen vuoden aikana näkemys tradenomien valmiuksista ja osaamisesta on selvästi parantunut, mutta silti edelleen kaivataan vahvempaa käytännön osaamista. Työnantajat arvostavat laaja-alaista käsitystä liiketoiminnasta, mutta sen rinnalle kaivataan asiantuntijuutta ja erityisosaamista joltakin liiketoiminnan osa-alueelta.

Vaikka asiantuntijuus korostuu, edellytetään myös kykyä toimia monialaisessa ja kansainvälisessä ympäristössä, jossa yleiset ominaisuudet – viestintä- ja vuorovaikutustaito, itsensä johtaminen, kehitysorientaatio ja joustavuus – ovat yhä merkittävämpiä. Työhön hakeutuessa laaja-alaisuus on haaste myös oman osaamisen tunnistamisen kannalta.

Koulutuksessa on panostettava siihen, että tradenomeille muodostuu selkeä kuva osaamisestaan, sen tuomista vahvuuksista sekä taidot markkinoida itseään työmarkkinoilla. Toisaalta myös työelämään tutustuminen sekä eri uramahdollisuuksien esille nostaminen on tärkeää. Jotta valmistumisen jälkeinen työelämään siirtyminen olisi mahdollisimman kivutonta, on uraohjaukseen panostettava merkittävästi. Hallitusohjelmassa ja Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa tehdyt linjaukset työelämälähtöisyyden ja -taitojen vahvistamisesta koulutuksen aikana ovat askel oikeaan suuntaan.

Työelämälähtöinen koulutus antaa eväitä uralle

Nykytilanteessa työelämään siirtyminen kuluu pitkälti siihen, että tradenomi etsii itselleen sopivaa paikkaa työelämässä. Vastavalmistuneille ja opiskelijoille kohdistetut tutkimukset paljastavat ongelman: kymmenes vastavalmistuneista ei osannut sanoa, työskenteleekö koulutustaan vastaavissa tehtävissä, ja 13 % tradenomiopiskelijoista ei tiennyt koulutuksen valmistavan asiantuntijatehtäviin. Lisäksi yli kolmannes heistä näkee itsensä suorittavan tason tai toimihenkilötason tehtävissä myös kahden vuoden työkokemuksen jälkeen.

Erityisesti naistradenomit asemoivat itsensä työmarkkinoille heikommin, ja valitettavasti tämä odotusarvo toteutuu, kun katsotaan tradenomien sijoittumista työelämään. Tradenomeilla sukupuolten välinen ero työelämässä näkyy voimakkaasti sijoittumisessa sekä urakehityksessä, jolla on vaikutusta ansiotasoon. Vaikka osa muuttujista on selitettävissä, silti valtaosa sukupuolten välisistä eroista jäävät ns. selittämättömiksi tekijöiksi. Kannustammekin jo koulutuksen aikana rohkaisemaan naistradenomeja hakeutumaan voimakkaammin kohti asiantuntijatehtäviä.

Koulutuksen aikana tehdään kriittisiä valintoja; työharjoittelu ja opinnäytetyö vaikuttavat merkittävästi tulevaan työuraan. Vastavalmistuneista 58 % teki työharjoittelun tai opinnäytetyön nykyiselle työorganisaatiolleen, lisäksi yli kolmannes koki työharjoittelun olleen ensisijainen kanava rekrytoitumiselle nykyiseen tehtäväänsä. Puolet vastavalmistuneista myös työskenteli nykyisessä työorganisaatiossaan jo opintojen aikana. Toisaalta vastavalmistuneet suhtautuivat kriittisesti ammattikorkeakoulun kautta saatuihin työelämäkontakteihin – yli 60 % koki, että sai vain vähän tai ei lainkaan kontakteja ammattikorkeakoulusta.

Työelämälähtöinen koulutus edistää yhteyden muodostumista työelämään niin yksilön kuin ammattikorkeakoulun henkilöstön näkökulmasta. Työelämäyhteyksiä voidaan kehittää monella eri tavalla; käytännön projektit pitäisi sitoa tiiviimmin opetukseen, harjoittelun laatuun ja ohjaukseen tulee kiinnittää enemmän huomiota, lisäksi opinnäytetyöt ovat luontainen kanava käydä vuoropuhelua koulutuksen ja työelämän kesken.

Alumnien hyödyntäminen koulutuksen kehittämisessä, opiskelijoiden mentoroinnissa tai vierailevina luennoitsijana pitää sisällään vielä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Aluevaikuttavuus, edelläkävijyys ja osallisuus työelämän muutoksessa edellyttää työelämäyhteyksien kehittämistä laajalla rintamalla, koko ammattikorkeakoulun henkilöstön ja opiskelijoiden voimin. Uraohjaukseen yhdistettynä työelämälähtöinen koulutus antaa opiskelijoille paremman käsityksen työelämästä.

Työura on täynnä mahdollisuuksia

Tradenomin arvostus työelämässä on kasvanut tasaisesti. Työnantajien näkemykset tradenomeista ovat yhä positiivisempia. Tutkinnolla on oma paikkansa ja profiilinsa esimerkiksi kauppatieteiden kandidaatin ja maistereiden rinnalla. Tradenomitutkinnon nähdään antavan soveltuvan pohjan asiantuntija- ja esimiestehtäviin, joihin enemmistö tradenomeista myös työllistyy.

Tutkinto ei kuitenkaan takaa työtä. Jokaisen valmistuneen on osattava markkinoida osaamistaan ja tuotava esille vahvuutensa niin persoonana kuin alan asiantuntijana. Haastetta työllistymiseen tuovat myös alati lisääntyvät kanavat rekrytoitumiselle. Valmistumisen jälkeiset kaksi vuotta määrittävät voimakkaasti tulevaa urakehitystä; jos tuona aikana ei urapolkua kohti asiantuntijatehtäviä löydy, heikkenee todennäköisyys tällaiseen urakehitykseen merkittävästi – vuosittain työmarkkinoille tulee yli 5 000 uutta tradenomia. Myös suhdannevaihtelut vaikuttavat voimakkaimmin vastavalmistuneisiin. Ammattikorkeakoulun seurantaa ja tukea vastavalmistuneille tulee kehittää – pudokkaisiin ei ole varaa.

Ammattikorkeakoulun tehtävä on kouluttaa osaajia työelämään. Tradenomien menestykseen työelämässä voidaan vaikuttaa huomattavasti koulutuksen aikana. Tämän mahdollisuuden täysi hyödyntäminen on tärkeää, jotta edistetään tradenomien menestystä työelämässä ja lisätään tutkinnon houkuttelevuutta. Tässä työssä myös Tradenomiliitto TRAL ry on vahvasti mukana.

Tradenomiliitto TRAL ry on akavalainen tradenomi-, BBA- ja tradenomi (ylempi AMK) -tutkinnon suorittaneiden ammattijärjestö, jolla on yli 28 000 jäsentä. Tradenomiopiskelijaliitto TROL ry on TRAL:n jäsenliitto, joka vastaa tradenomiopiskelijoiden edunvalvonnasta valtakunnallisesti. TRAL on kaikkien tradenomien yhteinen työelämän edunvalvonta-, palvelu- ja markkinointiorganisaatio. TRAL edistää tutkinnon tunnettuutta ja tradenomien asemaa työelämässä. Tutkintopohjaisena liittona TRAL edustaa tradenomeja riippumatta heidän toimialastaan tai työtehtävästään aina opiskeluajoista eläkeikään saakka urakehityksen eri vaiheissa.

Kirjoittaja

Johanna Tuovinen, asiamies,  johanna.tuovinen(at)tral.fi, Tradenomiliitto TRAL ry

Pedagogisen tuen tarve koherenssin tunteena ja työhyvinvointina

Ammattikorkeakouluopettajuutta pidetään dynaamisena, uudistuvana ja monipuolisena pedagogiikan osa-alueena. Siinä ajatellaan korostuvan yhteisöllisen ja verkostoituvan opettajuuden periaatteiden, jotka miellämme myös työhyvinvointia edistäviksi tekijöiksi. (ks. esim. Erkamo 2006; Rauhala 2005; Sonninen 2006.). Tässä kirjoituksessa tarkastelemme väitteemme todenperäisyyttä pedagogisen tuen ja koherenssin käsitteiden avulla. Puheenvuoromme perustuu sekä empiirisen lomakehaastatteluaineiston että teoreettisen kirjallisuusaineiston tarkastelulle. Tarkastelumme lähtökohtana on halumme selvittää, mitä pedagogisen tuen käsitteellä tarkoitetaan ja millaisia yhtymäkohtia sillä on työhyvinvointiin.

Pedagogisen tuen käsitteestä

Kirjallisuudessa pedagogisen tuen käsite näyttäytyy haastavana. Siksi pyrimme lomakehaastattelun avulla selvittämään, millaisia merkityksiä ammattikorkeakouluopettajat tähän käsitteeseen liittävät. Kirjallisuudessa käsitteellä voidaan viitata sen laajassa merkityksessä opetussuunnitelma- ja opetuksen kehittämistyöhön, opetuksen suunnitteluun, toteuttamiseen sekä ohjaustoimintaan, opintoneuvontaan ja näiden ympärille järjestettyjä tukipalveluihin (Korhonen 2007a). Kun pedagoginen tuki liitetään opettajien väliseen yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen ja positiiviseen käsitykseen opettajuudesta, se näyttäytyy voimavarana. (Ihanainen 2009; Kempas 2010; Tenno 2011).

Pedagogisen tuen määreitä

Pedagogista tukea koskevaan laadulliseen webpropol-kyselyymme vastasi yhteensä 52 Diakonia-ammattikorkeakoulun opettajaa kolmelta Diak Etelän kampukselta. Vastaajista 49 antoi luvan käyttää syntynyttä aineistoa tässä artikkelissa. Lomakkeemme sisälsi sekä avoimia että asteikollisia kysymyksiä. Analysoimme saamamme aineiston lähiluvun ja laadullisen aineiston analyysin keinoin sekä tarkastelimme ja erittelimme määrällisen aineiston painotuksia.

Aineiston perusteella syntyi kuva siitä, että pedagoginen tuki liittyy merkittävällä tavalla työhyvinvointiin koherenssin tunteen kokemisen kautta. Koherenssi, joka koskee työn ymmärrettävyyttä, merkityksellisyyttä ja hallittavuutta, viittaa tässä yksilön tapaan havainnoida ja hallita ympäristöään. Omasta työstään ja sen kehittämisestä kiinnostunut opettaja jäsentää omaa intentionaalista työtään ammatillisessa koulutuksessa sekä itsenäisenä että yhteisöllisenä prosessina. Hän tavoittelee mielekästä ja tarkoituksenmukaista toimintaa (vrt. Marjala 2009), jota ohjaavat sekä opetussuunnitelman sisältämä pedagoginen ajattelu että työn reunaehdot. Niihin sisältyvät erilaiset säädökset ja ohjeet, resurssit sekä käsitys opettajuudesta. Resurssien kohdentamisella määritellään sitä mikä nähdään arvokkaana ja toivottuna toimintana. Saamamme aineiston mukaan tätä voidaan kuvata niin kutsutun pedagogisen siirtymän avulla.

Pedagoginen siirtymä ja koherenssi

Aineistomme perusteella pedagogisella siirtymällä voidaan tarkoittaa sitä, että ammattikorkeakoulupedagogiikassa eletään montaa aikaa ja toteutetaan monenlaisia pedagogisia strategioita samanaikaisesti. Nopeat yhteiskunnalliset muutokset, koulutuksen kansainvälinen vertailtavuus, osaamisperustaisuustarkastelu ja taloudellinen niukkuus osoittautuvat erilaisiksi tavoiksi jäsentää ydinkysymystä siitä, miten syntyy hyvää ammatillista osaamista ja millaiset oppimisen prosessit ovat sen edellytys. Opettajan pedagoginen ajattelu ja sen edellyttämä tuki näyttäytyvät tässä tarkastelussa moniulotteisina. Opettajien näkemyksen mukaan yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys, jakaminen, innovatiiviset lähestymistavat ja opiskelijoiden kanssa yhdessä kehittäminen lisäsivät työhyvinvointia. Kirjallisuuden ja laadullisen aineistomme valossa työn ymmärrettävyys, merkittävyys ja hallittavuus (koherenssi) lisääntyvät yhdessä tehdessä.

Kulttuurinen muutos on suuri. Opettajan työtä mitoitetaan ja resursoidaan edelleen varsin perinteisesti. Opettajien kokemuksen mukaan on paljon sellaista työtä, jota ei lainkaan määritellä ja mitoiteta opettajan työhön kuuluvaksi. Näkymätön työ sisältää paljon hallinnollista ja teknistä, joka kuormittaa varsinkin silloin, kun järjestelmät eivät toimi eivätkä erilaiset käytössä olevat ohjelmat kommunikoi keskenään.
Yhteisöllisyyden korostuminen opettajien pedagogista tukea koskevassa pohdinnassa viittaa jaettuun osaamisen ja kehittämisen tilaan (Kostiainen 2009, 146). Siinä korostuvat luottamus ja vuorovaikutus, jotka voivat syntyä arvostetussa, merkityksellisessä ja yhteisöllisessä työssä. Sen voi päätellä tuottavan myös työhyvinvointia.

Kirjoittaja

Ikali Karvinen, Yliopettaja, (TtT, TtM, Sh AMK), ikali.karvinen(at)diak.fi, Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä

Marjo Kolkka, Yliopettaja, (YTM, FT), marjo.kolkka(at)diak.fi, Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä

Erkamo, Matti 2006. Kokemuksia uudistuvasta opettajuudesta. Teoksessa Erkamo, M., Haapa, S., Kukkonen, M-L., Lepistö, L., Pulli, M. ja Rinne, T. (toim.) Uudistuvaa opettajuutta etsimässä. Laurea-ammattikorkeakoulun julkaisusarja B 11. Helsinki, 165-170.

Ihalainen, Pekka 2009. Puolipilvistä ja kirkastuvaa. Ammatillisen verkkopedagogiikan kehittäminen. Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Ammatillinen opettajakorkeakoulu. Kehittämisraportteja (5) 2009. Helsinki.

Kempas, Eija 2010. Joustaville opiskelumuodoille on kysyntää. ePooki (9) 2010. http://www.oamk.fi/epooki/?julkaisu=18 20.10.2011.

Korhonen, Vesa 2007. Korkeakoulutus pedagogisen kehittämisen kontekstina. Teoksessa V. Korhonen (toim.) Muuttuvat oppimisympäristöt yliopistossa? Tampere: Tampere University Press, 9-24.

Marjala, Pauliina 2009. Työhyvinvoinnin kokemukset kertomuksellisina prosesseina – narratiivinen arviointitutkimus. Acta Univerisitatis Ouluensis, C Technica 315. Oulu: Oulun Yliopisto.

Rauhala, Pentti 2005. Perinteisestä opettajasta tietoyhteiskunnan kansankynttiläksi. Ammattikorkeakoulujen kehittämistyön lähestymistavat -seminaari 3.11.2005. http://india.haaga-helia.fi/fi/ammatillinenopettajakorkeakoulu/tutkimus-jakehittamistoiminta/toteutuneetprojektit/amk-opettajuudenkehittaminen/materiaalipankki/Perinteisestaopettajastatietoyhteiskunnankansankynttilaksi.pdf. 7.11.2011.

Sonninen, Jorma 2006. Ammattikorkeakouluopettajien uudistuva asiantuntijuus. Teoksessa Erkamo, M., Haapa, S., Kukkonen, M-L., Lepistö, L., Pulli, M. ja Rinne, T. (toim.) Uudistuvaa opettajuutta etsimässä. Laurea-ammattikorkeakoulun julkaisusarja B 11. Helsinki, 110-119.

Tenno, Tiiu 2011. Surffaajat ja syventyjät : verkko-oppimisympäristön pedagogisen rakenteen ja opiskelijoiden toimintaorientaatioiden tarkastelua. Akateeminen väitöskirja. Lapin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-20115241130 21.10.2011.

Luova osaaminen ajankohtaisissa ohjelmajulistuksissa

Johdanto

Elintason kohoamisen myötä hyvinvoinnin käsite on alkanut merkitä yhä selkeämmin yksilön tarpeiden huomioon ottamista. Samalla kun elämänlaadun merkitys on kasvanut, kulttuuri ja taide ovat nousseet tärkeälle sijalle osana ihmisten hyvää arkea. Ihmissuhteet, mielen tasapaino, yksilöllinen itsensä ilmaisu ja yhdessä tekeminen ovat 2010-luvulla korostuneet materiaalisen kuluttamisen sijaan. Myös elinympäristön ja palvelujen ihmislähtöinen muotoilu tuottaa emotionaalista hyvinvointia. Musiikin parantava vaikutus on todettu useiden vakavasti otettavien tutkimusten avulla, ja taideharrastuksilla on osoitettu olevan psyykkistä ja fyysistä terveyttä edistävä vaikutus.

Taloudellisen vaurauden sijaan ihmisten voimaannuttamisen kykyä on alettu pitää keskeisenä virtalähteenä aikamme häijyimpien ongelmien ratkomisessa. Sosiaalinen koheesio ja elinympäristön vakaus eivät ole enää itsestään selvyyksiä. Nuorisomellakat, rajut opiskelijamielenosoitukset ja Wall Street -kapinan tyyppiset liikkeet ovat pakottaneet perinteiset hyvinvointivaltiotkin etsimään uusia näkökulmia. Kasvavien ongelmien myötä taidelähtöinen toiminta ja sen myötä syntyvä osallisuus on havaittu eheyttäväksi keinoksi ehkäistä vakavaa syrjäytymiskierrettä.

Terhi Takasen ja Seija Petrowin kirjoittama Sitran raportti Kohtaamisten voima: tarina yhdessäluovasta uudistumisesta (2010) tukee edellä kuvattua. Jo esipuheessa tulee esiin, miten nyky-yhteiskunnassa ja vaikkapa julkishallinnon kehittämisessä tarvitaan voimaantumista: “Sen avulla pystymme yhdessä luomaan uutta ja rohkeaa kehittämiskulttuuria, jossa uskallamme kokeilla uusia asioita, toimia ennakkoluulottomasti ja oppia tekemistämme virheistä yhdessä. Uskon, että vain toimimalla samanaikaisesti monella eri tasolla ja käyttämällä eri keinoja saavutamme syväluotaavia muutoksia.”

Tuotekehityksessä ja käyttäjälähtöisessä suunnittelussa on mukana nykyään laaja kirjo luovan alan ammattilaisia, olivat he sitten muotoilijoita, soveltavan teatterin tekijöitä, kulttuurituottajia tai vaikkapa sähköisen median osaajia. Luova ajattelu, kyky kyseenalaistaa urautunutta ajattelua ja rohkeus käyttää intuitiota kehittämisen keskeisenä voimana ovat kysyttyjä ominaisuuksia työelämässä. Siksi taiteen, kulttuurin ja muotoilun merkitys on noussut esiin myös liike-elämän innovaatioiden ja niiden kautta taloudellisen hyvinvoinnin lähteenä.

Tässä katsauksessa on poimintoja ajankohtaisista, suomalaista päätöksentekoa ohjaavista politiikkaohjelmista, raporteista ja strategioista. Niitä arvioidaan sen pohjalta, miten taiteen ja kulttuurin mahdollisuudet niissä näyttäytyvät. Katsauksessa painottuu jossain määrin Helsinkiin ja muuhun pääkaupunkiseutuun liittyvä näkökulma. Perusteena on erityisesti se, että Helsingillä ja Uudenmaan maakunnalla on aivan erityinen painoarvo kulttuurin talouden, työpaikkojen ja työvoiman sijainnin kannalta (Alanen 2010).

Helsinki naapureineen on myös vuoden 2012 muotoilupääkaupunki. Kulttuurisen hyvinvoinnin roolia on kiinnostava tarkastella World Design Capital eli WDC-vuoden taustalla vaikuttavassa ohjelmajulistuksessa. Metropolialueella on myös aivan erityiset syrjäytymisen, eriarvoistumisen ja monikulttuurisuuden ongelmat. Siksi Helsingin vastikään hyväksytty kulttuuristrategia 2012-2017 ja Espoon kaupungin tilaama tutkimus

Metropolin hyvinvointi (2010) ovat tärkeitä signaaleja siitä, millaisessa roolissa kulttuuri nähdään kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämisessä.

Kuva Helsinki tanssii -tapahtumasta, kuvaaja Eetu Ahonen
Kuva Helsinki tanssii -tapahtumasta, kuvaaja Eetu Ahonen

Elinvoimainen Suomi

Sitran vuosina 2009 – 2010 toteuttaman kehitysohjelman raportti Elinvoimainen Suomi on yksi keskeisimpiä kannanottoja tulevaisuuden menestyksen rakentamisessa. Se korostaa voimakkaasti ihmisistä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta lähtevää energiaa ja tekemisen meininkiä. “Näemme, että teollisuuden ja hyvinvointipalvelujen lisäarvo syntyy yhä enenevässä määrin kentällä asiakkaiden ja kansalaisten kanssa käytävän vuorovaikutuksen seurauksena. Ilman elinvoimaa ja uusia ajattelu- sekä toimintamalleja on turha uneksia suomalaisesta hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä,” yliasiamies Mikko Kosonen toteaa heti raportin esipuheessa.

Raportissa todetaan ansiokkaasti myös, miten ennaltaehkäisevän työn arvostusta tulisi parantaa ja siihen liittyvät palvelut nostaa ongelmalähtöisten suoritteiden edelle. Immateriaalisten, elämyksiin perustuvien tekijöiden keskeinen asema osana palveluja on myös hyvin tunnistettu. Elämyksellisyys voi kirjoittajien mukaan toteutua esimerkiksi mediaalisuutena, muotoiluna tai sosiaalisen verkoston ulottuvuutena. Heidän mukaansa tällainen kulttuuriosaamisesta kumpuava lisäarvo on parhaimmillaan vaikeasti kopioitavaa ja siksi kestävää kilpailuetua luovaa.

Elinvoimainen Suomi on havainnut useita tärkeitä ajankohtaisia trendejä ja yhteiskunnan hiljaisia signaaleja. Sen arvoa ei heikennä, vaikka siinä näkyy muutamia puutteitakin. Muiden muassa rohkeuden ja luovuuden merkitystä tuodaan voimakkaasti esiin, mutta ymmärrys esimerkiksi kulttuurin, taiteen, itseilmaisun sekä taito- ja taideaineiden merkityksestä luovaksi yksilöksi kasvamiselle on jäänyt vähäiseksi. Esimerkiksi sana taide esiintyy vain yhden, melko sattumanvaraisen case-esimerkin yhteydessä, ja sanaa kulttuuri käytetään ainoastaan hyvin laajassa, lähinnä toimintatavoille tai -ympäristölle rinnakkaisessa merkityksessä. Kulttuurin ja taiteen ensisijaisuus vahvan, sisältä ohjautuvan persoonallisuuden kehittymisessä ei vaikuta olevan raportin laatijoille kovin omakohtaisesti sisäistynyttä todellisuutta.

Oivallus

Elinkeinoelämän keskusliitto on selvittänyt 2020-luvun työelämässä tarvittavaa osaamista Oivallus– nimisessä hankkeessaan. Hankkeen toinen väliraportti lokakuulta 2010 vertaa heti ensimmäisen lukunsa ensimmäisessä kappaleessa tulevaisuuden työelämässä tarvittavia taitoja jazz-musiikin soittamiseen. Jazzissa yhtyeen jäsenten vuorovaikutus, jokaisen soittajan yksilöllisen soundin kehittyminen, improvisointi ja avoimuus monenlaisille etenemistavoille ovat keskeisessä asemassa. “Metaforan avulla kuvataan, miten yhä useampi työ irtautuu rutiineista”, raportissa perustellaan vertausta. Elinkeinoelämän asiantuntijoiden mukaan tulevaisuuden työtehtävät eivät voi olla tarkasti määriteltyjä. “Päämäärä tiedetään, mutta tarkat nuotit tavoitteeseen pääsemiseksi puuttuvat.Lopputulosta kohti voi edetä monella eri tavalla. Siksi improvisointi, luovuus ja luoviminen ovat jokapäiväisiä työvälineitä ja menestyksen eväitä”, raportti toteaa. (Oivalluksia 2010.)

Taidelähtöisten metaforien käyttö raportissa kertoo siitä, kuinka kipeästi monimutkaistuvassa työelämässä tarvitaan irtiottoa kaikesta kaavamaisuudesta, hierarkkisuudesta ja ammatillisten rajojen varjelusta. Taidemaailman toimintatapoja nostetaan toistuvasti myönteisiksi esimerkeiksi huomisen työelämää koskevassa keskustelussa. Tulevaisuudessa ei pärjätä menneisyyden ajattelutavoilla. Siksi kulttuurialoista on tullut se lähde, joista elinkeinoelämä etsii inspiraatiota ja toteutusvoimaa uudenlaisten ratkaisujen kehittämiseen.

