Kirjoittaja: Kari Laasasenaho. Kuvateksti: Aika on kortilla. Tutkimuksen ja koulutuksen säästöt ovat vähentäneet epäsuorasti myös tutkijoiden käytössä olevaa aikaa.
”On tärkeä huomata, että tutkimusrahoituksen leikkaukset ja tutkimuksen kaupallistaminen kulkevat käsikädessä – niin hyvässä kuin pahassa. Kyse on pohjimmiltaan tutkijoiden aikaresursseista: Mitä vähemmän aikaa ideoiden työstämiseen jää, sen vähemmän syntyy innovaatioita.”
Viime aikoina on puhuttu paljon tutkimustulosten kaupallistamisesta. On hienoa ajatella, että tutkimustulokset voisivat jäädä tuottamaan kaupallistettuna rahaa yhteiskunnalle. Nykyiset tutkimus- ja koulutussäästöt ammattikorkeakouluilta ja yliopistoilta ovat kuitenkin uhka Suomen tulevaisuudelle, sillä ne hidastavat innovaatioiden syntyä. Erityisesti nuoret tutkijat ovat saaneet säästöjen seurauksena kylmää kyytiä. Mikä olisi tutkimuksen jatkuvuuden kannalta pahempaa kuin nuoren polven menetys?
Miten säästöt näkyvät käytännössä? Ensinnäkin leikkaukset ovat pienentäneet todennäköisyyttä saada rahaa. Tästä seuraa se, että rahoituksen hankkimiseen menee enemmän aikaa ja hakemuksia lähetetään useampiin paikkoihin. Tilanne haastaa erityisesti nuoria tutkijoita, sillä rahoitus menee tahoille, joilla on näyttöjä aiemmista tutkimuksista. Rahoitus menee konkareille, joilla on hyvät verkostot valmiina. Lisäksi tutkimusrahoituksen pieneneminen lyhentää myös tutkimushankkeiden kestoa ja monivuotiset hankkeet ovat harvinaisia. Lisääntynyt byrokratia pahentaa tilannetta korkeakouluissa.
Mitä siis tapahtuu, kun edellä kuvatut asiat käyvät toteen: Nuori tutkija kokee tilanteen hankalaksi, sillä hakemusten täyttäminen vie aikaa tutkimukselta. Tämä tarkoittaa esim. tohtorintutkinnoissa pidentynyttä opiskeluaikaa, mikä heijastuu myös välillisesti yliopistojen saamaan rahoitukseen. Kun opiskelija ei valmistu ajoissa, rahat jäävät tulematta yliopiston tilille. Koulutuksen leikkaukset kohdistuvat myös ammattikorkeakouluihin. Tämä on johtanut siihen, että työntekijöiden tulee osallistua esimerkiksi opetuksen ohella myös erilaisiin hankeisiin, mikä sekin haastaa ajankäytön. Työelämälähtöisten innovaatioiden edistäminen ja useat rinnakkaiset työtehtävät ovat huono yhtälö. Negatiivisen noidankehän korjaaminen voi viedä vuosia, jopa vuosikymmeniä.
On tärkeä huomata, että tutkimusrahoituksen leikkaukset ja tutkimuksen kaupallistaminen kulkevat käsi kädessä. Kyse on pohjimmiltaan tutkijoiden aikaresursseista: Mitä vähemmän aikaa ideoiden työstämiseen jää, sen vähemmän syntyy innovaatioita. Kyse on siitä, miten lisääntyneen työtaakan alla voi kaupallistaa tutkimustuloksia? Tämä ei sovi yhteen pöytälaatikkoideoiden kanssa. Mikäli tutkimusrahaa ei ole, yrittäjäksi ryhtyminen on yksi vaihtoehto. Ongelmana on usein se, ettei yrittäjyyteen liittyvä riskinotto sovi kaikille. Lisäksi innovointi ei ole yksinkertaista joka tieteenalalla.
Suomi tunnetaan hyvästä koulutuksesta. Maine on hyvä, koska se on luotu ennen taloustaantumaa. Nykyiset säästöt tutkimukselta ja korkeakouluilta verottavat osansa kansainvälisestä maineesta, mutta vasta viiveellä. Miten tämä tulisi ratkaista? Olemme saaneet positiivisia uutisia Suomen talouden kohentumisesta. Voisiko hallitus sitoutua määrärahojen tuntuvaan lisäämiseen, jos julkinen talous alkaa elpyä? Voisiko positiivinen koulutuslupaus olla mahdollinen? Aika on inhimillinen resurssi, jota ei voi sivuuttaa, kun tehdään tutkimuksesta innovaatioita.
Kirjoittaja
Kari Laasasenaho, projektipäällikkö (SeAMK), tutkijakoulutettava (TTY), kari.laasasenaho(at)seamk.fi