Oivalluksia nostaakin esiin monia taidelähtöisiä työtapoja henkisen ketteryyden lähteenä. Sen mukaan yritykset ottavat työn organisoinnissa jo nyt oppia elokuvateollisuudesta, jossa produktiot syntyvät erilaisten osaajien vaihtelevina yhteistyöprojektina. “Tiimi hajoaa, kun elokuva on valmis. Seuraavalla on uusi käsikirjoitus ja tavoite, joten se syntyy harvoin samalla kokoonpanolla.”

Raportissa haastateltujen yritysjohtajien mukaan tarve tehdä yhteistyötä erilaisten osaajien kanssa muuttaa organisaatioiden rakenteita. Löyhemmät yhteenliittymät syrjäyttävät linjaorganisaation, koska “tässä maailmassa kaikki kiteytyy yhteistyökyvykkyyteen ja -halukkuuteen.” Lähes kaikki taidealan vahvat osaamisalueet ovat nyt edelläkävijän roolissa yhteiskunnan haasteiden ratkomisessa. Raportissa niin design-osaaminen, freelancer-toiminta, ihmisten ja heidän salattujen motiiviensa intuitiivinen ymmärtäminen sekä mielikuvien ja tarinoiden liittäminen tuotteeseen korostuvat merkittävällä tavalla.

Hankkeen loppuraportin (2011) mukaan toivottuun tulevaisuuteen päästään nostamalla luovuuden edistäminen kaiken koulutuksen läpileikkaavaksi teemaksi. Luovuus tarkoittaa raportissa ”mahdollisuusajattelua ja vaihtoehtoisiin toimintatapoihin tarttumista”. Luovuutta edistävän koulutuksen raportti katsoo lähentyvän menetelmiltään ideaalista työelämää: se kannustaa kokeilemaan virheitä pelkäämättä ja tekemään yhdessä. Siksi tästä eteenpäin tulisi panostaa taitoihin tietojen rinnalla ja yhdessä tekemiseen yksilösuorittamisen sijaan.

Oivalluksia on merkittävä avaus humanistisen ja kulttuuriosaamisen laajempaan ja tiiviimpään hyödyntämiseen elinkeinoelämässä. Siinä on tunnistettu, ettei ihminen ole puhtaasti rationaalinen ja analyyttinen toimija ja että esimerkiksi juuri taidealalla on runsaasti dynaamisia prosesseja, jotka luovat tunnevoimaa. Jos taiteen parissa pystytään synnyttämään alati muuntuvia sisäisiä kumppanuuksia, projektikohtaista heittäytymistä, ehdottoman luottamuksen ilmapiiriä ja virittäytymistä aistimaan epätavanomaisia mahdollisuuksia, niin taidelähtöinen toiminta voi tuoda myös perinteisempään elinkeinoelämään sen kipeästi tarvitsemaa energisoivaa virtaa.

Metropolin hyvinvointi

Espoon kaupungin lähtökohdat tilaamalleen tutkimukselle Metropolin hyvinvointi olivat rohkea kyseenalaistaminen ja uudet avaukset metropolialueen elinvoiman vahvistamiseksi. Tutkimusprofessori Antti Hautamäen mukaan tutkimushankkeessa on tarkasteltu uudelta pohjalta sellaisia peruskäsitteitä kuin kilpailukyky, hyvinvointi, kansalaisyhteiskunta, kumppanuus ja palveluajattelu. Esimerkiksi yritysten ja julkisen sektorin pääomien ja henkilöstön lisäksi raportti lukee kilpailukykyyn mukaan kuuluviksi kansalaisvoimavarat eli kansalaiset ja heidän verkostonsa.

Hautamäen johtamassa tutkimuksessa kulttuuri ja itseilmaisu ymmärretään elämän onnellistuttajana. Onnellisuutena raportissa pidetään koettua hyvinvointia ja subjektiivisia tunteita, kun taas aineellisiin ja persoonattomiin resursseihin perustuva tarpeentyydytys on objektiivista hyvinvointia. Molempia hyvinvoinnin muotoja tarvitaan innovaatioyhteiskunnan ja hyvän arjen syntymisen edellytyksenä. Kirjoittajat pitävät koko yhteiskunnan kannalta aliarvostettuna voimavarana kansalaisten vertaistoimintaa, sosiaalista verkottumista ja aktiivista kansalaisuutta. Tämän sektorin potentiaalin esiin saamisessa tarinallisuus, taidelähtöiset menetelmät ja erilaisten ryhmien kohtaamisen kyky ovat avainasemassa.

Design-ajattelu ja käsityöläisyydestä juurensa saaneet muotoilun opit on nostettu raportissa keskeiseen asemaan. Muuten yhteiskunta ei voi saada haluamaansa kestävää hyvinvointia ja laadultaan ylivertaisia ratkaisuja. Design-ajattelun voiman katsotaan perustuvan kiinnostukseen sitä kohtaan, mitä voi syntyä, kun kokeillaan paljon, mitataan tuloksia usein, ei tavoitella täydellistä vaan toimivaa ja ymmärretään ihmisten monimuotoista käyttäytymistä osana instituutioiden maailmaa.

Design-ajattelua halutaan kytkeä yhteiskunnallisten haasteiden ja häijyimpien ongelmien kesyttämiseen, koska sen avulla saadaan mukaan piileviä resursseja ja joukkojen älyä. Ihmiset voivat oppia epävirallisilla areenoilla. He haluavat liittyä yhteisen hyvän suureen kertomukseen. Siksi ihmis- ja yhteisövetoiset prosessit tuovat yllättäviä ratkaisuja, sitouttavat kansalaisia aktiiviseen toimintaan ja luovat ei materiaalisiin arvoihin perustuvaa kilpailukykyä alueelle.

Metropolin hyvinvointi esittää 10 askelen ohjelman metropolin hyvinvointiin. Niistä kahdeksas perustuu kulttuuriin muutosvoimana. Kulttuurin suuren arvon katsotaan perustuvan tekemiseen, koetun jakamiseen ja siten syntyvään yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Tutkimuksessa korostetaan tarvetta perinteisen kulttuuripolitiikan laaja-alaistamiseen: arvokkaana on nähtävä myös muu kuin taiteilijoiden ja taideorganisaatioiden työn tulokset. Merkityksellistä on myös amatöörien itse tekeminen ja sen myötä viriävä voimaantuminen.

Muotoilupääkaupunki 2012

Helsingin ja sen naapurikaupunkien valinta maailman muotoilupääkaupungiksi on nostanut valokeilaan designin kaikkiallisuuden. Nimitys on antanut kaupungeille sysäyksen kehittää innovatiivista muotoilua kaupunkikulttuuriin liittyvissä konteksteissa. Samalla se on edistänyt asukkaiden osallisuutta suunnittelussa sekä yhteistoimintaa kaupunkilaisten ja kuntatoimijoiden kesken. Muotoiluvuoden ansiota on myös se, että julkisten tilojen ja kohtaamispaikkojen merkitys aktiiviselle kansalaisuudelle, luovuudelle ja hyvinvoinnille on käynyt yhä ilmeisemmäksi.

WDC-vuosi on jaettu teemallisesti kolmeen osa-alueeseen: avoimeen kaupunkiin, designin rooliin globaalissa vastuussa sekä sulautuvan muotoilun taloudellista kasvua edistävään merkitykseen.

Avoin kaupunki -teeman tavoite on tarjota keinoja kaupunkilaisille lähteä mukaan omia asuinalueitaan koskevaan päätöksentekoprosessiin. Kaupungit kuuluvat niiden asukkaille, ja pienetkin teot voivat olla vaikutuksiltaan suuria. Kaupungin tehtävänä on luoda rakenteet, joissa tieto, ideat, ajatukset ja ihmiset liikkuvat mahdollisimman avoimesti ja joissa turhista rajoituksista voidaan irtaantua.

Designin uusi rooli korostaa kestävää kehitystä, yhteiskunnallisuutta ja yleishyödyllisyyttä. Hyvä suunnittelu on julkisten palveluiden ja infrastruktuurin välttämättömyys, jota ilman aina monimutkaistuvampi yhteiskunta ei toimi. Kokonaisvaltaisen elämän laadun edistäminen muotoilun on tärkeää kaikkialla maailmassa, oli kyse arjen jokapäiväisistä tilanteista tai yhteiskunnan järeän luokan järjestelmien, vaikkapa liikenneratkaisujen, toimivuudesta.

Ihmisten elämään sulautuvan muotoilun teema tuo esiin designin uuden talouskasvun virtalähteenä. Muotoiluajattelu mahdollistaa kokonaan uusien konseptien tuottamisen suunnitteluongelmiin niin julkisella sektorilla kuin yritysten maailmassa. Visualisoinnin luovien menetelmien hyödyntäminen ja käyttäjien mukaan ottaminen jo aivan suunnittelun alusta lähtien on keskeistä. Näin voidaan synnyttää paremmin toimivia ja siksi haluttuja ratkaisuja.

Muotoilupääkaupunkivuoden teemoissa kiteytyivät avoin suunnittelu, vuorovaikutus, jokaisen osallistujan arvo kaupunkikulttuurin kehittämisen voimavarana sekä dynaaminen suhde kaupunkitilojen muuntuvuuteen. Laaja-alainen käsitys kulttuurisesta hyvinvoinnista tulee esiin WDC- vuoden lukuisissa hankkeissa erityisesti avoin kaupunki -teeman alla. Kaupunkitilan elävöittäminen on arjen hyvää muotoilua, tapahtui se sitten minkä taidemuodon tai joukkoistavan kulttuuriteeman avulla.

Kuva: kansalaisnavigointia metropolissa -hankkeen projekti, kuvaaja Pilvi Kallio.
Kuva: kansalaisnavigointia metropolissa -hankkeen projekti, kuvaaja Pilvi Kallio.

Helsingin kulttuuristrategia 2012 – 2017

Helsingin kulttuuristrategia linjaa kuudeksi vuodeksi eteenpäin kaupungin keskeiset kulttuuria koskevat kehittämisen painopisteet. Tavoitteena strategiassa on ollut saada julkisesti rahoitetuilla kulttuuripalveluilla laajaa vaikuttavuutta. Samalla halutaan edistää pääkaupungin kulttuuriprofiilia, vetovoimaisuutta ja kilpailykykyä kansainvälisissä toimintaympäristöissä.

Helsinki näkee kulttuuripalvelujensa kehittämisen taustalla seuraavat ohjaavat periaatteet:

Kulttuuri kuuluu peruspalveluihin ja demokratian välttämättömiin edellytyksiin. Taiteilijoilla ja muilla luovan työn tekijöillä on tärkeä rooli kaupunkilaisten luovuuden kehittymiselle

Kulttuuri on kansalaisyhteiskuntaa, ja kulttuurinäkökulmaa tarvitaan myös elinkeino-, sosiaali-, ympäristöpolitiikan, opetuksen ja kaupunkisuunnittelun alueilla

Kulttuuri on kestävää kehitystä, ja kaupungin julkiset tilat, paikat ja kadut ovat kulttuurielämälle tärkeitä foorumeita

Kulttuuri vahvistaa yhteisöllisyyttä, edistää terveyttä ja ehkäisee yhteiskunnallista polarisoitumista. Kulttuurin saatavuus ja saavutettavuus on tärkeää koko ihmisen elinkaaren ajan.

Kulttuuri luo taloudellista kasvua ja luovan työn tekijät tuottavat osaltaan taloudellista kasvua, hyvinvointia ja yrittäjyyttä kaupungin hyväksi.

Strategisissa linjauksissa ja toimenpiteissä on päädytty painottamaan joitain kokonaisuuksia. Näistä ensimmäinen korostaa kulttuuripalvelujen hyvinvointia edistävää toimintaa. Toinen haluaa vaalia eri kulttuurialojen tarvitsemaa tilaa kasvaa ja uudistua kaupungissa sekä edistää vapaan kentän taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia. Kolmantena huolehditaan kulttuuritoiminnan keskeisestä asemasta Helsingin kaupunkirakenteen suunnittelussa. Neljäntenä tuodaan esiin Helsingin toimivuuden, imagon ja vetovoimaisuuden parantaminen kulttuurin ja tapahtumallisuuden avulla.

Helsingin kulttuuristrategian kiinnostavana piirteenä on kulttuurin ja luovuuden nostaminen poikkeuksellisen selvästi pääkaupungin henkisen ja taloudellisen hyvinvoinnin peruspilariksi. Luovuudesta katsotaan syntyvän työtä ja työpaikkoja, joista Helsingissä sijaitsee tulevaisuudessakin merkittävä osa. Uusi näkökulma kulttuuripalveluihin on, että oikeus laadukkaisiin kulttuuripalveluihin annetaan myös kaupungin omalle henkilöstölle, ei ainoastaan kaupunkilaisille asiakkaina.

Vaikka kulttuuristrategia korostaa muotoilupääkaupunkivuotta lähtölaukauksena uudelle strategiakaudelle, taidelähtöisten innovaatioiden välittäminen muille aloille ei siinä juuri näyttäydy kulttuuriin varsinaisesti kuuluvana osa-alueena. Myöskään kaupungin palvelujen uudenlaisen, käyttäjälähtöisen muotoilun mahdollisuuksiin WDC-vuoden pohjalta ei strategiassa tai toimenpiteissä oteta kantaa.

Sen sijaan taiteen soveltavan käytön nostaminen taiteen itseisarvon rinnalle on merkittävä linjaus. Niin ikään tärkeänä kannanottona ja tulevaisuuden kulttuuriammattien kannalta kauaskantoisena lauseena voidaan pitää sitä, että strategisissa linjauksissa edellytetään sivistystoimen, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen yhteistyötä. Uusilla yhteisillä toimintatavoilla pyritään vahvistamaan kulttuurin, taiteen ja liikunnan hyödyntämistä osana päivittäistä hoitotyötä. Tässä eri hallintokuntien keskinäistä vuorovaikutusta edistävässä kannanotossaan Helsinki on ottanut askeleen kohti taiteen terveysvaikutusten laajamittaista mahdollistamista.

Lopuksi

Luovuus ja innovaatiot olivat voimakkaasti esillä edellisessä hallitusohjelmassa suomalaisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Samassa hallitusohjelmassa sovittiin myös terveyden edistämisen politiikkaohjelmasta, jonka osana syntyi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimenpideohjelmaksi vuosille 2010 – 2014.

Nykyinen Jyrki Kataisen hallitusohjelma ei jatka kovin johdonmukaisesti näiden teemojen edistämistä. Esimerkiksi hyvinvointiin liittyvässä luvussa ei mainita kulttuurin tai taiteen merkitystä terveyden edistämisessä. Valtion talousarviossa vuodelle 2012, sen opetusministeriötä koskevassa pääluvussa, tosin todetaan, että ”taide ja kulttuuri edistävät väestön hyvinvointia ja elämänlaatua sekä vahvistavat kulttuurista pääomaa. Vahvistamalla kulttuurin perustaa, luovan työn tekijöiden toimintaedellytyksiä, kansalaisten kulttuuriosallistumisen mahdollisuuksia ja kulttuurin taloutta edistetään sivistystä, luovuutta, osaamista ja innovatiivisuutta, alueiden elinvoimaisuutta sekä työllisyyden ja kansantalouden kehitystä”.

Edellä oleva katsaus tiettyihin valittuihin strategioihin, kehitysohjelmiin ja tutkimusraportteihin on tehty vain karkealla tasolla. Tästä huolimatta vaikuttaa, että kulttuurin ja taiteen merkitys hyvinvointiin ja terveyden edistämiseen on tunnistettu ja tunnustettu parhaiten kunnallisen päätöksenteon tasolla. Tilastokeskuksen mukaan suuret kaupungit (Espoo, Helsinki, Vantaa, Turku, Lahti, Tampere, Jyväskylä ja Oulu) hallitsevat kulttuurin taloutta. Kaupungit näyttävät panostavan luovan alan toimintaedellytyksiin ja erilaisiin mittaviin panostuksiin kaupungin kulttuuriprofiilin terävöittämiseksi. Näistä esimerkkinä on WDC-vuoden ohella Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011.

Maaseutukunnat tuntuvat painottavan elämänlaatua loma-asumisen, matkailun, paikalliskulttuurin ja luonnonarvojen lähtökohdasta. Suurissa kaupungeissa on ehkä riittävän monipuolisesti eri kulttuurialojen toimijoita. Siksi niiden taide- ja kulttuurikentässä voi helpommin syntyä jotain ennen kokematonta. Luovan alan toimijat näyttäytyvät todennäköisesti tästä syystä merkittävässä roolissa juuri suurten kaupunkiseutujen tulevaisuutta hahmottavissa kehitysohjelmissa.

Kirjoittaja

Tuire Ranta-Meyer, johtaja, FT, dosentti, tuire.ranta-meyer(at)metropolia.fi, Metropolia-ammattikorkeakoulu, Kulttuuri ja luova ala

Alanen, Aku 2010. Suuret kaupungit hallitsevat kulttuurin taloutta. Tieto & trendit 4-5. Tilastokeskus.

Elinvoimainen Suomi 2010. Toim. Aarne Nurmio ja Teppo Turkki. Helsinki: Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra.

Helsingin kulttuuristrategia 2012 – 2017. Kts. http://www.hel.fi/static/public/hela/Kaupunginvaltuusto/Suomi/Paatos/2011/Halke_2011-12- 14_Kvsto_19_Pk/A874A435-9120-4E9C-8DAC-8A24768481D3/Liite.pdf

Hyyppä, Markku ja Liikanen Assi 2005. Kulttuuri ja terveys. Edita.

Liikanen, Assi 2010. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014 . Opetusministeriön julkaisuja 2010:1. Kts. http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Taiteesta_ja_kulttuurista_hyvinvointia.html.

Metropolin hyvinvointi 2010. Toim. Antti Hautamäki, Demos Helsinki ja Jyväskylän yliopisto. Helsinki: Espoon kaupunki.

Oivallus 2009. 1. väliraportti: Uudet ideat syntyvät rajapinnoilla. Elinkeinoelämän keskusliitto. Kts. www.ek.fi/oivallus ja http://ek.multiedition.fi/oivallus/fi/liitetiedostot/Oivallus_loppuraportti_web.pdf

Oivallus 2010. 2. väliraportti: Moniosaajuus syntyy ryhmissä. Tulevaisuuden koulutus tukee ja edistää yhdessä tekemistä. Elinkeinoelämän keskusliitto. Kts. www.ek.fi/oivallus ja http://ek.multiedition.fi/oivallus/fi/liitetiedostot/ajankohtaiset/oivallus-2-valiraportti-final.pdf

Oivallus 2011. Loppuraportti. Elinkeinoelämän keskusliitto. Kts. www.ek.fi/oivallus ja http://ek.multiedition.fi/oivallus/fi/liitetiedostot/Oivallus_loppuraportti_web.pdf

Pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelma 22.6.2011. Kts. http://valtioneuvosto.fi/hallitus/hallitusohjelma/pdf/fi.pdf

Takanen, Terhi ja Petrow Seija 2010. Kohtaamisten voima: tarina yhdessäluovasta uudistumisesta

Sitran raportti 290. Helsinki: Edita. Kts. myös http://www.sitra.fi/julkaisut/sitra290.pdf. Tuulaniemi, Juha 2011. Palvelumuotoilu. Hämeenlinna: Talentum Media.

Valtion talousarvioesitys 2012, hallinnonala 29, kohta 80. Kts. http://budjetti.vm.fi/indox/tae/2012/aky_2012.html

World Design Capital Helsinki 2012. Kts. http://wdchelsinki2012.fi/ ja http://wdchelsinki2012.fi/wdc- helsinki-2012.

Opinnäytteiden tiedonlähteet ja toimijoiden osallisuus: esitutkimus

Opinnäytetyö on yksi ammattikorkeakoulututkinnon lakisääteisistä osista. Parhaimmillaan opiskelijat saavat opinnäytetyön kautta tärkeitä kontakteja ja voivat kehittää osaamistaan aitojen ongelmien ratkaisijoina. Pahimmillaan opinnäyte on kamelin selän katkaiseva korsi: valtaosalta opinnot keskeyttäneistä ja uudelleen aloittavista se puuttuu (Kalima 2011, 228). Opinnäytetyön olemusta ja siinä kohdattuja vaikeuksia on pohdittu ammattikorkeakoulun alkuvaiheista asti. Sen sijaan käytettyjen tiedonlähteiden ja niiden hallintaprosessien tarkastelu on jäänyt vähälle huomiolle.

Tässä artikkelissa esittelen Theseus-tietokantaan tallennettujen opinnäytetöiden tiedonlähteistä tekemiäni havaintoja ja hahmottelen opinnäytetyön lähteiden moniammatillista käsittelyä.

Tiedekorkeakoulujen opinnäytetöissä päälähteinä ovat alkuperäistutkimukset, joita julkaistaan artikkeleina tieteellisissä lehdissä ja kokoomateoksissa tai monografioina. Kokotekstitietokannat ovat tärkeä väline. Tutkimuksia täydentävät esimerkiksi tutkimustyön oppaat ja muu soveltuva painettu kirjallisuus ja digitaalinen aineisto. Ammattikorkeakoulujen opinnäytteissä käytetty lähteiden kirjo poikkeaa tästä näkymästä huomattavasti. Kun otetaan huomioon Suomessa noudatettava korkeakoulutuksen duaalimalli, näin tuleekin olla. Tärkeä kysymys on, millaisilla prosesseilla opinnäytteiden tiedonhallintaa tuetaan.

Ammattikorkeakouluissa painotetaan niiden tehtävien pohjalta opinnäytetöiden kytkeytymistä työelämään eri osapuolia hyödyttävällä tavalla. Siksi ammattikorkeakoulun opinnäytetyöprosessin on syytä olla systeemisesti eri osapuoliin kytkeytyvä niin, että opiskelijan ja hänen yhteisöjensä lisäksi äänensä saavat kuuluviin oppilaitoksen henkilökunta ja koulun ulkopuoliset asiantuntijat. Näkyykö tämä opinnäytetöiden lähteistössä?

Esitutkimuksen tehtävänä on saada alustava kuva siitä, millaisia tietolähteitä amk-opinnäytetöissä käytetään ja mitä ongelmia niihin viitattaessa kohdataan. Tavoitteeni on ollut tässä vaiheessa ensisijaisesti kartoittaa lähteiden laadullista kirjoa sen ymmärtämiseksi, millä tavoin opinnäytetyön tekijät ja muut siihen osalliset ymmärtävät amk-opinnäytteeseen soveltuvat lähteet. Opinnäytteiden tekstejä ei ole nyt tutkittu; kyseessä ei ole viittaus- tai tekstianalyysi (vrt. Julkunen 2002).

Opinnäytetyöhön liittyviksi toimijoiksi tässä tutkimuksessa ymmärretään seuraavat kolme ryhmää:

  1. Opinnäytetyön tekijä(t) eli opiskelija(t) sekä hänen/heidän vertaisryhmänsä (opiskelijoita, esimerkiksi seminaariryhmän jäseniä) ja läheisensä muodostavat yhden ryhmän. Vertaisryhmää voi löytyä myös verkkoyhteisöistä, joihin tekijä(t) osallistuu/osallistuvat.
  2. Toiseen ryhmään kuuluvat opinnäytetyöprosessiin eri tavoin osallistuvat opettajat (opinnäytetyön ohjaaja(t), mahdolliset muut aihepiirin tuntijat, kielten ja viestinnän opettajat) sekä opinnäytetyön käsittelyyn tai ohjaamiseen osallistuvat henkilöt ammattikorkeakoulun hallinnosta, esimerkiksi IT-toiminnoista ja
  3. Yksi ryhmä muodostuu työelämäorganisaatioiden, kuten yritysten, laitosten tai yhdistysten henkilöistä, jotka liittyvät opinnäytetyöhön siinä kehiteltävän sovelluksen tai muun tapauksen, ”casen”,

Lähtökohtani on, että näillä ryhmillä ja niiden yksittäisillä edustajilla on omat, enemmän tai vähemmän selkeästi muotoillut ja julkituodut käsityksensä siitä, millaiseen tietoon ja millaisiin lähteisiin opinnäytetyön sopii pohjautua. Osa niistä on kirjattu muodollisiin opinnäytetyöohjeisiin. Edelleen oletan, että näissä käsityksissä on eroja, jotka liittyvät mm. ammattialaan, kokemukseen ja koulutustaustaan. Myös persoonallisuustekijöillä kuten oppimistyyleillä voi olla vaikutusta siihen, miten relevantit ja validit lähteet nähdään. Käsityksiä on syytä erikseen kartoittaa. Tässä vaiheessa puheenvuoron saavat kuitenkin opinnäytetyön lähdeluetteloihin dokumentoidut lähteet.

Aineisto ja menetelmä

Ammattikorkeakoulujen opinnäytetöiden ja muiden julkaisujen tallentamiseen on kehitetty Theseus- kokotekstitietokanta, joka on julkisesti käytettävissä osoitteessa www.theseus.fi. Theseus toimii tämän esitutkimuksen keskeisenä tietovarantona, josta opinnäytteitä poimitaan lähempään tarkasteluun.

Theseus-tietokanta on syntynyt opetusministeriön ja ammattikorkeakoulujen rahoittamassa Open Access -hankkeessa. Hankkeen tarkoituksena on ollut parantaa ammattikorkeakoulujen T&K- toiminnan tulosten ja opinnäytetöiden saavutettavuutta. Theseuksen kehittämistyön sopimusosapuolia ovat ammattikorkeakoulujen rehtorien neuvosto Arene ry ja kansalliskirjasto. (Sjölund 2009.) Marraskuussa 2010 tehdyn kyselyn mukaan ammattikorkeakouluista noin puolet käytti Theseusta opinnäytetöiden tallentamiseen. Sen vaihtoehtona olivat opinnäytetöiden säilyttäminen tulosteina (”painettuna”) tai tallentaminen ammattikorkeakoulun omaan intranetiin. (Marjamaa 2011.)

Tämän esitutkimuksen avulla halusin monipuolista kuvaa käytetyistä lähteistä. Siksi pyrin löytämään ilmiön, joka paljastaisi suhteellisen vapaamielisen käsityksen opinnäytetöissä käytettävistä lähteistä. Toisenlaisella otoksella voisi saada myös niukan ja kurinalaisen käsityksen, joka ei kuitenkaan vastaisi koko todellisuutta. Olen aiemmin tarkastellut suhtautumistapoja avoimeen verkkotietosanakirjaan, Wikipediaan (Kämäräinen 2011). Siihen suhtaudutaan usein varotellen ja sen käyttöä opiskeluun liittyvissä teksteissä pyritään rajoittamaan yhtä innokkaasti kuin opiskelijat sitä käyttävät. Wikipedia osoittautui tässä tutkimuksessa hyödylliseksi ”säröksi”, joka johtaa tiedonlähteiden moninaisuuden jäljille.

Viime vuosina on 9–13 % Theseuksen sisältämistä amk-opinnäytetöistä viitannut Wikipediaan. Vuonna 2010 osuus oli 9,04 %, mikä tarkoittaa 925 opinnäytetyötä eri ammattikorkeakouluista. Tästä joukosta poimin lähempään tarkasteluun 10 % otoksen, 92 opinnäytetyötä, jotka edustavat 22 ammattikorkeakoulua. 92:sta otantayksiköstä avautuu edelleen 2 329 tilastoyksikköä eli yksittäistä tiedonlähdettä. Esitutkimukseen valittu otos ei ole riittävä tilastollisten johtopäätösten tekemiseen, mutta antaa näkymän tiedonlähteiden valikoimaan ja ominaisuuksiin sekä lähteitä dokumentoitaessa noudatettuihin käytäntöihin.

Tiedonlähteiden osuuksien tarkastelua

Lähdeluetteloista erottuu yli 30 erilaista tiedonlähteiden tyyppiä. (1) Tämä voi osoittaa, että opiskelijat toimivat kekseliäästi ja vapaamielisesti tiedonhankinnassaan. Ennen kaikkea se kertoo valinnanvarasta, digitaalisen aineiston eriytymisestä ja uusien jakelukanavien sekä sisällön ja muodon kategorioiden synnystä. Tässä tutkimuksessa ei eri syistä tehdä historiallista vertailua. Voi kuitenkin todeta, että monien aiemmin vaikeasti löytyvinä pienpainatteina ja harmaana kirjallisuutena julkaistujen aineistojen vastineet voivat nyt olla tasavertaisesti mukana opiskelijoiden Google-hauissa perinteisesti merkittävämpinä pidettyjen julkaisujen rinnalla.

Viisi yleisintä aineiston opinnäytteissä käytettyä lähteiden tyyppiä ovat seuraavat:

  1. Tarkemmin tyypittelemättömät www-sivut 32 %
  2. Monografiat (ei-toimitetut kirjat) 26 %
  3. Wikipedia 8 %
  4. Kausijulkaisut 7 %
  5. Blogit 3 %

Kaksi yleisintä ryhmää kattavat siis yli puolet, ja mainitut viisi ryhmää yhdessä yli 3/4 lähteistä. Sosiaalisen median sovelluksista kärkiviisikkoon mahtuu kaksi, Wikipedia ja blogit. Kaiken kaikkiaan sosiaalisen median osuus aineistossa on n. 12 %. Wikipedian osuudessa on mukana mainintoja, joissa viittaaja on tulkinnut väärin lähteeksi Wikipedian, vaikka kyseessä todellisuudessa on Wikimedia Commons -tietokannan sisältö. Nämä viittaukset ovat enimmäkseen kuvien ja kaavioiden suoraa kopiointia, jonka Commonsissa käytetty lisenssi sallii, mutta jonka pedagogista mieltä voi pohtia.

WWW-sivuja ei tämän esitutkimuksen puitteissa ollut mielekästä yrittää luokitella. Sen sijaan olen poiminut erilleen sellaisia aineistoja, joilla voi olettaa olevan joko sisällön tai käyttötavan osalta erityistä merkitystä. Esimerkiksi selkeästi oppimateriaaliksi tunnistettavan aineiston osuus on n. 3 % ja ammattikorkeakoulun opinnäytetöiden n. 1 %. Henkilölähteiden (haastattelut, sähköpostit jne.) osuus on noin 3 %, mikä mielestäni on pieni luku, koska olisi olettavaa, että toimeksiantajien merkitys tiedonlähteinä olisi suurempi (vrt. Julkunen 2002, 68). Ilmeisesti henkilölähteiden tietoja on hyödynnetty myös niihin viittaamatta, hiljaisen tiedon tapaan.

Oletan, että niissä aineiston ulkopuolelle jäävissä tapauksissa, joissa oppilaitos, koulutusala tai yksittäinen opettaja on kieltänyt Wikipedian käytön, on samalla karsiutunut muitakin lähdetyyppejä, etupäässä verkkolähteitä, kuten asiantuntijoiden blogeja. Näiden opinnäytteiden potentiaaliseen lähteistöön on kohdistettu sosiaalisen median puhdistus, joka johtanee erilaiseen ilmaistujen lähteiden jakaumaan. Toisaalta osa kielletyn aineiston käytöstä yksinkertaisesti piilotetaan.

1 Tyyppien valikoima kasvaisi suuresti, jos web-lähteitä tyypiteltäisiin hienojakoisesti. Lähteiden jaottelu perustuu mm. tiedon muodostuksen ja käytön mekanismeihin, vakiintuneisiin lähteiden tyyppeihin ja saatavuusnäkökohtiin.

Laadullisia huomioita lähteiden merkitsemisestä

Lähdeluetteloita tarkasteltaessa on liiankin luontevaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka eri lähteet on dokumentoitu. Vaarana on De Bonon ilmaisua käyttääkseni, että tarkastelija ”panee päähänsä mustan hatun” (DeBono 1990) alkaen hakea aineistosta kiinnostavien ilmiöiden sijasta virheitä ja ongelmia. Aineistoa tallentaessani olen kirjannut ongelmia muistiin etenkin silloin, kun ne ovat vaikeuttaneet merkintöjen tulkintaa tai tuoneet esiin uuden, aiemmin esiintymättömän ilmiön.

Aineistosta näkyy selvästi, kuinka vahva World Wide Webin rooli on amk-opiskelijoiden tiedonhankinnassa. Sitä osoittavat myös useat esimerkit, joissa WWW:n käytännöt ja rakenteet sivuuttavat perinteiset merkintätavat tiettyihin lähdetyyppeihin viitattaessa.

Raportointioppaat, kuten paljon käytetty Hirsjärven ym. Tutki ja kirjoita, ohjaavat esimerkiksi seuraavaan lakitekstin merkintätapaan: Tekijänoikeuslaki. 1961. L 8.7.1961/404 muutoksineen. ”Nettinatiivi” opiskelija merkitsee lähteen linkkinä käyttämäänsä tietokantaan, usein Finlexiin: ”Finlex 2008. Tekijänoikeuslaki 8.7.1961/404. Luettu 11.1.2010. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404”.

Esimerkistä ei selviä tarkempi lainkohta; sen sijaan mukana on ylen määrin asiaankuulumatonta konteksti-informaatiota. Merkintä ei myöskään ole validi muilla lakitekstin lähteillä kuin Finlexillä. Lukupäivän merkitseminen lienee oppilaitoksen yleisohje verkkolähteisiin viitattaessa. Tässä sen noudattaminen tuottaa huvittavan vaikutelman lakitekstin ja vaikkapa verkkomainoksen yhtäläisestä epävakaudesta.

Vastaavaa webin läpi viittaamista kohdistuu myös kokotekstitietokantoihin tallennettuihin artikkeleihin. Lähdeluetteloissa on tällöin seuraavanlaisia sekamerkintöjä: Behkamal, B., Kahani, M., Akbari, M. K., 2008 Customizing ISO 9126 quality model for evaluation of B2B applications. Science Direct, Information and Software Technology Vol.51 Issue 3, 3/2009, 599-609 [viitattu 11.6.2009] Saatavissa: http://www.sciencedirect.com.aineistot.phkk.fi/science?_ob=ArticleURL&_udi=B6V0B- 4TJ05CY-1&_user=4246040&_coverDate=03%2F31%2F2009&_rdoc=6&_fmt=hig &_orig=browse &_srch=doc-in-fo%28%23toc%235642%232009%23999489996%23789057%23FLA%23display%23Volume%29&_cdi=5642&_sort=d&_docanchor=&_ct=11&_acct=C000062624&_version=1&_urlV ersion=0&_userid=4246040&md5=d380623b92fbd57b5554f9c976f2acb9.

Merkintä kertoo, että opiskelija on kamppaillut opetetun merkintätavan ja web-uskollisuutensa välillä: merkinnässä on artikkelin riittävästi yksilöivät tiedot, mutta Web on vaatinut veronsa. URL- osoitteen alkuosasta näkee, ettei osoite ole yleisesti käyttökelpoinen, koska siinä on oppilaitoksen verkkoon viittaava domain-nimi. Oikeampi ratkaisu olisi viitata lähteeseen kuten painettuun artikkeliin ja ehkä nimetä tietokanta.

Pohdinta

Sähköisten lähteiden ja perinteisten painettujen dokumenttien käytön ja niihin viittaamisen suhteita hahmoteltiin jo ennen Internetin kehittymistä (esim. Trigg 1983, Shneiderman & Kearsley 1989).

Näiden suhteiden pohtiminen ja artikulointi jatkuu yhä ja on osa myös amk-opinnäytetöihin liittyviä prosesseja. Näkökannat vaihtelevat merkintöjen pilkuntarkkaa oikeellisuutta korostavasta purismista sen kysymiseen, tarvitaanko ei-akateemisissa töissä lähteiden merkitsemistä ensinkään, kun ”kaiken voi tarkistaa Googlesta”. Eräitä lähteitä kielletään. Opiskelija saa siis ristiriitaisia viestejä oppilaitokselta, omilta viiteryhmiltään ja ehkä myös työelämäpartnereilta.

Lähteiden käyttö ja merkitseminen ovat niitä alueita, joissa erilaisten tiedonkäytön kulttuurien ja sukupolvien törmäys näkyy. Don Tapscott puhuu ”nettisukupolven kahdeksasta normista”. Ne ovat vapaus, räätälöinti, tutkiminen, rehellisyys, yhteistyö, viihde, nopeus ja innovaatiot. Esimerkiksi rehellisyys-normin yhteydessä Tapscott ryhmineen on todennut, kuinka nettisukupolvi haluaa työskennellä organisaatioissa, joiden arvot kokee rehellisiksi ja itselleen luonteviksi, ja kuinka nuoret toisaalta esimerkiksi tulkitsevat perinteisiä tekijänoikeuksia uudella tavalla. Tiedostojen jakaminen on 18-29-vuotiaiden ikäryhmässä laajalti hyväksyttyä tekijänoikeuksista piittaamatta. (Tapscott 2010, 101.)

Lähteiden standardinmukainen merkitseminen sopii huonosti vapaus- ja räätälöinti-normeihin. Nettisukupolven edustajat haluavat valita ”milloin tehdä erilaisia juttuja” ja ”jopa keitä he haluavat olla” (Tapscott 2010, 89). ”Kun nettisukupolvi saa jotakin käsiinsä, se räätälöi laitteet omikseen” (mts., 92). On perusteltava, miksi nämä käsitykset eivät pätisi myös lähdemerkintöihin. Lähteiden merkitseminen tietyn syntaksin mukaisesti on myös yksinkertaisesti ikävystyttävää, etenkin, kun kukaan ei käytä niitä mihinkään. Aineistossani ilmeisen tarkistamattomat lähdeluettelot osoittavat, etteivät edes opettajat lue niitä. Oma tuore kokemukseni ammatillisesta opettajakoulutuksesta tosin kertoo muuta: myös lähteitä käsiteltiin.

Nopeus-normi, välittömän vastauksen odotus, epäilemättä kasvattaa verkkoaineiston suosiota painetun kustannuksella. Google Books on osa tätä kehitystä. Aineistossani on viittaus Frederic Taylorin teoksen The Principles of Scientific Management vuoden 1911 laitokseen. Sen löytyminen opiskelijan hyllystä tai edes oppilaitoksen kirjastosta ei ole uskottavaa. Google Booksista se kyllä löytyy. ”En enää saa opiskelijoita lukemaan kokonaisia kirjoja”, valittaa kirjallisuuden opettaja samaan ilmiöön viitaten teoksen Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme mukaan (Carr 2010, 19).

Opinnäytetyöprosessissa kohdataan siis tietokäsityksiin ja arvostuksiin liittyviä ristiriitoja, joilla on sukupolvien ja erilaisten (ala)kulttuurien kohtaamisen luonne. Muuttuvan tietoympäristön ”hallitseminen” lisäämällä kieltoja on työlästä eikä kovin demokraattistakaan. Toisaalta myöskään amk-vaatimusten muotoilu totunnaisista akateemisista normeista löyhentämällä ei ole hedelmällinen tie. Keskeistä on löytää menetelmät ja prosessit, joiden avulla amk-opinnäytetyön eri toimijat tunnistavat kohteen nykyistä enemmän yhteiseksi ja tulevat tietoisiksi toistensa arvoista ja odotuksista opinnäytetyön tiedonhallinnan tavoitteiden ja keinojen suhteen.

Kirjoittaja

Juha Kämäräinen, freelancer informaatikko-kouluttaja, juha.kamarainen(at)mail.suomi.net, Hyvinkää

Carr, N. 2010, Pinnalliset: mitä Internet tekee aivoillemme, Terra Cognita, Helsinki. DeBono, E. 1990, Kuusi ajatteluhattua, MARK kustannus, Helsinki.

Julkunen, J. 2002, Vieras ja oma teksti kohtaavat insinöörityössä : mitä lähteiden käyttö osoittaa ammattikorkeakouluinsinöörin asiantuntijuudesta ja osaamisesta?, väitöskirja, Helsingin yliopisto.

Kalima, R. 2011, Opintojen pitkittyminen ja keskeyttäminen ammattikorkeakoulussa, väitöskirja, Tampereen yliopisto.

Kämäräinen, J. 2011, ”Polunpäitä Wikipedian pedagogiseen käyttöön ja muokkaamiseen” teoksessa AMK 2.0: puheenvuoroja sosiaalisesta mediasta ammattikorkeakouluissa, toim. A. Haasio & K. Salo, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, Seinäjoki, ss. 66-86.
URL: https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/32091/B51.pdf?sequence=1

Marjamaa, M. 2011, ”Theseus-kyselyn tuloksia: Korjauksia toivotaan etusivulle sekä hakumahdollisuuksiin”, Kreodi: ammattikorkeakoulukirjastojen verkkolehti, 1/2011. URL: http://www.kreodi.fi/artview.asp?ArticleID=399

Shneiderman, B. & Kearsley, G. 1989, Hypertext hands-on! : an introduction to a new way of organizing and accessing information, Addison-Wesley, Reading (MA).

Sjölund, A. 2009, ”Verkkokirjasto Theseus”, Kreodi: ammattikorkeakoulukirjastojen verkkolehti, 3/2009.
URL: http://www.kreodi.fi/artview.asp?ArticleID=347

Tapscott, D. 2010, Syntynyt digiaikaan: sosiaalisen median kasvatit, WSOYpro/Docendo, Jyväskylä. Trigg, R.H. 1983, A Network-based Approach to Text Handling for the Online Scientific Community, väitöskirja, University of Maryland.

Kohti toisia oppimisen todellisuuksia – osallistavaa nukketeatteria Virvelinrannassa

Hämeen ammattikorkeakoulussa toteutettiin syksyllä 2011 ohjaustoiminnan opiskelijoiden, Virvelirannan päivätoiminta- asiakkaiden ja Hämeen kuninkaallisen nukketeatterin yhteisvoimin nukketeatteriproduktio, joka sisälsi Antoine de Saint Exuperyn Pikku Prinssin viisi tarinaa – Pikku prinssi planeetta ja ruusu, Kuningas, Liikemies, Kettu ja Ruusutarha ja kettu.

Toiminta- ja oppimisympäristön muodosti palvelukeskus Virvelinranta. Virvelinranta on toukokuussa 2010 valmistunut vammaisalan valtakunnallinen palvelukeskus. Keskus sisältää ja tuottaa monenlaisia palveluja, kuten päivätoimintaa ja kuntouttavaa asumistoimintaa. Virvelinranta on myös alun perin suunniteltu yhteistyössä alueen oppilaitosten kanssa toimintaympäristöksi, jonne voidaan viedä opetusta. Oman esittelynsä mukaan Virvelinrannan keskeisenä toimintaideana on asiakaslähtöisyys ja uusien toimintamallien kehittäminen ja levittäminen (http://www.virvelinranta.fi/ viitattu 23.2.2012).

Virvelinrannassa toteutettu nukketeatteriproduktio liittyi ohjaustoiminnan koulutusohjelman teatteritekniikka ja massatyöt -opintojaksoihin. Produktio oli samalla myös ammattikorkeakoulujen Neloskierre-hankkeen (1) Living Lab -case, jolla tarkoitetaan käynnistämisestä, toteutuksesta ja arvioinnista muodostuvaa kehittämisprosessia (Living Lab -käsikirja 2010).

Nukketeatteriproduktion johtoideoita olivat monitoimijuus, asiakassensitiivisyys, osallistaminen ja sosiokulttuurinen innostaminen. Ruusu-teatteriryhmän (2) toimijoita olivat ohjaustoiminnan koulutusohjelman opiskelijat sekä Virvelinrannan asiakkaat ja työntekijät. Produktion johdosta ja ohjaamisesta vastasivat Hämeen kuninkaallisen nukketeatterin taiteellinen johtaja Hannu Räisä ja ohjaustoiminnan koulutusohjelman lehtori Jana Vyborna- Turunen. Vaikka opiskelijoilla oli päävastuu tarinan käsikirjoituksesta ja suunnittelusta, niin esityksen lavasteet, tekstiilit, nuket sekä muut yksityiskohdat kehitettiin ja toteutettiin yhteisesti Virvelirannan asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Esityksen ensi-ilta oli Virvelinrannan pikkujoulujuhlissa joulukuussa 2011.

1 Ammattikorkeakoulujen Neloskierre -hanketta rahoittaa Euroopan sosiaalirahasto (ESR). Mukana hankkeessa on 13 ammattikorkeakoulua, joissa kaikissa on hankkeen aikana kehitetty Living Lab -toimintaa. Hämeen ammattikorkeakoulussa Living Lab -toimintaa on kehitetty erityisesti Virvelinrannassa. (www.neloskierre.fi)
2 Ruusu-teatteriryhmään kuuluivat Anna Frilund, Karoliina Kauhanen, Mari Kervinen, Aliisa Ketonen, Karita
Raikamo, Sannimari Rasi, Jenna Toivonen ja Topi Vuorela sekä Artturi Penttinen, Timo Gipp, Tuula Stölhammar, Janne Rökman ja Kimmo Tolvanen. Virvelinrannan työntekijöistä produktion mahdollistivat Liisa Salmela ja Outi Kaarnakoski. Muina asiantuntijoina toimivat valotaitelija Juha Rouhikoski ja näyttelijä Henna-Maija Alitalo.

Seuraavassa kuvataan ensin Living Lab -toimintaa. Tämän jälkeen nukketeatteriproduktion virittämänä tuodaan esille kulttuuri- ja taidetoiminnan merkityksiä ja hyötyjä sekä yksilöille että yhteisölle.

Living Lab – oppimista ja kehittämistoimintaa käyttäjien arjessa

Living Lab tarkoittaa käyttäjälähtöistä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa käyttäjien arjessa. Tätä toimintaa harjoitetaan tosielämän ympäristöissä laajemman ekosysteemin avustamana ja avoimen innovaation periaatteita soveltaen. Living Lab voidaankin tiivistää käyttäjälähtöisyyteen, avoimeen innovaatioon, tosielämän ympäristöön ja ekosysteemiin.

Viime vuosien aikana erityisesti kansainvälinen innovaatio ja myös Living Lab -keskustelu on nostanut vahvasti PPP (Public-Private-Partnership) -malliin lisättäväksi neljännen P-kirjaimen eli ihmiset (People) (Salmelin 2010; Kulkki ym. 2010). Käyttäjälähtöisyydellä (user-driven) tarkoitetaan kokonaisvaltaista käyttäjien huomioimista, joka tarkoittaa käyttäjien kuuntelemista ja ymmärtämistä. Käyttäjien kanssa ollaan aidossa vuorovaikutuksessa ja heillä on mahdollisuus tuoda esiin havaitsemiaan epäkohtia ja kehittävät niihin myös ratkaisuja yhdessä eri toimijoiden ja asiantuntijoiden kanssa. (Living Lab -käsikirja 2010)

Avoimella innovaatiolla (open innovation) puolestaan tarkoitetaan tarkoituksellista tietämyksen ja osaamisen vaihtoa. Ideoita etsitään aktiivisesti ulkopuolta yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. Avoin innovaatio toteutuu Living Lab -toiminnassa silloin, kun eri asiantuntijoita ja käyttäjiä tuodaan yhteen, ja ideat ja ratkaisut löytyvät heidän vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. (Living Lab -käsikirja 2010)

Tosielämän ympäristöllä tarkoitetaan palvelun tai tuotteen aitoa käyttöympäristöä, jossa erilaisilla tiedonhankintamenetelmillä etsitään käyttäjien piileviä tarpeita. Kehittäminen tapahtuu siellä, missä käytännön työn haasteet ja ongelmat ovat käsin kosketeltavissa. (Toikko & Rantanen 2009, 94)

Ekosysteemi Living Labissa tarkoittaa toimijoiden muodostamaa yhteistyöverkostoa (Orava 2009, 28). Käyttäjien ja toimijoiden osallistumisen on todettu olevan keskeinen tekijä kehittämistoiminnan onnistumisen kannalta. Kehittämisen prosessi ei etene ulkopuolisen ajattelun ja toiminnan tuloksena, vaan siihen tarvitaan lukuisia kumppaneita ja osallisia. (Toikko & Rantanen 2009, 94)

Yksittäisen Living Lab -casen ympärille luodaan ja kootaan ekosysteemi sopivista toimijoista. Ekosysteemi on näin ollen dynaaminen ja melko avoin verkosto, jossa toimijat voivat liittyä ja poistua verkostosta sovittujen sääntöjen puitteissa. (Living Lab -käsikirja 2010)

Living Lab -toiminnassa mukana olevat toimijat ovat käyttäjiä, hyödyntäjiä, kehittäjiä tai mahdollistajia.

Kuva 1. Living Lab kootusti (Helsinki Living Lab, 2008)
Kuva 1. Living Lab kootusti (Helsinki Living Lab, 2008)

Living Lab -toiminnalla, erityisesti ammattikorkeakouluissa, pyritään purkamaan perinteisiä – kuviteltuja tai todellisia – raja-aitoja sekä rakentamaan autenttisia oppimista mahdollistavia avoimia oppimisympäristöjä ja ekosysteemejä koulutuksen ja yhteiskunnan muiden instituutioiden ja toimijoiden välille. Tässä artikkelissa esitellyn Nukketeatteri-produktion lähtökohtana ja perustana oli sitä varten koottu yhteistyöverkosto, jolla oli yhteisiä ja jaettuja tavoitteita. Hämeenlinnan kaupungin Virvelinrannan toimijat ja Hämeen ammattikorkeakoulun ohjaustoiminnan koulutusohjelma sekä Ammattikorkeakoulujen neloskierre-hanke olivat produktion mahdollistajia. Varsinaisen työn tekivät produktion hyödyntäjät, kehittäjät ja käyttäjät eli Virvelinrannan asiakkaat ja työntekijät, ammattikorkeakoulun opettajat ja opiskelijat sekä yritysyhteistyökumppani (Hämeen kuninkaallinen nukketeatteri).

Iloa, eloa, voimaa – Näkökulmia osallistujien ja toimijoiden hyvinvoinnin edistämiseen

Vuoden 2010 alussa julkaistiin Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi vuosille 2010-2014 (OKM 2010:1). Toimintaohjelma on omalta osaltaan yksi erittäin merkittävä osoitus lisääntyneestä ja voimistuneesta kiinnostuksesta taiteen ja kulttuurin vaikutuksiin ja merkityksiin suhteessa terveyteen ja hyvinvointiin, elämän laatuun. Toimintaohjelman myötävaikutuksella – ja tästä myös riippumatta – kuluneiden kahden vuoden aikana on toteutettu useita hankkeita ja projekteja, joissa on hyödynnetty ja edistetty yksilöiden ja yhteisöjen luovaa kapasiteettia.

Toimintaohjelman painopistealueita ja tavoitteita ovat: 1) kulttuuriosallisuuden, yhteisöllisyyden, arjen toimintojen ja ympäristön edistäminen, 2) taiteen ja kulttuurin saaminen osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja 3) työhyvinvoinnin tukeminen taiteen ja kulttuurin keinoin. (Liikanen 2010). Suhteessa näihin voi Virvelinrannassa toteutetun nukketeatteriproduktion todeta onnistuneen kaikkien kolmen painopistealueen mukaisessa toiminnassa. Toimintaohjelman yksilötason tavoitteita noudattaen Virvelinrannassa otettiin huomioon osallistujien halu, toimintakyky ja voimavarat. Nukketeatteriproduktiolla vahvistettiin Virvelinrannan arjen kulttuurisuutta ja vietiin taide ja kulttuuri osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä toteutettiin eri sektoreilta tulevien toimijoiden yhteistyötä. Voi myös olettaa, että toiminta tuotti iloa työntekijöille ja näin lisäsi hyvinvointia työssä.

Kehitysvammaisten hyvinvointia tarkasteltaessa nukketeatteriproduktiota voi tarkastella sosiaalisena toimintakäytäntönä, joka koostuu toimintatavoista, säännöistä, tavoitteista ja erilaisista toimijoista. Tässä kontekstissa tarkasteltuna kehitysvammaisten toimijuus näyttäytyi monimuotoisena tahtomisen, osaamisen, kykenemisen ja tekemisen kudelmana (Jyrkämä 2007, 206-308). Olennaista on se, että produktiossa toteutui kehitysvammaisten kulttuuriosallisuus nimenomaan kulttuurituottajuuden muodossa. Kyse on kulttuurisen ja yhteiskunnallisen osallisuuden vahvistamisesta ja vahvistumisesta.

Tutkimukset, hankkeet ja projektit ovat tuottaneet runsaasti tietoa kulttuuri- ja taidelähtöisen toiminnan vaikutuksista ja merkityksistä sekä yksilöille että yhteisöille. Antti Kariston (2007) mukaan taide hioo ihmisten herkkyyttä, sensitiivisyyttä. Taide tuo usein kekseliäästi esille erilaisten elämänmuotojen olemassaolon ja arvon sekä ruokkii uteliaisuutta ja opettaa katsomaan asioita eri näkökulmista. Taide myös muistuttaa siitä, ettei erilaisuus ole aina uhka, vaan hyvinkin nautittava asia. Eikä aina tarvitse korostaa erilaisuutta, vaan itse asiassa kulttuuri- ja taidetoiminta mahdollistaa kokemukset inhimillisestä samanlaisuudesta. Tutkimuksessaan draaman käytöstä puhe- ja kehitysvammaisten kanssa Tuula Pulli toteaa näin:

”… tutkimuksessa kehitysvammaisuus tuotti kuvaa kenestä tahansa, joka rakentaa tietoaan maailmasta aistein ja tuntein. Draamaan osallistujana ihminen, jolla on puhumisen ja ymmärtämisen rajoituksia, tuntui olevan monissa kohdin jokainen, jolla on samoja peruskokemuksia kuin muilla. Hänestä kukin voi löytää osan aistivasta ja kehollisesta itsestään, joka etsii merkityksiä kokemuksilleen, on ymmällään ja ihmettelee maailmaa.”(Pulli 2010, 182)

Tämä toteutui myös Virvelinrannan nukketeatteriproduktiossa.

Kulttuuri- ja taidetoiminta tuottaa iloa, eloa ja voimaa sekä yksilöille että yhteisöille. Tämän perusteella ei pitäisi olla estettä toimintaohjelman tavoitteelle: taide- ja kulttuuritoiminnan myönteisten vaikutusten tunnustamiselle poliittisella, hallinnollisella ja rakenteellisella tasolla.

Richard Sennett (2007) on todennut, että ”Ihminen kokee itsensä hyödylliseksi voidessaan antaa jotakin, jolla on muille merkitystä”. Yksilöille ja ryhmille, jotka helposti marginalisoidaan yhteiskunnassa, kulttuuri- ja taidetoiminta tarjoaa tähän monia mahdollisuuksia. Virvelinrannan nukketeatteriproduktiokin osoitti, taidetoiminnan keinoin voidaan mobilisoida käyttämättömiä inhimillisiä voimavaroja. Kulttuurisen ja sosiaalisen esteettömyyden ohella kyse on henkisen esteettömyyden toteutumisesta (Hohenthal-Antin 2007, 43).

Antti Karisto (1996) mukaan taide ja kulttuuritoiminta on ”näkymätöntä sosiaalipolitiikkaa”. Kariston mukaan taiteen ja kulttuurin sosiaalinen potentiaali jää usein huomaamatta. Sen sijaan, että satsattaisiin ennaltaehkäisevään kulttuuritoimintaan, panostetaankin vasta ongelmien korjaukseen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Karisto toteaa, että kulttuuritoiminnan tukeminen saattaisi monesti osoittautua vähintään yhtä kannattavaksi sosiaalipolitiikaksi kuin perinteinen sosiaalityökin. Monelle sosiaaliselle ryhmälle taide tai kulttuuri voi olla merkittävä keino valtaistua, tulla näkyväksi ja olla osallisena. (mt., 50)

Lopuksi

Suomalaisen kulttuuripoliittisen strategian (2009) tavoitteena on yhteiskunnan kulttuurisen perustan vahvistaminen, luovan työn tekijöiden ja kulttuuripalveluiden tuottajien toimintaedellytysten parantaminen, kansalaisten kulttuuriin osallistumisen ja hyvinvoinnin edistäminen sekä kulttuurin taloudellisten vaikutusten vahvistaminen. Nukketeatteriesitys Virvelinrannassa on hyvä esimerkki, josta voidaan paikantaa kulttuuristrategian monia elementtejä, mutta se antaa myös aineksia pohtia myös, miten oppimista voi konkreettisesti toteuttaa ammattikorkeakoulun seinien ulkopuolella autenttisissa tosielämän ympäristöissä.

Oppimisen kannalta ihanteellisena on pidetty autenttisissa työ- ja arkielämän tilanteissa ilmenevää vuorovaikutteista toimintaa, johon osallistuvalla oppijalla on välitön ja mielekäs motiivi toimia tarkoituksenmukaisesti. Oppimisen ajatellaan tapahtuvan toiminnan sivutuotteena, ja oppimistulokset ovat mielekkäitä. Opettajan toiminta opiskelijoiden osallistumisen tukemisessa ja vertaisvuorovaikutuksen tietoinen käyttö oppimisympäristöissä on keskeistä Living Lab -toiminnan ja opetuksen sillan rakentajana. (Rauste-von Wright ym. 2003, 61−62)

Illeris (2011, 117) on kuitenkin todennut, että vaikka koulun ja työelämän yhteisiä oppimisympäristöjä pystytään luomaan, ne eivät kuitenkaan itsessään takaa oppimista. Erityistä huomiota tulisikin kiinnittää oppijan kokemuksiin toimimisesta kahden maailman välillä.

Sfard (1998) on eritellyt oppimista omaksumismetafora- ja osallistumismetafora-käsitteiden avulla. Omaksumismetaforassa painopiste on yksilöllisen pääoman hankkimisessa ja tiedon rakenteiden konstruoinnissa. Osallistumismetaforassa puolestaan päätavoitteena pidetään tieto- ja taitoyhteisöjen rakentamista. Oppija nähdään omaa identiteettiään yhteisössä rakentavaksi osallistujaksi. Tieto ja käsitteet ymmärretään yhteisön käytäntöjen, diskurssien ja toiminnan aspekteina, jolloin oppiminen ymmärretään yhteisöön kuulumisena, sosiaalistumisena ja kommunikointina. (Eteläpelto & Rasku-Puttonen 1999, 185)

Nykykäsityksen mukaan olemme siirtymässä viidenteen innovaatiomallin sukupolveen, joka tarkoittaa verkoston toimijoiden strategista yhteistyötä tilaajien ja tuottajien kanssa. (Rantala 2010, 35) Innovaatioprosesseihin liittyy olennaisesti oppiminen. Verkostot voivat olla samaan aikaan oppimisfoorumeita (network learning) ja oppijoita (learning networks) (mt.), 64) Tuloksena syntyy uusia ja parannettuja tuotteita, palveluita tai tuotantoprosesseja, mutta prosessin rinnalla on tapahtunut myös paljon oppimista.

Pimeänä joulukuisena kiireisen työpäivän iltana nukketeatteriesitys Virvelinrannassa muodosti meille esitykseen saapuneille katsojille taidehetken, joka mahdollisti irtioton arjesta, tuotti iloa, laittoi pohtimaan autenttisissa oppimis- ja kehittämisympäristöissä tapahtuvaa oppimista sekä taide- ja kulttuuritoiminnan moninaisia merkityksiä. Ilta avasi monella tapaa ikkunoita ammattikorkeakoulun opetuksen sekä tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan ”toisiin todellisuuksiin”.

Kirjoittajat

Paula Rantamaa, YtL, yliopettaja ja koulutusvastaava, paula.rantamaa(at)hamk.fi, HAMK, ohjaustoiminnan koulutusohjelma
Merja Salminen, FT, yliopettaja, merja.salminen(at)hamk.fi, HAMK, ohjaustoiminnan koulutusohjelma; Projektipäällikkö/Ammattikorkeakoulujen Neloskierre-hanke

Eteläpelto, Anneli & Rasku-Puttonen, Helena (1999): Projektioppimisen haasteet ja mahdollisuudet. Teoksessa Anneli Eteläpelto & Päivi Tynjälä (toim.): Oppiminen ja asiantuntijuus. Työelämän ja koulutuksen näkökulma. WSOY: Juva, 181−205.

Helsinki Living Lab (2008). www.helsinkilivinglab.fi/arkistot/HLL_Tekes_Project_Brochure_090508.pdf.  Viitattu 29.5.2011

Hohenthal-Antin, Leonie (2007) Luovat menetelmät vanhustyössä. Julkaisussa: Hohenthal-Antin, L.& Krekula, L.&Rasi, T.&Schweitzer, P.&Taipale, M.&Taipale, M.&Trilling, A.&Väätämöinen, M. Katsomosta estradeille. Ikäihmiset kulttuurin tuottajina. Kaakkois-Suomen sosiaalialan julkaisuja A. 4, Lappeenrannan teknillinen yliopisto Digipaino. ss. 38-43.

Illeris, Knud (2011): The Fundamentals of workplace learning. Understanding how people learn in working life. Routledge: London and New York.

Jyrkämä, Jyrki (2007) Toimijuus ja toimijatilanteet – aineksia ikääntymisen arjen tutkimiseen.

Julkaisussa: Seppänen, M. & Karisto, A. & Kröger, T. (toim.) Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. PS-kustannus, Juva. ss. 195-217.

Karisto, Antti (1996) Invisible social policy: empowerment through cultural participation. Teoksessa Kvartti (Quarterly). Helsingin kaupungin tietokeskuksen neljännesvuosijulkaisu 3B. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 50-53.

Kulkki, Seija, Kuittinen Ossi & Turkama, Petra (2010) Openness and collaboration for competitiveness and wellbeing of Finland. Teoksessa Service Innovation Yearbook 2010-2011. European Commission and the Open Innovation Strategy and Policy Group, OISPG. 2010, 117-123. http://www.europe-innova.eu/web/guest/innovation-in-services/services-innovation- library/reports

Kulttuuripolitiikan strategia 2020. Opetusministeriön julkaisuja 2009:12. Living Lab -käsikirja (2010). Innovaatio- ja osaaminen -verkosto. Seinäjoki.

Orava, Janne (2009): Living Lab -toiminta Suomessa. Aluekeskusohjelma. innovaatio ja osaaminen – verkosto. Aluekeskusohjelman verkkojulkaisu 3/2009.

Pulli, Tuula (2010) Totta ja unta. Draama puhe- ja kehitysvammaisten ihmisten yhteisöllisenä kuntoutuksena ja kokemuksena. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 385, Jyväskylä.

Ranta Tommi (2011) Innovaatioympäristö monenkeskisenä verkostona. Alueellisen innovaatioympäristön verkostointensiteetti ja organisoitumisen muodot. Acta Wasaensia 240.

Rauste-von Wright, Maijaliisa, von Wright, Johan & Soini, Tiina (2003) Oppiminen ja koulutus. WSOY: Helsinki.

Sennett, Richard (2007) Uuden kapitalismin kulttuuri. Vastapaino: Tampere.

Sfard, Anna (1998): On two metaphors for learning and dangers of choosing just one. Educational Researcher 27 (2), 4−13.

Salmelin Bror (2010) Open innovation supporting the digital agenda. Teoksessa Service Innovation Yearbook 2010-2011. European Commission and the Open Innovation Strategy and Policy Group, OISPG. 2010, 14-21. http://www.europe-innova.eu/web/guest/innovation-in-services/services- innovation-library/reports

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia – ehdotus toimintaohjelmaksi 2010 – 2014. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1, Helsinki.

Toikko, Timo & Rantanen, Teemu (2009): Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Tampere University Press: Tampere.

www.neloskierre.fi www.virvelinranta.fi

Taidetoimintaa vai terapiaa? Sairaala- ja hoivamusiikkityön lähtökohtia ja kehitystyötä

Kuva: Liisa Mattila
Kuva: Liisa Mattila

Astumme muusikkojen kanssa sisään vastasyntyneiden teho-osastolle. Osasto on täynnä kaiketi tavanomaista hyörinää ja ulkopuoliselle hiukan pelottavaa tunnelmaa keskoskaappeineen ja koneiden äänineen. Muusikot valmistautuvat soittamaan osaston aulatilassa. Kohta ilmapiiriin alkaa virrata Bachia huilulla ja kitaralla tulkittuna. On aivan kuin sävelistä syntyisi jotain hyvin konkreettista ainetta tai ilmaa, joka alkaa virrata tilassa leviten joka puolelle. Hoitajien askeleet hidastuvat, päät kääntyvät, hymyjä näkyy siellä ja täällä. Tuntuu kuin koko osaston rytmi alkaisi tahdistua Bachin rauhoittavaan sykkeeseen.

Kappaleen päätyttyä luoksemme tulee hoitaja: ”Voisitteko tulla uudestaan soittamaan tuon, huoneeseen? – Isä niin toivoisi.” Huoneessa istuu isä, jolla on pienenpieni keskosvauva rintansa päällä. Muusikot polvistuvat lattialle isän ja vauvan lähelle ja soittavat kappaleen uudelleen. Isä sulkee silmänsä ja vauva kohoilee isän rinnan päällä hengityksen levollisessa tahdissa. Minä ja hoitaja olemme oven pielessä lähes hengittämättä. Hetkessä on jotain käsittämättömän kaunista.

Kuva: Satu Aalto
Kuva: Satu Aalto

”En ole eläessäni ollut näin onnellinen!” Vanha rouva kumartuu puoleeni puristaen käsivarttani. Osallistumme musiikkihetkeen palvelutalon ja hoivakodin asukkaille. Katson häntä, hän katsoo minua, ja yhteinen kokemus ihanasta laulusta ylittää muistisairauden muurit.

Salissa on koolla iso joukko vanhuksia, joiden kanssa jaetaan vanhoja tuttuja lauluja. Muusikot ovat työskennelleet pienen ryhmän kanssa useita viikkoja kerran viikossa ja nyt lauletaan isommalla joukolla, tämän ryhmän toimiessa esilaulajina. Eräs ryhmäläinen nauttii silminnähden saadessa esiintyä ”lavalla” melkein solistina.

”En ole eläissäni ollut näin onnellinen”, sanoo vanha rouva minulle taas, ja jälleen katson häntä hymyillen ja nyökäten. Puristamme toistemme käsiä. On vain tämä hetki, nyt.

Musiikillisuus osana ihmisyyttä

Kokemustemme aarrearkussa on itse kullakin valtavat määrät henkilökohtaisia merkityksellisiä hetkiä musiikin äärellä… Tietäen tai tiedostamatta, suunnitellusti tai sattumalta lienemme jokainen hoitaneet ja ravinneet itseämme musiikilla – joku tietty musiikki on liittynyt elämän käännekohtiin ja auttanut tai syventyminen uuteen harrastukseen on avartanut mielemme ja elvyttänyt voimiamme.

Musiikki on mielenkiintoinen, ehkä olennainen, osa ihmisyyttä – elämän ominaisuus. Jokainen ihminen on musiikillinen. Henkilökohtainen musiikkisuhde saa alkunsa jo kohdunaikaisen kehityksemme ääni- ja rytmikokemuksissa, kietoutuu varhaisen vuorovaikutuksemme musiikillisiin elementteihin ja kasvuumme oman musiikkikulttuurimme jäseniksi. Musiikki on tapa olla olemassa, tapa ilmaista itseyttään. Musiikki on myös tapa olla suhteessa ja vuorovaikutuksessa: äänien maailmaan, omiin kokemuksiinsa, toisiin ihmisin.

Jokaisella ihmisellä on jonkunlainen viritys ja vastaanotin musiikille ja kyky ilmaista itseään tavalla tai toisella musiikillisesti. Ympäristön musiikkikulttuuriin kasvaminen rakentaa sitten jokaiselle omanlaistaan suhdetta äänimaailmaan ja sen musiikkiin. Lapsi kokeilee äänillä, musisoi, saa vastauksia ja tulee vastaanotetuksi. Tietynlaista musiikkia on tarjolla, lapselle tulee mahdollisuuksia oppia musiikkia ja oppia musiikissa. Musiikin kieli rakentaa merkityksensä jokaisen omaan kokemusmaailmaan ja kokemukset puolestaan saavat musiikillisia merkityksiä. Jokaisella ihmisellä on oma musiikillinen psykohistoriansa, musiikillinen elämänkaarensa, jossa merkitykselliset musiikilliset hetket (ks. Amir 1996) kotoutuvat elämän kokonaisuuteen ja voivat jäädä merkitsemään käännekohtia tai huippuhetkiä.

Musiikin vaikuttavuuteen liittyviä tutkimusnäkökulmia

Musiikki inhimillisen elämän ilmaisuna tai vertauskuvana näkyy esimerkiksi musiikillisessa improvisaatiossa, jota on tutkinut professori Heidi Ahonen (2009). Hän on havainnut, että improvisaatio rakentuu niin kuin mikä tahansa inhimillinen vuorovaikutus, tunnustelusta tuttuuteen, mahdollistaen samalla monenlaiset henkilökohtaiset merkitystasot.

Ahonen toteaa, että vapaa musiikillinen ilmaisu antaa mahdollisuuden ”olla tosi” aivan toisella tavalla kuin sanat. Kommunikaationa ja vuorovaikutuksena improvisaatio sisältää etsimistä ja odottamista, yhteyden löytämistä, kohtaamista, matkan aloittamista, matkan tekemistä, jännityksen kasvattamista ja purkamista, perille tulemista, kellumista musiikissa ja lopulta musiikin kokonaisvaltaista tuntemista ja musiikissa olemista. (Ahonen 2011) Elämän ja olemisen dynamiikka on ”samanmuotoista” musiikillisten ilmaisujen kanssa ja siksi musisointitilanne voi kantaa valtavasti henkilökohtaisesti merkityksellistä sisältöä.

Musiikin aivotutkimus puolestaan niin ikään tunnistaa musiikin erityisen merkityksen ihmiselle, vaikka musiikki ihmiselämän merkityksellistäjänä ja taidemuotona jää sen ulottumattomiin. Aivotutkimuksen kannalta kiinnostavaa ja haasteellista on, että jo pelkkä yhden sävelen kuuleminen käynnistää valtavan joukon kognitiivisia prosesseja. Nämä liittyvät esimerkiksi äänen korkeuden, voimakkuuden ja sävyn tunnistamiseen, tulosuunnan arviointiin, äänen vertailemiseen pitkäkestoisessa muistissa oleviin, aiemmin kuultuihin ääniin jne. (Huotilainen 2011)

Selkeä aivotutkimuksen viesti on, että esimerkiksi musiikin kuunteleminen lisää hyvinvointia ja parantaa tehtäväsuoriutumista. Musiikilla on yhteys myös tunteiden säätelyyn, kielen havaitsemiseen ja vieraan kielen oppimiseen, sekä motorisiin ja kognitiivisiin kykyihin. (Huotilainen 2011) Särkämö tutki (2011) musiikin vaikutusta aivoinfarktista toipumiseen ja havaitsi musiikin kuuntelun aktivoivan laajaa, molemmille aivopuoliskoille ulottuvaa hermoverkkoa, joka säätelee useita auditiivisia, kognitiivisia, emotionaalisia sekä motorisia toimintoja. Musiikki voi hetkellisesti kohentaa mielialaa, vähentää stressiä ja tehostaa kognitiivista suoriutumista sekä myös saada aivoissa aikaan neuroplastisia muutoksia. Tulokset osoittivat, että musiikin kuuntelu paransi kielellisen muistin ja tarkkaavaisuuden suuntaamisen toipumista sekä ehkäisi masentuneisuutta ja sekavuutta ensimmäisten aivoinfarktin jälkeisten kuukausien aikana.

Musiikki kokonaisvaltaisesti aktivoivana, kehollisena ja psykomotorisena ilmiönä sisältää mittarein näkyvää musiikin vaikuttavuutta ihmisen biokemiassa (esim. sykkeessä, hengitystiheydessä, veren kortisolipitoisuudessa; ks. laaja tutkimusluettelo teoksessa Punkanen 2011)) ja toisaalta musiikin elettyä ja koettua vaikuttavuutta seurauksineen, esimerkiksi kipukokemusten vähenemisessä.

Musiikki myös stimuloi fyysistä liikettä seurannaisvaikutuksineen. Musiikilla ja sen stimuloimilla fysiologisilla ja fyysisillä reaktioilla ja toisaalta musiikin yhdistämisellä liikkeeseen on paljon sovellusmahdollisuuksia hoidossa ja kuntoutuksessa. Tutkimukset osoittavat musiikin ja musiikillisen toiminnan yhteydet sekä fyysisen että psyykkisen tilamme säätelyyn. (Punkanen 2011)

Musiikkipsykoterapian näkökulma musiikin vaikuttavuuteen liittyy musiikin kykyyn herättää muistoja ja mielikuvia. Näitä on Suomessa tutkinut erityisesti professori Kimmo Lehtonen (esim. Lehtonen 1996; Lehtonen 2010). Psykodynaaminen tutkimus syväluotaa merkityksiä yhtäältä ihmisen tavassa olla musiikillisessa vuorovaikutuksessa, toisaalta niissä (mielen) maisemissa, joissa tämä vuorovaikutus tapahtuu. Psykodynaamisessa katsannossa musiikki sekä ilmaisee elämää että kuvaa sitä. Musiikkisuhteen mahdollistama potentiaalinen tila (Winnicott 1971) tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia identiteetin ja itsetunnon rakentamiseen, koska yhteinen musiikkitoiminta sisältää positiivisia samastumiskohteita ja antaa mahdollisuuksia ilmaista itseä. (Lehtonen 2011)

Sosiaalisesta ja yhteisöllisestä näkökulmasta Suomessa tehdään esimerkiksi yhteislaulun ja kuorolaulun tutkimusta (esim. Louhivuori et al. 2004, 2005). Kuorolaulua on tutkittu sekä elämysten että sosiaalisten kokemusten näkökulmasta kuin myös siitä, millaisia vaikutuksia sillä on fyysiseen ja henkiseen terveyteen (luettelo tutkimuksista ks. Louhivuori 2011). Kuorossa laulamiseen liittyvien tunnekokemusten tutkimus hahmottaa laulamista kulttuurisessa ja sosiaalisessa kentässä ilmenevänä vuorovaikutustapahtumana (Louhivuori 2011).

Musiikin ammattilaiset uudenlaisissa toimintaympäristöissä

Suomalainen musiikkielämä on monipuolista ja korkeatasoista, ja suomalainen musiikkikasvatus on loistanut kansainvälisissä tarkasteluissa. Samaan aikaan kansallisesti kannetaan huolta alan ylikoulutuksesta ja koulutuspaikkoja halutaan vähentää. Tätä yritetään sovittaa yhteen voimakkaasti nousseeseen kulttuurin hyvinvointivaikutusten tiedostamiseen, mikä puolestaan edellyttää resursointia alan kehittämiseen. Kulttuuri ei pysy perinteisissä raameissaan, vaan uudenlaiset osallistavuuden, saavutettavuuden ja yhteisöllisyyden tuulet puhaltavat. Musiikin alan työelämä on muutoksen tilassa, ja alan ammattilaisia haastetaan soveltamaan osaamistaan uudenlaisissa ympäristöissä ja uudenlaisille yleisöille.

Sairaala- ja hoivamusiikkityön pioneereja Euroopassa on pariisilainen Institute de Musique et Santé, jonka avulla Suomeenkin on alettu luoda tämän työn rakenteita – toimintamalleja sille, että muusikot voisivat säännöllisesti ja vakiintuneesti työskennellä erilaisissa hoito- ja hoiva-alan konteksteissa. Toimijat eri tahoilla ovat tutustuneet Pariisin malliin ja lähteneet edistämään sen ajatuksia Suomessa (ks. esim. Numminen 2008).

Musique et Santé (www.musique-et-sante.org) on voittoa tuottamaton organisaatio, jonka tavoitteena on edistää musiikkityötä sairaala- ja hoivaympäristöissä. Instituutti välittää säännöllistä, viikoittaista musiikkitoimintaa laitoksiin, mutta myös muusikkojen ja orkesterien vierailuja. Koulutus ja alan tutkimus on myös tärkeä toiminta-alue. Musique et Santé aloitti työn lastenklinikoilla. Nyt projektit ulottuvat laajalle; vastasyntyneistä geriatriaan, sisältäen myös aikuisten tehohoidon.

Turussa kontaktimme Musique et Santén kanssa lähti liikkeelle osallistumisellani Music in Health Settings -koulutusviikolle Pariisissa talvella 2009. Jo aiemmin olimme Musiikin koulutusohjelmassa pilotoineet pienimuotoisesti syventävää pedagogista harjoittelua Kotikunnas-palvelutalossa. Ohjaamissani musiikkiterapian peruskursseissa ja erikoistumisopinnoissa oli harjoiteltu musiikkityöskentelyä vanhusten parissa eri vanhainkodeissa. Pariisin koulutusviikko teki minuun kuitenkin suuren ja uuden vaikutuksen, jonka inspiroimana lähdin rakentamaan hanketta, kun mahdollisuus ESR-rahoitukseen avautui.

Musiikkikoulutuksen työelämävastaavuuden kehittäminen Musicare-verkostossa -hankkeessa (2009 – 2011) yhtenä työpakettina oli sitten yhteisömusiikkipedagogien valmennus. Siinä kaksi musiikkipedagogiksi valmistunutta henkilöä valmennettiin työskentelemään säännöllisesti Turun yliopistollisen keskussairaalan lastenklinikalla sekä Kotikunnas-palvelutalossa. Hankeosioon sisältyi valmennettaville 200 tuntia musiikkityötä, tausta-aineistoon perehtyminen, yhteinen vierailu Musique et Santén valmennusviikolle Pariisissa, ammatillisen kasvun prosessi (sisältäen työnohjausistunnot) sekä koko työskentelyjakson raportointi ja artikkelin kirjoittaminen julkaisuun. (Lilja-Viherlampi 2011b)

Tämä hanke johti yhä tiiviimpään yhteistyöhön Musique et Santén kanssa. Syksyllä 2010 aloitimme Leonardo TOI -rahoitteisen koulutushankkeen Music in Health Settings: training trainers (2010 – 2012). Kustakin mukana olevasta kaupungista (Turku, Manchester, Dublin) koulutetaan Musique et Santén johdolla kolme musiikin ammattilaista kouluttamaan musiikin ja hoitoalan ammattilaisia sairaala- ja hoivamusiikkityöhön. Meillä koulutettavina on kaksi musiikin koulutusohjelman opettajaa sekä toinen em. yhteisömusiikkipedagogivalmennetuista. Työskentelemme Turussa Turun yliopistollisen keskussairaalan, TYKSin lastenklinikan sekä Kotikunnas-palvelutalon konteksteissa.
Lisäksi olemme mukana toukokuussa 2011 perustetussa verkostossa European network of Music in Health Settings. Hankkeen tuloksena syntyvää koulutusosaamista istutetaan sekä musiikin koulutukseen nuorten tutkinnossa että täydennyskoulutukseen.

Kolmantena hankkeena sairaala- ja hoivamusiikkityön kehittämistehtävässä on Care Music -hanke. Hanke saa EAKR-rahoituksen, ja kumppaneinamme ovat Lahden ammattikorkeakoulu ja Sibelius- Akatemia.

Lahden ammattikorkeakoulu pilotoi mallia, jossa musiikinopiskelija työskentelee pareittain hoiva- alan yrittäjän kanssa. Sibelius-Akatemian rooli puolestaan on luoda yhteyksiä poliittisiin tahoihin sekä välittää hankkeen tai yhteistyötahojen tarvitsemaa asiantuntijuutta. Turun osahanke on ’Sairaala- ja hoivamusiikkityö ammattina’, ja siinä kehitetään sekä musiikkityön sisältöä että ansaintamallia. Hankeosiossa on musiikkityötä sekä TYKSissä myös aikuisten osastoilla että Runosmäen vanhainkodissa. Hankkeeseen sisältyy myös kolme ylemmän korkeakoulututkinnon opinnäytetyötä: liiketalouden (ansainta, Turun amk), musiikkipedagogian (pedagoginen työskentelymalli lastenklinikalla, Metropolia) ja musiikintutkimuksen (musiikki keskoslapsille, Jyväskylän yliopisto). 4.-5.6.2012 pidetään Turussa sairaala- ja hoivamusiikkityön seminaari, ja koko hankkeen julkaisu julkistetaan hankeen päätösseminaarissa Helsingin musiikkitalossa loppukeväällä 2013.

Sairaala- ja hoivamusiikkityön kehittämistehtävän tavoitteet ovat:

  • Musiikkitoiminta lisääntyy sairaaloissa, vanhainkodeissa ja hoivakodeissa. Sen ulottuvuuksia ovat: musiikillinen vuorovaikutus, mahdollisuus potilaan/asiakkaan oman musiikkisuhteen hoitamiselle ja kehittämiselle sekä mahdollisuus saada musiikillisia kokemuksia ja elämyksiä; osallisuus musiikkikulttuuriin.
  • Musiikin alan ammattilaisille rakentuu uusia professioita: esim. sairaalamuusikko.
  • Musiikin alan ammattilaisille mahdollistetaan alan täydennyskoulutusta.
  • Hoito- ja hoiva-alan henkilöstölle mahdollistetaan täydennyskoulutusta oman musiikkisuhteen virittämiseksi ja vahvistamiseksi. Tämä tukee myös musiikkitoiminnan soveltamista omassa työssä (esim. laulaminen).
  • Musiikin ja hoito- ja hoiva-alan opiskelijoita orientoidaan aiheeseen ja heille tarjotaan perusvalmiuksia sairaala- ja hoivamusiikkityön edistämiseksi.
  • Edistetään alan toimijoitten yhteistyötä alueellisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti.
  • Käydään vuoropuhelua musiikkiterapian ja musiikkiterapeuttien kanssa ja hyödynnetään alan tutkimustuloksia.
  • Musiikin ammattilaiset käyvät vuoropuhelua hoitohenkilökunnan ja laitosten hallinnon kanssa.
  • Sairaala- ja hoivamusiikkityön rahoitukselle laitoksissa löydetään kestäviä ja toimintaa ylläpitäviä malleja.
  • Tehdään yhteistyötä myös muitten soveltavan taiteen ammattilaisten kanssa. Näitä ovat mm sairaalaklovnit, teatteri-ilmaisun ohjaajat sekä yhteisötaiteilijat.

Musiikkiterapiasta

Turun Taideakatemiassa on parhaillaan pilotoitavana myös aikuisten tutkintoon johtava musiikkiterapiakoulutus (2009 – 2013). Kolmetoista opetus- ja kasvatusalan ammattilaista on valmistumassa terapeuteiksi (musiikkipedagogi amk, pääaineena musiikkiterapia). Koulutuksen lähtökohtana oli valmistaa opettajia työskentelemään musiikkiterapeutteina ja/tai musiikkia terapeuttisesti työssään käyttävinä opettajina erityisesti koulu- ja oppilaitosympäristöissä tai niitten lähellä. Turussakin on jo esimerkkejä siitä, miten oppilaitos tarjoaa musiikkiterapiamahdollisuuden erityistä tukea tarvitseville oppilaille. (Ks. Opettaja-lehti 18/2008)

Pian valmistuvat opiskelijat voivat työskennellä kliinisinä musiikkiterapeutteina erilaisissa konteksteissa. Toivottavaa on, että he myös vankkoina pedagogisina ammattilaisina löytäisivät tehtävänsä erilaisista musiikin terapeuttisuuden soveltamisen koulutus- ja konsultointitehtävistä, vaikkapa juuri sairaala- ja hoivamusiikkityön parissa.

Musiikkiterapia tieteenalana rinnakkaisaloineen tuottaa tietoa siitä, mistä musiikin ja ihmisen kohtaamisessa ja musiikillisessa vuorovaikutuksessa on kysymys ja miten tätä voidaan soveltaa kommunikaatiossa ja vuorovaikutuksessa. Musiikin inhimillisen vaikuttavuuden elementit ovat läsnä kaikenlaisessa musiikkitoiminnassa, tiedostettiinpa niitä tai ei. Ne ovat osallisena musiikillisten kokemusten ja elämysten syntyyn; siihen että musiikki meitä liikuttaa ja saa meissä jonkun sisäisen vastineen.

Kuntoutus- ja hoitomuotona musiikkiterapia on musiikkiterapeutin toteuttamaa ammatillista, tavoitteellista terapiatyötä, jossa musiikin eri elementtejä käytetään vuorovaikutuksen keskeisenä välineenä yksilöllisesti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Musiikkiterapia voi olla yksilö- tai ryhmäterapiaa ja sitä toteutetaan sekä kokonaishoidon osana muiden hoitomuotojen rinnalla että pääasiallisena hoitomuotona. Sillä voidaan saavuttaa myönteisiä tuloksia sekä fyysisten että psyykkisten oireiden ja sairauksien hoidossa ja se soveltuu sekä lapsille, nuorille, aikuisille että vanhuksille.

Perinteisiä sovellusalueita ovat psykiatria ja kehitysvammaisten kuntoutus. Uudempia käyttöalueita ovat esimerkiksi kommunikaatiohäiriöt, neurologiset ongelmat sekä päihteisiin, työuupumukseen ja kipuun liittyvät ongelmat. Terapiassa on hoidon ja kuntoutuksen tavoitteet, joitten saavuttaminen arvioidaan hoidon päätyttyä. (Suomen musiikkiterapiayhdistys)

Musiikkiterapia voi olla myös koko yhteisön terapiaa (community music therapy, ks. esim. Pavlicevic & Andsell 2004). Tällöin asiakkaana on yhteisö, esimerkiksi työyhteisö tai etninen ryhmä. Musiikillisen reflektoinnin tavoitteena on sosiaalisen muutoksen aikaansaaminen ja edistäminen.

Terapeuttisuus

Musiikilla ja sen parissa toimimisella on valtavasti ulottuvuuksia, joita voidaan pitää terapeuttisina riippumatta siitä, millaisessa kontekstissa toimitaan. (Ks. Lilja-Viherlampi 2007) Musiikin hyvää tekevät, henkilökohtaisesti merkitykselliset, auttavat, vahvistavat, iloa tuovat jne. aspektit ovat jokaisen ulottuvilla, joka altistaa itsensä musiikille tai jolle musiikin mahdollisuus tarjotaan. Ne sisältyvät mahdollisuuksina kaikenlaisiin musiikillisiin vuorovaikutustilanteisiin! Samalla ne myös haastavat: musiikki voi ”osua” ihmisessä yllättävän syvälle – vaaditaan taitoa työskennellä näitten reaktioitten äärellä. Musiikillisen vuorovaikutuksen merkitykset ovat mahdollisuuksina läsnä myös jokaiselle musiikkitilanteessa olijalle; kaikki paikalla olijat ovat sen ”kohteita”.

Näitä terapeuttisia ulottuvuuksia voivat olla esimerkiksi viihtyminen, rentoutuminen, rauhoittuminen ja lepääminen. Yhtä hyvin tai samaan aikaan musiikin parissa voidaan kokea vireystason nousua ja aktivoitumista. Mielihyvää voidaan kokea vaikkapa rytmin kokemisesta tai tuttuun lauluun samastumisesta. Musiikin aktivoimat mielikuvat, tunteet ja muistot voivat tuoda tullessaan lepäämistä tai aktivoitumista. Kipu voi lievittyä musiikin kantamana tai ahdistus keventyä miellyttävän musiikin myötä. Innostava ja vireyttävä musiikki voi tuoda paljon iloa ja naurua mukanaan. Musiikillinen leikin maailma on ihmeellisesti yhtaikaa totta ja vain leikkiä. Siellä voi löytää itsestään ja toisesta aivan uudenlaisia puolia.

Terapeuttisuus voi olla sekä terapiana ilmenevän hoidon että muun inhimillisen vuorovaikutuksen laatu. Yhtäältä se liittyy itse musiikkiin tai toisaalta vuorovaikutukseen musiikin parissa. Terapeuttinen musiikki tekee hyvää, vahvistaa olemassaoloa ja hyvinvointia. Terapeuttisessa vuorovaikutuksessa saa olla aidosti läsnä omana itsenään ja saa vastakaikua omille ilmaisuilleeen, tulee nähdyksi ja kuulluksi niin, että se lisää tai parantaa hyvinvointia. (Lilja-Viherlampi 2007) Terapeuttisuuden ääneen sanominen ja jäsentäminen on tärkeää, jos halutaan ymmärtää syvemmin tuota kevyestikin heitettyä ”musiikki lisää hyvinvointia” -slogania. Tähän tarvitaan musiikin, musiikkiterapian ja hoidon ammattilaisten keskinäistä vuoropuhelua.

Musiikkityö laitoksissa

Sairaala- ja hoivamusiikkityön ytimessä on musiikillinen vuorovaikutus. Sen myötä musiikki voi tulla kuin maisemaksi tai ilmapiiriksi, jossa voi levätä, nauttia tai virkistyä. Musiikillinen hetki voi olla lyhyt tuokio tai pidempi asettuminen musiikin äärelle. Tilanne voi sisältää monenlaista kommunikaatiota ja vastavuoroisuutta: kysymys voi olla vastaanottamisesta, antamisesta, saamisesta, vastaanotetuksi tulemisesta. Musiikki voi olla kuuntelua, yhdessä laulamista tai soittamista, improvisointia, musiikin myötä liikkumista, tai kaikkia näitä. Ehkäpä jotain myös ”jää soimaan” tilanteen jälkeen.

Musisoimassa voi olla yksi tai useampi muusikko. Musiikki voi tapahtua yhteisissä tiloissa tai potilashuoneessa. Musisoidaan yhden ihmisen kanssa kerrallaan tai koolla voi olla useita potilaita, asiakkaita, henkilökuntaa, omaisia. Tilanne saattaa olla musiikillinen tuokio tai konsertti, mutta yhtä hyvin yhteinen musiikillinen workshop eri kohderyhmille tai koko osaston väelle, asukkaille ja henkilökunnalle yhtaikaa. Musiikkitoiminta voi muuntautua yksittäisen potilaan kanssa tai luona musisoimisesta kaikkien paikalla olijoitten yhteiseen ja yhteisölliseen musiikkihetkeen.
Olennaista on, että pääosassa ei ole esiintyminen tai esiintyjä vaan vastaanottaja tai vastaanottajat. Kulttuuri on elämäalueena laitoksessakin, ja musiikkitoiminta tarjoaa osallisuutta siihen. Musiikilla palvellaan herkästi, kuulostellen ja kunnioittaen potilasta, asiakasta, lasta, aikuista. Osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Parhaimmillaan syntyy luovuutta ja jaettua mielihyvää musiikista, jopa ikään kuin ikkuna muuhun kuin laitoksen todellisuuteen. Musiikista voi tulla kohtaamisen, luottamuksen ja läheisyyden alusta, vuorovaikutuksen kenttä.

Musiikkityötä sairaala- ja hoivaympäristöissä jäsennettäessä on myös hyvä muistaa hoitohenkilökunnan oman musiikkisuhteen ulottuvuus. Muusikon työskentely talossa voi liittyä laajempaan kokonaisuuteen, joka sisältää myös henkilökunnan täydennyskoulutusta. Tämä voi liittyä sekä henkilökunnan omaan työhyvinvointiin että mahdollisuuteen löytää musiikillisia työkaluja kunkin omaan työhön. Esim. hoivalaulujen käyttämisestä on saatu jo hyviä kokemuksia ja tutkimustietoa (esim. Götell 2007 esityksessä Numminen 2010) – tällaiseen mahdollisuuteen tarvitaan rohkaisua ja uudenlaisenkin osaamisen virittelyä.

Musiikkiterapian ja sairaala- ja hoivamusiikin rajapintoja

Yksittäinen musiikillinen tuokio tai työskentelyhetki laitoksessa voi näyttää yhtä hyvin musiikkiterapialta kuin muusikon vierailulta potilaan luona. Musiikin äärellä ollaan, ja voi syntyä musiikillista tai verbaalista vuorovaikutusta.

Musiikkityö sairaalassa saattaa sisältää kaikenlaisia musiikkiterapiankin käyttämiä työskentelytapoja: musiikin kuuntelua, laulamista, soittamista, musiikilla leikkimistä, improvisointia, musiikin parissa liikkumista, esiintymistä, musiikin ja kuvan tai muun taidemuodon yhdistämistä, musiikkiin liittyvien ajatusten jakamista ja niistä keskustelua. Näitä toteutetaan kahden kesken tai ryhmässä.

Musiikkiterapeutin ja sairaala- ja hoivamuusikon (tai yhteisömusiikkipedagogin) ammattien ero on perustehtävässä. Musiikkiterapeutti on hoidon ja kuntoutuksen sekä musiikin ammattilainen, jolla on terapeutin ammattitaito ja -identiteetti kun taas sairaala- ja hoivamuusikko (tai yhteisömusiikkipedagogi) on musiikin ja/tai musiikkipedagogiikan ammattilainen, jonka ammatti- identiteetti rakentuu muusikkouden tai musiikinopettajuuden ympärille. Vaikka sairaala- ja hoivamuusikko (tai yhteisömusiikkipedagogi) toivottavasti jatkossa toimii vakiintuneena osana moniammatillista hoitoyhteisöä, perustehtävä säilyy musiikin puolella. Rajanveto musiikkiterapiaan päin on kohtalaisen selkeä, kunhan se tehdään.

Oma lukunsa on, että nykyaikaisesti koulutettu musiikkipedagogi on myös erityisesti koulutettu vuorovaikutustaitoihin ja pedagogiseen muutokseen, kasvuun. Musiikin ja sen parissa toimimisen terapeuttiset ulottuvuudet ja mahdollisuudet tiedostava musiikkikasvatus olikin oman väitöskirjani (2007) keskeinen teema. Terapeuttisuuden ilmiö sairaala- ja hoivamusiikkityössä ei saa myöskään olla mikään tabu, vaan voimavara, jonka huomioimiseen tarvitaan valmennusta.

Musiikkityön kehittämisen näkökulmasta on tärkeä tunnistaa sudenkuopat, joihin putoaa, jos työhön lähdetään liian kevyin eväin. Jos laitoksessa musiikkityötä tekevälle muusikolle tai musiikkipedagogille annetaan terapeutin viitta, tehtävä tulee liian raskaaksi ja odotukset liian suuriksi. Muistisairaitten vanhusten ja esimerkiksi syöpäsairaitten lasten parissa työskenteleminen on hyvin haastavaa, ja kohtaamiseen musiikillisissa tilanteissa tarvitaan paljon osaamista. Vaikeasti sairaitten ihmisten aito kohtaaminen kysyy muutenkin sellaisia taitoja, joita ei perinteinen muusikkokoulutus tarjoa. Kohtuuttomaksi tilanne muuttuu, jos muusikkoon vielä kohdistuu tiedostaen tai tiedostamatta jonkunlaisia parantaja-odotuksia. Näitä hän voi myös luoda itse, koska musiikilla on niin paljon terapeuttisia merkityksiä.

Toinen vaara on, että Suomessa hyvin korkealla tasolla oleva musiikkiterapian kliininen työskentely ja ammattialan kehittäminen alkaa joiltain osin vesittyä. Tämä vaara on olemassa, jos esim.i vanhustenhoidossa ohitetaan musiikkiterapian mahdollisuudet muistisairaiden hoidossa ja kuntoutuksessa ja keskitytään jatkossa pelkästään muusikoitten käyttöön. Muusikko- ja musiikkipedagogityövoimaa kun saadaan laitosten palvelukseen kaiketi halvemmalla kuin terapeutteja. Tässä on tietysti paikkansa musiikkiterapia-alan ammatilliselle terävöittämiselle vanhustenhoidon suuntaan.

Sairaala- ja hoivamusiikkityön valmennus ja musiikkityön työnohjaus on äärimmäisen tärkeää, kuten myös vuoropuhelu laitosten henkilökunnan kanssa. Vaikka musiikilla parantamiselle ei asetettaisi epärealistisia odotuksia, on työ kuitenkin varsin haastavaa ja kuormittavaa. Tilanteiden ja tunteiden purkamiseen on oltava mahdollisuus. On myös välttämätöntä olla selkeästi tietoinen siitä, mitä työskentelemään tuleva henkilö tarjoaa, mitä ei. Miten hän voi jatkossa olla jopa osa moniammatillista tiimiä kuitenkin niin, että oman roolin rajat pysyvät selkeinä? (Yhteisömusiikkipedagogien työnohjausprosessista ks. Konsell & Lilja-Viherlampi 2011)

Lopuksi

Tällä hetkellä Kulttuurin ja hyvinvoinnin teeman otollinen aika jatkuu Suomessa. OKM:n toimintaohjelma Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia (2010) konkretisoituu eri alueilla, tehdään selontekoja ja verkostoidutaan. Selonteot sisältävät konkreettisia toimenpide-ehdotuksia (Ks. esim. Lehto 2012), ja kehittämishankkeisiin saadaan rahoitusta. Musiikki ja hyvinvointi -työn erilaisia konseptointeja pilotoidaan eri puolilla Suomea, ja tuloksia jaetaan kansallisesti ja kansainvälisesti seminaareissa, työpajoissa ja julkaisuissa.

Alan verkostoitumiselle, nuorten tutkinnoissa tapahtuvalle koulutukselle, muusikoille ja hoitohenkilökunnalle tarjottavalle ja moniammatilliselle täydennyskoulutukselle sekä musiikkityötä tekevien työnohjaukselle on olemassa tässä painokas tehtävä. Musiikillisen vuorovaikutuksen syvällinen ymmärtäminen ja ihmisten kohtaaminen musiikilla ja musiikissa on sen ytimessä. Musiikki joko taidetoimintana tai terapiatyönä tarjoaa verrattomia mahdollisuuksia laitoksissa oleville ihmisille joko elämää rikastuttaen tai sairautta hoitaen ja kuntouttaen. Toiminnan rakenteet on luotava perustelluiksi ja kestäviksi, jos oikeasti halutaan saada aikaan jotain, joka jää elämään myös hankerahoituksen päätyttyä.

Kuva: Satu Aalto
Kuva: Satu Aalto

Kirjoittaja

Liisa-Maria.Lilja-Viherlampi, KT/PhD, tutkimus- ja kehityspäällikkö, musiikkiterapian suuntautumisvastaava, Liisa-Maria.Lilja-Viherlampi(at)turkuamk.f,
Turun ammattikorkeakoulu, Taideakatemia

Ahonen, H. 2011. Itsen toteuttamista ja ihmisen ikävää toisen luo. Teoksessa Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. 12 – 34. Turun ammattikorkeakoulun oppimateriaaleja: 57.

Ahonen, H. & Houde, M. 2009. Something in the Air: Journeys of Self-Actualization in Musical Improvisation. Voices: a Word Forum for Music Therapy.

Amir, D. (1996). Experiencing Music Therapy: Meaningful Moments in the Music Therapy Process. In Mechtild Langenberg, Kenneth Aigen & Jorge Frommer (eds.) Qualitative Music Therapy Research. Phoenixville, PA: Barcelona Publishers, pp 109-130.

Huotilainen, M. 2011. Aivotutkimus tunnistaa musiikin erityisen merkityksen ihmiselle. Teoksessa Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. 35 – 52.

Konsell, O. & Lilja-Viherlampi L.M. 2011. Yhteisömusiikkipedagogien valmennus- ja työnohjaus- prosessista. Teoksessa Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) Iloa ja eloa. Musiikkitoiminnasta sairaala- ja hoivakotiympäristöissä. 59 – 66. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 107.

Lehto, Kaisa 2012. Taiteesta tulevaisuuden hyvinvointia Varsinais-Suomessa

Taide- ja kulttuuritoiminta terveys- ja hyvinvointialalla Varsinais-Suomessa – Nykytila ja tulevaisuuden näkymiä. Käsikirjoitus. Tulee julkaistavaksi Turun ammattikorkeakoulun julkaisusarjassa keväällä 2012. www.turkuamk.fi/julkaisut

Lehtonen, K. 1996. Musiikki, kieli ja kommunikaatio. Mietteitä musiikista ja musiikkiterapiasta. Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen julkaisusarja A: 17.

Lehtonen, K. 2010. Musiikki ja psykoanalyysi. Teoksessa J. Louhivuori & S. Saarikallio (toim.) Musiikkipsykologia. 237 – 258. Jyväskylä: Atena.

Lehtonen, K. 2011. Musiikki ja mielikuvat. Teoksessa Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. 71 – 94. Turun ammattikorkeakoulun oppimateriaaleja: 57.

Lilja-Viherlampi, L.-M. 2007. ”Minunkin sisällä soi!” – musiikin ja sen parissa toimimisen terapeuttisia merkityksiä ja mahdollisuuksia musiikkikasvatuksessa. Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia 24.

Lilja-Viherlampi, L.-M.(toim.) 2011. Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. Turun ammattikorkeakoulun oppimateriaaleja 57.

Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) 2011. Iloa ja eloa – musiikkitoiminnasta sairaala- ja hoivakotiympäristöissä. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 107.

Louhivuori, J. 2011. Musiikki, ryhmä ja yhteisö. Voimakkaat musiikilliset kokemukset – kuorolaulajien kokemuksia. Teoksessa Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. 95 – 117.

Numminen, A. 2008. Musiikki hoitolaitoksissa. Miten ja miksi? Musiikkikasvatus. The Finnish Journal of Music Education (FJME) Vol. 11/ 1–2. 107 – 117.

Numminen, A. 2010. Miksi vanhustyössä tarvitaan kulttuurityövälineitä? Esitys Vanhustyön osaajat ry:n seminaarissa 26.3.2010.

Pavlicevic, M. & Ansdell, G. 2004. Foreword Even Ruud. Community Music Therapy. London: Jessica Kingsley Publishers.

Punkanen, M. 2011. Musiikki, keho ja liike. Teoksessa Lilja-Viherlampi, L.-M. (toim.) Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. 53 – 70.

Puustinen, M. 2008. Antaa kaikkien sointujen soida. Luokanopettaja Arja Niittumaan haastattelu, Opettaja 2.5.2008, 20.

Särkämö, T. 2011. Music in the Recovering Brain (Musiikki toipuvissa aivoissa). Finnish Centre of Excellence in Interdisciplinary Music Research. University of Jyväskylä. Finland.

Käsityö ja psyykkinen hyvinvointi käsityön tutkimuskentässä

Johdanto

Tuotantoteknologian aika on eriyttänyt työn, harrastuksen ja koulutuksen toisistaan. Teollistunut yhteiskunta on teknistynyt, työ pilkkoutunut ja eriytynyt. Työssä ja työn tekemisen luonteessa on tapahtunut suuria muutoksia. Tämä differentioituminen on merkinnyt sitä, että vuosikymmenten aikana käsityö on eriytynyt tuotannollisista toiminnoista ja käsityön merkitys on muuttunut ihmisten arjessa.

EVA:n vuoden 2005 (Torvi & Kiljunen 2005, 8, 59–60) asennetutkimuksen mukaan suomalaisille henkisen tarpeentyydytyksen alueeseen kuuluvat asiat ovat tärkeämpiä kuin materiaaliset asiat. Inhimilliset toiveet hyvästä elämästä, samoin kuin eettisyys ja esteettisyyden arvostus ovat nousseet globaalisten arvojen vastapainoksi. Suomalaisten arvot eroavat hieman länsimaisesta arvoprofiilista, sillä arvojen tärkeysjärjestyksessä on materiaalisten arvojen sijasta terveys, perhe ja henkinen tasapaino (Raatikainen 2008).

Samaan aikaan kun työn luonne ja arvot ovat muuttuneet, on ihmisten vapaa-ajan määrä lisääntynyt. Tilastokeskuksen (2009) ajankäyttötutkimuksen mukaan harrastaminen on lisääntynyt selvästi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Noin 60 % suomalaisista on jokin harrastus. Harrastuksista selkeästi suosituin on käsityöt (67 %) (Tilastokeskus 2005). Käsityön on nähty edustavan niin kutsutta hidasta elämäntapaa (slow life), uutta jokapäiväisen elämän laatustandardia ja onnellisuuspolitiikkaa, mikä näkyy leppoisampana tempona ajan käytössä, arjen käytännöissä ja tilojen ratkaisuissa.

Käsityön yhteydessä voidaan puhua laaja-alaisesta osaamisesta ja elämänhallintaan liittyvistä taidoista (ks. Pöllänen & Kröger 2000). Ihmisellä on Kojonkoski-Rännälin (1998) mukaan luonnostaan halu ja tarve tehdä käsillään, toteuttaa omaa olemistaan käsityön avulla siten, että elämä on tyydyttävää ja rauha oman itsensä ja ympäristön kanssa säilyy. Ihmisillä voidaan päätellä olevan ’tekemisen nälkä’, tarve tehdä käsin sekä tehdä jotakin kokonaisvaltaista ja toisenlaista kuin työssä (Venkula 2005). Käsin tekeminen voidaan siis nähdä ihmisen perusintentiona. Tällöin kehollisen tiedonhankinnan tai motoriikan merkitystä ei voi kokonaan korvata kulttuurin välityksellä ja abstraktin ajattelun avulla saadulla tiedolla. Käsityön kokonaisvaltaisuuden, kehollisuuden ja ’käsin käsittämisen’ merkitystä voidaan perustella myös käden poikkeuksellisen suurella edustuksella aivojen tunto- ja liikeaivokuorella (Verdan 1979; Hari 2011) sekä käsityön monikanavaisuudella (Anttila 1993). Saarenheimon (2003) mukaan elämän merkityksen ja tärkeiden asioiden pohdinta ei tapahdukaan abstraktin pohdinnan kautta, vaan yksittäisen ihmisen arkielämään liittyvissä tilanteissa, toiminnoissa ja huomaamatta.

Tässä artikkelissa keskitytään käsityön ja yksilön hyvinvointikokemuksiin liittyvään tutkimuskenttään ja tutkimustuloksiin. Seuraavissa luvuissa taustoitetaan ensin hyvinvointikäsitteen näkökulmia, minkä jälkeen kuvataan sekä aiheesta tehtyjä tutkimuksia tai selvityksiä ja keskeisimpiä tutkimustuloksia.

Näkökulmia hyvinvoinnin käsitteeseen

Hyvinvointi on laaja ja moniulotteinen käsite, joka saa erilaisia sisältöjä eri näkökulmista tarkasteltuna. Elintasoa kuvataan henkilön tulotasoa ja kulutusta, työllisyyttä ja työoloja, terveydentilaa, asumistasoa ja koulutusta koskevilla tiedoilla. Hyvinvoinnin perustana ovat työ, toimeentulo, terveys, toimintakykyisyys, turvallisuus sekä vahva sosiaalinen verkosto. Tältä osin hyvinvointia voidaan mitata yhteiskunnan kansalaisiinsa kohdistamin turvallisuuteen ja sosiaaliturvaan liittyvin mittarein.

Tutkimuksissa hyvinvointia on lähestytty joko tarve- tai resurssilähtöisesti. Tarveteoreettisessa lähestymistavassa hyvinvointi katsotaan saavutettavan tarpeiden tyydytyksellä. Allardtin (1976) klassinen hyvinvointikäsite kattaa elintason (Having) lisäksi monia ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin (Loving) ja itsensä toteuttamiseen (Being) liittyviä ulottuvuuksia ihmisten itsensä tulkitsemana. Hyvinvoinnin perustana ovat työ, toimeentulo, terveys, toimintakykyisyys, turvallisuus sekä vahva sosiaalinen verkosto. Näin yhteiskunnan vaurastumisen ja aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen mahdollistaa ylempien tarpeiden merkitystä hyvinvoinnissa. (Kauhanen et al. 2007.)

Kun hyvinvointi ilmenee tyytyväisyytenä elämään, onnellisuutena ja mahdollisuutena toteuttaa ja kehittää itseään, se ilmenee subjektiivisena kokemuksena siitä, että elämä on kohdallaan ja että voi elää omaa elämää mielekkäästi. Näin hyvinvointi on samaan aikaan yhteydessä sekä yksilön elinolosuhteisiin ja toimeentuloon että myös yksilön kykyihin ja mielekkääseen tekemiseen, joiden pohjalta hän toimii ja pyrkii tuottamaan hyvinvointiaan.

Hyvinvointikäsitteelle läheisiä käsitteitä ovat myös elämänlaatu ja terveys. Myös nämä käsitteet ovat moniulotteisia ja ovat osittain päällekkäisiä. WHO:n (1986) määritelmissä nostetaan terveyden määrittämiseen osatekijöiksi fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Tasapainon ja harmonian merkitystä korostetaan terveyden kokemisessa, jolloin hyvinvointi on osa terveyttä. Elämänlaatu sisältää ihmisen taustan, sosiaalisen tilanteen, kulttuurin, ympäristön ja iän; nämä osatekijät vaikuttavat hänen näkemyksiinsä elämän merkityksestä ja elämänlaadusta. Elämänlaatuun sisällytetään usein neljä ulottuvuutta: tyytyväisyys elämään, käsitys itsestä, terveys ja toimintakyky sekä sosioekonomiset tekijät. Se ilmenee niin objektiivisena elämänlaatuna (toimintakyky, elinolosuhteet) kuin myös subjektiivisena elämänlaatuna (hyvinvointi, onnellisuus, tyytyväisyys elämään, yksilön oma arvio elämästään). Subjektiiviseen elämänlaatuun, henkiseen hyvinvointiin liittyy kokemus siitä, että erilaiset kuormittavat tekijät ja toisaalta omat voimavaratekijät ovat tasapainossa. Näin elämänlaatu-käsite lähestyy terveyden ja erityisesti mielenterveyden määritelmiä.

Psyykkinen hyvinvointi on kokemuksellinen ja moniulotteinen käsite, jonka jokainen yksilö määrittelee omista lähtökohdistaan ja omalla tavallaan. Siitä käytetään myös käsitteitä subjektiivinen, psykologinen, emotionaalinen tai henkinen hyvinvointi. Psyykkistä hyvinvointia kuvaa henkilön itsearvio tilastaan, hänen tyytyväisyytensä, minäkuvan myönteisyys, itsetunto ja luovuus. Terveys ja toimintakyky ovat osa psyykkistä hyvinvointia, jolloin myös muun muassa ahdistuksen ja masennuksen vähäisyys ja toimintakyvyn osalta elämänhallinta ja elämän tarkoituksellisuuden tunne kuvaavat hyvinvoinnin tilaa.

Käsityö ja hyvinvointi tutkimuskohteena käsityötieteessä

Käsityötiede on monitieteinen tieteenala, jossa käsityöhön liittyviä ilmiöitä voidaan tarkastella useiden eri tieteenalojen näkökulmista (kuvio 1). Käsityön tutkimuksen kohteet liittyvät tuotteiden suunnittelu- ja valmistusprosesseihin, prosessien aineellisiin ja aineettomiin tuotoksiin, tuotteiden ja kulttuurin suhteeseen sekä materiaalisen maailman tuottamiseen ja kokemiseen. Yhtenä käsityötieteen tutkimusteemana on käsityö ja hyvinvointi. Käsityöhön ja hyvinvointiin liittyvät tutkimuskohteet sijoittuvat tavallisimmin yhteiskunnallisen orientaation ja psykologis-sosiaalisen orientaation välimaastoon, mutta aihetta voidaan tutkia myös muiden orientaatioiden näkökumista. Tutkimuskohteena käsityö ja hyvinvointi nähdään laajasti sosiaalisena, psyykkisenä, fyysisenä ja aineellisena hyvinvointina.

Kuvio 1. Käsityötieteen tutkimuskohde (Seitamaa-Hakkarainen, Pöllänen, Luutonen et al. 2007)
Kuvio 1. Käsityötieteen tutkimuskohde (Seitamaa-Hakkarainen, Pöllänen, Luutonen et al. 2007)

Käsityöhön liittyvä hyvinvointinäkökulma on tutkimusalueena verrattain uusi, mutta myös lähitieteiden alueella tehtyjä tutkimuksia voidaan pitää aiheen aikaisempina tutkimuksina. Suomalaiset käsityöhön kohdistuneet tutkimukset ovat ensin sivunneet käsityön merkitykseen liittyviä näkökulmia. Itsetehdyt tuotteet on koettu merkityksellisinä niin tekijän kuin saajankin näkökulmasta. Käsityöharrastukseen ja sen subjektiiviseen merkitykseen liittyvää tutkimusta voidaan katsoa edustavan Heikkisen (1997) kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Harrastukseen sitoutumisen ja psyykkisen hyvinvoinnin näkökulma on esillä myös Metsämuurosen (1995) ja Lingon (1998) tutkimuksissa sekä laajemmin terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä tutkimuksissa (esim. Salmela-Aro & Nurmi 2001).

Käsityötieteessä tuotteiden moniulotteista merkitystä psykologisen, kulttuurisen, sosiaalisen ja materiaalisen ulottuvuuden kautta on kuvannut Luutonen (1997; 2002; 2004). Hänen mukaansa käsityö korostuu tekijän itseilmaisun muotona ja taiteellisen intention ilmauksena. Itse käsityöesineet ja -tuotteet voidaan nähdä materiaalisina ja immateriaalisina, sillä ne täyttävät ihmisen konkreetteja tarpeita ja vastaavat psyykkiseen tarvitsevuuteen.

Vähälä (2003) on tarkastellut luovaa käsityötä emootioiden, motivaation, aktivaation ja itseaktivoinnin näkökulmasta. Tutkimusaineistona oli neljän käsin neulomista vapaa-aikanaan harrastavan koehenkilön käsityöprosessin aikana koottu ääneenajattelu sekä sydämen sykettä pitkäaikaisesti rekisteröivä EKG-holterointi. Tutkimuksessa raportoidaan käsityön aikana koettujen emootiokokemusten ja fysiologisten vasteiden välisten yhteyksien tuottamaa psyykkistä hyvinvointia psyykkisen itsesäätelyn, suggestion ja mielikuvaoppimisen näkökulmasta.

Käsityön kuluttamiseen eli tuotteisiin, käsityön tekemiseen, ostamiseen ja luonnonmateriaalien kokemiseen (Kälviäinen 2003) liittyviä hyvinvointikokemuksia ovat kuvanneet Kälviäinen ja Junnila- Savolainen (2005) selvityksessään, jossa pyrittiin etsimään uusia liiketoimintapolkuja käsityöyrittäjien hyvinvointituotteisiin ja -palveluihin. Yrittäjyyden hyvinvointitoiminta-alueita on verrattu myös käsityötuotteiden ja -palvelujen kuluttajien hyvinvointiin liittämiin kokemuksiin ja merkityksenantoon.

Käsityön ja käsillä tekemisen tuomaa elämänhallinnan tai psyykkisen hyvinvoinnin kokemusta harrastajien hyvinvoinnin tukena on kuvannut Pöllänen (2006a; 2006b; 2012) sekä miesten että naisten näkökulmasta. Käsityön terapeuttisuus voi liittyä käsityömateriaaleihin, tuotteisiin, saavutuksen tunteen syntyyn, henkiseen kasvuun, fyysisten ja kognitiivisten taitojen kehittymiseen, oman kehon hallinnantunteeseen, tunteisiin ja ajatuksiin sekä käsityön sosiaalisiin ja kulttuurisiin dimensioihin. Käsityö voi toimia harrastajan monipuolisena terapeuttisena välineenä sekä tiedostetulla että tiedostamattomalla tavalla (Pöllänen 2007; 2009b). Käsityö on toiminut terapeuttisena kolmitahoisena vuorovaikutuksena materiaalin, tekijän ja toiminnan välillä. Kokonaisella, suunnittelua ja luovuutta sisältävällä käsityöllä, ja ositetulla, mallia jäljentävällä käsityöllä näytti olevan hieman toisistaan poikkeavat merkitykset hyvinvoinnin rakentamisessa (ks. kokonainen ja ositettu käsityö Pöllänen & Kröger 2004; Pöllänen 2009a).

Kansainvälisellä kentällä käsityön ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä on kuvattu muun muassa kotona olevien esineiden ja kotikäsityön merkityksen erittelyn (Csikszentmihalyi & Rochberg-Halton 1981; Mason 2005), naisten käsityön (Johnson & Wilson 2005; Collier 2011) ja erilaisissa käsityöryhmissä toimimisen (Schofield-Tomschlin & Littrell 2001) näkökulmista. Kansainvälisissä tutkimuksissa käsityö näyttäytyy merkityksellisenä toimintana tai harrastuksena muun muassa useissa luovaan toimintaan (Lloyd, Wong & Petchkovsky 2001; Griffiths & Corr 2007; Griffiths 2008), toimintaterapiaan (Reynolds 1999; 2000; 2009; Reynolds & Prior 2006) tai vapaa-aikaan (Roberts 2003) liittyvissä tutkimuksissa.

Suomalaisessa tutkimuskentässä käsityötä ja hyvinvointia sivuavat osaltaan myös ne tutkimukset, joissa keskeisiksi juonteiksi nousevat käsityökäsitteen (Kojonkoski-Rännäli 1998; Ihatsu 2002) tai käsityöilmaisun analysointi (Karppinen 2005), diskurssit päivälehtien käsityöläisyydestä ja elämänhallinnasta (Kärnä-Behm 2005), käsityön yhteisöllisyys historiaharrastajilla (Vartiainen 2010) tai käsityön merkitys tyttöjen kasvatuksessa naisiksi (Kokko 2007).

Käsityö ja psyykkinen hyvinvointi – tutkimusten tuloksia

Käsityön merkitys liittyy sekä itse käsityötuotteeseen että käsityön tekemiseen, siihen prosessiin, mitä ihminen käy läpi kokonaisuutena valmistaessaan tuotetta käsin. Käsityöhön liittyy symboliikkaa tekijästä itsestään ja hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja maailmaan. Näin käsityö nähdään linkkinä eri sukupolvien ja eri ihmisten välillä, jolloin yksilö kiinnittyy perheeseen, ystäviin, naapureihin ja muihin ryhmiin elinympäristössään (Dissanayake 1995; Johnsson, Josephsson & Kielhofner 2001).

Käsityö voidaan nähdä alana, jonka tulevaisuus voi olla sellaisten tuotteiden luominen, jossa symbolinen taso on erittäin vahva. Symbolinen taso tarkoittaa kokemuksia, merkityksiä ja identiteettejä. Käsityö antaa tilaa itseilmaisulle. Yksilön hyvinvoinnille on oleellista, miten hän kokee oman toimintansa sekä valmistamansa tuotteet elämänsä kuvastajina (Nelson, Labat & Williams 2002). Tämä tekijän ja tuotteen välinen interaktio voi lisätä tyytyväisyyttä elämään ja nostaa itsearvostusta (Fisher 1995). Itse toiminta, valmistuneet tuotteet ja siihen liittyvien kokemusten välinen vuorovaikutus voivat olla hyvinvointia lisäävä tekijä (Cummins, & Nistico 2002). Schofield- Tomschlinin ja Litrellin (2001) mukaan käsityö voi olla identiteetin ylläpitäjä, terapiaa, luovuutta, nautintoa, itsensä toteuttamista ja itseohjautuvaa oppimista.

Käsityön on todettu olevan yksi esimerkki siitä, miten merkityksellinen tekeminen ja toiminta lisäävät hyvinvointia (Mason 2005). Käsityön ulkoisena tuloksena syntyvää konkreettista tuotetta voidaan pitää tekijänsä persoonallisuuden toteutumana (Kojonkoski-Rännäli 1998). Käsityöllä on siten merkitystä ihmisen omakuvan muodostumisessa ja hänen itsetuntonsa kehittymisessä sekä myös sen ylläpitämisessä. Useat terveyteen ja vapaa-aikaan kohdistuneet tutkimukset ovat toisaalta osoittaneet, että merkitykselliseksi koettu toiminta lisää terveyttä edistävää toiveikkuutta ja positiivista mielialaa (Cummins & Nistico 2002; Piškur, Kinebanian & Josephsson 2002; Schmid 2004; Reynolds & Prior 2006; Veenhoven 2008; Wiesmann & Hannich 2008; Collier 2011). Oletetaan, että erityisesti flow-kokemukseen johtavalla toiminnalla on näitä hyvinvointia tukevia ominaisuuksia. On myös todettu, että käsityö voi pitkällisen prosessin myötä antaa tilaa ja aikaa erilaisten yksilölle merkityksellisten asioiden käsittelyyn (Reynolds 1999; Pöllänen 2006a; Pöllänen 2012). Kun ihminen tuntee voivansa säädellä joitakin asioita maailmassaan, tulee hän tietoiseksi itsestään (Kojonkoski- Rännäli 1998) tai kokee edes jonkin elämänosa-alueen hallittavaksi (Pöllänen 2006a).

Käsityön hyvinvointia tuottava merkitys voidaan tutkimusten valossa nähdä syntyvän tuotteen tai materiaalin, toiminnan ja tekijän välisenä terapeuttisena vuorovaikutuksena. Käsityön voidaan sanoa olevan sekä kognitiivisten prosessien näkökulmasta eräänlainen terapiamuoto (craft as therapy) tai käsityöilmaisuun perustuvien piilosisältöjen näkökulmasta terapiaprosessin eri vaiheissa käytettävä terapiaväline (craf in therapy) (Pöllänen 2007; 2009b).

Lopuksi

Tutkimustulosten perusteella voidaan havaita, että käsityö voi tuottaa hyvinvointia terapeuttisena toimintana, kehollisuutena, materiaalien ja välineiden tai tuotteiden välittämänä vuorovaikutuksena tai sosiaalisena ja kulttuurisena yhdessä olemisen tai tekemisen muotona. Suomalaisten toiveet hyvästä elämästä ja esteettisyyden arvostus näkyvät käsityön suosiona globaalisten arvojen vastapainona. Aihetta voisikin tutkia kotikeskeisyyteen, kotoiluun (homing) ja leppoistamiseen (downsifting) sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyvien aihealueiden kautta. Toisaalta myös arjen hyvinvoinnissa tuotetutkimukseen, kuluttamiseen tai yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden rakentamiseen liittyvät näkökulmat olisi syytä nostaa selkeämmin käsityön hyvinvointitutkimuksen joukkoon. Myös vapaaehtoinen vaatimattomuuden tavoittelu (voluntary simplicity) voisi olla yksi hyvä käsityön merkitystä ja hyvinvoinnin rakentumista yksilön tai perheen elämänarvoina kuvaava tutkimusalue. Lähes tutkimaton ja käytännössäkin vielä suhteellisen vähän, muutamia hankkeita lukuunottamatta, hyödynnetty alue on työhyvinvointia tukevan kulttuuritoiminnan kehittäminen, jossa käsityö voi olla yksi yksilön ja yhteisön hyvinvointia lisäävä tekijä. Käsityön ja hyvinvoinnin osalta on todettava, että tutkimuksen avulla näkymätön voi tulla näkyväksi – käsityön ja hyvinvoinnin alueella riittää tutkittavaa erilaisista teemoista ja tutkimusorientaatioista käsin.

Kirjoittaja

Sinikka Pöllänen, professori,  sinikka.pollanen(at)uef.fi, Itä-Suomen yliopisto, Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Savonlinnan kampus

Allardt, E. 1976. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Helsinki: WSOY.

Anttila, P. 1993. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Helsinki: WSOY

Collier, A. 2011. The well-being of women who create with textiles: Implications for art therapy. Journal of American Art Therapy. 28,104–112.

Csikszentmihalyi, M. & Rochberg-Halton, E. 1981. The Meaning of Things. Domestic Symbols and the Self. Cambridge: University Press.

Cummins, R., Nistico, H. 2002. Maintaining life satisfaction: The role of positive bias. Journal of Happiness Studies. 3, 37–69.

Dissanayake, E. 1995. The Pleasure and Meaning of Making. American Craft. 55, 40–45.

Fisher, P. 1995. Successful aging, life satisfaction, and generativity in later life. International Journal of Aging and Human Development. 41, 239–250

Griffiths, S. 2008. The experience of creative activity as a treatment medium. Journal of Mental Health. 17, 49–63.

Griffiths, S. & Corr, S. 2007. The use of creative activities with people with mental health problems: A qualitative study. Canadian Journal of Occupational Therapy. 65,183–191.

Ihatsu, A-M. 2002. Making Sense of contemporary American craft. University of Joensuu, Publications in Education 73.

Johnson, C. & Wilson, L. 2005. ‘It says you really care’: Motivational factors of contemporary female handcrafters. Clothing & Textiles Research Journal. 23,115–130.

Johnsson, H., Josephsson, S. & Kielhofner, G. 2001. Narratives and experience in occupational transition: A longitudinal study of the retirement process. American Journal of Occupational Therapy. 55, 424–432.

Hari, R. 2011. Käsillä tekemisen voima. http://www.youtube.com/watch?v=CYUlhonq4pQ

Heikkinen, K. 1997. Käsityöt naisten arjessa. Kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Helsinki: Akatiimi.

Karppinen, S. 2005. Mitä taide tekee käsityöstä. Käsityötaiteen perusopetuksen käsitteellinen analyysi. Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteenlaitoksen julkaisuja 263.

Kauhanen, J. et al. 2007. Kansanterveystiede. Helsinki: WSOY.

Kojonkoski-Rännäli, S. 1998. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. The University of Turku A185.

Kokko, S. 2007. Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi. Joensuun yliopisto, kasvatustieteellisiä julkaisuja 118.

Kälviäinen, M. 2003. Luonnonmateriaalien kokeminen tuotteissa: tutkimuksen ensimmäinen vaihe. Kuopio: Kuopion muotoiluakatemia.

Kälviäinen, M. & Junnila-Savolainen, R. 2005. Käsityön kuluttamiseen liittyvät hyvinvointikokemukset. Teoksessa: M. Kälviäinen (toim.) Käsityö – yrittäjyys – hyvinvointi. Uusia liiketoimintapolkuja. KTM julkaisuja 9, 34–53.

Kärnä-Behm, J. 2005. Käsityö kulttuurisena kategoriana. Käsityön ja käsityöläisyyden representaatio suomalaisissa päivälehdissä. Helsingin yliopisto. Käyttäytymistieteellinen tiedekunta, kotitalous- ja käsityötieteenlaitos.

Linko, M. 1998. Paperille, kankaalle ripustan unelmani, pelkoni, vihani. Teoksessa K. Eskola (toim.) Elämysten jäljillä, Taide ja kirjallisuus suomalaisten omaelämänkerroissa. Helsinki: SKS, 311–378.

Lloyd, C., Wong, S. & Petchkovsky, L. 2001. The use of creative activities with people with mental health problems: A survey of occupational therapists. British Journal of Occupational Therapy. 70, 207–214.

Luutonen, M. 1997. Kansanomainen tuote merkityksenkantajana. Tutkimus suomalaisesta villapaidasta. Helsinki: Akatiimi.

Luutonen, M. 2002. Käsityötuotteisiin ja -palveluihin liitetyt merkitykset. Teoksessa: M.

Luutonen, M. & Äyväri, A (toim.) Käsin tehty tulevaisuus. Näkökulmia käsityöyrittäjyyteen. Helsinki: Sitra, 72–101.

Luutonen, M. 2004. Elämän mielekkyyttä – käsityö minän vahvistajana. Teoksessa S. Niemelä & M. Luutonen (toim.). Taitava ihminen – toimiva kansalainen: aikuisopiskelun motiiveja ja merkityksiä. Helsinki: Kansanvalistusseura, 11–19.

Mason, R. 2005. The meaning and value of home-based craft. International Journal of Art & Design Education. 24, 261–268.

Metsämuuronen, M. 1995. Harrastukset ja omaehtoinen oppiminen. Motivaatio, sitoutuminen ja coping. Teoreettinen tausta, rakenneanalyysi ja sitoutuminen. Helsingin yliopisto. Soveltavan kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 146.

Nelson, N., Labat, L. & Williams, G. 2002. Contemporary Irish textile-artists: Exploring experiences of gender, culture, and artistic medium. Clothing & Textiles Research Journal. 20, 15–25.

Piškur, B., Kinebanian, A. & Josephsson, S. 2002. Occupation and well-being: A study of some Slovenian people’s experiences of engagement in occupation in relation to well-being. Scandinavian Journal of Occupational Therapy. 9, 63–70.

Pöllänen, S. 2006a. Elämä ilman käsitöitä – mitä se on? Käsityö harrastajien psyykkisen hyvinvoinnin tukena. Teoksessa L. Kaukinen & M. Collanus (toim.) Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta, 66–79.

Pöllänen, S. 2006b. Crafts as a way to functional mental health. A-L. Rauma, S. Pöllänen & Seitamaa-Hakkarainen (Eds.) Human Perspectives on Sustainable Future. Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia 99, 128–134.

Pöllänen, S. 2007. Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana. Teoksessa: A. Niikko, I. Pellikka & Savolainen (toim.) Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä. Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä. Savonlinnan opettajankoulutuslaitos, 91–105. http://sokl.joensuu.fi/verkkojulkaisut/monitiet/pollanen.htm

Pöllänen, S. 2009. Contextualizing Craft: Pedagogical Models for Craft Education. The International Journal of Art & Design Education 28, 249–260.

Pöllänen, S. 2012. The meaning of craft. Craft-makers’ descriptions about craft as an occupation. Scandinavian Journal of Occupational Therapy. (submitted)

Pöllänen, S. & Kröger, T. 2000. Käsityön erilaiset merkitykset opetuksen perustana. In: J. Enkenberg & P. Väisänen & E. Savolainen (toim.) Opettajatiedon kipinöitä. Kirjoituksia pedagogiikasta. Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja, 233–253. http://sokl.joensuu.fi/verkkojulkaisut/kipinat/.

Pöllänen, S. & Kröger, T. 2004. Näkökulmia kokonaiseen käsityöhön. Teoksessa: J. Enkenberg; E. Savolainen & P. Väisänen, K. Ranta (toim.) Tutkiva opettajankoulutus – taitava opettaja. Savonlinnan opettajankoulutuslaitos , 160-172. http://sokl.joensuu.fi/verkkojulkaisut/tutkivaope/

Reynolds, F. 1999. Cognitive behavioural counseling of unresolved grief through the therapeutic adjunct of tapestry making. Arts in Psychotherapy. 26,165–171.

Reynolds, F. & Prior, S. 2006. The role of art-making in identity maintenance: case studies of people living with cancer. European Journal of Cancer Care.15, 333–341.

Reynolds F. 2000. Managing depression through needlecraft creative activities: A qualitative study. The Arts in Psychotherapy. 27, 107–114.

Reynolds, F. 2009. Taking up arts and crafts in later life: a qualitative study of the experiential factors that encourage participation in creative activities. British Journal of Occupational Therapy. 72, 393– 400.

Saarenheimo, M. 2003. Vanhuus ja mielenterveys. Arkielämän näkökulma. Helsinki: WSOY.

Roberts, K. 2003. Leisure in contemporary society. Department of sociology, Social policy and Social work studies, University of Liverpool.

Salmela-Aro, K. & Nurmi, J-E. 2001. Henkilökohtaiset projektit ja hyvinvointi – Kognitiivinen lähestymistapa motivaatioon. Teoksessa: K. Räikkönen & J-E Nurmi (toim.) Persoonallisuus, terveys ja hyvinvointi. Helsinki: Suomen psykologinen seura, 89-103.

Seitamaa-Hakkarainen, P., Pöllänen, S., Luutonen, M. et al. 2007. (toim.) Käsityötieteen ja käsityömuotoilun sekä teknologiakasvatuksen tutkimusohjelma Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa. Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia 100. Joensuun yliopisto.

Schmid, T. 2004. Meanings of creativity within occupational therapy practice. Australian Occupational Therapy Journal. 51, 80–88.

Schofield-Tomschlin, S. & Littrell, M. 2001. Textile handcraft guild participation: A conduit to successful aging. Clothing & Textiles Research Journal.19, 41–51

Tilastokeskus.2005. Vapaa-aikatutkimus. Suomen virallinen tilasto. Helsinki. http://www.stat.fi/til/vpa/2002/vpa_2002_2005-01-26_tie_001.html.

Tilastokeskus. 2009. Ajankäyttötutkimus. Suomen virallinen tilasto. Helsinki. http://www.stat.fi/til/akay/2009/05/akay_2009_05_2011-12-15_tie_001_fi.html.

Torvi, K. & Kiljunen, P. 2005. Onnellisuuden vaikea yhtälö. Evan kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2005. Elinkeinoelämän valtuuskunta. Helsinki: Yliopistopaino. http://www.eva.fi/files/1110_onnellisuuden_vaikea_yhtalo.pdfTuomi 2005

Vartiainen, L. 2010. Yhteisöllinen käsityö. Verkostoja, taitoja ja yhteisiä elämyksiä. Publications of the Eastern Finland. Dissertation in Education, Humanties, and Technology 4.

Veenhoven, R. 2008. Healthy happiness: effects of happiness on physical health and the consequences for preventive health care. Journal of Happiness Studies. 9, 449–469.

Venkula, J. 2005. Tekemisen taito: Alussa on teko. Helsinki: Kirjastudio.

Verdan, C. 1979. Tendon Surgery of the Hand. Edinburgh: Churchill Livingstone.

Vähälä, E. 2003. Luovan käsityöprosessin yhteydet psyykkiseen hyvinvointiin. Kuopion Muotoiluakatemia. Taitemia 22.

WHO. 1986. Ottawa Charter for Health promotion. http://www.who.int/hpr/NPH/docs/ottawa_charter_hp.pdf

Wiesmann, U. & Hannich, J-J. 2008. A salutogenic view on subjective well-being in active elderly persons. Aging & Mental Health. 12, 56–65.

Savonia tuottaa kulttuurista hyvinvointia

Suomalainen yhteiskunta on ollut viime vuosikymmeninä voimakkaassa murroksessa. Suomessa on nuoria, jotka voivat huonosti. Äärimmilleen tämä on näkynyt Myyrmäen, Jokelan ja Kauhajoen kaltaisissa murhenäytelmissä. Myös yksinäisyys on tällä ajalle tyypillinen lieveilmiö. Modernin maailman kehittyminen on vähentänyt yhtä tärkeää hyvinvointiin liittyvää tekijää: tunnetta kuulumisesta yhteisöön.

Kulttuurin on katsottu edistävän ihmisen hyvinvointia. Esimerkiksi taidekokemusten on todettu liittyvän parempaan elämänhallintaan. On väitetty, että kulttuuri estää syrjäytymistä, turvaa perinteitä ja elvyttää talouselämää. Aikaisemmin kulttuuri on nähty staattisena ilmiönä, mutta nykyisin se ymmärretään hyvinkin dynaamisena tekijänä.

Viime vuosina julkiseen keskusteluun on noussut käsite palvelumuotoilu. Englanninkielinen service design -termi tarkoittaa palveluiden suunnittelua. Suomessa painotetaan sanaa muotoilu. Palvelumuotoilun ydin on: uusien palveluideoiden, -konseptien, -prosessien ja -ympäristöjen suunnittelu.

Professori Satu Miettisen mukaan palvelumuotoilun prosessi ja työkalut painottavat vahvoja sosiaalisia taitoja, empatiaa käyttäjiä kohtaan, luovuutta ja visuaalista ajattelua. Suunnitteluajattelulla kyetään luomaan käsitteitä, ratkaisuja ja tulevia palvelukokemuksia. Suunnittelijat työskentelevät koordinaattoreina palvelumuotoiluhankkeissa kaikkien sidosryhmien välillä.

Engine-palvelumuotoilutoimisto esittelee kolmivaiheisen palvelumuotoilun prosessin: asiakastarpeen sekä suunnitteluratkaisun tunnistaminen, suunnitteluvaihtoehtojen toteutus ja arviointi. Magerin palvelumuotoilun prosessissa on neljä vaihetta: palveluratkaisujen etsiminen, uusien ratkaisujen luominen, niiden arviointi ja toteutus.

Savonia-ammattikorkeakoulussa on aktiivisesti kehitetty ja kokeiltu palvelumuotoilun menetelmiä erilaisissa hyvinvointia uudistavissa hankkeissa. Näissä hankkeissa ilmenee hyvin kulttuuri dynaamisena hyvinvoinnin edistäjänä. Hyvänä esimerkkinä on PALMU-hanke.

PALMU – palvelumuotoilua ikääntyville

PALMU-hankkeessa on kysymys palvelumuotoilun levittämisestä sosiaali- ja terveysalan toimintoihin. Idean taustalla on Savonian Kuopion Muotoiluakatemian kokemus palvelumuotoilusta ja sen suunnittelumenetelmistä aikaisemmissa projekteissa.

PALMU-tutkimusprojektin tavoitteena on kansalaisia hyödyntävien ikääntyvien itsenäistä suoriutumista tukevien uusien sosiaali- ja terveysalan käyttäjäkeskeisten palvelusovellusten ja – käytänteiden sekä tuotantomallien kehittäminen palvelumuotoilun avulla. Sisältöinä kehittämisessä on itsenäistä suoriutumista tukevien palveluinnovaatioiden ja niiden tuotantotapojen kokeilu.

Hanke toteutetaan eri organisaatiota yhdistävien ikääntyneille suunnattujen käytännön tukipalvelukehitystapausten avulla. PALMUssa on tuotettu ja mallinnettu uudenlaisia tapoja järjestää tukipalveluita ikääntyneille:

  • sairaalahoidon jälkeen
  • kotona asuvien ikääntyneiden ja ikääntyneiden vammaisten itsenäiseen suoriutumiseen
  • ikääntyneille

Tapaustutkimusten soveltaminen helpottaa uusien toimintamallien käyttöön ottamista ja levittämistä. Sairaalasta kotiutettavista ikäihmisistä tehdyt profiilikuvaukset ja pilotoidut palvelupolut ovat kiinnostaneet Kuopion yliopistollisen sairaalan hoitohenkilöstöä. Alustavia kuvauksia toimintatapahtumista on jo käytetty henkilöstön koulutuksessa.

Hankkeessa toteutettiin tiedonkeruuta ja aineiston analyysia. PALMU-workshopeissa oli mukana eri yhteistyöosapuolia. Aineiston ja kokemusten pohjalta kehitettiin muun muassa lautapeli, jonka avulla ikääntyneet ja hoitohenkilökunta keskustelivat pelikorttien innostamana. Syntyi Syke- toimintaidea, ja sitä kehitetään edelleen.

Palvelutuokiot yksin kotona asuville ikääntyneille -projekti on toteutettu yhteistyössä Alina Hoivatiimi Oy:n kanssa. Tavoitteena on tarjota uusille Alinan asiakkaille ideoita yrityksen hoivapalveluista ja niiden mahdollisuuksista. Hankkeessa kokeiltiin muun muassa Skype-palvelua. Siinä yhtenä tavoitteena on hyödyntää palvelumuotoilua kotona asuvien ikääntyneiden arkea tukevien palveluiden kehittämisessä.

Palvelukeskuksen ja seurakunnan työntekijöiden sekä vapaaehtoistyöntekijöiden voimin on toteutettu erilaisia palvelu- ja toimintamuotoja Leväsen palvelutalossa ja Puijonlaakson asukastuvassa. Palvelukeskuksissa asumisen kehittämisessä on myös tavoitteena tuottaa palvelutaloissa asuvien ikääntyneiden viriketoimintaan aktivointimalleja, jotka toteutettiin yhteistyössä Alina hoivatiimi Oy:n kanssa. Ideoinnissa hyödynnettiin osallistujien pääomaa kaikkien palvelukonseptien kehittämisessä.

Palvelumuotoilun menetelmiä on sovellettu esimerkiksi virikekursseilla ja Juhlamielellä- tapahtumassa.

Hankkeessa on toteutettu kaksi Savonian Kuopion Muotoiluakatemian näyttelyä: Elämän rikkautta – ikääntyneiden ITE-taiteilijoiden yhteisnäyttely ja Elämä näkyvissä. Näyttelyyn kerättiin teoksia neljältä Kuopion alueella asuvalta ITE-taiteilijalta. Yhteistyöstä on syntynyt ikääntyneiden ITE- taiteilijoiden tukemista käsittelevä opinnäytetyö. Lisäksi on tehty lähes kymmenen opinnäytetöitä tekstiilin ja vaatetuksen alueelta sekä eri toimintamalleista; esim. tekstiilialan opiskelija teki opinnäytetyönään ikääntyvien ohjaukseen tarkoitetun neuleohjejulkaisun.

Elämä näkyvissä -näyttelyn toteuttivat tekstiilimuotoilun opiskelijat. Tarkoituksena oli saada muotoilualan opiskelijoiden osaaminen esiin palvelumuotoilualalla ja muotoilijat innostumaan palvelujen kehittämisestä.

PALMUssa on mukana runsaasti ammattikorkeakoulun eri koulutusohjelmien opiskelijoita. Hankkeessa toteutettavissa piloteissa opiskelijat saavat käytännön kokemusta ja menetelmällisiä harjoituksia palvelumuotoilun mahdollisuuksista. Samanaikaisesti luodaan sosiaali- ja terveysalan sekä kulttuurialan koulutusohjelmien sisältöihin aineistoa ikääntyvän väestönosan tarpeista ja palveluiden järjestämisestä. Kuviossa 1 on esimerkki ikääntyvän henkilön palvelupolusta ja kokemuksista sairaalan päivystyksessä.

Kuvio 1. Ikääntyvän henkilön kokemus päivystyksen palvelupolussa.
Kuvio 1. Ikääntyvän henkilön kokemus päivystyksen palvelupolussa.

PALMUn tulosten hyödyntämismahdollisuudet ovat monipuoliset. Uusien palvelumallien avulla on mahdollista keventää kunnallisille palveluille aiheutuvia kustannuksia. Uudet palvelumallit tarjoavat erilaisia taloudellisia mahdollisuuksia kolmannen sektorin toimijoille.

Myös tukipalveluihin liittyvät teknologiset ratkaisut tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisen median alueen toimijoille. PALMU tuottaa uusia kevyempiä palvelurakenteita ja -malleja, joilla on merkitystä kansalliselle toimintaympäristön kehittymiselle.

PALMU tuottaa uutta osaamista sekä uusia sosiaalisia ja kaupallisia innovaatioita. Kunnat, tukipalvelujen tuottajat ja yritykset voivat hyödyntää hankkeen tuloksia ja uusia toimintatapoja. Uusien palvelumallien jalkauttaminen aloitetaan jo hankkeen aikana.

Savoniassa on pidetty erittäin tärkeänä toteuttaa hankkeita, joissa kehitetään uusia tutkimus- ja työmenetelmiä käytännön piloteissa. Hankkeet on suunniteltu siten, että niissä opiskelijat pystyvät suorittamaan koulutusohjelman tutkintovaatimuksiin sisältyviä opintosuorituksia.

PALMU-hankkeessa erityisesti sosiaali- ja terveysalan sekä muotoilun opiskelijat ovat keskeisiä. Opiskelijat voivat painottaa yksilöllisiä opintopolkujaan ja syventää osaamistaan erisisältöisissä hankkeissa.

Savonian musiikin ja tanssin yksikössä haetaan myös voimaa ja välineitä muuttuvan työelämän haasteisiin kasvatus-, kuntoutus- ja musiikin aloilla toimiville. Kulttuuria ja hyvinvointia tarjotaan erityisryhmille.

Musiikin erityispedagogiikan koulutusta Kuopiosta

Savonian musiikin ja tanssin yksikkö käynnisti syksyllä 2010 Musiikin erityispedagogiikan osaamiskeskittymä -hankkeen (MEOK). Se pyrkii vastaamaan muuttuvan työelämän haasteisiin järjestämällä musiikin erityispedagogiikan koulutusta eri alojen henkilöstölle. Samalla kehitetään musiikin erityispedagogiikan työskentelytapoja ja osaamista.

MEOK vahvistaa musiikkia työssään käyttävien henkilöiden ammattitaitoa, uudistaa heidän toimintatapojaan ja tukee työllistymistä. Hanke lisää erilaisten oppijoiden, erityisryhmien tasavertaisuutta ja mahdollisuuksia harrastaa musiikkia. MEOK mahdollistaa myös osallistumisen kuntouttavaan musiikkitoimintaan ammattitaitoisessa ohjauksessa.

Musiikin erityispedagogiikan osaamiskeskittymä sisältää kuusi toimintavaihetta: työelämälähtöinen, kaksivuotinen musiikin erityispedagogiikan täydennyskoulutus, erityismusiikkikasvatuksen syventävät opinnot osana musiikkipedagogikoulutusta sekä lyhytkestoisia koulutuksia alan toimijoille. Lisäksi paneudutaan alalla käytettävien materiaalien ja menetelmien kehittämiseen, tuottamiseen ja julkaisemiseen. Koulutuksen aikana rakennetaan alalla toimivien kesken työelämäverkostoja.

MEOK:ssa opiskelee 20 aikuisopiskelijaa ja he suorittavat 40 opintopistettä. Opiskelijat perehdytetään musiikin erityispedagogiikan eri kohderyhmiin, joita ovat mm. vammaiset, koulumaailman erilaiset oppijat, ikäihmiset erityisryhmineen sekä psyyke- ja päihdekuntoutuksen asiakasryhmät.

Koulutuksessa perehdytetään kuntouttavan musiikkitoiminnan ja musiikin erityispedagogiikan toimintatapoihin ja välineisiin. Samalla kehitetään opiskelijoita kohtaamaan eri kohderyhmien tarpeet. MEOK:hon sisältyy 10 opintopisteen ohjattu harjoittelu, joka on tarkoitus toteuttaa opiskelijoiden omalla työpaikalla.

MEOK vastaa monipuolisesti Savonian perustehtävään: opetukseen sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotyöhön (TKI). Jokaisen hankkeeseen osallistujan työn sisältöä, toimintatapoja, kohderyhmiä, menetelmiä ja työskentelyvälineitä tutkitaan työelämälähtöisesti kehittäen.

Hanketoimijat tekevät yhteistyötä myös Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Käytännössä on pystytty madaltamaan kynnystä, jotta kehitysvammaiset kuulijat voivat osallistua mm. klassisen musiikin konsertteihin. Tästä hyvänä esimerkkinä on viime keväänä järjestetty Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konsertti. MEOK:n aloitteesta kaupunginorkesteri kohdensi konsertin Pohjois-Savon kuntien kehitysvammaisten palvelukoteihin ja toimintakeskuksiin. Kuopion musiikkikeskuksen konserttisaliin kuulijoita tuli yli viisisataa, joista pyörätuolilla liikkuvia oli vajaa sata.

MEOK-täydennyskoulutus on nostanut esille uuden käsitteen: musiikin erityispedagogiikka. Tällä käsitteellä pyritään korostamaan musiikkikasvatuksen ja musiikkiterapian rajapinnalla olevaa toimintaa. Musiikki, erityispedagogiikka, terapia ja hyvinvointi nivoutuvat luontevasti toisiinsa. Aika näyttää, vahvistaako musiikin erityispedagogiikka asemaansa musiikin kentässä.

MEOK:n päävastuu on Savonialla. Vahvaa yhteistyötä tehdään Kuopion konservatorion kanssa. Konservatorio tunnetaan musiikin erityispedagogiikan valtakunnallisena uranuurtajana. Toinen yhteistyötaho on kirkkomuusikkoja kouluttava Sibelius-Akatemian Kuopion osasto.

Kulttuurin koulutuksen keinoin voidaan edistää hyvinvointia ja terveyttä. PALMU- ja MEOK-hankkeet ovat tässä hyviä esimerkkejä. Varsinkin ikääntyvän väestön kasvu on käynnistänyt useita senioreiden kulttuuritoimintaan liittyvä projekteja. Kulttuurisen tasa-arvon toteutuminen ikääntyvien tai erityisryhmien keskuudessa edellyttää kulttuurin tuomista heidän arkeensa.

Kirjoittajat

Eija Vähälä, opetusneuvos, eija.vahala(at)savonia.fi, Savonia-ammattikorkeakoulu, Kuopion Rouvasväenyhdistys ry

Kaija Sääski, osaamisaluejohtaja, kaija.saaski(at)savonia.fi, Savonia-ammattikorkeakoulu

Jouni Vornanen, tiedottaja, jouni.vornanen(at)savonia.fi, Savonia-ammattikorkeakoulu

Branaghan, R. J. (edt.) 2001. Design by People for People – Essays on Usability. Chicago: Usability Professionals’ Association.

Lavaste, A-E. 2009. ”Haastavaa ja palkitsevaa” -oppimäärän ja opetuksen yksilöllistäminen musiikkioppilaitoksissa. Savonia-ammattikorkeakoulu, Kuopion Musiikki- ja Tanssiakatemia. Opinnäytetyö 2009.

Liikanen, H-L. 2010. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia – ehdotus toimintaohjelmaksi 2010 – 2014. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1.

Mager, B. 2004. Service Design – A Review. Köln: Service Design Network.

Miettinen, S. 2007. Designing the Creative Tourism Experience. A Service Design Process with Namibian Craftspeople. Jyväskylä: Gummerus Printing.

Miettinen, S. (toim.) 2011. Palvelumuotoilu – uusia menetelmiä käyttäjätiedon hankintaan ja hyödyntämiseen. Tammerprint Oy.

Miettinen, S. & Koivisto, M. (eds.) 2009. Designing Services with Innovative Methods. Keruu: Otava.

von Brandenburg, C. 2008. Kulttuurin ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä. Näköaloja taiteen soveltavaan käyttöön. Opetusministeriön julkaisuja 2008:12.

Muu materiaali:

MEOK-hankkeen aineisto, projektipäällikkö Päivi-Liisa Hannikainen

PALMU-hankkeen aineisto, projektipäällikkö Eija Vähälä

 

Suomalaiseksi superyrittäjäksikö?

Yrittäjyydestä puhutaan nykyään paljon, ja mielipidemittausten mukaan iso osa opiskelijoista kokeekin yrittäjyyden varteenotettavaksi tavaksi työllistyä ja toteuttaa itseään. Suurin osa uusista työpaikoista syntyy PK-yrityksiin, joten yrittäjyydellä on myös suurta yhteiskunnallista merkitystä.

Aloitetaan tietokilpailukysymyksellä: Mikä toimiala on kyseessä?

  • Viiden pisteen vihje: Se on yksi kriittisimmistä Suomen kansantaloudelle seuraavien vuosien aikana.
  • Neljän pisteen vihje: Se toimii jo nyt osin verkostomaisesti, toimintatapa mitä osalla muista toimialoista vasta harjoitellaan.
  • Kolmen pisteen vihje: Se on suuri työllistäjä, ja nähtävissä on, ettei sillä tule olemaan riittävää työvoimaa tulevaisuudessa.
  • Kahden pisteen vihje: Kuntien kilpailutukset, joissa painotetaan voimakkaasti hintaa laadun kustannuksella, ovat ajaneet monet vakiintuneet toimijat vaikeaan tilanteeseen.
  • Yhden pisteen vihje: Perinteisesti toiminta on ollut hyvin paikallista, mutta viime aikoina markkina on keskittynyt voimakkaasti kansainvälisille yhtiöille.

Oikea vastaus on hoiva-ala. Se on saanut osakseen viime aikoina paljon julkisuutta, valitettavasti iso osa siitä on ollut negatiivista. Julkisuus on liittynyt mm. laiminlyönteihin, hoivapalvelun laadun puutteisiin ja riskirahoittajien toimintatapoihin. Keskustelua on myös käyty yksityisen palvelutarjonnan ja palvelujen kunnallisen järjestämisvastuun välillä.

On kuitenkin paljon asioita, joista ei julkisuudessa puhuta, vaikka kenties pitäisi. Yksi niistä on yrittäjien jaksaminen ja alan toimintaedellytykset tulevaisuudessa. Hoivayrittäjän pitää nykyään olla ammattilainen monella alalla: ensisijaisesti tietenkin hoivaosaamisessa, mutta myös kiinteistöasioissa, rahoituksessa, myynnissä ja markkinoinnissa, erilaisissa IT-ratkaisuissa sekä viranomaismääräyksissä ja vielä kenties kaikkein tärkeimmässä, johtamisessa. Hoivayksiköissä työskentelee usein 10 – 20 hoiva-alan ammattilaista, keikkalaista sekä muuta päivittäiselle toiminnalle tärkeää työntekijää. Usein yrittäjän koulutustausta on sairaanhoitaja ja useimmat yrittäjät ovat lisäksi suorittaneen työn ohella yrittäjän ammattitutkinnon. Ei siis mikään ihme, että aina välillä yrittäjälle tulee riittämättömyyden tunteita.

Osaamisvajetta voi koittaa ratkaista monella eri tapaa. Perinteisin ja kenties käytetyin tapa on ottaa tilanne haltuun ihan itse. Avuksi ehkä löytyy tuttavapiiristä hyviä neuvoja ja ehkä jopa asiantuntijoita. Tässä tosin ongelmaksi saattaa muodostua kokonaiskuvan puute, sillä pienenevien marginaalien maailmassa yksikin kohtuuton kustannuserä saattaa olla yritykselle kohtalokas. Ylisuuri henkilöstömitoitus, liian alhaiset palveluhinnat tai vääränlainen vuokrasopimus voivat pahimmillaan viedä koko yrityksen katteet ja siten toimintaedellytykset.

Toinen vaihtoehto on verkostoitua alueen muiden toimijoiden kanssa. Avoimella yritysten välisellä vuoropuhelulla voi vaihtaa kokemuksia, parhaita käytäntöjä ja tuulettaa ajatuksia tarvittaessa. Tällaista tiedonvaihtoa näkyy nykyään yhä enemmän. Yhä useammin myös kuntien ja kaupunkien edustajat ovat mukana keskustelussa saman pöydän ääressä. Hoivayrittäjälle vertaistukea löytyy mm. Terveys- ja Sosiaalialan Yrittäjien (TESO) paikallisjärjestöistä. TESO tekee myös valtakunnallista edunvalvontaa hoivayrittäjyyden puolesta. ’Kilauta kaverille’ -tyyppinen palvelu onkin arvossaan silloin, kun syntyy ongelmia, joita ei saa itse omin voimin ratkaistua. TESOlle saapuvat avunpyynnöt liittyvätkin usein kilpailutuksiin ja työntekijäkysymyksiin.

Mielestäni kolmas vaihtoehto olisi eri toimijoiden välisen integraation syventäminen entisestään. Aina silloin, kun kaikilla osapuolilla on yhdessä onnistuessaan voitettavaa, ovat lopputuloksetkin parhaita. Silloin ollaan usein myös lähempänä aitoa asiakaskeskeisyyttä, kun toiminnan yhteisenä nimittäjänä ovat asiakkaiden tarpeet. Asiakkaiden hyvinvointiin tarjottava, täydellinen elinympäristö pitää sisällään toimivan, turvallisen ja kodikkaan kiinteistön ja laadukkaan hoivapalvelun lisäksi myös paljon muita asioita. Laaja-alaiseen verkostoon kuuluvat mm. kuljetuspalvelut, matkailualan palvelut, kulttuuritarjontaa, seurakunnan toimintaa sekä lääkärien ja erilaisten terapeuttien palveluja. Verkostoon pitää saada mukaan saumattomasti myös omaiset ja ystävät siten, että myös asiakkaan sosiaaliset tarpeet tulevat tyydytettyä.

Mielestäni yksi puutteellisesti hyödynnetty voimavara on koulutusorganisaatioiden ja yritysten välinen yhteistyö. Parhaimmillaan oppilaat tuovat yrityksiin uusia ajatuksia ja alan viimeisiä kehitysideoita. He usein myös kykenevät arvioimaan tilannetta ilman menneisyyden painolastia, jolloin ajatukset säilyvät tuoreempina. Vastaavasti yritys voi antaa opiskelijalle konkreettisia käytännön kokemuksia tukemaan omaa oppimisprosessia. Yrityksen tehtävänä olisi mielestäni myös antaa tosiasiallinen ja relistinen kuva käytännön arkityöstä, jotta kukin löytäisi itselleen soveltuvan työympäristön.

Meillä HoviKodissa on pilottiyksikkö, SyysViiru, jossa Työtehoseuran (TTS) ravintola- ja matkailualan oppilaitoksen ja hoivakodin yhteistyö on viety pitkälle. Samassa

pihapiirissä ja osittain samoissa tiloissa toimitaan yhdessä siten, että opiskelijat mm. osallistuvat ruuan valmistukseen hoivakodille. Vastaavasti matkailualan opiskelijat voivat järjestää harjoitteluvirkistystilaisuuksia niitä arvostavalle kohderyhmälle ja TTS:n puutarhapuolen kurssi on käynyt toteuttamassa pihaistutuksia asiakkaidemme virkistykseksi.

Kokemuksemme mukaan tahtotilaa yhteistyölle molemmin puolin on yleensä helppo löytää, tosin haasteeksi saattaa muodostua oppilaitoksen tai ammattikorkeakoulun kurssimainen luonne. Hankkeet pitäisikin järjestää joko lyhyinä projekteina, jotka sopivat opiskelijoiden aikatauluihin, tai niiden pitäisi olla luonteeltaan sellaisia, jotka eivät ole aikaan sidottuja. Sellaisia voisivat olla esimerkiksi yksikön toimintajärjestelmän osan kehittäminen, kuten asiakas- tai omaispalautteen kerääminen, sen analysointi ja toimenpiteiden ehdottaminen johdolle. Myös lyhyet koulutuskokonaisuudet henkilökunnalle ajankohtaisista aiheista voisivat olla ammattikorkeakouluopiskelijoiden valmistelemia. Esimerkiksi etäopiskelukokonaisuus green caresta tai koulutusvideo kuntouttavasta työotteesta käytännössä olisivat hyvin tervetulleita.

Uskon, että monissa paikallisissa hoivayrityksissä olisi paljon mahdollisuuksia ammattikorkeakoulujen opiskelijoille tulla mukaan seuraamaan ja kehittämään toimintaa. Yrityksen perspektiivistä on joskus haasteellista arvioida, millainen projekti opiskelijaa tai opiskelijaryhmää kiinnostaisi. Sen sijaan heittäisin pallon AMK-maailmaan ja pyytäisin teiltä ideoita ja ehdotuksia: mitä teidän mielestänne tarvitsisi yritys, joka haluaa tarjota ”Ihmiselle omaa elämää” niin laadukkaasti ja innovatiivisesti, että palvelukonseptista ja suomalaisesta hoivaosaamisesta syntyy aito vientituote?

Vaikka hoiva-ala on kenties liiketoimintaympäristönä haasteellinen, on se samalla myös hyvin palkitseva. Toteutamme HoviKodissa ihmisten unelmia: yrittäjillämme on usein ollut jo pitkään haaveena saada perustettua hoivakoti, jossa voi toteuttaa omaa hoivafilosofiaa ja jossa ihmisten on varmasti hyvä olla. Asiakkailta ja omaisilta saatava palaute on välitöntä ja palkitsevaa. Yrittäjä voi olla aidosti ylpeä suorituksestaan silloin, kun hänen toiminnastaan käytetään ylistäviä kommentteja kuten: ”Sinne pääsy on kuin lottovoitto.” tai ”Äitini vastaanotto oli taivaallinen.” Koska työtä joutuu joka tapauksessa tekemään paljon, miksei tekisi sitä niin, että se tuottaa hyvää mieltä ja että siitä voi olla iloinen?

Olisiko Sinusta kenties hoiva-alan superyrittäjäksi?

Kirjoittaja

Jussi Peltonen, toimitusjohtaja, jussi.peltonen(at)hovikoti.fi, HoviKoti.
Kirjoittaja on toisen sukupolven hoivayrittäjä ja tyytyväinen sarjayrittäjä.

Hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista – uusia työtilaisuuksia taiteilijoille ja kulttuurialan ammattilaisille

Terveydenhuollon osuus yhteiskunnan palveluista kasvaa vauhdilla väestön ikääntyessä. Paheneva nuorisotyöttömyys ja siitä seuraava terveyserojen kasvu ja syrjäytymiskehitys asettavat sosiaalityölle kovia vaatimuksia. Kuntien kuluissa sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset alkavat olla 50-60 % kokonaisbudjetista, pienimmissä kunnissa puhutaan jo lähes 80 %:n osuudesta. Tämä kehityssuunta on pistänyt poliitikot ja virkamiehet pohtimaan erilaisia keinoja, joilla tartutaan terveyden edistämiseen ja ennaltaehkäisyyn raikkain ottein. Kissojen ja koirien kanssa etsitään menetelmiä, joilla ihmiset saataisiin ottamaan nykyistä enemmän vastuuta omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Perinteinen terveysvalistus ei toimi. Päivän sana terveydenhuollossa onkin omahoito.

Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä keskitytään helposti fyysisen terveyden edistämisen keinoihin eli ravitsemukseen, liikuntaan ja painonhallintaan sekä lääkitykseen. Onneksi terveydenhuollon parissa on viime vuosien aikana kypsynyt näkemys kokonaisvaltaisemmasta hyvinvoinnista, joka sisältää myös henkisen ja sosiaalisen terveyden edistämisen näkökulmat. Taide- ja kulttuuritoiminta sekä yhteisölliset harrastukset ymmärretään kuuluvan keskeisesti kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin piiriin. Tämä kehityssuuntaus on lisännyt tarvetta kehittää hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista -toimintamalleja.

Taide- ja kulttuurikenttä on ottanut varovaisen innostuneena vastaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kehittämistoiveet. On niitä, jotka ovat kasvaneet työskentelemään taiteen ja hyvinvoinnin kentällä sekä niitä, jotka epäilevät taiteen itseisarvon kärsivän liian voimakkaasta taiteen valjastamisesta tietyn tarpeen välineeksi. Yhteiskunnallinen tilaus on kuitenkin olemassa: taiteilijat ja kulttuurialan ammattilaiset tarvitsevat uusi työtilaisuuksia kuntien perinteisen kulttuuritoiminnan määrärahojen vähentyessä. Taiteen ja kulttuurin rahoitus tarvitsee uusia kanavia, johon mm. taiteen soveltava käyttö luo ratkaisuja. Opetuksen, matkailun ja terveydenhuollon toimialat ovat taiteen soveltavalle käytölle otollista maaperää.

Elinkeinojen kehittämisen puolella luovaan talouteen kohdistuu voimakkaan kasvun odotuksia mutta se edellyttää esim. hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista -toimintamallien rahoitusta, tuotteistusta ja monistamista helposti levitettäviksi tuotteiksi. Tässä voi olla saumaa viennin edistämiselle mutta se vaatii uudenlaista ajattelua kansainväliseen yhteistyöhön. Globaalin Angry Birds -huuman ja Duudsonien kansainvälisen voittokulun hyödyntäminen hyvinvointituotteissa kaipaa todella luovia ratkaisuja.

Vanhaa ja uutta

Taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutusten tiedostaminen on syvällä meidän arkisissa toiminnoissamme. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta löytyy tuhansia parantajien ja tietäjien käyttämiä runoja ja loitsuja tautien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Ei varmasti ole sattuma, että kansanperinteen soveltavan käytön ammattilainen ja tuotteistaja Elias Lönnrot oli lääkäri. Kajaanin piirilääkärinä hän kulki talosta taloon terveyden edistämisen nimissä. Kansallisen identiteetin rakentamisessa perinnekulttuuria ja taidetta on käytetty erittäin tietoisesti.

Eri taidemuotoja on käytetty terveyden edistämisessä kautta aikain. Runomuotoinen kerronta on ollut kansanparannuksen ytimessä satoja vuosia, valokuvaterapia otti ensi askeliaan jo 1800-luvulla samaan aikaan kun valokuvaustekniikka kehittyi, ja elokuvatekniikan yleistymisen myötä liikkuvaa kuvaa käytettiin 1900-luvun alkupuoliskolla yhteisöjen identiteetin vahvistamiseen yhteisömedian menetelmiä kehittämällä.

Nykyään toivotaan taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutusten auttavan jopa kroonisten sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Esimerkiksi tietämyksen kasvu muistisairauksista on auttanut ymmärtämään aivojen aktivoimisen, elämysten ja sosiaalisen kanssakäymisen merkitystä koetulle hyvinvoinnille. Taide voi olla väylä tunteiden ilmaisulle ja muistojen heräämiselle. Myös mielen hyvinvoinnin edistämisessä taiteen tekemisellä ja kulttuurin nauttimisella on havaittu olevan identiteettiä vahvistavia vaikutuksia.

Naamiotyöpaja 2011. Kuvaaja Anniina Aunola.
Naamiotyöpaja 2011. Kuvaaja Anniina Aunola.

Kulttuurin kuluttamisen lisäksi korostetaan taiteen tekemisen myönteisiä vaikutuksia. Esimerkiksi nuorten omista lähtökohdista lähtevä ja taiteilijoiden opastama taiteen tekeminen on toiminut syrjäytymisen ehkäisyn menetelmänä. Taide- ja kulttuuriharrastukset lisäävät parhaimmillaan elämäniloa ja yhteisöllistä toimintaa, mikä voimaannuttaa ihmistä hallitsemaan elämäänsä paremmin ja vahvistaa yhteiskunnallista osallisuutta. Voimaantumista ja sitä kautta identiteetin vahvistumista on havaittu tapahtuvan myös vammaisryhmien parissa, kun on otettu käyttöön taiteen tekemisen menetelmiä. Käsite voimaantuminen onkin rantautunut keskeiseen rooliin hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista -keskustelussa.

Taiteen tekemisen ja kulttuuripalveluista nauttimisen lisäksi aktiivinen yhteisöllinen toiminta on oleellinen osa positiivisten hyvinvointivaikutusten saavuttamista. Yhteisöllinen toiminta niin työpaikoilla kuin verkkoyhteisöissä on kasvavissa määrin kehittämisen ja tutkimuksen kohteena. Taide- ja kulttuuripalvelujen paketoiminen työhyvinvoinnin edistämiseen tulee olemaan luovilla aloilla merkittävää toimintaa.

Muutoksen edellytykset

2,4 miljoonaa suomalaista on vähäisen taide- ja kulttuuritarjonnan piirissä, kulttuurialan ammatillista koulutusta vähennetään rankalla kädellä ja luovien alojen rahoitusmekanismit ovat kehittymättömiä. Sosiaali- ja terveydenhuollon kovat säästötavoitteet lannistavat uudistajia. Terveysteollisuuden luoma vahva sairauskeskeinen ajattelutapa tukee enemmänkin fyysistä terveyden edistämistä kuin henkisten ja sosiaalisten hyvinvointivaikutusten korostamista. Nämä ovat keskeisiä kehityskulkuja, jotka hidastavat tai jopa estävät hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista -toimintamallien rakentumista ja levittämistä.

Hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista -toiminnan vahvistaminen ja vakiinnuttaminen edellyttävät terveys- ja kulttuuripolitiikan yhteistoimintaa. Taide- ja kulttuuripalvelujen tuottamista on kannustettava aktiivisilla, alueellisilla ja paikallisilla taiteen edistämisen toimilla. On luotava kannustava, moniammatillinen sekä poikkitieteellinen ja -taiteellinen ilmapiiri luovalle ajattelulle ja uuden kehittämiselle.

Taide- ja kulttuuripalvelujen saavutettavuutta on edistettävä monipuolisin keinoin. Saavutettavuuden parantamiseksi on tarjottava koulutusta sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille ymmärryksen lisäämiseksi kulttuurin hyvinvointia ja terveyttä edistävistä vaikutuksista. Yksi uusista keinoista on tietoyhteiskuntakehityksen valjastaminen terveyttä kohentavien toimintatapojen kehittämis- ja levittämisareenaksi. Esimerkiksi ihmisten kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa on tehokas virike aivoterveydelle. Internet saattaa olla olennainen vuorovaikutuksen väline niille, joilla on fyysisen kohtaamisen esteitä vamman, sairauden tai vähemmistöaseman vuoksi.

Taiteen soveltavan käytön tutkimus- ja kehittämistoimintaa sekä tuotteistusosaamista pitää vahvistaa sekä rahoitusinstrumentteja monipuolistaa. Näin hyvinvointia ja terveyttä kulttuurista – toiminnassa luodaan kestävää pohjaa taiteilijoiden ja kulttuurialan ammattilaisten uusille työtilaisuuksille.

Kirjoittaja

Jyri Wuorisalo, asiantuntija, jyri.wuorisalo(at)kuopioinnovation.fi, Kuopio Innovation Oy puheenjohtaja, Pohjois-Savon taidetoimikunta

Kulttuuriala on yhteiskunnan kaikilla alueilla näkyvä ja uutta luova voima

Ammattikorkeakoulu-uudistus on tämän hallituskauden tärkein koulutuspoliittinen tavoite. Uudistuksen tavoitteena on, että ammattikorkeakoulut ovat kansainvälisesti arvostettuja, autonomisia ja vastuullisia osaajien kouluttajia, alueellisen kilpailukyvyn rakentajia, työelämän uudistajia ja innovaatioiden kehittäjiä. Uudistuksen kanssa samanaikaisesti esitetyt taloudelliset leikkaukset ammattikorkeakouluille (noin 126 miljoonaa euroa) ovat kuitenkin ristiriidassa hallitusohjelman tavoitteen kanssa, jonka mukaan lähtökohtana on vahvistaa suomalaisen osaamisen kilpailukykyä, turvata työvoimatarve nuorisoikäluokkien pienentyessä ja nostaa Suomi maailman osaavimmaksi kansaksi vuoteen 2020 mennessä.

Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa on määritelty määrälliset tavoitteet vuodelle 2016. On oikein ja tärkeää, että koulutustarjontaa tarkastellaan kriittisesti ja pyritään ennakoimaan tulevaa työvoimatarvetta. Tässä ennakointityössä tulisi kuitenkin ottaa huomioon koulutuksen merkitys uudenlaisen osaamisen, yrittäjyyden ja kilpailukyvyn parantamiseksi.

Mielestäni erityisen epäselvä on ennuste kulttuurialan työvoimatarpeesta. Miten sitä voidaan ennakoida tilanteessa, jossa yhteiskunnan perinteiset toimialat ovat kovassa murroksessa ja kun tarve hakea uusia kasvun moottoreita on erityisen voimakas? Miten ennusteissa tunnistetaan heikot signaalit ja suunnataanko niiden perusteella koulutustarjontaa uudella tavalla? Voidaan myös kysyä, onko tunnistettu se potentiaali, mitä kulttuurialan osaajien panos voisi tuoda kansantaloudelle, teknologian käyttäjille ja hyvinvoinnille?

Viime lokakuussa ammattikorkeakoulut saivat opetus- ja kulttuuriministeriöstä esitykset aloituspaikkamuutoksiksi. Ministeriön ehdotus sisälsi yhteensä n. 2 200 aloituspaikan vähentämisen, yksistään kulttuurialan vähennys olisi noin 40 %. Tyrmistys alan toimijoissa oli suuri, varsinkin kun muistissa oli edellisenä vuonna opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisusarjassa ilmestynyt “Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia” – ehdotus toimintaohjelmaksi vuosille 2010-2014. Toimintaohjelman keskeiset tavoitteet tuntuivat oivaltavasti ja rohkeasti nostavan esille juuri niitä mahdollisuuksia ja tarpeita, joita kulttuurialan alan toimijat ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset olivat havainneet: kulttuuri osallisuuden, yhteisöllisyyden, arjen toimintojen ja ympäristöjen edistäjänä; taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja työhyvinvoinnin tukeminen taiteen ja kulttuurin keinoin. (OKM 2010:1).

Tutkimukset musiikin hyvinvointivaikutuksista ja ammattikorkeakoulujen kulttuurialalla käynnistyneet kehittämishankkeet kertovat muutoksesta, joka on jo käynnistynyt ja jonka tuloksena saattaisi syntyä todella merkittävää, eri alan osaajien, palvelujen käyttäjien, potilaiden ja muiden toimijoiden yhteistyön tuloksena syntyvää erityisosaamista. Osaamiselle voitaisiin ennustaa jopa merkittävää vientipotentiaalia. Nyt aloituspaikkoja oltaisiin vähentämässä niin paljon, että ammattikorkeakoulujen mahdollisuudet kehittää kulttuurin ja hyvinvoinnin rajamaastoon uusia malleja ja käytäntöjä ja näin ollen myös uusia työpaikkoja, kaventuisivat oleellisesti.

Kulttuuriala on ollut opiskelevan nuorison suosiossa ja vetovoimaluvut ovat olleet korkeita. Opetuksen piiriin on hakeutunut monipuolisesti lahjakkaita nuoria. Tiedämme monia ammattikorkeakouluista valmistuneita kulttuurialan ammattilaisia, jotka ovat menestyneet hyvin ja myös löytäneet uusia mahdollisuuksia perinteisten työtehtävien ulkopuolelta, jopa kansainvälisissä yhteisöissä. Uusien avautuvien mahdollisuuksien yhteisenä piirteenä on se kukoistus, jonka annetaan puhjeta esille ja jota ruokitaan esimerkiksi taiteen ja teknologian tai taiteen ja sosiaali- ja terveysalan risteytyksessä.

Tässä AMK-lehti/UAS Journalin numerossa valotetaan näitä risteytyksiä. Jyri Wuorisalo kuvaa, miten taiteen ja kulttuurialan ammattilaisille voi avautua uusia työtilaisuuksia hyvinvointisektorilla, ja Liisa-Maria Lilja-Viherlammen artikkelissa musiikillisen vuorovaikutuksen sekä ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen nostavat esille tarpeen moniammatillisesta yhteistyöstä. Sinikka Pölläsen artikkeli paneutuu siihen, miten käsityöt voivat lisätä koettua hyvinvointia ja elämänlaatua, ja Paula Rantamaa ja Merja Salminen ovat kuvanneet konkreettisesti, miten taide- ja kulttuuritoiminnan avulla laajennetaan oppimis- ja osallistumismahdollisuuksia. Eija Vähälä, Kaija Sääski ja Jouni Vormanen tuovat esille, miten ammattikorkeakoulujen kulttuurialan koulutuksen keinoin voidaan edistää hyvinvointia ja terveyttä.

Suomalainen ammattikorkeakoulujärjestelmä on 20-vuotias ja olemassaolonsa oikeutuksen lunastanut. Yksi keskeinen piirre on ollut kyky tehdä muutoksia, löytää uusia ratkaisuja ja toimia yhteistyössä. Kulttuurialan osalta suuri haaste ja samalla mahdollisuus on vahvistaa sitä tahtotilaa, joka asetettiin vuonna 2010 osana koulutusohjelmaprojektia: ”Kulttuuriala on yhteiskunnan kaikilla alueilla näkyvä ja uutta luova voima”.

Kirjoittaja

Riitta Konkola, rehtori, riitta.konkola(at)metropolia.fi, Metropolia Ammattikorkeakoulu;
Arene ry:n hallituksen 2. varapuheenjohtaja; Arenen kulttuurialan kehittämistyöryhmän puheenjohtaja 2009-2011